Bioetiikasta ja oikeusfilosofiasta

Bioetiikan ja oikeusfilosofian teoreettiset ja käytännölliset perusteet

1.      Mitkä ovat soveltavan etiikan kysymyksiä

Soveltava etiikka tarkoittaa sitä etiikan osa-alueen alalajia, joka pyrkii löytämään tilanteeseen sopivat periaatteet eettiselle harkinnalle ja arvottamiselle. Soveltava tarkoittaa nimenomaan sellaista asennetta, jossa eettisiä teorioita pyritään mukauttamaan sellaisiin mahdollisesti uudenkaltaisiin tilanteisiin, joita ei ole otettu huomioon siinä kun teorioita on ensimmäistä kertaa luotu. Soveltava etiikka ja sen alalaji bioetiikka tarkoittavatkin nimenomaisesti sitä etiikan soveltamista, jossa otetaan huomioon senkaltaiset edistysaskeleet tieteen ja etenkin lääketieteen ja biologian alalla, jotka voivat olla muuttamassa eettisen subjektin näkemistapaa etiikan ja muiden tieteiden sisällä. Lääketiede on ollut kehittyvin tieteenala viimeisen sadan vuoden aikana, ja sen kehittymisen myötä ihmisen tarkastelutapa on muuttunut yleisesti yhteiskunnan sisällä. Myös koko ajan kehittyvä tieto siitä, millainen ihmisen biologia on, on muuttanut ihmisen käsittelyä myös ihmistieteiden sisällä, johon filosofia ja filosofinen etiikkakin voidaan helposti laskea. Soveltava etiikka koskee sitä eettisten periaatteiden kokoelmaa, jossa käsitellään inhimillistä ihmiselle kuuluvaa hyvää sen kaltaisten periaatteiden läsnäollessa, joka ottaa huomioon muuttuvan ihmisen ja tiedon lisääntyessä kehittyneen ihmisen ja siten se on liitteessä moniin tieteen aloihin, jotka koko ajan toimiessaan muuttavat käsitystä ihmisestä ja käsitystä ihmiselle kuuluvista oikeuksista.                                                                                                                                  

Soveltavan etiikan kysymyksiä ovat esimerkiksi kysymys ympäristöpolitiikan oikeimmasta suunnasta. Miten voitaisiin mahdollisimman monenlaisissa tilanteissa huomioida luonto ja se mitä on olla hyvä ympäristölle. Siihen liittyvät sekä ihmisten kulutustottumukset että myös liike-elämän toiminta, koska liike-elämä on merkittävällä tavalla vaikuttamassa ihmisten kulutustottumuksiin ja siihen, miten ihmisillä on taipumusta suhtautua ympäristöön ja luontoon. Ympäristöetiikka siis on soveltavan etiikan alalaji ja siinä kysytään siis sitä, millä tavalla ihmisten tulisi toimia, jotta he voisivat olla mahdollisimman hyviä luonnolle.                                                   

Yksi soveltavan etiikan kysymys on kysymys ihmisten oikeuksista. Ja siinä kysytään sitä, mitkä ovat ihmiselle kuuluvia oikeuksia, mutta etenkin oikeuksia sen kaltaisissa tilanteissa, joissa voidaan nähdä oikeuksien toteutumisen olevan puuttellista. Tällaisia tilanteita voivat olla esimerkiksi vankeus, sotatila, sotavankeus ja pakolaisuus. Soveltava etiikka on ihmisoikeuksien kohdalla kiinnostunut etenkin siitä, millaisissa tilanteissa ihmisiä kohtaan voidaan toimia väärin ja siten, että siinä unohdetaan ne perustavimmat oikeudet, joita esimerkiksi Yhdistyneet Kansakunnat pyrkii omissa periaatteissaan esiintuomaan.                                                               

Eläinten oikeudet on yksi soveltavan etiikan kysymyksistä ja siinä pyritään kysymään sitä, miten eläinten olisi saatava elää ja miten ihmiset voivat hyödyntää eläinkuntaa omissa pyrkimyksissään. Yksi soveltavan etiikan teoreetikoista, joka on edistänyt eläinten paremminkohtelua on Peter Singer ja hänen teoksensa Animal Liberation, on tällä osa-alueella hyvin tunnettu. Onko ihmisten esimerkiksi saatava minkkiturkkeja, kilpikonnakeittoa ja norsunluita, vai ovatko nämä pyrkimykset sellaisia, että ne voisivat olla rikkomassa niitä eläinten oikeuksia, joita esimerkiksi soveltavalla etiikalla on tarkoitus tutkia. Soveltava etiikka siis huomioi tarkalla tavalla myös eläinten oikeudet ja sen miten ne toteutuvat erilaisissa tilanteissa, yhteyksissä ja yhteiskunnissa.                                                                                                         

Soveltavan etiikan kysymys on kysymys positiivisesta syrjinnästä. Positiivinen syrjintä tarkoittaa sen kaltaista tilannetta, jossa esimerkiksi joihinkin  asemiin ihmisiä valitessa pyritään suosimaan sen kaltaisia ihmisiä, jotka kuuluvat johonkin ryhmään tai ihmisten alalajiin, jossa tärkeänä pidetään nimenomaisesti juuri tuohon ryhmään kuulumista. On varmaan tärkeää, että joihinkin päättäviin elimiin on tarpeellista saada esimerkiksi naisia tai vammaisia. Myös koulupaikkojen jaossa voidaan pitää tärkeänä, että esimerkiksi kulttuuriset vähemmistöt tulevat yhtä hyvin arvioiduksi valinnassa, siinä siis pyritään huomioimaan ne eroavat ominaisuudet ja tekijät, jotka voivat olla tekemässä erilaiseksi valintatilannetta niille ihmisille jotka siihen osallistuvat. Nuo erilaiseksi tekevät tilanteet voivat siis olla senlaisia, jossa kaikki ihmiset eivät tulisi yhtäläisellä tavalla arvotetuksi, jos näitä esimerkiksi taustasta johtuvia erityispiirteitä ei otettaisi valintatilanteessa huomioon. Mielestäni soveltavan etiikan kannalta on sanottava, että positiivinen syrjintä on joskus oikein siinä mielessä, että se voi tukea sitä, että kaikki ihmiset tulevat arvotustilanteissa huomioiduksi tavalla, joka sopii heidän luonnolleen.                                                            

Soveltavan etiikan kysymys on sellaiset toiminnat, jotka liittyvät liike-elämään ja yritysten toimintaan. Tässä korostetaan sitä, että itsenäisillä yrityksilläkin tulisi olla yhteiskuntavastuuta ja vastuuta siitä, miten niiden toiminta koskettaa ihmisiä tai luontoa, jotka ovat jollain tavalla vaikutussuhteessa yrityksiin. Onko esimerkiksi eettistä irtisanoa suuri määrä ihmisiä jossain tilanteessa huomioimatta sitä, miten näiden irtisanottujen perheet vaikuttuvat tuosta päätöksestä. Toinen ja ehkä tärkein asia tältä kannalta on se, miten yritykset käsittelevät jätteensä ja saastuttavatko he toiminnallaan ympäristöä siten, että siihen voitaisiin puuttua. Yksin ajankohtainen esimerkki tässä suhteessa on Talvivaara oy, joka oli pari vuotta sitten merkittävästi esillä suomalaisissa medioissa juuri näiden asioiden vuoksi.     

Soveltavan etiikan kysymys on ihmisten ja eläinten geenimuuntelu. Se siis koskee sitä lääketieteen alalla tapahtunutta edistystä, jonka myötä ihmisten ja eläinten ominaisuuksia voidaan muovailla lääketieteen tavoilla. Kysymys tässä on se, onko hyväksyttävää, että ihmisiä tai eläimiä muovaillaan keinotekoisesti sen jälkeen kun ne ovat ensin saaneet luonnolliset ominaisuutensa. Siinä voidaan kysyä myös sitä, mitkä ovat geenimuuntelun vaikutukset, ovatko ne mahdollisesti haitallisia ympäristölle, eläimille tai ihmisille. Yleisesti pääasiallisin kysymys tässä kohdin on se, onko eettistä, että ihmisen annettua olemusta muovaillaan keinotekoisesti sen jälkeen kun ihminen tai eläin on syntymässä saanut omat luonnolliset ominaisuutensa.                                                                

Soveltavan etiikan kysymys on kysymys elinsiirroista. Onko se eettistä, että ihmisen omia elimiä lähdetään korvaamaan toisilta saadulla elimellä. Kysymys koskee sitä, voidaanko ihmistä sanoa samaksi ihmiseksi, jos hänen elimensä eivät ole alkuperäisiä. Kun äskettäin tehtiin jopa ensimmäinen päätransplantti, niin voi hyvin kysyä sitä, ja käyttää esimerkkinä tunnettua laivankorjaus-esimerkkiä, että onko erilaisilla osilla korjailtu ihminen sama ihminen kuin alussa ennen kuin hänen osiaan on korjailtu keinotekoisesti.                                                       

Abortti on yksi soveltavan etiikan kysymys ja siinä kysytään siis sitä, onko syntymättömällä sikiöllä oikeuksia ja onko syntymätön lapsi ihminen ennen syntymäänsä. Siinä kysytään siis myös sitä, onko odottavalla naisella täydellinen oikeus ruumiiseensa, vai onko hän velvoitettu kantamaan lapsi syntymäänsä asti sen takia, että syntymättömällä lapsella olisi suurempi oikeus syntyä naisen kautta kuin että nainen voisi päättää syntymättömän lapsensa syntymästä tai raskauden keskeyttämisestä abortilla.                                                                    

Soveltavan etiikan kysymys on myös kysymys eutanasiasta. Voiko ihminen halutessaan antaa ohjeen häntä hoitaville tahoille, että hänen tulisi antaa kuolla, toisin sanoen, voiko ihminen päättää siitä, ettei hänen elintoimintojaan tarvitsisi enää apukeinojen avulla jatkaa. Tällä hetkellä eutanasia on laillista monissa eurooppalaisissa maissa, joihin Suomi ei kuulu. Kysymys eutanasiasta koskee siis sitä, onko ihmisellä oikeus omaan kehoonsa ja voiko hän päättää omasta kuolemastaan, jos se esimerkiksi voisi olla paljon kivuttomampi ja vaivattomampi tapa kuolla kuin varsinainen luonnollinen kuolema, johon voi sisältyä kipua ja tuskaa.

2.      Mistä teorioista soveltava etiikka on peräisin

Soveltava etiikka käsittelee normatiivisen etiikan kysymyksiä uudessa mielessä ja pyrkii soveltamaan niitä siten, että voitaisiin löytää tilanteeseen nähden sopivin eettinen teoria ja periaatteiden kokoelma tai niiden yhdistelmä sovellettavaksi tilanteeseen. Normatiivisen etiikan teorioita ovat velvollisuusetiikka (deontologinen etiikka), utilitarismi ja hyve-etiikka. Velvollisuusetiikka, jonka tunnetuin edustaja on saksalainen filosofi Immanuel Kant, kiinnittää huomion toiminnassa tekojen oikeutukseen ja tekoon itsessään. Velvollisuusetiikassa velvollisuus koetaan korkeampana päämääränä kuin esimerkiksi seuraus tai ominaisuudet joiden avulla teko tehdään. Immanuel Kantilta tulee tunnettu velvollisuuseettinen opinlause, kategorinen imperatiivi, jonka mukaan ihmisen tulisi toimia vain siten, minkä hän voisi toivoa tulevan yleiseksi laiksi, jota kaikki ihmiset noudattaisivat. Kategorisen imperatiivin mukaan kaikkia ihmisiä tulisi kohdella päämäärinä, heitä ei siis saa kohdella välineenä jollekin päämäärälle. Kategorisesta imperatiivista voidaan kuitenkin kriittisesti sanoa, että kaikille pätevien yleisten periaatteiden löytyminen ei aina vaikuta mahdolliselta, tai ainakin se vaikuttaa vaikealta joissain olosuhteissa. Velvollisuusetiikka siis korostaa toiminnan arvottamisessa toiminnan vaikuttimia ja toiminnan syiden oikeutusta. Velvollisuusetiikan yksi alalaji on myös intuitionistinen etiikka, joka korostaa intuition merkitystä siinä, kun etsitään oikeimpia ja kaikkiin tilanteisiin päteviä periaatteita noudatettavaksi. Yksi intuitionistinen teoreetikko oli skotlantilainen Aristoteleen tuntija WD. Ross, joka ajatteli, että ihminen pystyisi intuitionsa avulla löytämään oikeimmat periaatteet, oikeimmat mahdolliset moraaliperiaatteet noudatettavaksi. Intuitio on tässä tulkittava jonkinlaiseksi tunnetta ja käytännöllistä järkeä yhdisteleväksi elimeksi, jonka käytön avulla ihminen voisi löytää jotain perustavaa siitä, mikä on tulkittava moraalisesti hyväksytyksi toiminnaksi. Ihminen ei siis saa tietoja moraalisesta hyväksyttävyydestä tai kiellettävyydestä naturalistisesti ulkoisesta maailmasta, vaan eettisyys on sisäänrakennettuna ihmisessä, ja intuitio on väline jonka avulla tuo tieto moraalisesta pahasta ja hyvyydestä tulee ihmisen havaittavaksi. Ihminen ei siis intuitionistien mielestä opi tietoa hyvästä ja pahasta siten, että joku taho tai asia tekisi ne hänelle ulkoisien kanavien kautta selväksi. Naturalististen ja empiiristen menetelmien tultua tieteessä vallitseviksi usko intuitionistisiin teorioihin velvollisuusetiikan osana on heikentynyt huomattavasti. Kuuluisan yhteiskuntafilosofi John Rawlsin kirjassaan Oikeudenmukaisuusperiaate esittelemät kaksi periaatetta: Eron periaate ja vapausperiaate voidaan katsoa kuuluvan velvollisuusetiikkaan. Vapausperiaatteen mukaan kaikille ihmisille täytyy taata riittävän laajat vapaudet, niin etteivät ne vaikuta toisten ihmisten samanlaiseen vapauteen. Eroperiaatteen mukaan vain sellaiset taloudelliset erot ihmisten kesken ovat hyväksyttäviä, jotka auttavat eniten kaikkein huonoimmassa olevien ihmisten tilannetta.                                                                                         

Hyve-etiikka tulee alkuperäisesti Aristoteleen kirjasta Nikomakhoksen etiikka, joka korostaa etiikassa hyveiden, paheiden ja ihmisluonteen koostumusta. Se korostaa siis niitä luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia, joita hyveellsellä ihmisellä katsotaan olevan. Hyve-etiikan mukaisesti pyritään toimimaan jonkun ominaisuuden, joita Aristoteles kutsui hyveiksi, mukaisesti. Hyveellä siis tarkoitetaan taipumusta käyttäytyä ja tuntea tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla. Esimerkiksi jos ihmisellä on suurisieluisuuden hyve, hän käyttäytyy anteliaasti ja reilusti sellaisissa tilanteissa, joissa esimerkiksi pitäisi antaa palautetta toisille ihmisille heidän omasta toiminnastaan. Hyve-etiikkaan kuuluu tavoiteltu teleologinen päämäärä siitä, mikä on ihmisen telos, eli lopullinen päämäärä ja tavoite. Aristoteles uskoi, että hyvettä voi opettaa, missä hänen näkemyksensä poikkesi merkittävällä tavalla Sokrateen vastaavasta mielipiteestä, ja kasvatuksella ja hyveeseen harjaantumisella onkin keskeinen merkitys hyve-etiikassa. Vain kokemuksella katsottiin, että ihmisen mieli pystyisi tulemaan kohtuulliseksi, siten, että ihminen tavoittaisi hyveen, joka on aina keskiväli kahden paheen välillä. Esimerkiksi hyveellisen käytöksen matkimisella ei ole katsottu olevan hyveellisen toiminnan epiteettiä sen takia, koska tuollainen toiminta ei ole luonnollista ja omista taipumuksista lähtevää. Hyve-etiikkaa on Aristoteleen lisäksi edustanut tunnetuimmillaan Tuomas Akvinolainen kirjassa Summa Theologiae ja nykypäivänä Alasdair Macintyre kirjassaan After Virtue. Akvinolainen edusti itse kehittämäänsä luonnollinen jumalan laki-teoriaansa.                                                                                                                                       

Utilitarismi eli seurausetiikka on nykypäivänä ehkä kaikkein yleisin eettisen arvottamisen muoto ja sen kehittäjiä ovat etenkin John Stuart Mill ja James Bentham. Utilitarismin alalajeja ovat hedonismi ja eudaimonismi. Hedonismissa pyritään nautinnon maksimoimiseen ja eudaimonismissa onnellisuuden maksimoimiseen. Utilitarismissa pyritään etenkin onnellisuuden ja hyödyn maksimoimiseen, mitä kuvataan utiliteetin käsitteellä. Utilitarismissa siis verrataan seurauksen oikeutusta ja pyritään toiminnalla maksimoimaan saavutettu utiliteetti. Utilitarismi jakaantuu kahteen osa-alueeseen, joista toinen on tekoutilitarismi ja toinen sääntöutilitarismi. Tekoutilitarismissa ajatellaan, että teko on oikea jos se maksimoi saatavilla olevan utiliteetin eli hyödyn. Sääntöutilitarismissa ajatellaan, että teko on oikea, jos se voi sopeutua sääntöön, joka maksimoi saatavilla olevan utiliteetin. Utilitarismin alalajiiksi voidaan kutsua myös kahden tason utilitarismia, joka tarkoittaa sitä, että teon ja sen seurausten pohdintaa harrastetaan ennen teon suorittamista, mutta kuitenkin vetäydytään lopulta käyttämään sellaisia periaatteita ja toimimaan sellaisten periaatteiden mukaan, jotka näyttävät kyseisessä tilanteessa kaikkein varmimmilta ja luotettavimmilta. Motiiviseurausetiikka on sellainen utilitarismin alalaji, jossa tarkastellaan tekoon johtavia motiiveja ja pyritään arvottamaan jostain motiivista johtuvia tekoja ja sen seurauksia siten, että tietystä motiivista seuraavan teon on oltava ainakin yhtä hyvä tai parempi kuin vaihtoehtoisien motiivien ohjaamista teoista syntyvien seurausten. Yksi erottelun tapa on myös negatiivisen seurausetiikan ja positiivisen seurausetiikan välinen jaottelu. Negatiivinen seurausetiikka pyrkii maksimoimaan sen asioiden tilan, ettei sen mukaisten tekojen seurauksista koidu pahaa, ja positiivinen seurausetiikka pyrkii maksimoimaan sen mukaisista teoista seuraavan hyvän asioiden tilan. Utilitarismia voidaan tarkastella myös teleologisen, eli päämäärään suuntautuvan etiikan mielessä. Samalla kun hyve-etiikka tarkastelee ihmisen luonnetta ja ominaisuuksia ja sitä miten niistä voi koitua hyveellistä toimintaa, utilitarismi tarkastelee sitä siten, että miten sen avulla voitaisiin saavuttaa mahdollisimman hyvät seuraukset toiminnalle.

3.      Normatiivisen ja soveltavan etiikan sekä etiikan teorian ja käytännön vertailua

Normatiivinen ja soveltava ja teoria ja käytäntö, ovat niitä soveltavan etiikan puolia, joiden tarkastelun avulla voidaan hahmottaa sitä miten etiikan soveltava käyttö saa muotonsa. Soveltava etiikka saa muotonsa tai ainakin teoreettisen alkuperänsä normatiivisista eettisistä teorioista, ja nuo kaksi osapuolta edustavat teoriaa ja käytäntöä. Teorian ja käytännön yhteyksistä on puhuttu filosofian keskuudessa vuosituhannet, mutta mielestäni esimerkiksi Mao Tse Tungin kirjoittama essee Käytännöstä voi antaa jonkinlaisen teoreettisen viitekehyksen myös etiikan normatiikan ja soveltavuuden tarkasteluille. Kuitenkin Maon teoria on pelkästään yksi mielipide, mutta mielestäni se voidaan esitellä tässä kohdin, koska tuossa Maon esseessä tuodaan esiin yksi tapa suhtautua teorian ja käytännön suhteeseen. Maon esseen mukaan tieto saa aina muotonsa sosiaalisesta käytännöstä, joka voi tarkoittaa luokkataistelua, materiaalista tuotantoa tai tieteellistä kokeilua. Voidaan sanoa, että soveltava etiikka saa myös muotonsa siitä, kun tilanteeseen sovelletaan siihen soveltuvaa eettistä teoriaa. Esimerkiksi tilanteessa, jossa lääkärin olisi kerrottava potilaalle vakavasta sairaudestaan, olisi velvollisuusetiikan mukaan puhuttava totta ja kerrottava totuus, koska valehtelua ei kategorisen imperatiivin mukaan voida käyttää toimittaessa ihmisten kanssa, koska silloin  hyväksyttäisiin se tilanne, jonka mukaan kaikissa tilanteissa saisi valehdella, mutta jos valehtelemisella tuossa tilanteessa saavutettaisiin parempi lopputulos, voitaisiin toimia utilitaristisen seurauseettisen periaatteen mukaisesti, joka sallisi tuossa tilanteessa valehtelun, koska toiminnan lopputulos olisi valehtelemattomuutta parempi. Normatiivinen etiikka pyrkii aina asettamaan normin toiminnalle, jonka avulla katsotaan hyvää toimintaa voitavan säännöllistää ja järjestelmällistää. Normi tarkoittaa toiminnassa tai ajattelussa vallitsevaa tapaa toimia yhdenmukaisesti ja säännöllisesti joissa velvoittavissa tilanteissa. Normatiivinen etiikka katsoo, että se voi ja sen täytyy löytää normeja eettiseen toimintaan, jotta voitaisiin ylläpitää jonkinlaista eettistä toimintaa. Esimerkiksi Raamatusta löytyvät Mooseksen lait velvoittavat ihmisiä yhdenmukaisten periaatteiden mukaiseen toimintaan. Kuitenkin voidaan katsoa, että soveltava etiikka tuo myös näihin normatiivisuuksiin oman vivahteensa, koska se korostaa myös sitä yksilöllistä tilannetta ja tapahtumaa, jossa eettisen arvottamisen tulee tapahtua. Voidaan katsoa, että jos normatiivinen etiikka edustaa normeja toiminnalle, soveltava etiikka yrittää katsoa sen, miten hyvin nuo normit sopivat sovellettavaksi tilanteeseen. Jossakin yhteydessä on puhuttu kantanormeista, jotka voisivat lopulta olla sen kaltaisen toiminnan perusteina, jossa tapahtuu myös vähempiarvoisten normien soveltamista käytännönmukaiseen toimintaan. Voidaan katsoa, että jonkinlainen kantanormi olisi siinä, että normatiivisista eettisistä teorioista pyrittäisiin löytämään sen kaltainen teoria, joka sopii teoriaan ja sen myötä kantanormin mukaista toimintaa olisi hyvän eettisen teorian löytäminen ja sen soveltaminen tilanteeseen. Ehkä vain jotkin vanhakantaiset uskonnot ja niiden piirissä toimivat ihmiset ajattelevat, että jokaiseen tilanteeseen sopisi jonkinlainen ennen tilanteen arvottamista valittu jumalallinen eettinen teoria. Ehkä Tuomas Akvinolainen ja katolisen kirkon piirissä vieläkin vallitseva ”luonnollisen moraalisen lain teoria” on esimerkki tuollaisesta vanhakantaisesta arvottamistavasta. Jos kantanormin mukaista toimintaa korostettaisiin voitaisiin etiikalle löytää sille todella kuuluva merkitys ja etiikka voitaisiin käytännönmukaistaa, koska siinä vallitsee nykyisinkin vielä vanhakantainen vetoaminen johonkin pelkästään teorian ja vähempiarvoisten normien mukaiseen noudattamiseen, jossa ei huomioida sitä tilannetta, jota eettinen arvotus yksilöllisesti koskee. Jos etiikan piirissä saataisiin vallitsevaksi sellainen ajatus, että eettisiä normeja pitäisi aina tarkastaa sen mukaan miten ne toimivat kyseisessä tilanteessa, voitaisiin etiikka tuoda siihen käytännölliseen merkitykseen, jonka vuoksi se on mielestäni yleensäkin olemassa.                                                                                                              

Normi on aina liian yleistävä periaate etiikan keskuudessa toimimiseen, koska se ei ota huomioon kuin oman muotonsa teorian tuloksena. Ihmisen ja ihmiselle kuuluvaan hyvään voidaan pyrkiä muutenkin kuin suoraan normatiivisesti arvottamalla. Soveltava etiikka yleistää eettisen toiminnan itsensä mukana, koska se ei yksipuolisesti pyri arvottamaan eettisiä tilanteita vain pelkästään puhtaan teorian kannalta. Nykyaikana vanhakantaiset uskonnolliset periaatteet tulisi unohtaa, ja onkin vain ihmisten vanhakantaisuuden ja tyhmyyden syytä, että ihmiset äänestävät vieläkin kaikenlaisia päiviräsäsiä ja penttioinosia parlamenttiin. Teorian ja käytännön, sekä normatiivisuuden ja soveltamisen keskinäisen yhteyden korostamisella voitaisiin vanhakantaiset uskontokunnatkin yhdistää yhden sekulaarin kansalaisuskonnon alaisuuteen. On uskomatonta ajatella, kuinka paljon uskontokunnat saavatkin virtaa siitä, kun ne voivat tuomita toistensa olemassaolon ja kutsua toisten kirkkojen uskovaisia vääräuskoisiksi. Sen takia ei tulisi enää maallisessa elämässä lähteä luonnollisten moraalilakien johdateltavaksi ja kuvitella, että minulla oleva periaate etiikasta on ehdottomasti parempi kuin kaikkien muiden, mutta etenkin ”vääräuskoisten”. Kun eettisestä arvottamisesta tehtäisiin tilannehuomioivaa, olisi silloin mahdollisuus myös johtaa tämä maallisen ja pyhän yhteisyys uskontokuntiin ja tehdä niistä kansalaisuskonto, joka ei tuomitsisi ensisijaisesti maallisia symboleita, vaan hyväksyisi sen, että jotain hyvän elämän periaatteista voisi tulla myös toisten erilaisista kirjoista.                                                                 

On selvää, että eettinen teoria tulee testata käytännöllä, ja tuossa voidaan hyödyntää ajatuskokeita eettisestä toiminnasta, ja tuo arvotus alkaisi ensisijaisesti siitä, millaisessa tilanteessa eettinen arvotus tapahtuu ja minkälaiset ehdot se arvottamiselle antaa. Esimerkiksi abortti on uskovaisten mielestä väärin, koska he ajattelevat, että ei vielä ihmisen tasolla olevalla sikiöllä on samat oikeudet kuin täysikasvuisella ihmisellä ja näin ollen abortin suorittaja ja siihen luvan antava nainen syyllistyisivät murhaan. Kuitenkin voidaan katsoa, että naisella on oikeus kehoonsa ja näin ollen kasvavaa sikiötä voitaisiin verrata siihen, jos naiseen olisi kiinnitetty ilman luvan kysymistä häneltä, munuaisvaivainen ihminen, joka kuolisi jos hänet kytkettäisiin irti naisesta. Jos ajatellaan, että naisen tulisi tuon kytketyn takia viettää pitkiä aikoja sängyssä liikkumatta, olisi varmaan jokaisen selväjärkisen ihmisen mukaan parasta ja oikeudenmukaisinta, jos munuaisvaivainen ihminen kytkettäisiin irti naisesta. Abortti voidaan katsoa oikeutetuksi, koska naisella on oikeus omaan kehoonsa ja hänellä on myös oikeus päättää siitä haluaako hän lapsen vai ei. Ekstriimeimmät tapaukset abortin kohdalla ovat raiskatuksi tulleet naiset ja siksi lasta odottavat. Jotkut uskonnolliset tahothan väittävät, että tuossakin tilanteessa naisen tulisi niellä häpeänsä ja vain jatkaa raskautta ja lopulta synnyttää tuo raiskauksen tuloksena tuleva lapsi. Varmaan tuo esimerkki on tarpeeksi osoittamaan sen, miten kaukana uskonnollisesti ajattelevat tahot ovat soveltavan etiikan periaatteiden ja kantanormin mukaisesta toiminnasta ja toiminnan arvottamisesta.

4.      Bioetiikan ja oikeusfilosofian suhde

Bioetiikka tarkoittaa sellaisen moraalisen subjektin tarkastelua, joka on muuttunut ja muuttuu koko ajan biologian ja lääketieteen kehittyessä. Bioetiikka tarkoittaa siis sellaisen subjektin tarkastelua ihmisen hyvän huomioiden, joka on muuttuva ja kehittyvä. Ihmisen ja subjektin muuttuessa myös ne eettiset keinot ja kysymykset, jotka määrittivät etiikkaa aiemmin on arvotettava uudelleen, ja huomioitava sellaisia asioita, joita aiempi etiikka ei ole ottanut huomioon. Bioetiikka on siis soveltavan etiikan alalaji ja se keskittyy etenkin lääketieteellä määritettävän ja ihmisen biologiassa ilmenevän materiaalin eettiseen tarkasteluun.Bioetiikka on myös kiinnostunut esimerkiksi bioteknologian, ihmistieteiden, politiikan, lainmukaisuuden ja filosofian yhteyksistä.                                                                                                                              

Oikeusfilosofia tarkoittaa oikeusjärjestelmää lakia ja oikeudenmukaisuutta tarkastelevaa filosofiaa. Sen kysymyksiä on sellaiset kuten millainen on hyvä laki, mitä ovat oikeusnormit, mikä määrittää lain, ja onko laki sosiaalinen sääntö tai jonkinlainen oikeudenmukaisuudesta tuleva pakottava normi. Voidaan sanoa yhteydessä bioetiikkaan ja soveltavaan etiikkaan, että kun bioetiikka pyrkii asettamaan sääntöjä ja laajentamaan sitä eettisen arvottamisen potentiaalia, joka teorioihin liittyy ja joita se soveltaa käytäntöön, niin oikeusfilosofia tarkastelee sitä, mikä on etiikan suhde lakiin ja ovatko ne jotenkin synonyymisia käsitteitä.                          

Bioetiikan tarkastelemat kysymykset, kuten kysymys geeniterapian, kloonauksen, elämänpidentämisen ja ihmisen geneettisen muuntelun oikeutuksesta ovat uusia asioita yhteiskunnassa. Sen takia on tärkeää tarkastella sitä, miten oikeusjärjestelmä suhtautuu niihin. Voidaan varmaan sanoa, että bioetiikka voi antaa oikeusjärjestelmälle ohjeita siihen, miten näihin asioihin tulisi suhtautua ja millainen asennoituminen niitä koskien voisi olla kaikkein asianmukaisinta. On siis mielestäni selvää, että etiikalla on yhteys lakiin ja oikeusjärjestelmään ja sen takia bioetiikkaa ja oikeutta tarkastelevaa filosofiaa tulisi vertailla ja niiden yhtymäkohtia koetella. Oikeusfilosofia kysyy mm. niin, että miten oikeudellinen validiteetti tulisi todentaa ja mitkä ovat oikeusnormeja ja miten voimme määritellä toisillemme oikeusnormin. Tästä nousee siis kysymys siitä, miten oikeusfilosofian on toimittava, jotta se voisi ottaa huomioon bioetiikan. Lääketiede ja biologia ovat kehittyneimpiä tieteenaloja ja sen takia nämä risteytyvät käsitykset ihmisen ruumiista ja sen kohtelemisesta on otettava huomioon kun päätetään siitä, miten oikeusjärjestelmän tulee toimia. Bioetiikka kuten sen emokäsite soveltava etiikka tarkoittavat sen kaltaista eettisen arvottamisen metodia, jossa käytännölle ja tilanteelle, jossa etiikkaa sovelletaan annetaan niille kuuluva arvo. Vaikka on selvää, että lain tulee olla säännöissään normatiivinen, niin sitä voidaan kuitenkin sen yhteydessä tarkastella, että kuinka se ottaa huomioon sen, että oikeuden käsitteiden on muovauduttava etiikasta ja nimenomaisesti sellaisesta etiikan muodosta, joka ottaa huomioon oikeuden toiminnan käytännönmukaisimmassa mielessä. Oikeuden muovaaminen paremmin oikeudenmukaisuuden periaatteet huomioivaan muotoon on tärkeä pyrkimys kaikille bioeetikoille ja sen takia tulisi tutkia sitä, miten uusia asioita koskeva ajattelu tulisi sisällyttää mukaan siihen prosessiin, jonka myötä maahan säädetään lakeja. Suomessa on jo käytössä lainvoimaisena abortti, mutta voisi sanoa, että myös sellainen ihmiselämään liittyvä kardinaalitoimenpide kuten eutanasiakin tulisi hyväksyä, ainakin sellaisissa tapauksissa, joissa ihminen on antanut hyväksynnän elintoimintojensa lopettamiseen esimerkiksi ilman sitä koituvan suuren kivun vuoksi. Mielipiteitä on muovattava siihen suuntaan, että bioeettinen tieto voitaisiin hyväksyä sen päätellyn osaksi, joka kuuluu siihen prosessiin, jossa maahan luodaan lakeja. Kaikkien bioeetikkojen tulisi osallistua keskusteluun siitä, miten tietoa bioetiikasta voitaisiin tuoda niihin keskusteluyhteyksiin, jotka koskevat sitä miten uusi laki määritellään ja miten laeista säädetään poliittisissa päätöksentekoelimissä. Bioetiikan ja oikeusfilosofian suhdetta koskevassa tutkimuksessa voisi hyvin tutkia myös sitä, miten mielipiteet jakautuvat poliittisella kentällä siinä kun päätetään sellaisista kysymyksistä, jotka koskevat bioetiikkaa. Mielestäni lain ja oikeuden yhteydessä tulisi korostaa sitä, ettei jokin toiminta ole pakollinen vaan ainoastaan mahdollinen ja sallittu. Tällaisen pakollisen määreen laista poistavan toiminnan edistäminen tulisi ottaa tärkeäksi asenteiden edistämisen päämääräksi. Nimenomaisesti kapeakatseisten ja ahdasmielisten ihmisten asenteita voitaisiin vähitellen muuttaa, kun lakinormien säätelemisessä otettaisiin huomioon etenkin modaalilogiikan termit kuten sellaiset kuin pakollinen, sallittu, mahdollinen, kielletty, välttämätön. Siinä tulisi ottaa huomioon se, miten lakia tulisi noudattaa, eikä vain pelkästään aina sitä, että lakia vain ja pelkästään kyselemättä noudatetaan. Lakinormeistakin tulisi voida käydä keskustelua, koska niiden olemassaolon muodostakin on oikeusfilosofian sisällä kovin hajanaisia ja toisistaan poikkeavia mielipiteitä. Bioetiikan ja oikeusfilosofian välisessä suhteessa tärkeä asia on etenkin se, miten ihmisen ja ihmisten ryhmien oikeudet määrittyvät siinä, kun bioetiikasta tulevan tiedon jälkeen käydään keskustelua siitä, miten lailla voitaisiin määrittää ihmisille kuuluvia oikeuksia. Oikeusfilosofian piirissä tärkeä kysymys onkin se, miten sen avulla voitaisiin säätää ihmisille sellaiset oikeudet, joiden mukaan he voisivat elää onnellisesti myös bioetiikan määrittämässä mielessä. Koska lakiin liittyy myös oikeudenmukaisuus ja sosiaalisen järjestyksen ja yhteiskunnallisen järjestyksen viitekehys, niin on siinä mielessä tärkeää myös se, että miten oikeusjärjestys muotoutuu ja miten se säätää lakeja, jotka voisivat koitua ihmisten parhaaksi. Oikeusfilosofian piirissä tulisi soveltaa aiemmin mainittuja modaalilogiikkaan ja deontologiseen logiikkaan kuuluvia termejä, joiden avulla voitaisiin saada parempi käsitys siitä, millä tavalla tietyt lait ovat velvoittavia, ja mikä on ihmisen omatunnon ja oikeudenmukaisuustunnon merkitys siinä, kun lakeja noudatetaan tai kun niiden rakennetta muovataan ja kun säädetään uusia lakeja. Mielestäni sosiaalisen järjestyksen merkitystä ei voida mitenkään vähätellä lain ja oikeusfilosofian piirissä, sillä muutokset sosiaaliseen järjestykseen ovat monesti määrittävinä siinä, kun uusia lakeja tuodaan eduskunnassa esille ja lopulta käräjäistuinten valvottavaksi ja noudatettavaksi.                                           

Bioetiikan ja oikeusfilosofian suhde on tärkeä monella tavalla. Bioetiikka uudenlaisena käytäntöön sovellettavana filosofian osa-alueena on tärkeä siinä mielessä, että se voi antaa meille tietoa siitä, ja etenkin siitä, miten ihmisille kuuluvat oikeudet muovaantuvat yhteiskunnassa ja miten uusi tieto velvoittaa meitä ottamaan selvää siitä, miten sosiaalisen oikeudenmukaisuuden muovailemaa järjestystä voidaan edistää. Oikeusfilosofia on bioetiikan yhteydessä tärkeä väline siinä mielessä, että sen piirissä käydään lakien lisäksi keskustelua oikeudenmukaisuudesta ja sosiaalisen järjestyksen suhteesta lakien säätämiseen. Myös lakien onttinen luonne on tärkeä asia siinä, kun katsotaan kuinka velvoittavina lakeja voidaan pitää. Voidaan siis katsoa, että kun bioetiikka antaa tietoa oikeuksia ja uutta oikeudenmukaisuutta koskevista aiheista, niin oikeusfilosofia tarkastelee sitä, miten noita asioita voitaisiin edistää lain merkityksen yhteydessä.

5.      Bioetiikan ja oikeusfilosofian teoreettiset ja käytännölliset perusteet: tutkimuskysymykset ja tutkimusongelma

Väitöskirjani pääasiallisin tutkimusongelma on se, ovatko bioetiikan ja oikeusfilosofian teoria ja käytännöt liitteessä toisiinsa, ja jos niin, miten ne ovat liitteessä toisiinsa, vaikuttavatko alkuperäiset normatiivisen etiikan teoriat soveltavaan etiikkaan ja jos niin, millä tavalla? Onko tilannearviointi etiikalle tärkeämpää kuin teoriat ja vaikuttaako bioetiikka ihmisten käsityksiin ihmisille kuuluvista oikeuksista ja jos vaikuttaa, tuleeko tuo vaikutus esiin siinä, kun tarkastellaan lain ja oikeudenmukaisuuden välistä suhdetta ja onko laki joskus synonyymi sosiaaliselle yhteiskuntajärjestykselle.         

 Bioetiikan yhteydessä tutkimuskysymyksiä ovat se, miten voitaisiin edistää bioetiikan tuloa käytäntöön. Miten voitaisiin siis mahdollistaa tälle filosofian osa-alalle, joka haluaa olla tekemisissä ihmisten arjen ja käytännöllisen elämän kanssa se, että sen periaatteet voisivat joskus todella saada todellista merkitystä yhteiskunnassa. Miten bioeettinen tieto ja sen tiedon lisääntyminen voisi olla antamassa sellaisille ihmisille toivoa, jotka kokevat, että yhteiskunta rajoittaa säännöillään sen, että joku hänen hyvinvointiinsa nähden tärkeä asia jää toteutumatta. Tässä kohdin voitaisiin varmaan mainita Michele Michelettin ja Andrew McFarlandin kirjassaan Creative participation esiin tuoma luova osallistuminen, jonka avulla monet yhteisöllisesti tärkeiksi koetut uudistusprojektit ovat menneet eteenpäin  ja saaneet kannatusta. On siis selvää, että bioetiikan ja oikeusfilosofian suhteen tarkastelussa tarvitaan avuksi myös yhteiskuntatieteitä.     Bioetiikan yhteydessä voidaan myös kysyä vielä perustavampana kysymyksenä sitä, millaisia kysymyksiä bioetiikka edustaa ja miten näihin kysymyksiin voitaisiin edistää. Bioetiikan kysymyksiä ovat esimerkiksi abortti ja eutanasia. Toinen näistä on Suomessa tällä hetkellä sallittu samalla kun toinen ei ole. Yleisesti ottaen voitaisiin sanoa, että bioetiikan kanta tällaisissa asioissa on yleensä se, että jollei toimenpide esimerkiksi merkittävällä tavalla särje ihmisen perusoikeuksia, niin se on sallittu. Tässä voitaisiin siis tutkia sitä, miten kaiken kieltävä ja suvaitsematon etiikka voidaan ohittaa ja väistää ja miten ihmisten oikeuksien tietyn teon kohdalla toteutuessa ei ole mitään suuta kieltää toimintaa. Ahdasmielinen kieltävä etiikka ja liian jyrkät normatiivisen etiikan normit ovat kai sellaiset asiat, jotka pitäisi voida kiertää kun pyritään löytämään bioetiikan, uuden käytännöllisen maailman etiikan kysymyksiin vastauksia.                                                                              

Oikeusfilosofian yhteydessä voidaan kysyä sitä, mikä on lain suhde etiikkaan. Ovatko kaikki lait eettisiä ja tarvitsevatko ne eettisen varmistuksen itselleen, vai ovatko ne täysin päivittäisen eettisen tarkastelun yläpuolella. Voi siis myös kysyä sitä, ovatko käsitykset eettisimmästä laista ihmisten sisällä sisäsyntyisesti, jotka tavoitettaisiin esimerkiksi intuitiolla. Vai muovaantuvatko eettiset käsitykset ihmisten ulkopuolella ja voiko jopa laki vaikuttaa käsityksiin eettisyydestä siten, että se alkaisi saada jonkinlaisen Tuomas Akvinolaisen ”luonnollisen moraalilain epiteetin”. Kysyn siis sitä, miten laki saa yhteiskunnassa muotonsa.                                              

Toinen oikeusfilosofian yhteydessä kysyttävä kysymys on siitä, vaikuttaako sosiaalinen järjestys ja yhteiskuntaelämä lakien muotoon. Saavatko lait siis muotonsa siitä millainen yhteiskunta niiden taustalla on. Vaikuttaako ihmisten toiminta siihen millaisen muodon lait saavat. Ja muovaantuuko laki ja oikeusjärjestys siinä, kun ihmisten toiminta ja ajattelu suhteessa joihinkin asioihin muuttuu.                                                                                                                

Bioetiikan ja oikeusfilosofan yhteydessä voidaan kysyä sitä, vaikuttavatko bioeettiset kysymykset ja tiedon lisääntyminen niistä siihen, miten käsitykset ihmisten oikeuksista ja lakien muodosta muovaantuvat yhteiskunnassa. Onko bioetiikalla ja oikeusfilosofialla jonkinlainen piilevä kausaalisuussuhde, jonka perusteella niiden voitaisiin havaita olevan asian kaksi eri puolta.                          

Bioetiikan mutta myös yleisemmin soveltavan etiikan keskuudessa voidaan kysyä sitä, miten niiden käsitys ihmisten oikeuksista, ihmisluonnosta ja sosiaalisen järjestyksen muodosta vaikuttaa uskonnollisiin käsityksiin, ja miten voitaisiin soveltavan etiikan tiedon lisäämisellä vaikuttaa sekularisaation edistymiseen ja siihen, miten uskonnot voisivat saada maallisempia ja siten elämäämyötäisempiä epiteettejä. Voitaisiin varmaan jopa sanoa, että soveltavan etiikan tuomisesta uskonnolliseen maailmaan voisi seurata tietynlainen kansalaisuskonto, joka yhdistelisi kaikkien uskontojen parhaita puolia ja perustuisi täydellisesti maallisia ja pyhiä symboleita oppidogmaan, johon voitaisiin yhteiskuntajärjestyksen säilymispyrkeenä lisätä tietty määrä kansalaistaitoa ja suvaitsevan sosiaalisesti liberaalin yhteiskunnan periaatteita. Käsitykseni kansalaisuskonnosta lähentelee jotenkin Comten käsitystä positivismin mukaisesta yhteiskunnasta, mutta sen ei kuitenkaan välttämättä tarvitsisi olla niin yksiputkinen ja deterministinen. Kuitenkin on tärkeää, että kansalaisuskonnolla opetettaisiin ihmisiä toimimaan vapaaseen talouteen perustuvassa suvaitsevaisessa ja liberaalisessa rationaalisuuteen perustuvassa yhteiskunnassa.                                                                                                        

 Yksi kysymys on se, miten teoria ja käytäntö suhtautuvat toisiinsa bioeettisessä keskustelussa ja keskustelujen julkisoitumisessa. Siinä tarkastellaan myös sitä, miten bioetiikan paljastamat tärkeät periaatteet saavat muotonsa käsityksissä ihmisten oikeuksista ja siinä miten oikeusjärjestelmä ja sitä tutkiva oikeusfilosofia ottaa noita bioeettisiä käsityksiä toimintansa ja arvostustensa ohjaajaksi. Onko teorialla merkitystä, kun katsotaan miten etiikkaa sovelletaan eri tilanteissa ja mikä on käytännön merkitys lopulta.                                                                                            

Yksi tärkeä kansanomainen tutkimuskysymys, johon ei kuitenkaan varmaan tarvitse tarkassa mielessä kiinnittää huomiota on se, ovatko kaikki filosofit ennen soveltavaa etiikkaa, olleet epäsosiaalisia nörttejä, jotka ovat luoneet teorioita, joita kukaan ei ole osannut soveltaa käytäntöön. Tässä kohdin tärkeää on tutkia sitä, miten eettiset teoriat ovat aiemmin vaikuttaneet käytäntöön ja mikä on soveltavan etiikan ja bioetiikan historia lyhykäisyydessään. Siinä tulisi ottaa huomioon se, miten käsitykset etiikan käytännöllisyydestä ovat kehittyneet eri aikoina ja eri kansojen keskuudessa. Ovatko filosofit todella tehneet turhaa työtä siinä, kun ovat vain pyrkineet selittämään maailmaa, kun tehtävänä on koko ajan kaikkina aikoina ollut maailman muuttaminen.  Voidaanko soveltavalla etiikalla muuttaa maailmaa ja tuottaa sellaisia sosiaalisia vallankumouksia, jossa entisiä käsityksiä ihmisille kuuluvista oikeuksista kuopataan ja uudenlaisia oikeuskäsityksiä johdetaan sisään.