Aitoudesta ja epäaitoudesta

Epäaitous ihmisten piirissä tarkoittaa sitä, ettei yksilön autenttinen minä ei ole näkyvillä niissä tilanteissa kun vaadittaisiin integriteettiä ja toiminnan ja ajattelun eheyttä. Tällaisia toimia voivat olla esimerkiksi tiettyjen korkeiden virkamiehien ja poliitikkojen virat. Niissä tarvitaan aitoutta etenkin sen takia, että tietty poliitikoille monesti ominainen valehtelutaipumus voisi vähentyä suomalaisessa yhteiskunnassa. Myös tietoisuus siitä, että kansanedustajille on määritelty jonkinlainen rehellisyyden taipumus, jota pitäisi noudattaa ilman omaan etuun pyrkimistä, jonka voidaan katsoa liittyvän epäaitoon olemiseen, on todella tärkeä asia. Jos ihminen on epäaito, voi hän alkaa toteuttamaan sellaista suunnitelmaa, joka on sanottu hänelle itseään voimakkaampien, kunnioitettujen mutta samalla vihatuimpien tahojen toimesta. Aitous tarkoittaa etenkin sitä, että ihminen on rehellinen itselleen, totuudelle ja maailmalle. Rehellisyys itselle tarkoittaa sitä, että ihminen tunnistaa oman ajattelunsa, tunteet ja toiminnan syyt. Rehellisyys totuudelle tarkoittaa sitä, että ihminen tunnistaa ympäristönsä objektiiviset tosiasiat. Rehellisyys suhteessa maailmaan tarkoittaa sitä, että ihminen tunnistaa ympäröivässä olevien asioiden kokonaisuudet. Voidaan siis sanoa, että aitous tarkoittaa etenkin sitä, että siinä ihminen pystyy autenttisesti suhtautumaan todellisuuteen, jonka sisällöstä voidaan saada havainnoilla uutta tietoa. Epäaitouden voidaan katsoa tarkoittavan myös sellaista toiminnan muotoa, jossa vallitsee opportunismi ja oman selustan suojelu. Opportunistinen käytös ei ole aitoa toimintaa, koska se motivoituu toisten toiminnasta tai toimimatta jättämisestä, nämä opportunistit siis ovat monesti kuin eläimenjämiä syöviä korppikotkia. Myös niin sanotut nousukkaat etsivät aina vain yleistä rahalla ja maineella mitattavaa profittia ilman sen ajattelemista mikä on älyllisesti rehellistä ja mitä kannattaa tehdä etenkin toiminnan keskimmäisen toiminnan osan eli itse toiminnan takia. Tämä on yleistä pikkuporvarien parissa, jotka voisivat vaikka nuolla paskaa sen takia, että saavat itselleen profittia ja rahan muodossa tulevaa asemaa. Nousukkaat pyrkivät nousemaan yhteiskunnan hierarkiassa keinotekoisesti hankitun elintason ja tulojen avulla. Etenkin opportunismi on tyypillinen piirre epäaitoudelle, koska siinä toiminta ei ole itseislähtöistä vaam reaktiivista. Politiikassa myös reaktiiviset ja passiiviset arvot ovat este sille, että politiikan teolla voitaisiin nähdä olevan jonkinlaista merkitystä. Aitouden tyypillisimpiä piirteitä ovat ainakin spontaanisuus, rehellisyys ja juonittelemattmuus. Epäaidot ihmiset ovat kuin laitueellinen lampaita, koska heitä ja heidän yksinkertaisuuttaan käyttävät hyödyksi toiset ihmiset joilla on taipumusta ihmisten ohjailuun. Myös ihmiset joilla on taipumusta konahtelevaan äänensävyyn voivat olla joskus pakottamassa kunnollisia ihmisiä älylliseen epärehellisyyteen ja aitouteen, koska he itse haluavat hyötyä siitä, että ihmiset eivät pyri aitouteen, etenkin koska aitous on monesti liitteessä epäoikeudenmukaisuuden havaitsemiseen. Epäaitoutta on myös se, kun jonkinlainen toiminta halutaan salata, sen takia ettei jotain toiminnan osaa tulisi yleiseen tietoisuuteen. Voidaan sanoa myös, että jatkuva yhteys ihmisten symboliverkostoon voi tehdä ihmiset epäaidoksi, koska he eivät silloin elä kuin metafyysisellä tasolla. Epäaidoksi tekeminen näkyy esimerkiksi hyvin Sartren kirjassa La Nausee, jossa päähenkilö Roquentin tulee tietoiseksi siitä, että todellisuus on sellaista, ettei siinä voida pitää todellisena kaikkea ja toisaalta myös mitä tahansa voi tapahtua, kun ihminen päättää omasta olemisestaan, eli oleminen edellyttää olemista. Mauvaise foi – huono usko tarkoittaa sitä, kun ihminen kokee ahdistusta omasta olemassaolostaan ja toimii eri tavalla kuin mitä eksistenssi vaatii. Eli toisin sanoen ihmisten tulee tässä maailmassa olla osallisena oman totuutensa ja arvojensa muodostumisessa. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki arvostusasenteet ja arvostumat on väliajoin arvioitava uudelleen, vaikka se ei tarkoitakaan sitä, että kaikki entiset arvot murskattaisiin. Aitous ja epäaitous tavallisesti nähdään vastalaisena binääriparina, jossa toisen ominaisuudet kuvaavat sellaista mitä toisella ei ainakaan ole. Kuitenkin voidaan sanoa, että koko yhteiskunta ja sen toiminnat perustuvat osittain älylliseen epärehellisyyteen, vaikka kuitenkin voidaan sanoa, ettei älyllistä epärehellisyyttä tulisi koskaan hyväksyä. Voidaan sanoa, että muutokset sen suuntaan, että suomalaista yhteiskuntaa voitaisiin pitää älyllisesti rehellisenä edes jonkin verran, tulisi suunnata instituutioihin ja käytänteisiin sisältä käsin, koska tietyt ulkoparlamentaariset liikkeet ovat osoittaneet, että niiden toiminta jää pelkäksi mussutukseksi ja konahteluksi, jolla ei ole minkäänlaista käytännön tasolla näkyvää merkitystä. Älyllinen rehellisyys tarkoittaa sitä, että ihmisen kognitiiviset puolet ovat jatkuvassa liitteessä ympäristöön, minään ja uudelleenaktivoitumiseen. Aitous on siis sitä, että ihminen ei tiedosta koko ajan sellaisia opportunistisia pyrkimyksiä, jotka ovat tyypillistä alatyylin ihmisille, joiden äly ei riitä siihen, että he voisivat toimia aidosti tai edes pyrkiä jonkinlaiseen rehellisyyteen. Koulussa ala-asteella oli aikanani eräs alatyylinen ja kuvottava poika, joka mm. kerran sanoi minusta että hirtetään se! Ja että otin ensimmäisen kissani sen takia, että voisin ”panna sitä”. Yleensä tällaiset kiusaajien myötäilijät ovat tuosta porukasta tyhmimpiä, ja en tiedä mitä tästä pojasta on tullut – ei varmaankaan mitään merkittävämpää kuten koko tuosta porukasta. Aitous on etenkin hyvyyttä, loogisuutta ja palvelemista. Kaikkiin ihmisiin tulisi ensisijaisesti suhtautua ystävällisyydellä ja auttavaisuudella.