Novelli

Runohippi

”Tämä on kartano, tämä on kartano! Ja mitä teen täällä yksinäni, vaikka kuitenkin esi-isien hahmot painavat minua ajattelemaan, etten ole yksin. Ja olisiko yksinolo parempi kuin olla jonkun kanssa? Siten että sukupolvien ketjut voisivat jatkua, ja suku saisi taas jonkin aiheen olla ylpeä. Minusta, niin minustakin, ilman kaikenlaista tuomitsemista ja ulkopuolelle jättämistä. Ja housujen kiskaisemista kinttuihin ja tikkuje työntämistä kynsien alle ja aamuteen myrkyttämistä syankaliumilla. Kaikkea sitä mihin minä voisin kuvitella jonkun ulkopuolisen eli suvun jäsenen tai oman ystävän puuttuvan ja tekevän kaikkensa sen puolesta etten minä saa olla ja jatkua ja olla tekemisissä toisten kanssa.” Näin ajatteli Oliver von Nantorp ja avasi silmänsä ja havaitsi ajatusten kuuluneen uneen, siihen samaan uneen, johon se tietty yksittäinen aamupäivä oli hänen ajatuksensa vienyt. Puhelimessa piippasi äidin lähettämä viesti, jossa hän oli pyytänyt Oliveria käymään samana päivänä perheen luona päivällisellä. Hän nousi ylös, pieraisi ja nousi pöydän ääreen. Siinä hän katseli päivän lehteä, jokin uusi nuori runoilijan alku Jari T. Sokea, oli saanut lehteen haastattelun kuvallaan. Jutussa runoilija kertoi kaikkea mahdollista omasta väitetystä varhaiskypsyydestään ja halusta olla parempi omassa kirjoittamisessaan. Jutussa oli myös linkki miehen haastatteluun netissä ja Oliver kiinnostuksen vuoksi avasikin koneensa ja näppäili oikean osoitteen ja alkoi kuunnella: ”Mitä mieltä sinä Jari olet nykyisestä kustannusmaailmasta? No minun mielestäni lunous on niin tälkeä aihe, ettei siitä voida mitenkään tinkiä kun valitaan tuoleita teoksia malkkinoille.” Silloin hän ei enää jaksanut kuunnella haastattelua, vaan sulki koneensa ja vähän aikaa hän istui paikoillaan pöydän ääressä. Kun hän ei enää jaksanut istua pöydän ääressä hän lampsi käytävään ja avasi wc:n oven. Siellä oli aiemmin tehty paska ja sen oli varmaan tehnyt tyttöystävä Anna, tai ainakin näin Oliver ajatteli ennen kuin veti vessan ja paska hävisi pöntöstä viemäreihin. Kyllä se Anna on niin siisti, että luulisi hänen kykenevän ajattelemaan siten, etten minä välttämättä aamulla tuurijuoppouden päätteksi halua haistella ja ihastella hänen paskaansa pöntössä kun aamulla herään. Oliver meni wc:hen ja katsoi itseään peilistä: edellisenä iltana kasvoihin ilmestyvä vekki pullisteli silmäkulmassa komeasti. Nyt minun täytyy olla kotona, enhän voi ainakaan heti ilmestyä vanhempien silmien eteen tämännäköisenä. Oliver meni huoneeseensa ja nosti puhelimen pöydän päältä, joka pullisteli paperien ja kirjojen paljoudesta. Noin kymmenen sekunnin päästä puhelimeen vastattiin: ”Anna”. ”Etkö sinä todella tiedä etten minä halua haistella paskaasi kun menen aamulla vessaan?”, Oliver kysyi. ”En minä sitä tehnyt minä vaan Tuomo.” ”Kuka hiton Tuomo?” ”Minun uusi kaverini, saat nähdä hänet kun tulen kotiin, meillä on ollut vaikka kuinka paljon hyviä keskusteluja, hän on todella älykäs ja kirjoitti jo sen ikäisenä, jolloin sinä vain opettelit tavaamaan.” ”Vai niin... Se saakelin ämmä on lopultakin hankkinut uuden kaverin. Mitä muuta minä voin tehdä kuin vain pakata kamppeeni. Mutta ennen sitä tuo Tuomo tulee saamaan muutaman mustuneen silmän. Niin kauan kuin minä olenkin Annaani rakastanut ja palvonut. Hän ei ole antanut sille minkäänlaista arvoa ja nyt minä joudun lähtemään täältä kuin jokin rikollinen jolla ei ole mitään oikeutta asuttaa näitä nurkkia joilla nämä kultamurut seurustelevat. Ja minun oma runollinen rakkaani Anna, oma muusani ja samalla runoilija, jonka muusa minä olen , jättänyt minut kuin jonkin koiran jota voidaan potkaista vain yllättäen tulleen mieliteon vuoksi. Kuinka usein me lausuimmekaan toisille Kailaata ja Shakespearen sonetteja, miten hän ainoana pystyi ymmärtämään minua sisällisesti, sitä kaikkea jonka puolesta olen joutunut nämä kaikki menneet vuodet taistelemaan ja kärsimään. Onko minun mentävä, onko nyt minun vuoroni, poistua, jotta esirippu voidaan pudottaa alas ja päättää esitys niin ettei minua enää tarvitse muistella. Olenko minä nyt jo tehnyt tarpeeksi, ettei minua enää tarvita tai muistella?” Hän meni keittiöön ja otti pakasteesta Stolichnaya-pullon ja siirtyi keittiön pöytään otettuaan snapsilasin lasiovisesta kaapista. Ensimmäiset puolenkymmentä lasia nautittuaan hänen olonsa tuntui jo vähän rauhoittuvan ja yllättäen objektiivisen ajatusmaailman toiminnot alkoivat vahventua hänen mielessään. ”Menköön koko Anna, minä voin hyvin tehdä muutenkin ilman häntä. Eihän hän ole ollut kuin statussymboli minulle, esine johon olen voinut tallettaa kukkaroni sisällön”. Hän kaatoi lisää votkaa lasiinsa ja röyhtäisi, jolloin hänen mieleensä tuli se pieni nasaaliääninen mielipideautomaatti koulusta, joka aina tahtoi sanoa jotain kaikista asioista. Oisko se ollut nimeltään Sami tai jotain. Sekään ei koskaan aikaillut vierailulla paskalle menemistä. Mutta onhan se aika yleinen tapa, jos on jotain minkä on tultava ulos, se on myös päästettävä ulos. /Sinä tulet silloin kun kohahdan/ ja unohdat minut taas täysin/ niin vaikka en mieli mihinkään/ kuitenkin tietäisin tukesi ja tuskasi/ jos antaisit minulle katoavan mahdollisuuden/ mitä voisimme vielä myöhemmin muistella/. Näin hän alkoi mielessään sommitella taas yhtä rakkausrunoa omalle Annalleen, joka oli aina ollut häntä parempi runoudessa ja jonka piirittämisen aikaan hän oli painellut sormensa verille vanhanaikaisella Remington-kirjoituskoneella, jota hän oli joutunut käyttämään, kun tietokone oli ollut rikki. Anna oli vain nauranut. Nauranut ja hymyillyt ja hyväksynyt hänet piiriinsä, johon kaikki eivät aina olleet päässeet. Mies kaatoi loputkin votkat pullosta suuhunsa ja palasi takaisin makuuhuoneeseen, istahti sängylle ja sammui.       

Mies havahtui valvetilaan unestaan kun Annan näköinen nainen ravisteli häntä käsivarresta. ”Herää nyt rakkaani, voin esitellä sinut ystävälleni, joka oli täällä aamulla aamiaisella, kun sinä vielä nukuit. Voi sinua minun höpönassuni, sinä et vain näköjään saata saavan siitä viinasta tarpeeksesi” ”En minä tiedä oikein”, hän vastasi vaimeasti ja samassa hänen katseensa jumittui huoneen peräällä olevaan hintelään mieshahmoon. ”Niin tosiaan tässä on Tuomo”. ”Tuomo, mutta sinähän olet Jari Sokea, se runohippi päivän lehdestä!” ”Päivää minä olen Tuomo Sokea,  ja sinä olet Annan poikakaveli, moi!” ”Niin tosiaan, Anna sanoi, ja supatti Oliverin korvaan: Jari käyttää toista nimeään, koska hänellä on vähän ärrävika.” Anna ja Oliver katsoivat konspiratiivisesti toisiinsa ja kysyivät Sokealta olisiko hänellä nälkä tai jano. Kun Sokea sanoi hänellä olevan molemmat, Oliver ohjasi porukan keittiöön ja sanoi Sokealle: ”Kun käyt meidän vessassa paskalla, muista sitten vetää se.”