Identiteetin alkuperästä ja piirteistä

Identiteetti tarkoittaa sitä käsitystä, mikä yksilöllä on omasta minästään ja persoonallisuudestaan. Vähäisemmässä määrin käsite liittyy myös siihen, miten muut ihmiset kyseisen yksilön näkevät. Monessa yhteydessä korostetaan sitä, että ihmisen tulisi itsetutkiskelun kautta saada selville, millainen hän on ja millainen hän haluaa olla. Sartre ja Foucault korostivat sitä, että yksilön on rakennettava itsensä taideteokseksi, ja voidaan epäillä, että he tarkoittivat tuolla etenkin taiteellisissa ammateissa työskenteleviä ihmisiä. Olen itse huomannut sen, että ymmärrän asioita paremmin silloin, jos kirjoitan niistä itse, enkä vain passiivisesti lue tai kuuntele joidenkin muiden käsityksiä asioista. Tietysti tietty kirjasivistys vaaditaan siihen, että ihminen voi toimia Akatemiassa , ja olenkin aina korostanut kirjojen merkitystä sivistyksen ja tiedon hankkimisessa. Suoritin maisterintutkintoni filosofiassa pääasiassa tekemällä kirjatenttejä. Mielestäni on huomattavasti helpompaa ja totuudelle uskollisempaa lukea kirjoja kuin kunnella keskinkertaisen luennoitsijan pitkää luentokurssia. Eli olen huomannut sen, että kehityn enemmän kirjoittamalla kuin lukemalla, vaikka olenkin nöösi-iästä alkaen ollut kaikkialla kirja kourassa. Mielestäni se väite, että ihminen voi rakentaa itse oman identiteettinsä kehittämällä itseään ja harrastamalla itsetutkiskelua ja jatkuvaa opiskelua, on totta. Itselläni on tavalliseen suomalaiseen nähden monimuotoinen kulttuuriperintö ja identiteetin pohja. Äitini isä kuului vanhaan suomalaiseen aatelissukuun, äitini äiti – todellinen voimanpesä – tuli porvarillisesti ajattelevasta maanviljelijäsuvusta, jonka kotitila Kaavilla on satoja vuosia samassa suvussa pysynyt. Isäni isä oli äitinsä puolelta suuren maaomaisuuden omanneen talollissuvun, joka oli pysynyt samalla suvulla 1600-luvulta alkaen, jälkeläinen. Ukin isästä ei ole tietoa, mutta on varmaa, että hänen äitinsä tuli raskaaksi Yhdysvalloissa ja joutui sen jälkeen lopettamaan työnsä palvelijana New Yorkissa, sillä onhan tunnettua, että underlingin raskaaksi tulemista ei kovin hyvin ainakaan tuohon aikaan katsottu. Pitäisi tehdä dna-testi, jotta saisi käsityksen siitä, missä 25 prosenttia geeniperimästäni majailee. Isäni äiti tuli kohtalaisen varakkaasta maanviljelijäsuvusta ja hänen äitinsä oli omaa sukua Kroeger, saksalaisalkuperäisestä suvusta. Mummoni on kertonut, että äitinsä sukulaiset olivat hyvin tummaverisiä, pikimustat hiukset ja miehillä parrat Äitini isää, herrasmies-tilanomistajaa, olen aina pitänyt jonkinlaisena esikuvana, mutta mielestäni en itse ole läheskään yhtä hienostunut kuin hän oli. Paljon hyviä piirteitä on periytynyt hänestä minulle. Monet ovat sanoneet, että näytin aiemmin hoikempana samalta miltä hän oli nuorempana näyttänyt. Olen kiitollinen siitä, että sain pitää hänet elämässäni kolmekymmentä vuotiaaksi. Suvun kosmopoliittinen tausta liittyy lähinnä hänen sukuunsa ja sukujen esi-isiin ja esi-äiteihin. Tulen tutkimaan vielä tarkemmin näitä avioliittojen kanssa muodostuneita sukuyhteyksiä. Tärkeimmät ja lähimmät naisenlinjaiset suvut ovat von Schrowe, von Essen, von der Pahlen ja Tandefelt. Kauempana on mm. von Schildt, Nassokin ja de la Motte. Käytännössä Beckereiden suku on jotain sukua kaikille baltiansaksalaisille aatelissuvuille. Skotlantilaisia ja englantilaisia esisukuja ovat mm. Mercer, Balram, Belfrage, Andersson, Pistolekors ja Petre. Olen pienestä pitäen ollut anglofiili ja koen Britannian kulttuurin olevan suurimmin omaa luonnettani vastaavaa. Äitini isän esisuvuissa on ollut ominaista myös monikielisyys: he ovat puhuneet suomea, ruotsia, ranskaa, englantia, saksaa ja venäjää (ensimmäisenä kielenä.). Suvun naiset ovat 1800-luvulle asti menneet naimisiin toisten aatelisten kanssa, jonka myötä moni ylevä suku (myös ylhäisaatelia) etenkin Ruotsissa ja Saksassa omaa nykypäivänä geeniperimää Beckereiden suvusta. Tunnetuin tapaus Suomessa on varmaankin Svinhufvudit. PE Svinhufvudin äiti oli Olga von Becker, joten Svinhufvud-suvussa on myös Beckereiden verta. Hyvä kasvatus on mielestäni sellaista, jossa lapsille opetetaan tiettyjä muodollisia periaatteita, jotka kuuluvat hyvään käytökseen. Minun kasvatukseni muodostui siitä, kun yritin vältellä isäni raivonpurkauksia, eli millään periaattella ei ollut väliä, vaan sillä, että isä ei aloittaisi pauhaamistaan. Eli hänen miellyttämisensä oli tärkein asia hänen minulle antamastaan ”kasvatuksesta”. Sisällötön muodollisuus on aina pahasta ja se viittaa tuohon isäni mallin kasvatukseen. Isäni äidn ja isän suvut ovat pitkään olleet vakavamielisiä ja uskovaisia. Muistan kuitenkin miten huumorintajuinen isäni isä oli. Sen sijaan isäni äiti ei ymmärrä minkäänlaista ironiaa eikä itseironiaa saati satiiria. Se jos mikä kertoo totisuudesta, vakavamielisyydestä ja jopa yksioikoisuudesta. Tässä tulee esiin yksi merkittävä eroavaisuus vanhempieni sukujen välillä: isäni äiti sanoo monesti, että ”kaikkienhan meijän pittää!” ja varoittaa liiallisista ”kalorioista”.. Hän toisin sanoen on suomenkielisen ja rahvaanomaisen yhtenäiskulttuurin pikkuporvarillinen jäsen. Ja jos joku alkaa tässä vaiheessa kummastelemaan miksi kirjoitan tällaisia asioita sukulaisistani, niin voin sanoa että olen huomannut heissä niin paljon paheita ja paheellisuuksia, inhimillisiä heikkouksia, joten en voi enää tuijottaa vaan joihinkin nimikkeisiin. Ja tämä ei tarkoita että haluaisin läheisiäni loukata, sanoisin pikemminkin, että he ovat joukolla pyrkineet loukkaamaan minua. Se siitä. Äitini vanhemmista olen varmasti perinyt eniten mielestäni myönteisiä piirteitä, vaikka onkin sanottava, että koen tulleeni luonteeltani enemmän äitini äitiin kuin äitini isään. Suoruus, asiallisuus ja jämptiys ovat varmasti piirteitä, jotka ovat tulleet esiin myös äitini äidin geeniperinnön kautta. Olen aina ollut hyvä historiassa ja olen lukenut sitä käsitteleviä kirjoja jo alakoulun ensimmäisillä luokilla. Äitini isän, aatelisherran ominaisuuksista olen mielestäni perinyt pidättyväisyyden, stiff upper lipin ja Understatementin. Käsityksen siitä, että kaikki järjestyy loppujen lopulta eikä mitään asiaa tarvitse turhaan pyöritellä ja tuoda esille. Myös kiinnostukseni ja arvostukseni historiaa kohtaan on varmasti tullut suurimmilta osin äitini isältä. Vanhempieni tunneherkkyydestä on sanottava, että isäni on huomattavasti tunteellisempi kuin äitini. Äidissä jonkinlainen kovuus tulee esiin vastoinkäymisten yhteyksissä ja hän on esimerkki siitä, miten vastoinkäymisiin tulee suhtautua. Minä en tiedä, mistä johtuu se, kun isäni raivoaa epäinhimillisesti. Hän on niin ristiriitainen ihminen kuin voi olla. Äärimmäisen herkkähipiäinen hän on aina ollut, ja suoranasesti parkuu ja protestoi, jos hänen ei anneta olla kaikissa asioissa oikeassa. Paljon pintapuolisesti tunteellisempi hän on kuin äitini. Äidissäni minua on joskus kavahduttanut hänen tasaisuutensa ja jonkinlainen ”kovuutensa”. Nyt kuitenkin tiedän ne arvot, joiden mukaisesti hän pyrkii elämään. Ja näiden arvojen pääasiallinen sanoma on se, että kaikista tilanteista täytyy selvitä eikä tehdä suurta numeroa omista asioista. Olen huomannut etenkin isäni äidissä paljon sellaista, minkä en anna vaikuttaa itseeni. Identiteetistään voi korostaa hyviä tai vaihtoehtoisesti huonompia puoliaan. Olisiko minun tullut säilyä pelkän porvarillisen paternaalisuuden aiheuttaman moralisoinnin takia isäni nimisenä? On huomattavaa, että hänen nimensä tulee hänen isoäitinsä tyttönimestä. Se ei mielestäni ole minkäänlainen rikos tai paheksuttava asia, jos ihminen haluaa päästä selvyyteen omasta alkuperästään ja sellaisista asioista, jotka ovat kuljettaneet esivanhempia ja sukulaisia eteenpäin. Otin äitini suvun nimen, en kaunistellakseni enkä provinsiaalisen hyötymisen takia, vaan korostaakseni sitä, että olen aina kokenut äitini sukupiirin isääni nähden voimakkaampana ja läheisempänä virikkeiden antajana. Lisäksi tähän on johtanut kiinnostukseni historiaan ja halu nostaa tämä suku takaisin sille paikalle, missä se on aikaisemmin ollut. Loppujen lopuksi puolet verenperimästäni on aatelista verta, aivan kuten mieslinjaisilla serkuillani. Olen kokenut pitkän aikaa tunnustuskirjallisuuden todella mielenkiintoiseksi, koska siinä sanotaan asiat sillä tavalla kuin ne kirjailijoiden mielestä ovat, esimerkkejä tämän genren ihmisistä tulee mieleeni ainakin Christer Kihlman, Henrik Tikkanen, Knausgård ja David Foster Wallace. Myös Bukowski ja Ginsberg voidaan jossain mielessä laskea tuohon ryhmään kuuluvaksi kuten myös koko beat-kirjailijoiden sukupolvi. Mieltymykseni äitini vanhempiin on johtuvaista monesta asiasta. He olivat hienostuneita, pidättyväisiä ja juurevia maaseudun ihmisiä, jotka toimivat kotiseudullaan monissa luottamustehtävissä, ja sen kuulon mukaan, jota hänen kollegansa ovat kertoneet, heitä arvostettin aina missä hyvänsä. Se oli mielenkiintoinen seikka, kun tulin Virranporttiin taksilla, niin kaikkina kertoina kuskit kantoivat pyytämättä laukkuni sisälle. Isovanhempia todella arvostettiin Kaavilla. Samalla kun isäni äiti pyrkii manipuloimaan minua ja antamaan käskyjä, suhtautuivat äitini vanhemmat aina minuun eri tavalla. Mummo kannusti koko ajan, kun rupesin kirjoittamaan lehtiin. Hän kysyi aina, että mistä olen kirjoittanut. Ukki oli niin yläluokkainen, että hänen rauhaisa oleminen oli kuin esimerkki aatelisesta transsendenssistä, jossa kaikki tehdään velvollisuuden ja vastuun kautta, eikä siinä tehdä itsestä numeroa. Omistin sukuhistoriikkini kolmannen täydennetyn osan Salli-mummolle, Leo-ukille ja Lempi-isotädille (ja siinä järjestyksessä). Isäni isä oli siis lehtolapsi, jonka äitikin kuoli kun ukkini oli noin kolmevuotias. Oli onni, että hänellä oli niin paljon äitinsä sukulaisia, että hän pystyi kasvamaan tutussa ympäristössä Suonenjoen Vehvilässä. Isoisäni oli metsäinsinööri ja päällikkötasolla Hackmanin metsäosastolla (käsittääkseni hän tienasi enemmän kuin mitä isäni, joka oli kuitenkin samalla tavalla päällikkönä, tienasi). Hän oli vastuun kantava, leppoisa ja antelias isoisä. Samalla tavalla kuin äitini isä, hän pystyi olemaan ilman pauhaamista. Muistan hänen suuttuneen minulle ja veljelleni yhden kerran, kun soitimme mummolassa musiikkia liian kovalla äänellä. Voin sanoa olevani porvarillistunutta maaseudun verta, yhä edelleen talollisina olevien itsenäisten maanviljelijöiden verta, sekä aatelisverta ympäri Eurooppaa. Isäni isä on edelleen arvoitus. Loppukaneetti: Vaikka äitini äiti oli paikallisen raittius-seuran puheenjohtaja, ei hän kritisoinut toisten viinan juontia. Ja hän ei ollut kiihkomielinen täysabsolutisti, vaan saattoi tarjota joskus trinkin vierailleen.