Kukaan ei ole tyhmä ja aina väärässä

Olin kerran Lontoossa eräässä taidegalleriassa, josta ostin erään nuoren taitelijaopiskelijan öljyvärityön. Tuli puhe myyjätytön kanssa taidemaalari Wassily Kandinskysta, jota kuvasin epähuomiossa abstraktin ekspressionismin edustajaksi, eli abstrakti ekspressionismi oli tosiaankin taidehistorian genrejakojen mukaan täysin amerikkalainen suuntaus, vaikka Kandinskyn töitä voidaankin kuvata etenkin ekspressionistisiksi ja myös abstrakteiksi. Seuraus tästä oli se, että tyttö vaikeni ja pakkasi nopeasti taulun paperin sisään ja ojensi sen minulle siihen tyyliin, että nyt kannattaa jo lähteä. Rupesin äsken ajattelemaan tuota tilannetta ja minulle tuli selkeästi mieleen se, että oma tapani lähestyä asioita on parempi kuin tuon nuoren, mahdollisesti taidehistoriaa opiskelevan tytön tapa. Voidaan sanoa, että kaikkialla on jotain nähtävää, ja kaikissa tilanteissa ei voida pysyvästi ilmaista, että joku tapa havainnoida asioita on itsessään jo väärin tai oikein. Samaan tyyliin kun kaikkea ei voida määritellä pysyvästi ja absoluuttisesti hyväksi tai pahoiksi. Koska on niin, että Kandinskyn maalaustyyli on lähellä termiä abstraktinen ekspressionismi, voidaan mielestäni hänet laskea kuuluvaksi tähän koulukuntaan, vaikka hän ei pyörinytkään näissä piireissä, ja vaikka hän ei todennäköisesti hangannutkaan orvasketeään tuon suuntauksen ihmisten vastaavaa vastaan. Tämä on tietysti vain yksi tapa käsittää tämä ongelma, joka ilmenee tuollaisten patologisten kilttien tyttöjen menestymispaineissa. Jos nämä taidehistorioitsijoiden nimeämät kuppikunnat ovat niin tärkeitä, niin minkä takia yleensäkään on historiassa tapahtunut sitä, että taiteilijat ovat pyrkineet ilmaisemaan jotain. Voitaisiin siis vain sanoa, että tämä on ehdottomasti tämän koulukunnan jäsen, ja mitään hänen tuotannostaan ei tarvitsisi muuta sanoa, koska nämä genrejaot ovat nähtävästi tärkeintä mitä näistä taiteilijoista voi tietää. La Rochefoucauld kirjoitti aikanaan, että jos ihmiset olisivat kaikkitietäviä, eivät he niin tarkasti ja riemastuen kiinnittäisi huomiotaan toisten puutteisiin ja ns. vääriin vastauksiin. Tällaista olen havainnut etenkin äidinkielen opettajieni piirissä. Ensimmäinen naureksi avoimesti sille, kun sanoin pyrkiväni kirjailijaksi. Toinen puuskahti myötähäpeäisesti, kun muistelin jonkun Arwidssonin lausetta väärinpäin, ehkä alitajuisesti haluten mitätöidä hänen käsityksensä siitä, että minä olisin jotenkin innokas suomalaisnationalisti ja tuolla voitaisiin vahventaa tuota käsitystä. Lyseon rehtori jätti minut väliin kun kysyttiin luokassa vuorotellen englannin kielen nippelitietoja, joita toki koulumestarit arvostavat suuresti ja kiinnittävät huomionsa toisten puutteisiin tuollaisten nippelitietojen yhteydessä. Kaikilla näillä oli käsitys siitä, että minä en osaa mitään, enkä etenkään kirjoittaa. Voidaan sanoa, että totuuden tulkittavuus ja jatkuva uudelleen tulkitseminen tarkoittavat sitä, että nämä kaksi mielipidettä tavasta suhtautua asioihin ja todellisuuteen voidaan jakaa ryhmiin koulumestarius ja joustavuus tai jousto. Koulumestarius keskittyy pelkästään nykyhetkeen ja tilanteeseen arvottamishetkellä. Siinä siis katsotaan vain sen hetkistä aktuaalisuutta jättäen huomiotta potentiaalisuuden. He katsovat absoluuttisesti että jokin on oikein tai väärin, eikä keskimallin vaihtoehtoa ja totuusarvoa ole olemassa. Nämä katsovat, että totuus on muut vaihtoehdot poissulkevaa, eikä väärä vastaus tarkoita mitään muuta kuin tällaisen toteavan ihmisen vähä-älyisyyttä. Loppujen lopuksi on kuitenkin niin, että kaikille vastauksille voidaan löytää inhimillinen ja älylliseen toimintaan liittyvä syy, jonka seuraus, ns. väärä vastaus ei kuitenkaan ole mikään ylittämätön asia. Esimerkiksi Goethe kirjoitti joskus vanhemmalla iällä että hän voi hyväksyä kaiken lukemansa, koska onhan toki niin, että suurimmassa osassa inhimillistä tietoa on kysymys tulkinnasta, ja se, että jos vastaus on ns. väärä, ei voida kuitenkaan sanoa, että syy tuohon vastaukseen tulemisessa olisi jotenkin vähempiarvoisempi kuin oikean vastauksen lausuminen. Onkin varmaan niin, että osalla ihmisistä on vähemmän tarvetta matkia ja toistaa tiettyjä mantroja mekaanisesti ja toistavasti. He ovat kuin papukaijat, jotka toistavat heille sanottuja älyttömyyksiä. Mielestäni opettajan ei tulisi väheksyä väärän vastauksen esittäjiä, vaan hänen tulisi siitä saada käsitys tällaisten ihmisten erilaisesta tavasta suhtautua todellisuuteen ja näihin nippelitietoihin, mitä tällaiset koulumestarit yrittävät heistä lypsää irti. Tehokkain opettamisen tapa vaatii sitä, ettei vääriin vastauksiin suhtauduta pilkallisesti ja nujertavasti, vaan tulisi pyrkiä saamaan selvä siitä, mikä on syy väärään vastaukseen ja miten tuollaista tiedon ja luonteen välistä suhdetta voitaisiin eheyttää ja sopeuttaa siirtymään oikeaan suuntaan. Huonoimmat opettajat suhtautuvat tämänhetkiseen tietoon ja naurahtelevat pilkallisesti oppilaille vääristä vastauksista ottamatta selvää siitä, minkä takia jotkut oppilaista ovat tulleet vääriin vastauksiin. On monta tapausta, jossa etenkin myöhemmät kirjailijat eivät ole menestyneet konventionaalisessa luokkaopetuksessa. Voidaan sanoa, että joustavuuden kohdalla ja sitä ohjeena pitäen tulee sanoa, että mikään ei ole itsessään oikein tai väärin, sillä kaikki eivät ole ohjelmoineet itseään olemaan oikeassa, eli siis lukemaan opettajan ajatuksia siitä, mitä he pitävät oikeana ja mitä vääränä. Voidaan kutsua tällaista asennetta jota kuinkin totuudenlöytävyydeksi, eli se tarkoittaa asennetta, jonka mukaan kaikessa on jotain totuutta. Eli kaikkea voidaan tulkita eri tavoin, eli väärässäkin esimerkiksi väärässä vastauksessa voi olla jotain totuuden kanssa tekemisissä olevaa. Joustamista tukevia asenteita ovat etenkin inhimillisyys, optimistisuus ja tulevaisuuteen suuntautuminen. Kaikki voi tulla paremmaksi, ja yhtäkään ihmistä ei pitäisi kuvata menetetyksi ja aina väärässä olevaksi ihmiseksi, koska kehittymisen potentiaali on olemassa kaikissa ihmisissä. Ihminen ja maailma ja niiden välinen suhde voi aina tulla paremmaksi ja tarkemmaksi ja tarkemmin totuutta kuvaavaksi. Ja miehestä joka ei ennen täysi-ikää ole tiennyt mitään minkään kielen kieliopista voi tulla kirjailijaksi, jonka kirjoituksia myös luetaan ja ei pelkästään pakon edessä. Eli voidaan mielestäni kuvata tällaista asennetta, jonka mukaan oikea ja väärä ovat tasapainossa toistensa kanssa, niin sanotuksi totuuden tasapainoisuusteoriaksi, joka voidaan tiivistää kahteen periaatteeseen: kaikessa on nähtävää, ja kaikessa on totuutta. Eli voidaan sanoa, että yksikään ihminen ei ole suoraan sanoen tyhmä tai aina väärässä. Tietysti tällainen kehittyminen vaatii omaa viitseliäisyyttä, mutta tuota viitseliäisyyttä etenkin opettajien tulisi lietsoa ja rohkaista. Tässäkin on havaittava se, että kaikissa ihmisissä on kehittymisen potentiaali ja tuota kehittymistä ei tulisi seurata tiettyjen kaikille samojen maaliviivojen avulla, vaan seurata kehittymistä itsessään ja rohkaista sitä jatkuvasti.