Moraalin sosiaalisesta perustasta

Moraali tarkoittaa yksilöpohjaista eettistä käsitystä, jonka mukaan ihminen valitsee sen tavan, jolla hän haluaa olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa, niin omassa yhteisössä kuin myös omien yhteisöjen ulkopuolella. Moraali tarkoittaa siis sitä kehää, minkä rajat ympäröivä yhteiskunta toisaalta asettaa, ja myös sitä, millä tavoin yksilön omatunto asettaa omalle toiminnalle rajat joiden kohtuullisuuden sisällä yksilö voi yhteiskunnassa toimia. Moraali siis näyttää ihmiselle oikean tavan toimia. Moraali on syntynyt yhteiskuntaan sitä myötä kun ihmisten väliset ominaisuudelliset erot ovat kaventuneet. Moraali on syntynyt myös sen takia, kun ihmisten välille on tullut enemmän suvaitsevaisuutta, ja moniarvoiseen yhteiskuntaan liittyvät erot ovat tulleet esille. Moraalin perusteella ihmisen tulisi siis ottaa toiset huomioon niin teorian kuin käytännön tasolla. Rawlsin vapausperiaate on siis tärkeä tässä kohdin: tee vain jotain sellaista, joka ei rajoita toisten ihmisten vapautta. Kun etsitään vastausta siihen, miten moraali ja sosiaalisuus liittyvät yhteen, niin ensimmäisenä mieleen tulee se, että tapojen oppiminen tapahtuu useasti sosiaalisessa ympäristössä, jossa ollaan tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Tapojen oppimisen vaiheessa, ennen etabloitumista tietyn toimintamallin alaiseksi, on siis tärkeää että saadaan esimerkkejä pyyteettömästi toimivien ihmisten taholta. Pyytettömyys tarkoittaa tässä sitä, ettei esimerkin antaja pyri esimerkkinsä antamisella provinsiaaliseen omakohtaiseen hyötyyn.  Sosiaalinen ympäristö siis käytännöllistää eettisiä tapoja toimia ja suhteuttaa moraalin sosiaaliseen ympäristöön siten, että moraalin pohjalta muotoutuvat käsitteet mukautuvat ympäristöön missä niitä käytetään. Jokainen yhteisö on kuitenkin sen arvioinnin alainen, että siinä arvioinnissa ihmisen omakohtaisen moraalisen arvioinnin tulisi olla ylin päämäärä johon pyritään. Kuitenkin huonoja esimerkkejä siitä, kuinka sosiaalinen voi joskus vaikuttaa ihmisten moraalikäsityksiin väärin on olemassa, ja yksi niistä on se, miten yhteiskunnallisen kommentaariaatin ylläpitämä vaikutteellinen merkitysvalta voi ohjailla ihmisiä sosiaalisen kautta jopa niin, että se voi yltää hänen moraalikäsityksiinsä. Tämä kommentaariaatin ohjailema ihmisen vaikutteellistamisen pyrkimys perustuu siis siihen postautoritaariseen yhteiskunnan muotoon, jota se pitää hyvänä: pyrkimys on siis tehdä ihmisestä moraalisesti kehitysvammainen, joka ei pysty kertomaan itselleen minkäänlaisia omakohtaisia moraalisen arvioinnin välineitä.  Sosiaalista ympäristöä tulisi siis voida arvottaa moraalin kautta, eikä vain pelkästään antaa aina sosiaalisen vaikuttaa moraaliin itsensä kautta. Sosiaalinen siis voidaan määritellä ihmiselle sillä tavoin, että sosiaalinen toistaa ihmisille tietynlaisia ilmiöitä itsensä kautta. Tätä jatkuvuutta voidaan nimittää sosiaaliseksi jatkuvuudeksi, ja voidaan sanoa, että tuo jatkuvuus vaikuttaa kaikilla hetkillä kaikkien ihmisten elämään jossain mittasuhteessa. Etabloitunut moraaliarvioija toimii sosiaalisen jatkvuuden taskuissa, joissa vallitsee jo aiemmin saatu käsitys sosiaalisesta ja joiden ei siten tarvitse olla koko ajan mukautumassa sosiaalisen jatkuvuuden ilmiöiden antamaan palautteeseen. Moraali ei kuitenkaan ole suhteellista esimerkiksi tuon sosiaalisen piirin vaikutuksen takia. Moraali ei voi olla suhteellista, koska se alkaa ensisijaisesti ihmisen omastatunnosta eikä joistakin ulkoisista vaikutteista. Jos ajateltaisiin, että moraalisuus alkaisi yhteisöstä tai sosiaalisesta jatkuvuudesta, voitaisiin ajautua jonkinlaiseen Pohjois-Korea moraaliin, jonka myötä ihmisistä voitaisiin johtajien häikäilemättömyyden asteen perusteella tehdä minkälaisia robotteja hyvänsä. Yhteisö voi kuitenkin vaikuttaa myös myönteisellä tavalla moraaliin ja se käy siten, että jos se edistää yksilöllisyyttä ihmisten kesken, on yksilölliselle moraaliarvioinnilla riittävästi tilaa. Mielestäni kysymykseen siitä, onko olemassa absoluuttista moraalia, voidaan sanoa, että se ei ole läheskään aina mahdollista itsensä kannalta. Jos ajateltaisiin, että on olemassa jonkinlainen kaikkiin tilanteisiin sopiva moraaliarvio, jonka joku tai jotkut on meille sanellut, niin emme silloin ottaisi huomioon ihmisen omaatuntoa, joka on tärkein moraalisen arvioinnin väline ihmisessä. Kuten laissakin on tietyt normit toiminnalle, joka ihmisten kesken sallitaan, niin on varmaan totta, että on voitava olla olemassa joitakin yleispäteviä moraalisen arvioinnin sääntöjä, sillä muutenhan siis yhteiskunta ajautuisi totaaliseen anarkiaan ja sekasortoon. Sitten voi kysyä myös sitä, onko ihmisten välillä ennen moraalin syntyä jonkinlainen perustava sosiaalisuus, josta moraali syntyisi, vai onko ensin moraalikäsitysten alkeellinen nippu, josta taas sosiaalisuus ja sosiaaliset käsitykset yhteisöelämässä saisivat alkunsa. Ensimmäinen on totta siinä mielessä, että ovathan ihmiset aina olleet pienyhteisöjen kanssa tekemisissä suorastaan vielä silloinkin kun suurin piirtein metsästivät toisiaan ja kaikkea jaloilla kulkevaa. Pienyhteisöjen sosiaalisuus on siis varmaankin ollut olemassa ennen moraalia, mutta täytyy sanoa, että noina aikoina laajemmassa sosiaalisessa verkostossa toimiminen oli vielä varsin hierarkkista ja yhdestä muotista veistettyä. Tuohon aikaan vallitsi absoluuttinen moraali, jonka myötä voidaan tulkita niin, ettei suurimmalla osaa ihmisistä ollut minkäänlaista henkilökohtaista käsitystä oikeimmasta toiminnan ja ajattelun ohjaajasta. Mutta voidaan varmaan sanoa, että tuosta moraali on luultavasti alkanut, koska ei voida sanoa, että sosiaalisuus olisi alkanut ihmisten keskellä sellaisesta hetkestä, jonka myötä ihmisistä olisi tullut henkilökohtaisen moraalikäsityksen omaavia. Moraali on kehittynyt hyvin alkeellisesti ja aikaisemmin se on perustunut yhteisön ja monesti etenkin pienyhteisön arvostamiin toteemeihin, jotka ovat antaneet tai sanelleet ihmisille oikean käsityksen toiminnan suunnasta. Vähitellen nuo toteemit ovat saaneet ihmisissä vähemmän huomiota, kun laajemmat yhteisöt ovat kehittyneet, ja ihmiset ovat saaneet mahdollisuuden kunnioittaa hyvin monia ja erilaisia yhteiskunnasa moraalista valtaa edustavia tahoja. Kuitenkin nykyaikainen moraalikäsityksien arvostelija voi nähdä sen, ettei moraalia voida ylläpitää aina esimerkiksi uskonnollisia auktoriteetteja arvostamalla. Ihmisten on siis löydettävä sellainen moraalinen käsitys, joka on sekulaari, ja joka on mainio toiminnan ohjastaja myös sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä olemisessa, jotka eivät tunnusta minkäänlaisia uskonnollisia auktoriteetteja. Koska uskonnot sisältävät monesti miltei sadistisuuteen liittyvää kilvoittelua, olisi oikeimman nykyaikaisen moraalikäsityksen tarkoitettava sitä, mikä on hyvää ihmiselle ja hänen inhimilliselle olemassaololleen. Tämä siis on humanistinisen moraalin pohja, se siis on tietoinen etenkin siitä, mikä on hyväksi ihmisen olemassaolon kaikille puolille. Tämän käsityksen on siis oltava etenkin auktoriteettikriittinen siinä mielessä, että ne eivät voi tarjota yksilön omaatuntoa parempaa ohjaajaa moraalille jota ihmiset käyttävät nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Omatunto siis kertoo ihmiselle siitä, voidaanko hänen toimintaansa oikeuttaa moraalilla. On siis selvää, että sellaisen ihmisen, jonka geenit eivät ole sopivat hahmottamaan kaikkia tilanteita, tai joka on saanut sellaisen kasvatuksen, joka on vääristänyt hänen omaatuntoaan, tai hävittänyt sen täysin näkyvistä, mahdollisuudet toimia yhteiskunnassa sopuisasti kaikkien kanssa ovat varsin rajatut, ja tällaiset ihmiset tarvitsevatkin jonkinlaista auktoriteettiin perustuvaa kurinpalautusta siinä, kun ne yritetään palauttaa oikein toimivan omantunnon alaisiksi. Kuitenkin humanismi mielestäni perustuu siihen, että kaikille ihmisille tulee antaa mahdollisuus toimia tavalla, joka ei ole ristiriidassa toisten ihmisten kanssa. Moraalilla tulee siis olla sosiaalinen perusta siinä mielessä, että sen on voitava antaa palautetta ihmisille sellaisten sosiaalisessa jatkuvuudessa toistuvien ilmiöiden perusteella, joiden perusteella ihminen voi vertailla oman toimintansa oikeutuksellisuutta ja lopulta kasvaa niiden avulla niin, että hänestä voi tulla täysin omavaraisesti moraalin suhteen toimiva yksilö, joka voi lopulta antaa esimerkin kautta palautetta myös muille. Sosiaalisuuden ja sosiaalisen jatkuvuuden on siis annettava ihmisille palautetta moraalisesta toiminnasta vielä siinä vaiheessa, kun yksilön moraaliaisti tai omatunto kehittyy, mutta lopulta moraalinen ihminen voi olla sitä ilman sosiaalisen piirin antamaa esimerkkiä.

Tulkitaanko ystävällinen puhekin nykyään tarkoitukselliseksi toiminnaksi

Tämän aiheen yhteydessä on tärkeää mainita jotain tavallisimmista sosiaalisen kanssakäymisen muodoista. Siinä tavallisesti ilmaistaan joidenkin sosiaalisessa ryhmässä ja viitekehyksessä mukana olevien ihmisten tunteita. Tällaisia tunteen ilmaisuja voivat olla esimerkiksi jossain toisessa yhteydessä tapahtuneen kanssakäymisen seurauksena syntyvien mielipiteiden tai kantojen välittäminen. SIinä voidaan ilmaista myös sisäsyntyisiä tunteita eli tietynlaisen vastavoiman suuntia  ihmisen kanssakäymisen tuloksien kautta. Kanssakäyminen tavallisesti sisältää julkisen ja yksityisen puolen. Julkinen puoli tarkoittaa sitä, miten ulkoisen kanssa toimittaessa annetaan yksilöön liittyvien ominaisuuksien kehittyä ja mihin suuntaan niitä ohjataan ja yksityinen puoli taas tarkoittaa sitä, miten yksilön puolten annetaan ilmentyä julkista puolta vapaammassa ympäristössä. Julkinen kanssakäyminen siis tapahtuu tavallisesti yhteisöstä omaksuttujen etikettiin liittyvien tapojen viitekehyksessä, kun taas yksityinen puoli sisältää mahdollisuuden ihmisenä ja ilmiöiden havainnoitsijana kehittymiseen. Monesti yksityisessä kanssakäymisessä on yksilöllä mahdollisuutta ohjata sitä enemmän omaan suuntaansa kuin miten on laita julkisen kanssakäymisen kanssa. Kuitenkin näiden kahden on vaikutettava toisiinsa koko ajan, koska esimerkiksi epäsosiaalisen käyttäytymisen muodot kuten rikollisuus ja mielenterveyden ongelmat kehittyvät monesti siitä, kun yhteisössä vallitsevat säännöt ja ohjeet kadotetaan ja unohdetaan. Tämän jälkeen on asiallista pohtia tavallisimpia sosiaalisuuteen liittyviä tulkintoja. Sosiaalisessa elämässä todella yleistä on väärinkäsitys kanssakäymisen joltain puolelta, koska kaikki eivät hahmota sosiaalista elämää ja sen lakeja samalla tavalla. Voidaan sanoa, että ystävällinen käytös, eli läsnäolo toisten ihmisten keskuudessa ollessa, on yksi sosiaalisen jatkuvuuden ylläpitäjistä ja määrittäjistä. Sosiaalinen jatkuvuus tarkoittaa niitä ilmiöitä ja instituutioita, jotka näyttävät jatkuvan maapallon historiassa yhden kulttuurin kohdalla sosiaalisuuden takia. Sosiaalisen jatkuvuuden tasku taas tarkoittaa sellaista yhteisöä, joka ei ole täysin ihmisten sosiaalisen yhteisöelämätunnun vaikutettavissa. Käytöstapojen tarkoitus on sivilisaation ylläpitäminen. Jos ihmiset unohtavat teknologian kehittymisen ja välineellisen järjen takia yhteisöissä vallitsevat humanistiset arvot, uhkaa yhteiskunta ja yhteisöt menettää tärkeimmän ylläpitäjänsä. Ystävällinen käytös ei ole mielestäni tarkoitusperäistä, koska se ei useimmissa tapauksissa liity kanssakäymisen yksityiseen puoleen vaan se on suurimmalta osin julkista kanssakäymistä. Perheiden ja pienyhteisöjen kohdalla oikeanlaista kanssakäymistä ei mielestäni tarvitse opettaa. Tarkoitusperäisyys tarkoittaa sitä, että toiminnalla voidaan hyödyntää itseä tai jotain läheistä tahoa. Monesti tavoittelun kohteena on seksi, asema tai raha. Tarkoitusperäisessä toiminnassa pyritään siis ohjailemaan omia päämääriä, siinä siis käytetään muita ihmisiä pelkästään välineinä ja hyödykkeinä. Tarkoitusperäinen toiminta sisältää siis etenkin laskelmointia. Etenkin naisten piirissä tuota ilmenee todella usein. Tarkoitusperäisen toiminnan ja laskelmoinnin vastakohta on pyyteetöntä tunnustamista tai pyyteetöntä ystävällisyyttä. Pyyteetön tunnustaminen tarkoittaa sitä, että ystävällisellä suhtautumisella ihmiseen tai ihmisiin ei pyritä mihinkään omakohtaiseen hyötyyn. Pyyteettömyys tarkoittaa siis epäitsekästä toimintaa ja ajattelua, jonka mukaan koko ajan ei tarvitse olla ajattelemassa vain omaa hyötyään toiminnassa ja ajattelussa. Tässä siis usein vaikuttaa jonkinlainen materiaalisen hyödyn tavoittelu, samalla kun kaiken pyyteettömän toiminnan tulisi olla etenkin symbolista ja korkeamman merkityksen omaavaa. Esimerkiksi poliitikkojen tulisi olla pyyteettömiä ammatissaan, aivan kuin antiikin Rooman aatelissukuiset konsulit tai muinaisen Japanin samurait. Ainoa asia mitä he ajoivat takaa oli kunnia ja se liittyi etenkin siihen, ettei alentanut itse itseään esimerkiksi miettimällä vähäpätöisiä asioita kuten rahaa. Kansanedustajien palkkoja tulisi pudottaa välittömästi ja oikeus henkilökohtaiseen avustajaan tulisi samaten poistaa. Jos kansanedustajat valittaisiin ilmidemokratian periaatteiden ulkopuolella, niin olisi tietysti selvää, että sellaisia ihmisiä tulisi kannustaa ehdokkaiksi, jotka eivät ole aiemmin jonkinlaisen puutteellisuuden ole voineet ottaa vaaleihin osaa. Kehitysvammaiselle kansanedustajalle voidaan kyllä myöntää henkilökohtainen avustaja. Kanssakäymisessä ei tulisi aina ajatella, että siinä kilpailtaisiin korkeimmasta asemasta tai tittelistä keskustelun kuninkaana. Ihmiset voivat tänä päivänä pyrkiä ja päästä aivan hyvin tasa-arvoiseen suhteeseen toistensa kanssa. Aivan kuten alkukristityt luopuivat omaisuudestaan ja antoivat sen köyhille, olisi ihmisten piirissäkin pyrittävä siihen, että antaminen ja jakaminen valtaisivat alaa ihmisten mielissä ja toiminnassa. Pyyteettömyys liittyy jollain tavalla puhtauteen ja selkeyteen elämän periaatteiden etsimisessä ja niiden löytämisessä. Jos ei haluta etsiä toiminnassa etenkin omaa hyötyä, on silloin ihmisen taustalla oltava jonkinlainen epäitsekkyyteen perustuva moraalinen vakaumus. Jos ihmisille ei nykyään enää pysty edes sanomaan moi, ilman että toinen ihminen kuvittelee, että tämä ihminen tavoittelee jotain hyötyä toiminnallaan, voidaan sanoa, että yhteiskunta on vieraannuttanut ihmiset aika suuresti siitä olemisen järjestyksestä, joka on jo pitkään ollut ihmisille tyypillinen.

Yksilö ja yhteisö

Yksilö ja yhteisö tarkoittavat tärkeimpiä ihmisen sosiaalisia ominaisuuksia ylläpitäviä asemia. Jotkut ihmisistä laskevat ne erilleen ja toiset ajattelevat niiden toimivan kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Kuitenkin on varmaan ensin asianmukaista erotella näitä käsitteitä erillään. Näin ollen voidaan myös miettiä sitä, kumpiko näistä perusasemista on tärkeämpi? Voidaan sanoa, että nämä kaksi käsitettä tarkoittavat kahta suurinta voimaa, jotka vaikuttavat ihmiseen, hänen tarkastellessa itseään omien ominaisuuksiensa kautta sekä tarkastellessa itseään ryhmien jäsenenä. Ihmisen toiminnan ja ajattelun periaatteet monesti syntyvät liitteessä yksilöllisyyteen ja yhteisöllisyteen.  Yksilö ja yhteisö voidaan merkitä myös tarkoittavan samaa kuin mitä vapauden ja velvollisuuden käsitteet tarkoittavat. Probleemi ihmisen yksilö- ja yhteisöllisissä ominaisuuksissa on esimerkiksi se, että miten ihminen voi samanaikaisesti ohjata omaa olemistaan sekä muistaa toiset ihmiset. Tämän takia yksilön ja yhteisön käsitteet eivät voi olla suuresti erillään toisistaan, vaan niiden tulee olla sisäkkäin. Voi myös tietynlaisena metakysymyksenä kysyä, että miksi ihminen muodostaa toiminnalleen ja toiminnan osille viitekehyksiä kuten esimerkiksi nimeämällä käsitteet yksilö ja yhteisö. Tähän voidaan varmasti ensiksi vastata niin, että yksilön ja yhteisön kohdalla ihminen havainnoi itseään koskettavia voimia, jotka voidaan jossain mielessä käsitteellistää. Ihminen siis tietyllä tavalla reflektoi itseään muodostamalla parhaimpia asemia tai olosuhteita. Nuo asemat tarkoittavat loppujen lopuksi sitä, aivan kuten sotaväessä, jonkinlaisia poteroita, joihin ei jäädä ikuisesti, vaan koko ajan haetaan parempia mahdollisuuksia edetä ajattelun kannalta sellaiseen suuntaan, joka tuntuu oikealta. Yksilön ja yhteisön käsitteiden tulisi siis parhaimmassa tapauksessa kehittyä ja siinä toimii jonkinlainen dialektiikka, jota en kuitenkaan halua liittää minkäänlaiseen kommunistiseen retoriikkaan. Ihminen muodostaa viitekehyksiä sen takia, koska hän haluaa ymmärtää olemisensa suhteita, ja olemisensa suhteita tulkitsemalla ihminen pääsee kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen oman toimintansa syistä. Toiminnalla pyritään yleensä johonkin päämäärään ja sen voi olla määrittelemässä niin yksilö kuin yhteisö, vaikka on sanottava, että tänä päivänä suurin osa työstä tapahtuu yhteisöllisesti ja muu kuten kansalaisyhteiskuntaan liittyvä toiminta on liitteessä enemmän yksilöllisyyteen ja individuaalisiin valintoihin. Mitä sitten tarkoittavat käsitteet yksilö ja yhteisö? Yhteisön käsite tarkoittaa epäilemättä sitä, että yhteisö kokoaa ihmisiä yhteen. Syinä yhteisöjen koostumiselle voivat olla esimerkiksi ideologia tai jonkinlainen ominaisuuksissa näkyvä samanlaatuisuus. Esimerkiksi kansallisvaltion idea voi muodostua ideologiasta, joka kuitenkin yleensä perustuu jonkinlaiseen samanlaatuisuuteen.  On kuitenkin myös suurempia yhteisöjä kuten valtio tai kansalaisyhteiskunta, jossa tänä päivänä muotiin tulleen moniarvoisuuden takia on annettu ihmisille oikeus poiketa merkittävälläkin tavalla toisistaan. Yhteisön käsite vaatii myös todella totena ollessaan joukkovoiman, jonka avulla se voi mahdollistaa joukkotoiminnan mitä ilman esimerkiksi nykymuotoista yhteiskuntaa ei olisi. Yhteisö siis pitää ihmisiä koossa vertikaalisessa suhteessa, mutta siinäkin tulisi varoa, ettei ihmisistä tule esimerkiksi Pohjois-Korean esimerkin mukaisia muurahais- ja robotti-ihmisiä. Tässäkin  on siis tarkasteltava sitä, miten yhteisön sisäinen arvojärjestys määritetään. Mielestäni organisaatio ei voi olla liian hierarkkinen, eli minkäänlaista henkilöpalvontaa ei voida suvaita, ja yhteisön johtoasemassa työskentelevän tulisi saada korkeimmassa asemassa olonsa ajalta muita pienempää palkkaa. Lisäksi johtoasemassa työskentelevien tulisi vaihtua tasaisin määräajoin ja johtajasta voitaisiin hyvin käyttää sellaisia ilmauksia kuten varajohtaja tai varapuheenjohtaja. Pompöösisyyden kehittymistä tulisi valvoa koko ajan sen takia etteivät johdossa väliajoin toimivat ihmiset korruptoituisi.  Yksilöllisyyden tajun on siis hillittävä sellaista kehitystä, jonka mukaan yhteisöllisyydentajusta kehittyisi ihmisille varsinainen laumavietti, joka ei todellakaan edusta minkäänlaista tietoista ajattelua. Yksilön ja yhteisön välistä rajanvetoa edustavat myös libertarianismi, joka korostaa yksilön oikeuksia ja vastuuta, ja kommunitarismi, joka korostaa ensisijaisesti yhteisön merkitystä ihmisen kehittymisessä ja hänen kokonaisvaltaisessa olemisessaan. Voidaan mielestäni sanoa tähän liittyen, että kaikilla vapautta haluavilla tahoilla ei todellisuudessa ole minkäänlaista henkilökohtaista käsitystä siitä, mitä vapaus tarkoittaa. Tällaisia tahoja ovat esimerkiksi anarkistit ja ateistit. Monesti he tulevat tunkkaisista ja ahtaista olosuhteista, joissa he eivät ole saaneet ääntään kuuluviin ja sitten ovat alkaneet syyttää ensiksi näkemiään käsitteitä siitä, että nämä käsitteet muka veisivät heiltä vapauden, kun todellisuudessa he eivät itsekään tiedä minkälaista vapautta ja yksilöllisyyttä he hakevat. Yksilön käsite tarkoittaa siis etenkin sellaista tilannetta, jossa yksilöä tarkastellaan irrallaan yhteisöstä. Yksilöllisessä kulttuurissa ihmisten annetaan tuoda ulos myös sen kaltaisia ominaisuuksiaan, jotka eivät ilmene sosiaalisessa yhteisöelämässä. Yksilön käsitteen yhteydessä tulee eteen etenkin kaksi ongelmaa: ne ovat epäsosiaalisuus ja solipsismi. Miten voitaisiin ehkäistä se, että samalla kun yhteisöt tänä päivänä tunnustavat suuren osan yksilöllisistä arvoista, ei tuon tunnustamisen tulisi edetä siihen, että ihmisistä tulisi narsistisia Narkissoksia, jotka katsovat omaa kuvaansa lähteestä. Yksi tärkeä kysymys yksilön ja yhteisön kohdalla on se, voivatko ne ja annetaanko niiden vaikuttaa ihmisten ajatteluun ja henkiseen toimintaan. Perinteisestihän vasemmisto on kannattanut etenkin yhteisön käsitteeseen liittyvien asioiden ylläpitämistä, kun taas oikeisto on jo pitkän aikaa korostanut ihmisten oikeutta yksilönvapauksiin ja -oikeuksiin. Kaiken päälle voidaan siis kysyä sitä, miksi jotkut pitävät yhteisöä kohtaan kuuluvia velvollisuuksia tärkeämpänä kuin yksilöille kuuluvia oikeuksia. Tästä on hauskasti kirjoittanut Robert Nozick kirjassaan Anarchy, state and utopia. Hänen mukaansa yhteisöt eivät saa rajoittaa ihmisten oikeutta itsemääräämiseen, ja hänen kannattamansa yhteisöelämän muoto on yövartijavaltio jonka ainoat tehtävät ovat ihmisten turvallisuudesta ja sopimuksien täyttämisestä vastaaminen. On sanottava, että mielestäni Nozickin teoria on parempi kuin esimerkiksi jonkinlainen sosialidemokratiakulttuuri. Jos ihmisellä on vapaa tahto, voi hän mielestäni havaita myös yhteisöt ja vastata merkittävällä tavalla niiden olemassaolosta ja koossapysymisestä. Ei voida kuitenkaan ajatella, että vapaan tahdon omaavan ihmisen kaikki toiminta olisi ehdottomasti hyvää. Mielestäni voidaan sanoa, että kasvuolot ja ympäristö tuottavat joillekin ihmisille toisia voimakkaamman yksilöntunnun. Se on mielestäni liitteessä taustaan ja sen takia köyhistä ja ahtaista oloista tulevat kommarit eivät voi tajuta yksilöllisyyttä. Olihan esimerkiksi Dostojevskin, Tolstoin ja Turgenevin perheet korkeasti aatelisia. Maaorjaluokasta on harvoin noussut merkittäviä vapauden teoreetikkoja. Pääpointti on se, että yksilö yksilönä voi edistää myös yhteisön käsitteen sisällön kehittymistä samalla aikaa kun toimii yksilöllisesti. Kommareiden ja kommunitaristien väitteet siitä, että yksilö vieraantuisi yhteisön ulkopuolella ei pidä lainkaan paikkaansa. Vieraantuminen tarkoitt    aa sitä, että yksilö erkanisi aivan toisaalle yhteisöjäsenyyksistään. Tämä ei suinkaan vastaa todellisuutta. Yhteisö on aivan kuin panssarivaunu ja yksilö sotilas joka suojaa tankin sivustoja, eli yksilö ja yhteisö ovat lähes kaikkien paitsi jonkun Donald Trumpin mielestä liitteessä ja siteessä toisiinsa.

Sukulaiseni suorassa polvessa, Charlemagne

Siinäpä se linja on. Suora ja tarkka. Onhan tuossa kieltämättä muutama polvi välissä, mutta onhan aikaakin mennyt.

Kaarle Suuri
Pepin Carloman King of italy
Bernard King of Lombardy
Pepin II Lord of Peronne
Heribert I count of Vermandois
Cunegonde de Vermandois
Heribert I von Kinziggau Pfalzgraf von Gleiberg
Irmintrud von Gleiberg
Ogive of Luxemburg
Baldwin V Count of Flanders
Matilda of Flanders Puoliso: William the Conqueror
Henry I Beauclerc King of England
Elizabeth Joan Fitzroy, Princess of England
Gilbert mac Fergus Lord of Galloway
Aufrica of Fife
Donnchadh I mac Gilbert 1st Earl of Carrick
Niall mac Donnchadh 2nd Earl of Carrick
Marjorie Countess of Carrick
Robert I the Bruce, King of Scots
Marjorie Bruce, Princess of Scotland
Robert II King of Scots
Robert Stewart 1st Duke of Albany
Joan Stewart of Albany
Agnes Stewart
MArgaret Lindsay Lady Innermeath
Isobel Wardlaw
Margret Mercer
James JAcob Belfrage of Pennington and Tulliochie
Jacob James Belfrage of Pennington
Henrik Belfrage of Pennington
Hans Belfrage
Christina Belfrage
CAtharina Sahlefelt
Christina Ingeborg Ridderfelt
Carl Ludvig von Schrowe
Johanna Fredrika von Schrowe
Reinhold Octavius von Becker (isoisäni isoisä)

Kouluissa opetetaan liian vähän filosofiaa

Tavallisesti ensimmäisen filosofian opetustunnin aikana opetetaan filosofian tarkoittavan viisauden rakastamista. Se on oikein osin, mutta väärin siinä mielessä, että monet tulkitsevat tänä päivänä sen tarkoittavan jotain sellaista viisautta, joka on liian korkealentoista ja abstraktia suurimman ihmisten osan käyttöön ja päivittäisen ajattelun kohteeksi. Filosofian tulee tarjota apua myös ihmisen elämän kaikkiin osiin.
Ja kuinka paljon Suomen kouluissa opetetaan filosofiaa? Ala- ja yläluokilla ei yhtään ja lukiossa opetussuunnitelmaan sisältyy yksi vaivainen pakollinen kurssi! Koska tilanne on tällainen, ettei lapsia mukauteta jo koulunsa alussa filosofian perusteiden oppimiseen ja niiden elämän mukaisena pitämiseen, eivät he myöhemminkään yleensä valitse edes lukiossa, niin lähellä yliopisto-opintoja, käytäväkseen filosofian kursseja, koska filosofian vastustajat, epäfilosofit, pitävät filosofiaa vaikeatajuisena ja pienen piirin harrastamana brändättynä viisautena, josta ei heidän mielestään ole yhtä paljon hyötyä sivistyneisyyden kehittämisessä kuin esimerkiksi fysiikasta tai biologiasta on.

Jotain tekemistä tällä filosofian puuttumisella on varmaan myös sen kanssa, miten epäkeskieurooppalainen ja maan tasalla pysyvä suomalainen kulttuuri on. Herrat hoitaa ja tietää, ja sen päälle herroja vihataan. Filosofia edustaa varmaan tavalliselle ihmiselle jotain niin vierasta ja ylhäällä olevaa, että sen opiskelu katsotaan turhaksi ja "herroille" kuuluvaksi.

Esimerkiksi Britanniassa kaikki politiikan kanssa työskentelevät, kuten toimittajat, tutkijat, kommentoijat ja itse poliitikot ovat yleensä käyneet Britannian yliopistoissa opetettavan kurssin PPE eli Philosophy, Politics and Economics. Muut ovat useimmin käyneet kurssin Greats, joka sisältää antiikin historiaa, latinaa, kreikkaa ja filosofiaa. Jo tästä voi huomata sen, että kulttuuri- ja sivistysmaissa filosofiaa arvostetaan ja sen katsotaan kuuluvan kaikkeen korkeammalla tasolla olevaan päättelyyn. Onkin varmaan niin, että filosofian unohtavista tulee pieneen kapoisaan alaansa keskittyviä fakki-idiootteja, jotka eivät voi tehdä yleislaatuisia päätelmiä ihmisestä ja maailmasta.

Thomas Kuhn kirjoitti 1970-luvulla kirjansa tieteellisten vallankumouksien luonteesta ja tuossa kirjassa hän esitteli teorian, jonka mukaan tieteilijät toimivat aina yhdellä aikaa vallitsevien paradigmojen eli viitekehysten sisällä. Tieteellinen vallankumous tarkoittaa sitä, kun yhdellä aikaa vallitsevaan viitekehykseen tulee muutos, jonka jälkeen tieteilijät alkavat noudattaa uutta paradigmaa. Paradigmojen välivaihetta Kuhn nimitti normaalitieteen aikakaudeksi. Tästä esimerkistä voidaan havaita se, että paradigman muuttuminen vaatii tieteellistä synteesiä kaikesta, eli laajaa näkökulmaa kaikkien tieteiden periaatteista. Suomen kouluissa opetettavat aineet tukevat siis etenkin normaalitieteen harrastajia ja sellaista ajattelua, jossa ei ole vallankumouksellisuutta.

 Kuitenkin on varmaan niin, ettei kaikista ole miksikään ajattelijoiksi, enkä itsekään väitä ajatteluni olevan kovin korkealla tasolla - pieru, viina ja naiset - nehän ne koko ajan pyörii mielessä. Kuitenkin jokainen voi harrastaa ajattelua. Vaikka kaikki eivät varmaan usko, että esimerkiksi logiikkaa voitaisiin opettaa pienille lapsille, niin tulisi filosofian opettaminen aloittaa viimeistään yläluokilla moraalifilosofiasta ja tieteen etiikasta ja menetelmistä. Siitä opetus voitaisiin jatkaa yhteiskuntafilosofiaan ja tietoteoriaan ja tieteen filosofiaan mitä myötä koululaisilla olisi lukion alkaessa yleinen tietämys tieteen perusteista.

Tulokset

Kangasniemen Beckerin koulun vuoden 2016 kirjoituskilpailun, jonka mukaan myönnetään palkituille vuosittain osa tästä eteenpäin annettavasta Professori Reinhold von Beckerin stipendistä, tulokset:

Kirjoittajista erottui tänä palkinnon ensimmäisenä myöntämisen vuotena kolme parasta, jotka ovat järjestyksessään:

1. Maiju Hokkanen
2. Ida Turunen
3. Henna Hokkanen

Koska myös Alma Reinikainen sai arvioissa sijoituksia, tullaan hänelle antamaan kunniamaininta, joka sisältää lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan.

Stipendi, joka on suuruudessaan 150 euroa jaetaan tänä vuonna kolmeen osaan, jonka myötä ensimmäinen saa 75 euroa, toinen 50 euroa ja kolmanneksi sijoittunut 25 euroa.

Tiedon muodoista ja välityksestä

Tieto koostuu suodatetusta informaatiosta, ja tämä siksi, koska informaation määrä tämänhetkisessä yhteiskunnassa on kasvanut huimia määriä viimeisen viidentoista vuoden aikana. Informaatiolla ei kuitenkaan ole täysintä tiedollista arvoa ja sen takia sitä pitää suodattaa. Korkeimmin formaloitu tiedon käsittelyn tapa on tiede ja sen periaate on se, että sen piirissä uutta tietoa verrataan todellisuuteen. Todellisuutta taas voidaan tarkastella etabloidun tiedon kautta, joka toimii pohjana uuden tiedon keräämistä varten. Informaation laadusta voidaan sanoa se, että monesti kakkakikkareetkin nousevat vedessä pintaan, niin tähän aineeseen verrattavat informaation jyvät voivat johtaa ihmistä joskus harhaan vakavan tieteen teossa.
Tiedon voidaan sanoa olevan kuva tai formuloitu lause asiaintilasta. Kuitenkin on huomioitava, että esimerkiksi murreilmaisuissa tuo tapa ei päde, ja tieteellistä kieltä harrastavat tässä maassa lähinnä tieteilijät. Savon murrekin on niin, toisaalta rauhoittavan kuuloista, mutta joissakin yhteyksissä aiheuttaa myötähäpeän tunnetta. Älyperäinen lukija on varmasti havainnut sen, että kun kotimaiseen elokuvaan haluttiin menneenä aikana yksinkertainen toope, puhui se tavallisesti savon murretta.
Tiedon yhteydessä tulisi aina muistaa kriittisyys, joka tarkoittaa epätäsmällisyyksiä tieteellisestä tekstistä ruotivaa asennoitumistapaa, ja jonka tärkeysaste kasvaa sitä myötä mitä korkeammalle tieteen asteelle edetään.
Entropia tarkoittaa tietynlaista kasautumisilmiötä ja sen voidaan nähdä vaikuttavan myös tiedon kasautumisessa ja tietynlaisessa viisauden kerääntymisessä. On huomioitava, että tuo ilmiö vaatii useasti historian, tieteen ja filosofian perusteiden tuntemista. Mutta kun nuo perusteet on rakennettu, on siitä helppoa ruveta antamaan lausuntoja asiasta kuin asiasta. No kuitenkinhan yliopiston käyneen ihmisen täytyy kuitenkin älyllisen terävyyden säilyttämisen takia lukea kirjoja myös yliopiston jälkeen. Eli voidaan sanoa, että kun on saanut kunnon otteen tiedosta, niin se tapaa kerääntyä tällaisen ihmisen ympärille.
Tietoa voi saada kolmenlaisella menetelmällä, joista yksi on käytäntö, yksi taito ja yksi älyllisyys. Eli tiedon rakentuminen määrittyy sen koostumistavan myötä.  Tämän takia tulisi jokaisen kokea, että jokaisella myös on sisäsyntyinen taito tehdä itsenäisesti arvioita tieteellisin perustein ja mielipiteiden joukosta tulisi karsia epä-älylliset asenteet. Lapsia tulisi opettaa kouluissa puhumaan tieteellisesti ja antamaan vastauksensa tenteissä loogisesti formuloidulla merkkijärjestelmällä.
Kaikkien tietojen etsimisestä on tullut helppoa, koska kaiken tarpeellisen löytää googlen hakukoneesta ja wikipediasta, mikä esittää vain muutaman kirjansivun mittaisen selvityksen ihan mistä tahansa aiheesta. Sen jälkeen voi kailottaa facebookissa tiedot siitä, mitä kaikkea on aiheesta löytänyt. Voi kuitenkin kysyä sitä mikä noiden tietojen todellinen laajuus on. Ihmiset ovat mielestäni tänä päivänä ihan liian hyvin tavoitettavissa puhelimien ja tablettien kautta. Tein sen havainnon varhaisnuoruudessa, että esimerkiksi linja-autossa Kuopioon lukioon menevät tytöt näpyttivät koko ajan puhelimiaan. Poikaporukkaa pitää pitää yllä oman navan ympärillä.

Normaalisuudesta ja normatiivisuudesta

Monesti se, miten ihminen arvottaa toisia ihmisiä ja jakaa heitä normaaleihin ja epänormaaleihin, johtuu arvollisista ristiriidoista. Mielestäni kuitenkin kukaan ei ole vain normaali tai epänormaali. Mielestäni ihmisyksilöllä on samanaikaisesi sekä samanlaatuinen että myös toisista poikkeava puoli, noiden kahden ulottuvuuden välinen määrällinen suhde vain kuitenkin poikkeaa yksilöstä riippuen.
Suivaannuin jonkin verran kun luin jonkun keskinkertaisen sosiaalitieteiden opiskelijan kirjoituksen, jossa hän kertoo mielipiteensä siitä, että Timo Soini ei ole hänestä "normaali". Mielestäni eri tavalla ajatteleville tulee antaa oikeus mielipiteensä ilmaisuun ja heitä on kohdeltava tasa-arvoisina. Ainoa asia millä poliittisten instituutioiden arvojärjestystä voi miettiä on se kuinka hyvin ihmiset osaavat perusteella mielipiteensä. Monesti normaaliksi määrittely tapahtuu sen mukaan, kuinka suuren osan yhden ihmisen hyväksymistä ja promotoimista arvoista toinen ihminen hyväksyy.
Normatiivisuus tarkoittaa ihmisyksilöiden ajattelun ja toiminnan saman kaltaiseksi näkemistä. Useat moraalifilosofian teoriat ovat normatiivisia, sillä niissä seurataan ihmisen toimintaa samoin perustein. Mielestäni se, mitä vähemmän ihmisiä pakotetaan toimintansa tai ajattelun perusteella normatiivisuuteen sitä parempi on yhteiskunnan tila. Hyvin väljä normatiivisuuden aste yhteisöllisessä toiminnassa takaa sen, että ihmisillä on vapautta toimia, ajatella ja kehittää yhteisöjä edelleen. On siis pyrittävä vain sellaiseen yhdenmukaisuuteen, joka ei loukkaa yksilöllisyyttä ja yksilöllisyyden arvoihin ja periaatteisiin perustuvia yhteisöjä.
Merkittävät uuden ajan kirjailijat Voltaire ja Goethe ovat kirjoittaneet ajatuksia, jotka ovat jääneet mieleeni. Goethen eräs sitaatti kertoo, että hän kypsemmällä iällä pystyi hyväksymään kaiken lukemansa. Jos se ei ole avarakatseisuutta ja laajojen näkökulmien tunnistamista niin mitä sitten? Toinen suvaitsevaisuuden osoitus tulee Voltairelta, joka totesi "En hyväksy sitä mitä sanot, mutta teen kaikkeni sen eteen, että saat sanoa mielipiteesi".
Mielestäni se on totta, että yksikään ihminen ei ole syntynyt suvaitsemattomaksi ja sen takia suvaitsemattomuuden ilmiötäkin voi ymmärtää. Itse asiassa suvaitsevaisuuden mahdollistaminen vaatii sitä, että ymmärtää suvaitsemattomuuden syitä, ja käsittelee niitä itsessään. Mielestäni on varsin lapsellista lähteä kieltämään totaalisesti niiden ihmisten mielipiteitä, joiden suvaitsevaisuuden aste on erilainen tai erilaisista asioista motivoitunut.
Koska ihmisen itseidentiteetti ja julkinen identiteetti ovat varsin suhteellisia, pitäisi pyrkiä löytämään jonkinlainen invariantti-identiteetti, jossa voisi olla jotain pysyvää. Monesti identiteetti saa pohjaa siitä, kun ihminen on aktiivisesti tekemisissä erilaisten instituutioiden ja yhteisöjen kanssa.
Aito suvaitsevaisuus ei hätkähdä suvaitsemattomuudesta. On kyettävä olemaan suvaitsevainen ja kyettävä olemaan tuomitsematta ihmisiä normaalisuuden ja epänormaalisuuden kategorioihin omien mielipiteiden perusteella, vaikka nämä ihmiset eivät olisikaan samaa mieltä kaikista asioista

Onko köyhyys moraalisesti väärin?

Köyhyys tarkoittaa sellaista ihmisen olemassaolon laatua, ettei tuollainen ihminen pysty osallistumaan vaihtotalouteen niin laajalla skaalalla kuin mitä varakkaammat harrastavat. Kukaan ei voi valita sitä perhettä, johon hän on sattunut syntymään, joten köyhyyden ei varmasti voida katsoa johtuvan pelkästään kyseisen yksilön tekemistä vääristä valinnoista. Suoria toimia, jotka monesti voivat johtaa köyhyyteen ovat esimerkiksi matala koulutustaso, työttömyys ja velat joita ei itse pysty maksamaan. Jotkut voivat väittää myös että huolimaton elämäntyyli voi johtaa köyhyyteen.
Köyhyyden seuraukset ovat monesti epäsosiaalisen käyttäytymisen kategoriaan laskettuja asioita, kuten esimerkiksi teiniraskaudet, rikollisuus ja päihteiden väärinkäyttö. Köyhyyden syyksi voidaan laskea sekin yhteiskunnallinen asiaintila, jonka mukaan kaikista ihmisistä ei ole kaikkiin ammatteihin. Esimerkiksi epäsosiaalisuus voi olla sellainen piirre, joka voisi olla ehkäisemässä sitä, että yksilö pääsisi korkeaan työtehtävään. Myös mielenterveyden ongelmat johdattavat ihmisiä monesti sairaseläkkäälle ja entistä kapeammalle leivälle.
On kuitenkin mainittava nekin tapaukset, että varakkaat eläkeläiset eivät käytä rahojaan vaan pistävät ne säästöön. Tuon ovat jotkut sanoneet vääristävän taloudellista kasvua, kun rahaa ei saada vaihtotalouden myllyyn tietynikäisiltä ihmisiltä. Tämän nuukuuden lisäksi munkkien harjoittama vapaaehtoinen köyhyys on yksi sellainen asennoitumistapa, jossa munkit eivät harrasta minkäänlaista tavaroiden ostamista ja sen myötäistä tavaroista ilahtumista. Munkit ovat askeetikkoja.
Yksi tapa käsitellä köyhyyttä on se, että siinä tehdään ero absoluuttisen ja suhteellisen köyhyyden välille. Länsimaissa ei ole koskaan aiemmin ollut näin paljon maahanmuuttajia, ja sen takia absoluuttinen köyhyys on tullut osaksi joidenkin länsimaalaistenkin ihmisten arjesta, kun se on aikaisemmin rajoittunut lähinnä Afrikkaan, Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan. Tietysti Land of the free and the home for the brave on ensimmäisenä listalla kun tehtäisiin arvio tuloeroista ja hyvinvoinnin eroista länsimaissa.
Toinen vähän provokatiivisempi kysymys aiheeseen liittyen on se, onko moraalisesti väärin olla köyhä? Saavatko köyhät ihmiset esimerkiksi asua varakkaampien asuinalueella? Valitaanko yliopistoon mieluiten sen kaltaisia ihmisiä, joiden vanhemmat ovat jo akateemisia? Onko köyhällä ihmisellä oikeutta elää pidempään kuin vaikka varakkaampi naapurinsa? Hoituuko varakkaamman ihmisen asiat byrokratian rattaissa nopeammin kuin köyhemmän ihmisen? On vaarallista sanoa, että köyhyys olisi oma vika, jonka joku oli kirjoittanut vuosi sitten lehteen. Nämä ajattelevat, että kaiken voisi rahallistaa ja joka tilanteessa ihmisiä arvosteltaisin sen takia, että heillä ei ole taskussa yhtä paljon rahaa. Kaiken, jopa syvimpien kulttuuriarvojen ylitse nämä rahan ihannoijat olisivat valmiita astumaan.

Suomen kielestä ja sen vaikutteista

Suomalaista kulttuuria on monesti kutsuttu eniten Amerikkaa ja sen kulttuurisia vaikutteita muistuttavaksi kulttuuriksi. Syy tähän on ehkä se, että samalla tavoin kuin Amerikka oli Britannian siirtomaa, on Suomi ollut vielä pidempään siirtomaana, tunnetusti ensin Ruotsin ja sen jälkeen Venäjän alaisuudessa. Tänä päivänä englannin kieli on yleisin suomalaisten osaama ulkomaankieli. Suomalainen kulttuuri on nuori ja sen takia sen sivistyskin on monella tapaa nuorta.
Englanninkielen mutta etenkin amerikanenglannin vaikutuksesta suomenkieli on rapistunut, etenkin anglismeja ja irtaalleen kirjoitettuja yhdyssanoja ja muuta kieliopin vastaisuutta löytää vanhempienkin ihmisten kirjoituksista. Suomen kielen kehityshistoria on suurella tavalla saanut impulsseja saksan ja ruotsin kielistä. Lähes kaikki hallintoon tai oikeuteen liittyvät sanat ovat käännöksiä saksan ja ruotsinkielisistä kantasanoista, esimerkiksi kirkko, laki, kruunu ja kuningas.
Suomalaisilla on samaan tapaan unkarilaisten kanssa traaginen historia siinä mielessä, että lähes kaikki kielisukulaiset ovat eläneet kaukana toisten kansojen alaisuudessa ja siinä mielessä fennougristiikan aikaisemmat saavutukset tulisi muistaa ja vertailevan kielitieteen keinoin ottaa tarkemmin selvää siitä, millaiset yhteydet esimerkiksi Venäjällä asuvilla suomensukuisilla kansoilla ja heidän kielillään on suomen-, unkarin- ja eestinkieliin. Monet Baltian maissa ja Karjalassa puhutut finnougriset kielet ovat katoamassa tai ovat jo kokonaan kadonneet, joten pitäisi toimia niiden suhteen.
Professori Kalevi Wiik edusti siihen nähden poikkeavaa näkemystä suomalaisten alkuperästä, että hän ei luottanut monien uskomaan Volganmutka-teoriaan. Hänen mukaansa suomalaisia oli jo aiemmin asunut Suomenkin alueilla, ja että suurin osa läntisestä Venäjästä oli asutettu suomenugrilaisten kielten käyttäjien toimesta.
On itse sanottava, että minä kyllä olen Wiikin teorian kannalla. Jo tuolla seudulla asuvien ihmisten ulkonäöstä voidaan päätellä, etteivät suomalaiset joistakin rotuteoreetikkojen tutkimuksista huolimatta ole mitään mongoleita, enkä usko, että ulkonäkö olisi pystynyt niin suuresti muuttumaan ruotsalaisten siirtomaaherrojen aikana. Suomihan on ollut ainakin aiemmin kovin syrjäisenä pidetty kansa. Roomalainen historiankirjailija Tacitus taisi kirjassaan Germania mainita myös suomalaiset, joita hän nimitti Euroopan tyhmimmäksi kansaksi.
Kyllä suomenkieltä pitäisi vaalia enemmän. Sukulaiseni suomen- ja ruotsinkielinen historian professori Reinhold von Becker sai muistiinkirjauksiensa perusteella miltei päälleen yksikielisten ruotsalaisten aatelisten sylkeä, koska hän tohti lähteä kehittämään 1800-luvun alun paremman väen mukaan moukkamaista ja karkeata suomen kieltä julkaisemalla järjestyksessään toista suomenkielistä sanomalehteä.
Kielitaidon puute kasvaa myös sitä myötä kun kirjekulttuuri ja käsinkirjoittamisen lahjat katoavat. Monet eivät ole varmaan ajatelleetkaan sitä, mikä kulttuurinen muutos on käsillä, kun ihmisten yhteydenpidot eivät enää tallennu kirjepaperille ja arkistoihin, vaan ne lopulta katoavat bittiavaruuteen, josta niitä ei enää löydä kukaan.

Häpeän tunteen kannattavuudesta

Häpeä tarkoittaa katumuksenomaista tunnetta, jota ihminen kokee aikaisempia tekojaan tai sanojaan kohtaan, se on siis huonoa oloa sen suhteen mitä on tehnyt tai sanonut. Häpeämättömyys tarkoittaa varmaan ensisijaisesti sitä, etteivät ihmisen tunnereaktiot pelaa oikein kunnolla. Se on röyhkeyttä ja kyvyttömyyttä ottaa selvää palautteen kautta omista virheistään. Se voi monesti liittyä siihenkin, kun poliitikot tavoittelevat häikäilemättömästi kansanedustajien tai ministerien työtehtäviä ja pyrkivät näyttämään totuudenmukaisemmilta kuin mitä todella ovatkaan.
Kannattaa muistaa "Puhun niin totta kuin osaan", joka on erään Brysseliin piiloon menneen poliitikon suusta. Toinen esimerkki on "Lapissa olisin tullut valituksi", joka tulee eräältä Suomen poliittisen historian suurimmalta pyrkyriltä. Sitäkin tärkeämpi asia on se, että eduskunnasta putoaminen pitäisi nähdä siinä valossa, että kyseisen yksilön poliittinen kunnianhimo oli suurempaa kuin äänestäjien kannatus, ja tuo kertoo siitä, että entinen edustaja arvosti omaa asemaansa toisien ihmisien mielipiteitä enemmän.
Politiikassa on tarve häpeälle, sillä poliitikot monesti parkkiintuvat häpeämättömiksi, esimerkiksi kun aikaisempia omia sanoja ja lupauksia pyörretään reaalitilanteessa. Häpeän takia ihminen kokee olonsa huonoksi omien aikaisempien tekojensa ja sanojensa takia ja se johtaa monissa tilanteissa toisten ihmisten huomioon ottamiseen. Häpeä ei tarkoita samaa asiaa kuin häpäisy ja syyllistäminen, koska aidoin häpeä syntyy ihmisessä hänen omista ajatuksistaan käsin, siinä on siis tarve muistaa se, mikä ero on auktoriteettien herättämän häpeän ja vertaistahojen tai joiltain ominaisuuksiltaan heikompien herättämän häpeän välillä. Auktoriteettien herättämä häpeä sanellaan ylhäältä käsin aivan kuin jonkin taivaallisen ilmentymän tuloksena. Heikompien tai samanlaisten ihmisten herättämä häpeä liittyy voimakkaammin ihmisen omaantuntoon ja ihmisten tunnistamiseen yksilöinä. Häpeää ei siis sanella mistään ylhäältä käsin, vaan omatunto pelatessaan oikein, näyttää ihmiselle oikean ja väärän.
Moraalifilosofisesti häpeä tarkoittaa sitä, että ihminen kokee toimintansa tuloksen näkemisen jälkeen toimineensa väärin. Nimen omaan moraalin kannalta sen erottaa siitä, että jokin tekeminen voi olla edunmukaista eli jos tällainen laskelmointihäpeä valtaa tilan aidolta häpeältä, ei ihmisillä tulevaisuudessa ole välttämättä minkäänlaista omaatuntoa. Jonkinlaisessa luokkayhteiskunnassa auktoriteettien kunnioittaminen ilmaistun häpeän kautta on yleisempää kuin heikoista huolehtiminen oppimalla miten voi olla hyvä mahdollisimman suurelle joukolle ihmisiä.
Filosofi Emmanuel Levinas käytti termejä toinen ja kasvot ja tarkoitti niillä sitä, että nähtyään ihmisen kasvot, toiset ihmisten tunnistavat tämän ihmisenä, ja sen takia kun ihminen tunnistaa toisen ihmisen ihmiseksi, syntyy siitä laaja-alueinen moraalinen velvoite kaikkea tapahtuvaa pahaa kohtaan. Levinaan mukaan jokainen ihminen on yhtä suuressa vastuussa kaikesta maailmassa tapahtuvasta pahasta, koska ihminen on mikrokosmos ja muistuttaa moraalisilta ominaisuuksiltaan toisia.

Miten vähemmistöihin tulisi suhtautua

Yhteiskunnallisia vähemmistöjä voidaan määritellä esimerkiksi seksuaalisuuden, kansallisuuden, ihonvärin, uskonnollisen suuntautumisen ja varallisuuden kautta. Vähemmistöt ilmenevät pääasiassa valtakulttuuriin nähden jotenkin poikkeavan käyttäytymisen kautta. On varmaan niin, ettei vähemmistökulttuurit voi olla liian suuresti ristiriidassa valtakulttuurin kanssa, vaikka niille onkin annettava tietty hengityksen vara. Vähemmistöt ilmenevät myös oikeuksien vaatimisena ja esimerkeiksi asettumisena. Vähemmistöt ilmenevät toisissa ihmisissä joskus suvaitsemattomuutena, joka tarkoittaa ylenkatseisuutta suhteessa toisiin ihmisiin sekä heidän oikeuksiensa rajoittamista sen suhteen kuinka he voivat ilmetä vähemmistöpiirteiltään. Jotkut ihmiset katsovat siis, että ihmiset voivat olla piirteidensä kautta vain tietynlaisia eikä toisenlaisia.
Mielestäni vääränkaltainen asennoitumistapa vähemmistöihin tulee esiin siinä, kuinka jotkut ilmaisevat suvaitsemattomuuttaan ja toiset ylistävät kaikkea sellaista mikä erottuu ihmisten keskellä. Suvaitsemattomuus on asia, jota ihmisten ei tarvitse kannattaa, mutta mielestäni liiallinen ylistys sen perusteella, että jokin yksilö poikkeaa joidenkin ominaisuuksiensa perusteella muista, viittaa siihen, ettei tuollainen yksilö ymmärrä suvaitsemattomuuden syitä. Eli neutraalinen asennoitumistapa on tässä oikein. Itse vähemmistöjen edustajien kannalta on väärin, jos he kietoutuvat omaan kuviteltuun erikoisasemaan ja alkavat hahmottaa kaikkea itselleen tapahtuvaa vain yhden kuten esimerkiksi seksuaalisen vähemmistöroolin kautta. Eli jotkut enemmistön jäsenet jotka antavat arvionsa vähemmistöistä, tulisi ohjata siihen, että "ei saa olla" tai "pitää olla", eivät voi olla minkäänlaisia normatiivisia arvioita, sillä vähemmistörooli on mahdollisuus jokaisen ihmisen kohdalla, ja se muistuttaakin jonkinlaista modaalista symmetrisuutta. Ja kuten sanottua, vähemmistön edustajan tuskin kannattaa kietoutua vähemmistöominaisuutensa perusteella minkäänlaiseen kokonaisvaltaiseen identiteettiin. Tuollaiset ihmiset varmaan ajattelisivat niin, että sukupuolenvaihdosleikkauskin pitää ottaa jos sen saa tarpeeksi halvalla.
Pointtini siis on se, että esimerkiksi seksuaalinen identiteetti on suuressa mitassa yksityisasia. Nämä kaapista tulijat näköjään ajattelevat, ettei homoja ja lesboja ole ollut muulloin kuin 2000-luvulla. Korkeammissa yhteiskuntaluokissa erilaisuus ja esimerkiksi hermostolliset sairaudet ovat olleet aina yleisiä. Mannerheimiakin voisi hyvin kutsua protometroseksuaaliksi, ja tapasipa hän ystävällisissä merkeissä 30-luvulla Englannissa asuneen Anastasie-tyttärensä naispuolisen elämänkumppanin Olive Rooneyn. Erilaisuuden ei siis tarvitse olla ekshibitionismia, koska erilaisuus on mielestäni niin yleistä, että sen tulee olla yksityisasia. Monilla itsensä erilaiseksi kokevilla ihmisillä on myös muita rooleja tässä maailmassa kuin vain erilaisuusidentiteetti.
Toinen vanhemmistani on mielestäni aina ollut suvaitsevainen, ja hän onkin sanonut minulle, kun olen kysynyt mielipidettä vähemmistöistä, että valinta vähemmistöön kuulumisesta on jokaisen oma asia, eikä sitä sen takia tarvitse jäädä jätkyttelemään.

Kolumni Uutis-Jousessa (maaliskuu 2016)

Miksi bussikuskia ei enää tervehditä?
Mielestäni se, että kyytiin nousevat ihmiset eivät enää tervehdi linja-autokuskia saatikka sitten kysy vapaan paikan vieressä istuvalta ihmiseltä paikan vapautta, kertoo siitä, että ennen muinoin vallinnut yhteisöhenki on kadonnut suomalaisesta yhteiskunnasta. Matkan kohdekin sanotaan vain "Kuopio" tai "Helsinki" aivan kuin ohjelmoitaisiin jotain robottia samalla kun hilkut tiputetaan laudalle. Kiitosta tai ole hyvää ei sanota kuskille vahingossakaan. Tämä kehitys liittyy etenkin siihen, miten vieraisiin ihmisiin nykyään suhtaudutaan. Jos ei ole suosituimmuuskredittejä, niin ihmistä ei tarvitse kohdella minkäänarvoisena. Ja monesti kiitollisuus siitä, että linjakas vie ihmisen määränpäähänsä ei riitä siihen, että kuskia kohdeltaisiin oikeana ihmisenä. Teknologian kehitys ja yhteydenpitomuotojen muuttuminen on tehnyt vuorovaikutuksesta enemmän välillistä kuin välitöntä, ja tässä se todella näkyy.

Olin kerran Edinburgissa linja-autossa matkalla rautatieasemalle, seisoin, koska luovutin istumapaikkani aiemmin ikivanhalle harmaahapsiselle mummolle. Yhtäkkiä aurinkolasini tippuivat otsaltani lattialle. Kolme vieressä ollutta ihmistä rupesi ennen minua tavoittelemaan laseja lattialta. Suomessa tuo olisi koettu yksityisasiaksi ja kukaan ei olisi vahingossakaan alkanut nostamaan lasejani kohteliaisuuden ja auttamisen takia lattialta. Muodollisesta ihmisille puhumisesta minun on kuitenkin sanottava, että minulla ei ole muodollisissa asiakaspalvelutilanteissa tapana teititellä edes vanhempia asiakaspalvelijoita vaikka eri asia on epämuodollisissa tilanteissa, joissa aina teitittelen itseäni huomattavasti vanhempia ihmisiä.

Kammottava esimerkki huonotapaisuudesta oli kerran todistettavanani, kun laumallinen ilmeisesti ammattikouluopiskelijoita puskivat bussiin ennen ikivanhan näköistä vanhempaa miestä, joka kulki kainalosauvojen kanssa. Taisivatpa jolpit vielä jotakin sinutellen huudahtaa miehelle.

Bussikuskia tulisi tervehtiä jo sen takia, että hän pysähtyy ottamaan ihmisen kyytiinsä ja yleensä vielä avaa oven, josta ihminen voi halutessaan kömpiä sisälle autoon. Vastaus siihen minkä takia kuskia tulisi tervehtiä liittyy siihen, miten tervehtiminen pitää yllä hyvää mieltä ja miten se ylläpitää yhteisöllisyyttä. Parikymmentä vuotta sitten televisiosta tuli dokumentti bussikuskista, joka harrastaa laulamista ja laulaa kuskatessaan ihmisiä bussilla. En ole itse tavannut tuota ilmestystä, mutta muistan kuitenkin esimerkiksi sellaisen asiakaspalvelijan opiskelupaikkakunnaltani, joka sanoi aina eri tavalla, kuten "aurinkoista päivänjatkoa" silloin kun asiakas oli lähdössä kassalta. Tuosta tullut mieliala jakaantuu kahteen osaan: sanomisen hyväntuulisuuteen ja siihen kannustuksen ja hyväksymisen kokemukseen, miten sai todistaa sen, että nuori mies uskaltaa ylittää suomalaisen ynseyden tavallisesti ihmisille asettamat rajat.

Ystävällisyys, huomaavaisuus ja kohteliaisuus eivät ole suinkaan minkäänlaisia yhteisöllisyyden seurauksia vaan pikemminkin yhteisöllisyyden syitä. Silloin kun nämä yhteisöllisyyden hyveet katoavat yhteiskunnasta, ei ihmiseltä voida enää odottaa paljoakaan. Kohteliaisuudessa tulisi aina muistaa se, ettei kohteliaisuus voi olla suhteellista, vaan sen pitää olla ehdotonta silloinkin, kun muut eivät ole kohteliaita. Epäkohteliaisuuden nousu on mahdollista vain silloin kun kohteliaat ihmiset eivät tee mitään.