Arvojen tunnustamisesta ja löytämisestä

Mielestäni arvoja voidaan jaotella objektiivisiin ja subjektiivisiin arvoihin, - ihmiset voivat edustaa niin todellisia kuten vähemmän todellisia arvoja. Mielestäni arvottaminen alkaa yksilöstä, jonka kautta arvoharkinnan avulla yksilö voi päästä käsiksi objektiivisiin arvoihin. Mikä sitten erottaa subjektiiviset ja objektiiviset arvot. Subjektiivinen arvo ei ole universaali ja yleistettävissä oleva, se siis jakaa hyvän epätasaisesti ihmisten keskuuteen. Subjektiivinen arvo on siis etenkin ristiriitainen, reaktiivinen ja relatiivinen. Objektiivinen arvo löytää jonkinlaisen intersubjektiivisuuden mahdollisuuden ihmisten päämäärien ja pyrkimysten yhteydessä. Tällaiset arvot, jotka alkavat minuudesta ja jotka löytätävät ulkoisessa ihmistenvälisyyden, ovat siis etenkin toimintakykyisiä ja vastauksen antavia ihmisille. Subjektiivisuus arvoissa perustuu etenkin itsekkyyteen ja provinsiaalisiin pyrkimyksiin. Subjektiivisuus on aina itsekkyyttä ja välistä vetoa. Se on selkeästi myös korruptioon johtava tiet. Ja ei ole todellakaan niin, etteikö korruptiota löytyisi jokaikisestä ihmisten muodostamasta yhteisöstä – myös Suomesta. Etiikka ja arvofilosofia liittyvät merkittävällä tavalla toisiinsa, ja sen takia kouluissa tulisi opettaa jo alakoulusta alkaen arvojen asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikkiä, jossa oppilaat voisivat tiedostaa omia arvojaan ja mahdollisesti muokkaamaan niitä sellaiseksi, jonka yhteydessä he voivat realisoida omaa arvorakennettaan ja asenteitaan. Muistan, että kun minä olin koulussa, ei antiikin arvoja, filosofiaa, taidetta, valtiomiestaitoa tai edes historiaa opetettu. Suomalaisen yhteiskunnan päättäjäjoukossa elää etenkin historiattomuus, minkä takia kaikenlaisista sosiaalipolitiikan opiskelijoista ja diplomi-insinööreistä tulee monesti parlamentin jäseniä. Suomenkielisen Suomen historia on todella lyhyt, ja sen takia kaikessa noudatetaan vain käytännöllisyyttä ja kiistelyä, koska historian pituus tavallisesti määrittää sen, miten tietoisia toiset ihmiset ovat toistensa ajattelusta, kuinka hyvä itsetunto yksilöillä on ja miten tiettyjä tärkeitä asioita arvostetaan. Mielestäni Iso-Britannia on esimerkki kulttuurista, joka on vanha ja jossa sen takia kunnioittaminen on aitoa. On varmaan pysyvä totuus, että mitä alemmasta yhteiskuntaluokasta ihminen tulee, sitä alttiimpi hän on uskomaan juoruja ja kokemaan alemmuudentunnetta vaikkapa niin merkityksettömän asian kuin raha yhteydessä. Sitten jos on sattunut saamaan paremman itsetunnon, on se jo monelle asenteellinen juttu – se kuvittelee olevansa meitä parempi! Suomalaisessa yhteiskunnassa kansalaiset eivät ole koskaan suuntautuneet aktiivisesti seuraten poliitikkoihinsa. Sanotaan, että kansa ansaitsee sellaiset poliitikot, jotka se saa. Ja tämä suomalaisen yhteiskunnnan historian vaatimattomuus on varmasti syy siihen, minkä takia ihmiset eivät ole omaksuneet antiikin arvoja esimerkiksi monien keski-Eurooppalaisten kulttuurien tavalla. Muistuu tietysti mieleen Tacitus, joka kirjoitti fenneistä, joita hän kutsui Euroopan tyhmimmäksi kansaksi. Päälle pari tuhatta vuotta on kulunut hänen jälkeensä ja muutosta ei näy lähimailla. Olli von Becker YTM ja oikeustieteen opiskelija