Kiusaamisesta

Kiusaaminen on toimintaa, jossa jatkuvalla toisen ihmisen tai tahon alistamisella ja vähättelemisellä pyritään viemään kohteena olevan tahon itseluottamus ja lisätä oman arvon merkitystä toisten ihmisten silmissä, jotka ovat niin sosiaalisia ja suosittuja, ettei heidän tarvitse pelätä kiusaamista. Kiusaamisella tietyllä tapaa rangaistaan poikkeavaa, erilaista, epäsuosittua tai epäsosiaalista ihmistä omista ”virheistään”. Kiusaamisen syyt liittyvät etenkin kateuteen, suvaitsemattomuuteen, haluun dominoida sosiaalisesti, joukon paineeseen ja kiusaajien yksinkertaisuuteen ja koulukiusaamisien tapauksessa monesti kiusaajan rikkinäisiin perheoloihin tai epätasapainoiseen ryhmädynamiikkaan kiusaajan kotona. Kateus on syy sen takia, koska nämä ihmiset, jotka kiusaavat eivät halua kenekään olevan vapaa siitä ryhmän paineesta, joka merkittävällä tavalla ohjaa heidän käyttäytymistään toisia ihmisiä kohtaan. Itse kohtasin koulussa kiusaamista, kun kerroin muille aatelisesta sukutaustastani, ja mitä muuta nämä mökkiläisten jälkeläiset olisivat voineet silloin tehdä kuin nauraa. Kateus liittyy kiusaamiseen myös niissä tapauksissa, jos kiusaamisen kohde on epäsosiaalinen mutta muuten lahjakas ja käyttää aikansa omiin luoviin pyrkimyksiinä kuin esimerkiksi sosiaaliseen elämään ja suosituksi pyrkimiseen. Suvaitsemattomuus on yksi syy ja se tarkoittaa etenkin sitä, että jotain vierasta etenkin sellaista, jonka sosiaalinen ryhmä kokee vieraaksi ei haluta periaatteen perusteella hyväksyä, eikä etenkään sellaisessa tilanteessa, jossa sosiaalinen ryhmä katsoo kiusatun yksilön kuuluvan vähempiarvoiseen ryhmään kuin kiusaaja tai kiusaajat. Monesti henkisesti kehittymättömien ihmisten yhteisöissä vieraaseen suhtaudutaan aina suvaitsemattomasti. Halu dominoida sosiaalisesti on monesti kiusauksen syynä ja se tarkoittaa etenkin joillain ihmisillä olevaa tarvetta näyttää muille olevansa voimakas, ja parhaimmassa tapauksessa voimakkaampi kuin muut tai ainakin voimakkaampi kuin kiusauksen kohde. Tämä on yleistä etenkin kouluissa sellaisten yleensä poikien toimesta, jotka ovat sattuneet kasvamaan suuremmaksi kuin toiset tai tulemaan murrosikään toisia nopeammin. Joukon paine on yksi syy ja se tarkoittaa sitä, että nämä sosiaalisesti lahjakkaat ja suuren arvon sosiaalisuudelle antavat yksilöt katsovat, että heidän tulee tässä joukossa olla mahtavia ja sanella sosiaalisen elämän sääntöjä, koska he katsovat, että sosiaalisen elämän sääntöjen ja niiden perusteella säännöistä poikkeavien ihmisten kohdalla sanellut säännöt ja tuomiot tekevät heistä mahtavia ja voimakkaita. Tarve vaikuttaa siis joukon paineen kohdalla olevan kontrolloida sitä tasoa, minkä voi pienimmällä älyn määrällä tehdä, eli siis kontrolloida ryhmän sosiaalisten tapahtumien tasoa. Yksinkertaisuus on yksi syy, koska ei näitä etenkään koulukiusaajia voi kovin välkyiksi sanoa, sillä he katsovat, että kun he pyrkivät dominoimaan sosiaalista tasoa, he saavat siitä sellaista tyydytystä, että esimerkiksi koulussa menestymiseen ei tule kiinnittää minkäänlaista huomiota. Ne ihmiset ovat älykkäimpiä ja kypsimpiä, jotka pystyvät keskittämään huomionsa tärkeisiin asioihin ja jättämään merkityksettömät asiat huomiotta, mitä esimerkiksi kiusaaja ei koskaan onnistu tekemään. Epätasainen perhedynamiikka voi olla monesti syynä kiusaamiseen, perheessä saattaa esimerkiksi olla heikko äiti tai heikko isä, joka aiheuttaa jälkikasvussa tarpeen dynamiikan uudelleenjärjestämiselle. Sitten on hyvä tarkastella hieman kiusaamista sen tekijöiden näkökulmasta ja kertoa siitä, millaisia kiusaajat yleensä ovat. Kiusaajat ovat tavallisesti ns. ”suosittuja”, sellaisia ihmisiä jotka hallitsevat sosiaalisen elämän lait, ainakin sen kaltaisella infantiilisella tasolla, jolla he voivat pärjätä, yleensä korkeampien yhteisöjen tavat ovat näiltä tallukoilta hukassa. Kiusaajat ovat myös monesti aiempaan viitaten yksinkertaisia ja sosiaalisia, jotkut heistä menestyvät hyvin elämässään, mutta monet eivät. On tietysti selvää, että kun perustason kiusaaja keskittyy koulussa alimman sosiaalisen tason dominointiin, ei hän tuosta saamansa tyydytyksen vuoksi pysty yleensäkään keskittymään korkeampiin asioihin kuten lukemiseen tai kirjoittamiseen. Eri asia ovat korkeakoulutetut tai palkkaiset kiusaajat, jotka toimivat yliopistomaailmassa tai työpaikoilla, mutta yleensä nuo ihmiset eivät omaa varsinaista patologisen kiusaajan mentaliteettia ja he ovat varmasti tehneet elämänsä aikana myös jotain muuta kuin kiusaamista. Sitten on tarpeen mainita jotain kiusaamisen kohteista eli kiusattavista. Monesti he saattavat olla ei-auktoriteettiuskoisia, jollain tavalla poikkeavia, yksinäisiä ja epäsosiaalisia siinä mielessä, että he eivät saata pitää sosiaalisesta pelistä, jossa tanssitaan kiusaajien pillien mukaan. Ja monet kiusattavista eivät koe sosiaalisuutta itseisarvoiseksi. Ihminen joka ei ole auktoriteettiuskoinen saattaa monesti joutua kiusattavaksi, sillä mikä olisikaan sosiaalisen elämän lakeja enemmän rikkova suuntaus kuin se, jos joku alkaa tietoisesti tai tiedostamattomasti poikkeamaan niistä. Sellainen tyyppi on laitettava kuriin, tai ainakin näin ajattelevat kiusaajat monesti tietoisesti tai tiedostamattomasti. Poikkeavuus on ryhmässä aina erottelun syy, mutta on tietysti sanottava, että sellaisissa yhteisöissä, joissa kaikki pyrkivät johonkin yhteiseen päämäärään, siten miten ainakin pitäisi olla yliopistoelämässä, kiusaamista poikkeavuuden perusteella ei ilmene niin usein kuin kehittymättömissä ala-aste/yläaste/lukio-yhteyksissä. Yksinäisyys ja epäsosiaalisuus on monesti helppo maali kiusaajille, koska tuollainen ihminen ei yleensä omaa kavereita korkeissa asemissa, joita kiusaajat arvostaisivat ja jotka voisivat panna pisteen kiusaamiselle. Tähän liittyen on naurattavaa ajatella jälkikäteen sitä, miten yksinkertaiset ja paksupäiset jääkiekon pelaajat olivat etenkin yläasteella suurimpia suosiossa ja he saivat sanoa yksinkertaisella ja sivistyksenvastaisella tavallaan mielipiteensä kaikista ja kaikesta. Luonnollisesti myös kiusaajat arvostivat näitä, jotka tekivät niinkin tärkeätä ja yleishyödyllistä tointa kuin että pelasivat kiekkoa junioreissa. Se jos ei pidä sosiaalisuutta itseisarvoisena ja ei esimerkiksi imartele toisia suositumpia ihmisiä, johtaa monessa tapauksessa kiusaamiseen, syy on sama kuin yksinäisyydessä, eli tämä ihminen voidaan poikkeavien mielipiteidensä (joukosta poikkeavien) perusteella kategorisoida alempaan lajiin. Kiusaamista ilmenee etenkin politiikassa, työpaikoilla, kouluissa, yliopistossa, ulkopolitiikassa ja kulttuurissa. Kulttuurissa ilmenevästä kiusauksesta voidaan mainita etenkin sellaiset ihmiset, jotka eivät elä valtakulttuurin sääntöjen mukaisesti ja ovat jotenkin ulkomuodoltaan, asenteiltaan ja ajatuksiltaan poikkeavia. Boheemit ihmiset ja ajattelijat ovat aina kohdanneet syrjintää ja hylkimistä porvareiden, valtion ja sosiaalitanttojen toimesta. Yksi kategoria ovat myös mielenterveysongelmaiset ja näin ollen lääkäreiden kontrollin ja psykotroniikan alaisina olevat. Näitä ihmisiä voi aina mollata, kontrolloida ja ohjata, aivan kuin jotain vähemmänarvoista ihmistä. Ja niinhän se onkin, kiusaaminen perustuu aina siihen, että kiusattavasta tehdään vähempiarvoinen ihminen.

Novelli

Kuolemaantuomittu

”Sinut on tuomittu kuolemaan! Kuolemaan! Kuolemaan! Etkö tajua, ettet voi suunnitella mitään, koska tulet kuitenkin kuolemaan! Kuolemaan! Kuolemaan! Sinun aikasi on nyt katsottu loppuun ja et voi enää tehdä mitään asian muuttamiseksi!” ”Aaaaaaa!” Näin huusi Ossian Adlerstjerna herätessään Pitkäniemen mielisairaalan osastolla. Hän oli kalpea ja märkä hiestä. Nuo unet eivät olleet viime aikoina jättäneet häntä rauhaan ja ajattelutoiminta oli aina käynyt raskaaksi tuollaisen poikkeaman takia. ”Taasko minun tuli nähdä tuota kammottavaa unta, vaikka toisaalta ne ovat tulleet niin samanlaiseksi todellisen todellisuuden kanssa, etten enää pysty erottamaan niitä toisistaan.” ”Loppuu se huutaminen”, tuhahti käytävällä Ossianin huoneen ohi kulkenut hoitaja ja jatkoi matkaansa ”komentokeskukseen” eli hoitajien taukotupaan. Ossian oli joutunut sairaalaan, koska hän uskoi joutuneensa käsittämättömän väkivallan kohteeksi ja siitä aiheutuneet vammat eivät olleet jättäneet häntä yksin ajatuksiinsa tapauksen jälkeen. Sairaalassa väkivaltaa oli vähätelty ja ei oltu otettu huomioon sitä, että puhuessaan nykyisestä olostaan Ossian puhui todellisuudessa pääasiallisimmin tuosta tapauksesta. ”Nyt minun pitäisi soittaa kyllä jollekin, että saisin mietittyä tämän asian itseni kanssa selväksi. Jollekin sellaiselle, joka aidosti uskoo hyvään ja hyvyyteen. Sellaiselle, joka pystyy sanomaan elämän surkeimmassa alhiossakin, että maailmassa on jotain pysyvää hyvää. Ainakaan Mikael se ei voisi olla, hänellä on niin paljon tekemättömiä hyviä töitä ihmisille, että hän tuskin itsekään voi niitä yhteen laskea. Voisiko se ihminen jolle soitan olla esimerkiksi Jorma?” Ossian otti käteensä puhelimen sänkynsä vieressä olevalta pöydältä ja valikoi numerovalikosta entisen lukioaikaisen filosofian opettajansa Jorma Mäkilehden numeron ja painoi puhelimen korvalleen. Tuut-tuut-tuut, ”Jorma”, linjalta kuului. ”Moi Jorma, tässä on Ossian. Olen miettinyt paljon sitä, kuinka sinä olet sanonut, että hyvyyden tulisi aina olla itseistärkeää, eli meidän tulisi aina olla miettimässä sitä, kuinka paljon hyvää itse tuomme maailmaan, eikä sitä miten pahoja muut ihmiset voivat olla meitä kohtaan. Mutta miten kun kohtaa syvintä syvimmistä pohjaisuuksista peräisin olevaa pahuutta, miten ihminen voisi enää tuossa tilanteessa säilyttää suvaitsevaisuutensa ja katsoa, että ihminen voisi antaa kaiken anteeksi vain pelkästään anteeksi antamisen takia.” ”No katsohan Ossian”, Mäkilehti aloitti,” ihmisen on lähestyttävä maailmassa tapahtuvaa etenkin sen kautta, ettei moniin asioihin voi vaikuttaa. Ihmisen on tultava sinuksi tapahtumisen kanssa ja muistettava se, ettei ihminen ole aina samanlainen, vaan elämäntilanteet vievät häntä eteenpäin ja joskus pahankin tapahtumiselle voi olla jonkinlainen merkitys, joka auttaa ymmärtämään sitä.” ”Mutta entäs jos”, Ossian aloitti vastauksensa, ”jos minut on tuomittu kuolemaan, jos minun käsketään mennä pois ja ihmiset nauttivatkin vielä siitä, että saavat sanoa minulle, että sinä tulet kuolemaan, ja en edes oman syyni vuoksi, vaan sen takia miten maailma on ollut paha minulle ja halunnut minun katoamistani.” ”Et sinä kuole”, Mäkilehti sanoi, ”sinun tulee vaan muistaa se, että ihminen on koko ajan vihanneksen ja yli-ihmisen välillä, muita vaihtoehtoja ei ole, ja ihminen voi aina saada voimaa siitä, jos muut ihmiset haluavat kuolettaa häntä, sillä se merkitsee yleensä etenkin sitä, etteivät ihmiset halua kuulla enää tämänkaltaisesta ihmisestä. On vain pidettävä tarpeeksi melua ja annettava kaikkien tietää ettei tätä eli sinua voi niin helpolla kukistaa. Kyllähän sinussa on ainesta vaikka kuinka moneksi mieheksi.” ”Kiitos, luulen, että tämä palaute riittää tähän, ollaan taas yhteydessä”, Ossian päätti puhelun. Ossian meni käytävälle ja hakeutui tupakkakoppiin, jossa oli niin viileätä, että hän alkoi täristä. Yhtäkkiä koppiin tuli sairaalan pitkäaikaispotilas, skitsofreniasta kärsivä kirjailija ja taiteilija Bernt Hoppunen. ”Olisko sulla antaa röökiä, Ossian, ne veivät multa ne jo pois”. Ossian ojensi Hoppuselle spaddun ja Hoppunen kiitti. ”Mitä mieltä sä olet poliittisesta tilanteesta Suomessa, Bernt”, Ossian kysyi. ”Minun mielestäni niitä paatuneita ja korruptoituneita elintasopoliitikkoja ei tarvittaisi täällä parlamenttiin. Ne rikkovat demokratian ideaaliakin vastaan sillä, että inttävät jonkinlaisen kokemuksen olevan merkityksenarvoista äänestyspäätöksissä. Olen kirjoittamassa tästä näytelmää. Miten eräs ammattipoliitikko alkaa kymmenennellä kaudellaan kyseenalaistaa itsensä ja äänestäjänsä ja miten hän alkaa käydä parlamentissa pioneerisotaa ammattipoliitikkoutta vastaan. No jopas, sinähän olet aina ollut aktiivinen poliittisesti ja demokratian puolella”. ”Tuosta tulee varmasti hyvä proggis”, Ossian totesi. ”Mitäs mieltä sä Bernt olet kuolemasta, ansaitsevatko kaikki ihmiset aina kuolla?” ”Kuolemaa ei voi väistää, se tulee silloin kun on sopiva aika, mutta valmistautua siihen voi. Sanot vain tälle maailmalle ettei sinua niin vain tapeta.” ”Niin se ehkä on”, Ossian mainitsi ja alkoi lopultakin tuntea sellaista käsinkosketeltavaa tunnetta, jossa hän sai rauhoittua ja olla niin kuin oli.

Äänestämättömyydestä ja nukkuvien puolueesta

Äänestämättömyys on suuri ongelma, ja nukkuvien puolue oli menneissä eduskuntavaaleissakin suurin puolue. Äänestämättömyyden syyt ovat moninaiset, joukossa on paljon nuoria, työttömiä, syrjäytyneitä, ulkosuomalaisia, äänestämään haluamattomia sekä sellaisia ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti esimerkiksi sairauden tai vanhuuden takia pääse äänestämään, mahdollisesti kauaksikin kodista.                                                                 

Mitä äänestäminen sitten merkitsee? Minusta se on kansalaisvelvollisuus, koska ihminen ei vaikuta yhtä suuresti äänestämättä jättämisellä kuin äänestämisellä. Kuitenkin kun usein kohtaa puhetta, jonka mukaan ääni tulee antaa ihmiselle ja ehdokkaalle, joka varmimmin pääsisi läpi, voidaan kysyä onko äänestämisessä sittenkään todellista merkitystä. Ihmisillä on tapana luottaa vaaleissa ehdokkaan ”kokemukseen” ja sillä perusteella, kun ehdokas on ollut eduskunnassa aiemminkin, katsotaan että hänen kuuluu olla siellä jatkossakin. Voidaan katsoa, että myös Savo-Karjalan vaalipiirissä läpi meni liian paljon jo aiemmin eduskunnassa istuneita, ja tuo on syytä siitä, että ihmisillä on tapana kollektiivisesti uskoa, että aiempi edustaja menee läpi riippumatta siitä antaako hänelle äänensä, ja koska ääni menee tuon kaltaiselle edustajalle, kasautuu edustajalle valtaisa äänimäärä ja hän menee taas uudestaan eduskuntaan. Mielestäni etenkin vanhat kansalaiset ovat tyypillisiä näkemään vallassa sellaisen symbolisen merkityksen, että jo yksi puoliystävällinen sana tuolta edustajalta heitä kohtaan on taipumuksellista vaikuttamaan äänestyspäätökseen.                                                                                                                    

Minkä vuoksi ei sitten tulisi äänestää. Valtakunnassamme on paljon elintaso- ja ammattipoliitikkoja, joiden paatuneisuus ei varmasti miellytä kaikkia ihmisiä. Ja kun tv-ohjelmissa vaalin jälkeen ihmetellään sellaisia eduskunnassa mahdollisesti kymmeniä vuosia istuneita edustajia, jotka ovat tippuneet, tulisi mielestäni enemmän ihmetellä ja haastatella sellaisia edustajia, jotka pääsivät vielä jatkamaan poliittista ”uraansa”. Heiltä tulisi kysyä, miksi he omasta mielestään ansaitsevat vielä demokratiaa murentavan tuloksen jälkeen istua eduskunnassa. Poliitikot tavanmukaisesti korruptoituvat ja tulevat mukavuudenhaluisiksi ja sen takia he yleensä haluavat olla eduskunnassa mahdollisimman kauan.         

 Jos otettaisiin ehdokaslistoille etenkin sellaisia ihmisiä, jotka eivät ole istuneet eduskunnassa aiemmin, voitaisiin lisätä äänestyshalukkuutta, koska tuolloin äänen antaminen jollekin olisi osallisena todellisessa muutoksessa, jota ei ammattipoliitikkojen aikakaudella tapahdu. Nukkuvien puoluetta tarkastelemalla pitäisi voida havaita ne negatiiviset piirteet, jotka liittyvät meidän tekodemokratiaamme. Tuota puoluetta pitäisi pitää omanatuntona siinä kun tarkastelemme poliittista järjestelmäämme. On naurettavaa, että tarkastellaan vaalitulosta siten aivan kuin se kuvaisi koko kansamme mielipiteitä samalla kun kolmasosa väestöstä ei ole ottanut siihen kantaa. Demokratialla olisi todellakin aihetta itsetutkiskeluun. Valmis asema ei todellisesti takaa mitään vallan symbolista asemaa. Sitä on voitava koetella.

Kirjoitus Uutis-Jousessa (huhtikuu 2015)

Suomen kielitilanteesta

Olen monasti miettinyt miten perussuomalaiset kehtaavat kutsua itseään jotenkin lähellä perustavinta suomalaisuutta oleviksi ihmisiksi, kun he eivät hyväksy Suomen ruotsinkielistä historiaa. Ruotsi on suomen kieltä vanhempi Suomen historiallinen kieli ja jo sen takia sen opettaminen tulee säilyttää kouluissamme. Kuitenkin ruotsin kielen opetusta olisi muokattava, kursseihin pitäisi sisällyttää historiallisen ruotsin kurssi ja opiskelijat olisi laitettava lukemaan vanhoja asiakirjoja, historiateoksia ja esim. Tegnerin, Franzénin ja Runebergin runoja alkukielellä. Näin ollen ruotsin kielen historiallista merkitystä Suomelle tulisi entisestään korostaa.                                                                                                                                                                                                    

Omassa sukulinjassani ruotsin kieli jäi käytöstä jo isoisäni isoisää seuranneessa polvessa, ja onkin mielestäni niin, ettei ruotsin kielen käytännöllisiä taitoja suuremmin tarvita Suomen itä- ja pohjoisosissa, minkä jo isoisäni isä havaitsi todeksi. Kaksikielisyys tulee kuitenkin säilyttää niin, että kaikille suomalaisille tarjoutuu mahdollisuus hankkia auttava kielitaito molemmissa Suomen virallisissa kielissä. Ruotsin kielestä on hyötyä tietyillä alueilla, mutta kuitenkin mielestäni suomen kielellä on voitava pärjätä maan kaikissa osissa.                                                                                                                                                       

Vaikka suomen kieli olisikin maassa ensisijainen käyttökieli on mielestäni molemmille kielille tarjottava tarpeeksi elintilaa siten, että kansalaiset voivat itse valita ensisijaisen käyttökielensä. Näin ollen koska suomen kielellä tulisi voida pärjätä maan kaikissa osissa, olisikin kiinnitettävä huomiota myös ruotsinkielisten suomen kielen taitoon sen ohessa, että moititaan suomen kielisiä heikosta ruotsin kielen kyvystään. Kuitenkaan kirjallisuudessa suomen kieli ei ole yhtä vanha kieli kuin ruotsi ja esimerkiksi saksa, ja sen takia tiedon siirtymistä ruotsinkielisessä ja muunkielisessä vanhassa kirjallisuudessa tulisi tutkia suomalaisissa kouluissa jo oppilaiden varhaisella iällä sen sijaan, että vain vaadittaisiin koko ajan auttavia käännöksiä.                                                                                                                                                                                     

Alkukielisen kirjallisuuden lukemista tulisi kouluissa korostaa kaikilla kielillä ja sen takia ruotsinkielisen runouden ja kaunokirjallisuuden hyväksikäyttäminen tässä kohdin lisäisi vierasten kielten lukutaitoa ja historiallisen yhteyden tunnun vahvuutta. Muista kielivaihtoehdoista on sanottava se, että resursseja olisi toki käytettävä myös muidenkin kielten kuin vain suomen ja ruotsin opettamiseen. Englanninkielen mutta etenkin amerikanenglannin valitettavasta valta-asetelmasta huolimatta saksa ja ranska ovat edelleen Euroopan tärkeimpiä kieliä ja sen takia sekä saksaa että ranskaa tulisi tarjota enemmän valinnaisesti suoritettaviksi. Kuitenkaan venäjän kieltä ei Dostojevskin ja Tolstoin hallitsemisen lisäksi tarvitse lisätä enemmän valinnaistarjontaan. Venäjän kieli ei mielestäni historiallisesti sovi suomenkielisille. Kuulummehan eri kieliperheeseen ja historiallisesti venäjän kieltä ei ole koskaan suomessa suuremmin osattu.

Pieni johdatus filosofiaan

Filosofiasta ja sen merkityksestä

Kuuluisan itävaltalaisen analyyttisen filosofin Ludwig Wittgensteinin mukaan filosofian tarkoitus on ajatusten looginen selventäminen. Wittgenstein piti Cambridgessa tunnettua filosofian opintopiiriä, jossa arvostuksen ansaitsi sellainen puhuja, joka piti esityksensä mahdollisimman tiiviinä ja yleensäkin ajallisesti nopeita esityksiä arvostettiin. En aio tässä esityksessä pyrkiä mahdollisimman nopeaan asioiden esittelyyn, koska mielestäni filosofian käsitteen määrittely on niin tärkeä asia kaikille filosofiaa opiskeleville, että sen esittelyssä ei pitäisi millään tavalla hötkyillä. Wittgenstein jatkaa filosofian käsitteensä selventämistä kertomalla, että koska kaikesta ei voi puhua, niin filosofian on selvennettävä noita asioita joista voi puhua. Wittgensteinin mukaan siis esimerkiksi etiikasta ja estetiikasta ei voi puhua, joten esimerkiksi allekirjoittaneen väitöskirjahankekin olisi mieletön ja merkityksetön, ainakin filosofian yleispätevässä mielessä. Koska monen esimerkiksi etiikkaa harrastavan mielestä siitä voi puhua, on tarpeellista erotella yleisesti filosofian käsitteen merkitystä ja sitten palata tuohon Wittgensteinin ajatukseen siitä mistä voi puhua.

On varmaan aluksi tarpeen esitellä filosofian käsitteen yleismerkitystä ja filosofian osa-alueita:

Filosofia on tarvetta hankkia tietoa rationaalisin keinoin aiheista joita ei voi tutkia empiirisesti. Filosofian määritelmän löytäminen on tärkeää, koska määritelmä voi tarjota tietynlaisen Arkhimedeen pisteen muulle filosofiselle pohdinnalle. Filosofiaa voidaan kutsua tietyllä tavalla perimmäiseksi tiedoksi. Samalla aikaa kun muut tieteet toimivat viitekehyksessä, filosofia kyseenalaistaa myös oman viitekehyksensä. Filosofia on itseoikeutettujen kysymysten kysymistä. Sophia tarkoittaa viisautta ja filosofia viisauden rakastamista. Tässä voidaan nähdä eron sofistin ja filosofin välillä. Samalla kun sofisti kaupallistaa viisautensa ja samalla kun sofistin viisaudesta tulee silkkaa puhetaitoa, filosofiassa viisauteen suhtaudutaan rakastavasti. Wittgenstein määritteli filosofian toiminnaksi, eikä opiksi. Filosofiaa voidaan myös pitää jonkinlaisena maailmankuvan rakenteiden tarkasteluna.

Epistemologia tarkoittaa tiedon teoriaa ja tulee kreikan kielen sanasta episteme, joka tarkoittaa tietoa. Se kysyy sellaisia asioita kuten, mitä tieto on, miten saamme tietoa, kuinka paljon tietoa meillä on, millainen on hyvä uskomus, vaatiiko tieto varmuutta, mitkä ovat hyvän tiedon olosuhteet.

Tieteenfilosofia kysyy sitä, mikä on tieteellinen selitys, millainen tieteellinen selitys on pätevä, mikä on luonnonlaki.

Mielenfilosofia tarkoittaa kysymistä siitä, onko mieli fyysinen vai ei-fyysinen asia. Jos se ei ole fyysinen, miten se voi olla vaikutussuhteessa fyysiseen. Onko toisia tai vieraita mieliä olemassa. Onko ihminen aivot astiassa.

Metafysiikka tarkoittaa fysiikan yläpuolella olevaa tai fysiikan jälkeen tulevaa. Meta tarkoittaa yläpuolella olevaa, nimen voidaan katsoa myös juontuvan siitä, kuinka Aristoteleen kootuissa teoksissa Metafysiikka tulee Fysiikan jälkeen. Se koskettaa todellisuuden rakennetta. Ontologia on metafysiikan synonyymi tai alalaji. Se kysyy minkälaisia asioita on olemassa, onko jumala olemassa, onko numeroita olemassa, onko niillä sijainti aikatilassa, onko olemassa ei-fyysisiä sieluja, onko olemassa sieluja ja onko ihmisillä vapaata tahtoa, ja jos niin, tekevätkö ihmiset asioita omasta tahdostaan. Jos on kaksi samanväristä objektia, onko niiden samanvärisyys yhtä ja sama asia. Jos niin, voiko sama asia olla yhtä aikaa kahdessa paikassa.

Logiikka tarkoittaa hyvän päättelyn teoriaa. Todistamisen teoriaa. Tietyn tyyppisten väitteiden totuutta kuvaavaa tiedettä. Siinä voidaan todistaa päättelyn metodien todenpitävyys. Se mittaa mm. sitä, mikä on mahdollista, mahdotonta tai välttämätöntä.

Arvoteoria eli aksiologia sisältää etiikan ja estetiikan, moraaliset ja eettiset arvot sekä taiteelliset arvot. Kuten Wittgenstein ajatteli filosofia koskee sitä osaa päättelystä mitä ei tutkita tieteellisin keinoin. Joihinkin ennen filosofisiin kysymyksiin kuten onko universumi ääretön, on löydetty empiirisiä testauksen keinoja. Kuitenkin esimerkiksi etiikkaan ei ennen soveltavaa etiikkaa ole löydetty käytännön mukaisia testauksen keinoja. Se minkä takia tieteelliset keinot eivät aina päde estetiikassa ja etiikassa johtuu siitä, että kyse on arvoista eikä asioista. Nämä asiat ovat normatiivisia eivätkä empiirisiä. Monesti kyse on ideoiden välisistä suhteista eikä asioista. Mikä niiden luonne on, kertoo tiedon käsitteestä eikä asioista. Esimerkiksi metafysiikassa ongelmat voivat olla niin syviä että empiriasta on vain osallista hyötyä. Arvoteorian alalaji on teoreettinen etiikka: moraalisten käsitteiden kuten oikeuden ja vääryyden teoria. Mitä on olla hyvä toisille? Mikä tekee teoista oikeita tai vääriä? Mitkä ovat moraaliset oikeudet? Millä olennoilla on niitä? Toinen arvoteorian alalaji on soveltava etiikka. Onko eutanasia murha? Onko sikiöllä moraalisia oikeuksia, jota vastaan abortti rikkoisi? Onko kuolemanrangaistus oikeutettu rangaistus? Mitkä liike-elämän toimintatavat ovat oikein? Arvoteorian yksi alalaji on myös Sosiaalinen ja poliittinen filosofia. Mikä tekee hallituksesta ja muista instituutioista oikein toimivan? Mikä on paras hallinnon muoto? Milloin hallinto on legitiiminen? Mikä on oikein taloudellinen järjestelmä? Yksi alalaji on oikeusfilosofia. Millainen laki on oikea laki? Onko tilanteita joissa lakia ei tarvitse totella? Mikä on julkisen mielipiteen ja lain suhde. Yksi alalaji on estetiikka. Mikä tekee taiteesta hyvää taidetta? Onko kauneus katsojan silmässä? Mikä on taideteos? Jos laitetaan vesiklosetti pylvään päälle, onko se taidetta?

Uskonnonfilosofia kysyy onko Jumalaa olemassa. Millainen jumala on. Onko se kaikkivoipainen. Millainen kaikkivoipainen olento on. Jos on kaikkivoipainen Jumala, miksi vanhukset makaavat likaisissa vaipoissaan.

Ajan filosofia kysyy kausaation luonnetta, ajan luonnetta ja sitä säilyykö ihminen kokonaisena ajassa.

Kielifilosofia kysyy miten nimeämme asioita, mitä merkitykset ovat ja miten annamme sanoille merkityksen.

Filosofian historia jakaantuu karkeasti jaotellen antiikkiin, keskiaikaan, varhaismoderniin ja jälkimoderniin periodiin sekä 1800-lukuun ja 1900-lukuun. Muita jaottelutapoja ovat esimerkiksi Aasian filosofia sekä mannermainen filosofia ja anglo-amerikkalainen filosofia.

Historian filosofia kysyy miten historia koostuu ja miten saammet tietoa historiasta.

Filosofia tarkoittaa asioista ajattelua tietyllä tavalla. Tarjotaan argumentteja, johdetaan argumentteja ja ollaan valmiita muuttamaan mieltä. Humpuukifilosofia koskee nautintoa ja täyttymystä, mystisyyttä ja okkultismia. Se on henkilökohtaisia mielipiteitä syvällä rintaäänellä sanottuna. Filosofiset kysymykset eivät koske henkilökohtaista mielipidettä vaan ovat yleisiä, yleismuotoisia. Sekä filosofia että tiede pyrkivät totuuksien löytämiseen. Filosofia ja tiede ovat molemmat fallibilistisia, eli niissä pyritään koko ajan entistä parempien teorioiden löytämiseen. Kuitenkin samalla aikaa kun tiede keskittyy pelkästään havainnoimiseen, filosofia käsittää muuta.

Filosofisista menetelmistä on mainittava se, että etenkään siinä ei käytetä väitteen perusteluna autoritaarista hahmoa tai auktoriteettia. Paneudutaan siihen, miksi ihmiset ovat sanoneet jotain tai uskoneet jotain, eikä mitä jotkut ovat sanoneet jostain. Perehdytään siihen onko sanottu todella oikein. Filosofinen päättely tapahtuu deduktiivisilla argumenteilla ja havainnoilla. Esim. Kaikki ihmiset ovat kuolevaisia, Sokrates on ihminen, Sokrates on kuolevainen. Filosofinen havainnointi tapahtuu deduktiolla. Induktio on heikompi metodi, siinä siis oletetaan, että aiemmin havaittu jatkuu samana. Esim. Kaikki näkemäni joutsenet ovat olleet valkoisia joten kaikki joutsenet ovat valkoisia. Induktio ja deduktio ovat tieteen ja filosofian keskeiset välineet. Argumentti = sarja päätelmiä, konkluusio = päätelmän lopputulos, ja premissit jotka tukevat konkluusiota. Deduktiiviset argumentit tarkoitettu olemaan valideja eli päteviä. Jos premissit ovat tosia, konkluusion tulee olla tosi. Premissit tekevät deduktiivisesta argumentista toden. Pätevyys liittyy siihen miten premissit tukevat konkluusiota, eikä siihen, että ne olisivat aina tosia. Induktiivisessa argumentissa premissit tekevät konkluusiosta todennäköisen.

Yksi filosofian metodeista on käsiteanalyysi. Käsite on jonkin asian osa tai piirre. 1 + 1 =2 ja tieto siitä on käsite. Pallo on punainen ja punaisuus on käsite. Kissanpentujen kiduttaminen on väärin ja moraalinen vääryys on käsite. Käsitteitä ovat sellaiset kuin totuus, oleva, identiteetti, kauneus, syy. Käsitteet eivät ole olemassa vain mielessä. Käsitteet eivät ole ideoita eivätkä sanoja. Kun käsitellään filosofisia kysymyksiä, silloin halutaan tietää miten asiat ovat eikä vain uskoa. Filosofinen keskustelu koskee yleensä käsitteiden välisiä loogisia suhteita jotka ovat deduktiivisia. Tässä on tärkeää muistaa kolmannen poissuljetun laki, jonka mukaan jokin väittämä voi olla vain tosi tai epätosi ja ristiriidan laki, jonka mukaan lause ei voi olla samaan aikaan tosi ja epätosi.

Voidaan sanoa, että analyyttinen ajattelu ja ongelmanratkaisu on arvokkaampaa tänään kuin koskaan ennen. Filosofia on akateeminen oppiala, joka käyttää järkeä ja logiikkaa yrityksessään ymmärtää todellisuutta ja vastata tärkeisiin kysymyksiin tiedosta, elämästä, moraalista ja ihmisen luonnosta. Filosofiassa käsitellään omia uskomuksia ja yritetään kyseenalaistaa ne. Ennen kysymykseen vastaamista analysoidaan ja määritellään kysymys. Filosofiassa tarjotaan argumentteja väitteiden tueksi. Tätä kriittisyyden ja arvion prosessia kutsutaan dialektiikaksi. Ja sillä filosofit yrittävät todistaa uskomuksiensa rationaalisuuden ja paljastamaan fundamentaalisia totuuksia. Tieteen ja filosofian välissä on yhteyksiä, aiempaa tiedettä kutsuttiin luonnonfilosofiaksi. Aristoteles kehitti induktiivisien ja deduktiivisen päättelyn käsitteet. Logiikka on kaiken tietojärjestelmätieteen pohjana. Etiikka on tärkeätä lääketieteessä, lakitieteessä ja ulkopolitiikassa. Abortti, kuolemanrangaistus, ihmisten hyvinvointi, ympäristöpolitiikka, kaikki ovat filosofiaan liittyviä kysymyksiä.

Filosofiassa kysymysten esittäminen on tärkeämpää kuin vastaaminen. Filosofiassa on tärkeää olla skeptinen, kaikki on voitava kyseenalaistaa yhä uudelleen. Tärkeää on kyseenalaistaa perustavimpia uskomuksia ja sosiaalisia käytäntöjä. On löydettävä tie oikeaan ymmärrykseen ja tuo ymmärrys johtaa oikeanlaiseen muutokseen. Tärkeää on olla hyväksymättä tietoa pelkästään näön perusteella. Tietoon ja päätelmiin luottaminen voi joskus olla älyllisesti epärehellistä ja vaarallista.

Palaan siis vielä Wittgensteinin käsitykseen esteettisistä ja eettisistä arvoista. Hänen mukaansa arvo ei voi olla itsenäisten ja objektiivisten faktojen seassa. Arvo ei ole olemassa itsenäisesti vaan se on olemassa ihmisen päätelmänä partikulaarisista faktoista. Arvoa ei siis voi olla olemassa itsenäisesti ilman ihmisen mieltä. Arvo on peräisin ihmisen päättelyyn ja uskomusjärjestelmiin liittyvistä piirteistä eikä asioista, eli arvo ilman arvottajaa uhkaa olla sisällötön käsite. Voidaan kuitenkin havaita, että jos arvoa voitaisiin kuvailla joillakin propositioilla eli uskottavilla väitelauseilla, siitä voitaisiin myös puhua. Propositiolla voitaisiin kuvailla muiden itsenäisten mutta sellaisten asioiden, joiden päälle voidaan heijastaa arvo, kuvailemisen lisäksi esimerkiksi sitä, miten jokin asia tekee elämästä elämisenarvoisen. Joten voitaisiin päätellä, että arvo on loogista. Jos esteettisestä tai eettisestä arvosta voidaan puhua, se pitäisi välttämättä ottaa mukaan filosofiaan. Näin ollen voidaan sanoa sekin, että etiikasta voisi sittenkin puhua muun filosofian ohessa.

Bioetiikasta ja oikeusfilosofiasta

Bioetiikan ja oikeusfilosofian teoreettiset ja käytännölliset perusteet

1.      Mitkä ovat soveltavan etiikan kysymyksiä

Soveltava etiikka tarkoittaa sitä etiikan osa-alueen alalajia, joka pyrkii löytämään tilanteeseen sopivat periaatteet eettiselle harkinnalle ja arvottamiselle. Soveltava tarkoittaa nimenomaan sellaista asennetta, jossa eettisiä teorioita pyritään mukauttamaan sellaisiin mahdollisesti uudenkaltaisiin tilanteisiin, joita ei ole otettu huomioon siinä kun teorioita on ensimmäistä kertaa luotu. Soveltava etiikka ja sen alalaji bioetiikka tarkoittavatkin nimenomaisesti sitä etiikan soveltamista, jossa otetaan huomioon senkaltaiset edistysaskeleet tieteen ja etenkin lääketieteen ja biologian alalla, jotka voivat olla muuttamassa eettisen subjektin näkemistapaa etiikan ja muiden tieteiden sisällä. Lääketiede on ollut kehittyvin tieteenala viimeisen sadan vuoden aikana, ja sen kehittymisen myötä ihmisen tarkastelutapa on muuttunut yleisesti yhteiskunnan sisällä. Myös koko ajan kehittyvä tieto siitä, millainen ihmisen biologia on, on muuttanut ihmisen käsittelyä myös ihmistieteiden sisällä, johon filosofia ja filosofinen etiikkakin voidaan helposti laskea. Soveltava etiikka koskee sitä eettisten periaatteiden kokoelmaa, jossa käsitellään inhimillistä ihmiselle kuuluvaa hyvää sen kaltaisten periaatteiden läsnäollessa, joka ottaa huomioon muuttuvan ihmisen ja tiedon lisääntyessä kehittyneen ihmisen ja siten se on liitteessä moniin tieteen aloihin, jotka koko ajan toimiessaan muuttavat käsitystä ihmisestä ja käsitystä ihmiselle kuuluvista oikeuksista.                                                                                                                                  

Soveltavan etiikan kysymyksiä ovat esimerkiksi kysymys ympäristöpolitiikan oikeimmasta suunnasta. Miten voitaisiin mahdollisimman monenlaisissa tilanteissa huomioida luonto ja se mitä on olla hyvä ympäristölle. Siihen liittyvät sekä ihmisten kulutustottumukset että myös liike-elämän toiminta, koska liike-elämä on merkittävällä tavalla vaikuttamassa ihmisten kulutustottumuksiin ja siihen, miten ihmisillä on taipumusta suhtautua ympäristöön ja luontoon. Ympäristöetiikka siis on soveltavan etiikan alalaji ja siinä kysytään siis sitä, millä tavalla ihmisten tulisi toimia, jotta he voisivat olla mahdollisimman hyviä luonnolle.                                                   

Yksi soveltavan etiikan kysymys on kysymys ihmisten oikeuksista. Ja siinä kysytään sitä, mitkä ovat ihmiselle kuuluvia oikeuksia, mutta etenkin oikeuksia sen kaltaisissa tilanteissa, joissa voidaan nähdä oikeuksien toteutumisen olevan puuttellista. Tällaisia tilanteita voivat olla esimerkiksi vankeus, sotatila, sotavankeus ja pakolaisuus. Soveltava etiikka on ihmisoikeuksien kohdalla kiinnostunut etenkin siitä, millaisissa tilanteissa ihmisiä kohtaan voidaan toimia väärin ja siten, että siinä unohdetaan ne perustavimmat oikeudet, joita esimerkiksi Yhdistyneet Kansakunnat pyrkii omissa periaatteissaan esiintuomaan.                                                               

Eläinten oikeudet on yksi soveltavan etiikan kysymyksistä ja siinä pyritään kysymään sitä, miten eläinten olisi saatava elää ja miten ihmiset voivat hyödyntää eläinkuntaa omissa pyrkimyksissään. Yksi soveltavan etiikan teoreetikoista, joka on edistänyt eläinten paremminkohtelua on Peter Singer ja hänen teoksensa Animal Liberation, on tällä osa-alueella hyvin tunnettu. Onko ihmisten esimerkiksi saatava minkkiturkkeja, kilpikonnakeittoa ja norsunluita, vai ovatko nämä pyrkimykset sellaisia, että ne voisivat olla rikkomassa niitä eläinten oikeuksia, joita esimerkiksi soveltavalla etiikalla on tarkoitus tutkia. Soveltava etiikka siis huomioi tarkalla tavalla myös eläinten oikeudet ja sen miten ne toteutuvat erilaisissa tilanteissa, yhteyksissä ja yhteiskunnissa.                                                                                                         

Soveltavan etiikan kysymys on kysymys positiivisesta syrjinnästä. Positiivinen syrjintä tarkoittaa sen kaltaista tilannetta, jossa esimerkiksi joihinkin  asemiin ihmisiä valitessa pyritään suosimaan sen kaltaisia ihmisiä, jotka kuuluvat johonkin ryhmään tai ihmisten alalajiin, jossa tärkeänä pidetään nimenomaisesti juuri tuohon ryhmään kuulumista. On varmaan tärkeää, että joihinkin päättäviin elimiin on tarpeellista saada esimerkiksi naisia tai vammaisia. Myös koulupaikkojen jaossa voidaan pitää tärkeänä, että esimerkiksi kulttuuriset vähemmistöt tulevat yhtä hyvin arvioiduksi valinnassa, siinä siis pyritään huomioimaan ne eroavat ominaisuudet ja tekijät, jotka voivat olla tekemässä erilaiseksi valintatilannetta niille ihmisille jotka siihen osallistuvat. Nuo erilaiseksi tekevät tilanteet voivat siis olla senlaisia, jossa kaikki ihmiset eivät tulisi yhtäläisellä tavalla arvotetuksi, jos näitä esimerkiksi taustasta johtuvia erityispiirteitä ei otettaisi valintatilanteessa huomioon. Mielestäni soveltavan etiikan kannalta on sanottava, että positiivinen syrjintä on joskus oikein siinä mielessä, että se voi tukea sitä, että kaikki ihmiset tulevat arvotustilanteissa huomioiduksi tavalla, joka sopii heidän luonnolleen.                                                            

Soveltavan etiikan kysymys on sellaiset toiminnat, jotka liittyvät liike-elämään ja yritysten toimintaan. Tässä korostetaan sitä, että itsenäisillä yrityksilläkin tulisi olla yhteiskuntavastuuta ja vastuuta siitä, miten niiden toiminta koskettaa ihmisiä tai luontoa, jotka ovat jollain tavalla vaikutussuhteessa yrityksiin. Onko esimerkiksi eettistä irtisanoa suuri määrä ihmisiä jossain tilanteessa huomioimatta sitä, miten näiden irtisanottujen perheet vaikuttuvat tuosta päätöksestä. Toinen ja ehkä tärkein asia tältä kannalta on se, miten yritykset käsittelevät jätteensä ja saastuttavatko he toiminnallaan ympäristöä siten, että siihen voitaisiin puuttua. Yksin ajankohtainen esimerkki tässä suhteessa on Talvivaara oy, joka oli pari vuotta sitten merkittävästi esillä suomalaisissa medioissa juuri näiden asioiden vuoksi.     

Soveltavan etiikan kysymys on ihmisten ja eläinten geenimuuntelu. Se siis koskee sitä lääketieteen alalla tapahtunutta edistystä, jonka myötä ihmisten ja eläinten ominaisuuksia voidaan muovailla lääketieteen tavoilla. Kysymys tässä on se, onko hyväksyttävää, että ihmisiä tai eläimiä muovaillaan keinotekoisesti sen jälkeen kun ne ovat ensin saaneet luonnolliset ominaisuutensa. Siinä voidaan kysyä myös sitä, mitkä ovat geenimuuntelun vaikutukset, ovatko ne mahdollisesti haitallisia ympäristölle, eläimille tai ihmisille. Yleisesti pääasiallisin kysymys tässä kohdin on se, onko eettistä, että ihmisen annettua olemusta muovaillaan keinotekoisesti sen jälkeen kun ihminen tai eläin on syntymässä saanut omat luonnolliset ominaisuutensa.                                                                

Soveltavan etiikan kysymys on kysymys elinsiirroista. Onko se eettistä, että ihmisen omia elimiä lähdetään korvaamaan toisilta saadulla elimellä. Kysymys koskee sitä, voidaanko ihmistä sanoa samaksi ihmiseksi, jos hänen elimensä eivät ole alkuperäisiä. Kun äskettäin tehtiin jopa ensimmäinen päätransplantti, niin voi hyvin kysyä sitä, ja käyttää esimerkkinä tunnettua laivankorjaus-esimerkkiä, että onko erilaisilla osilla korjailtu ihminen sama ihminen kuin alussa ennen kuin hänen osiaan on korjailtu keinotekoisesti.                                                       

Abortti on yksi soveltavan etiikan kysymys ja siinä kysytään siis sitä, onko syntymättömällä sikiöllä oikeuksia ja onko syntymätön lapsi ihminen ennen syntymäänsä. Siinä kysytään siis myös sitä, onko odottavalla naisella täydellinen oikeus ruumiiseensa, vai onko hän velvoitettu kantamaan lapsi syntymäänsä asti sen takia, että syntymättömällä lapsella olisi suurempi oikeus syntyä naisen kautta kuin että nainen voisi päättää syntymättömän lapsensa syntymästä tai raskauden keskeyttämisestä abortilla.                                                                    

Soveltavan etiikan kysymys on myös kysymys eutanasiasta. Voiko ihminen halutessaan antaa ohjeen häntä hoitaville tahoille, että hänen tulisi antaa kuolla, toisin sanoen, voiko ihminen päättää siitä, ettei hänen elintoimintojaan tarvitsisi enää apukeinojen avulla jatkaa. Tällä hetkellä eutanasia on laillista monissa eurooppalaisissa maissa, joihin Suomi ei kuulu. Kysymys eutanasiasta koskee siis sitä, onko ihmisellä oikeus omaan kehoonsa ja voiko hän päättää omasta kuolemastaan, jos se esimerkiksi voisi olla paljon kivuttomampi ja vaivattomampi tapa kuolla kuin varsinainen luonnollinen kuolema, johon voi sisältyä kipua ja tuskaa.

2.      Mistä teorioista soveltava etiikka on peräisin

Soveltava etiikka käsittelee normatiivisen etiikan kysymyksiä uudessa mielessä ja pyrkii soveltamaan niitä siten, että voitaisiin löytää tilanteeseen nähden sopivin eettinen teoria ja periaatteiden kokoelma tai niiden yhdistelmä sovellettavaksi tilanteeseen. Normatiivisen etiikan teorioita ovat velvollisuusetiikka (deontologinen etiikka), utilitarismi ja hyve-etiikka. Velvollisuusetiikka, jonka tunnetuin edustaja on saksalainen filosofi Immanuel Kant, kiinnittää huomion toiminnassa tekojen oikeutukseen ja tekoon itsessään. Velvollisuusetiikassa velvollisuus koetaan korkeampana päämääränä kuin esimerkiksi seuraus tai ominaisuudet joiden avulla teko tehdään. Immanuel Kantilta tulee tunnettu velvollisuuseettinen opinlause, kategorinen imperatiivi, jonka mukaan ihmisen tulisi toimia vain siten, minkä hän voisi toivoa tulevan yleiseksi laiksi, jota kaikki ihmiset noudattaisivat. Kategorisen imperatiivin mukaan kaikkia ihmisiä tulisi kohdella päämäärinä, heitä ei siis saa kohdella välineenä jollekin päämäärälle. Kategorisesta imperatiivista voidaan kuitenkin kriittisesti sanoa, että kaikille pätevien yleisten periaatteiden löytyminen ei aina vaikuta mahdolliselta, tai ainakin se vaikuttaa vaikealta joissain olosuhteissa. Velvollisuusetiikka siis korostaa toiminnan arvottamisessa toiminnan vaikuttimia ja toiminnan syiden oikeutusta. Velvollisuusetiikan yksi alalaji on myös intuitionistinen etiikka, joka korostaa intuition merkitystä siinä, kun etsitään oikeimpia ja kaikkiin tilanteisiin päteviä periaatteita noudatettavaksi. Yksi intuitionistinen teoreetikko oli skotlantilainen Aristoteleen tuntija WD. Ross, joka ajatteli, että ihminen pystyisi intuitionsa avulla löytämään oikeimmat periaatteet, oikeimmat mahdolliset moraaliperiaatteet noudatettavaksi. Intuitio on tässä tulkittava jonkinlaiseksi tunnetta ja käytännöllistä järkeä yhdisteleväksi elimeksi, jonka käytön avulla ihminen voisi löytää jotain perustavaa siitä, mikä on tulkittava moraalisesti hyväksytyksi toiminnaksi. Ihminen ei siis saa tietoja moraalisesta hyväksyttävyydestä tai kiellettävyydestä naturalistisesti ulkoisesta maailmasta, vaan eettisyys on sisäänrakennettuna ihmisessä, ja intuitio on väline jonka avulla tuo tieto moraalisesta pahasta ja hyvyydestä tulee ihmisen havaittavaksi. Ihminen ei siis intuitionistien mielestä opi tietoa hyvästä ja pahasta siten, että joku taho tai asia tekisi ne hänelle ulkoisien kanavien kautta selväksi. Naturalististen ja empiiristen menetelmien tultua tieteessä vallitseviksi usko intuitionistisiin teorioihin velvollisuusetiikan osana on heikentynyt huomattavasti. Kuuluisan yhteiskuntafilosofi John Rawlsin kirjassaan Oikeudenmukaisuusperiaate esittelemät kaksi periaatetta: Eron periaate ja vapausperiaate voidaan katsoa kuuluvan velvollisuusetiikkaan. Vapausperiaatteen mukaan kaikille ihmisille täytyy taata riittävän laajat vapaudet, niin etteivät ne vaikuta toisten ihmisten samanlaiseen vapauteen. Eroperiaatteen mukaan vain sellaiset taloudelliset erot ihmisten kesken ovat hyväksyttäviä, jotka auttavat eniten kaikkein huonoimmassa olevien ihmisten tilannetta.                                                                                         

Hyve-etiikka tulee alkuperäisesti Aristoteleen kirjasta Nikomakhoksen etiikka, joka korostaa etiikassa hyveiden, paheiden ja ihmisluonteen koostumusta. Se korostaa siis niitä luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia, joita hyveellsellä ihmisellä katsotaan olevan. Hyve-etiikan mukaisesti pyritään toimimaan jonkun ominaisuuden, joita Aristoteles kutsui hyveiksi, mukaisesti. Hyveellä siis tarkoitetaan taipumusta käyttäytyä ja tuntea tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla. Esimerkiksi jos ihmisellä on suurisieluisuuden hyve, hän käyttäytyy anteliaasti ja reilusti sellaisissa tilanteissa, joissa esimerkiksi pitäisi antaa palautetta toisille ihmisille heidän omasta toiminnastaan. Hyve-etiikkaan kuuluu tavoiteltu teleologinen päämäärä siitä, mikä on ihmisen telos, eli lopullinen päämäärä ja tavoite. Aristoteles uskoi, että hyvettä voi opettaa, missä hänen näkemyksensä poikkesi merkittävällä tavalla Sokrateen vastaavasta mielipiteestä, ja kasvatuksella ja hyveeseen harjaantumisella onkin keskeinen merkitys hyve-etiikassa. Vain kokemuksella katsottiin, että ihmisen mieli pystyisi tulemaan kohtuulliseksi, siten, että ihminen tavoittaisi hyveen, joka on aina keskiväli kahden paheen välillä. Esimerkiksi hyveellisen käytöksen matkimisella ei ole katsottu olevan hyveellisen toiminnan epiteettiä sen takia, koska tuollainen toiminta ei ole luonnollista ja omista taipumuksista lähtevää. Hyve-etiikkaa on Aristoteleen lisäksi edustanut tunnetuimmillaan Tuomas Akvinolainen kirjassa Summa Theologiae ja nykypäivänä Alasdair Macintyre kirjassaan After Virtue. Akvinolainen edusti itse kehittämäänsä luonnollinen jumalan laki-teoriaansa.                                                                                                                                       

Utilitarismi eli seurausetiikka on nykypäivänä ehkä kaikkein yleisin eettisen arvottamisen muoto ja sen kehittäjiä ovat etenkin John Stuart Mill ja James Bentham. Utilitarismin alalajeja ovat hedonismi ja eudaimonismi. Hedonismissa pyritään nautinnon maksimoimiseen ja eudaimonismissa onnellisuuden maksimoimiseen. Utilitarismissa pyritään etenkin onnellisuuden ja hyödyn maksimoimiseen, mitä kuvataan utiliteetin käsitteellä. Utilitarismissa siis verrataan seurauksen oikeutusta ja pyritään toiminnalla maksimoimaan saavutettu utiliteetti. Utilitarismi jakaantuu kahteen osa-alueeseen, joista toinen on tekoutilitarismi ja toinen sääntöutilitarismi. Tekoutilitarismissa ajatellaan, että teko on oikea jos se maksimoi saatavilla olevan utiliteetin eli hyödyn. Sääntöutilitarismissa ajatellaan, että teko on oikea, jos se voi sopeutua sääntöön, joka maksimoi saatavilla olevan utiliteetin. Utilitarismin alalajiiksi voidaan kutsua myös kahden tason utilitarismia, joka tarkoittaa sitä, että teon ja sen seurausten pohdintaa harrastetaan ennen teon suorittamista, mutta kuitenkin vetäydytään lopulta käyttämään sellaisia periaatteita ja toimimaan sellaisten periaatteiden mukaan, jotka näyttävät kyseisessä tilanteessa kaikkein varmimmilta ja luotettavimmilta. Motiiviseurausetiikka on sellainen utilitarismin alalaji, jossa tarkastellaan tekoon johtavia motiiveja ja pyritään arvottamaan jostain motiivista johtuvia tekoja ja sen seurauksia siten, että tietystä motiivista seuraavan teon on oltava ainakin yhtä hyvä tai parempi kuin vaihtoehtoisien motiivien ohjaamista teoista syntyvien seurausten. Yksi erottelun tapa on myös negatiivisen seurausetiikan ja positiivisen seurausetiikan välinen jaottelu. Negatiivinen seurausetiikka pyrkii maksimoimaan sen asioiden tilan, ettei sen mukaisten tekojen seurauksista koidu pahaa, ja positiivinen seurausetiikka pyrkii maksimoimaan sen mukaisista teoista seuraavan hyvän asioiden tilan. Utilitarismia voidaan tarkastella myös teleologisen, eli päämäärään suuntautuvan etiikan mielessä. Samalla kun hyve-etiikka tarkastelee ihmisen luonnetta ja ominaisuuksia ja sitä miten niistä voi koitua hyveellistä toimintaa, utilitarismi tarkastelee sitä siten, että miten sen avulla voitaisiin saavuttaa mahdollisimman hyvät seuraukset toiminnalle.

3.      Normatiivisen ja soveltavan etiikan sekä etiikan teorian ja käytännön vertailua

Normatiivinen ja soveltava ja teoria ja käytäntö, ovat niitä soveltavan etiikan puolia, joiden tarkastelun avulla voidaan hahmottaa sitä miten etiikan soveltava käyttö saa muotonsa. Soveltava etiikka saa muotonsa tai ainakin teoreettisen alkuperänsä normatiivisista eettisistä teorioista, ja nuo kaksi osapuolta edustavat teoriaa ja käytäntöä. Teorian ja käytännön yhteyksistä on puhuttu filosofian keskuudessa vuosituhannet, mutta mielestäni esimerkiksi Mao Tse Tungin kirjoittama essee Käytännöstä voi antaa jonkinlaisen teoreettisen viitekehyksen myös etiikan normatiikan ja soveltavuuden tarkasteluille. Kuitenkin Maon teoria on pelkästään yksi mielipide, mutta mielestäni se voidaan esitellä tässä kohdin, koska tuossa Maon esseessä tuodaan esiin yksi tapa suhtautua teorian ja käytännön suhteeseen. Maon esseen mukaan tieto saa aina muotonsa sosiaalisesta käytännöstä, joka voi tarkoittaa luokkataistelua, materiaalista tuotantoa tai tieteellistä kokeilua. Voidaan sanoa, että soveltava etiikka saa myös muotonsa siitä, kun tilanteeseen sovelletaan siihen soveltuvaa eettistä teoriaa. Esimerkiksi tilanteessa, jossa lääkärin olisi kerrottava potilaalle vakavasta sairaudestaan, olisi velvollisuusetiikan mukaan puhuttava totta ja kerrottava totuus, koska valehtelua ei kategorisen imperatiivin mukaan voida käyttää toimittaessa ihmisten kanssa, koska silloin  hyväksyttäisiin se tilanne, jonka mukaan kaikissa tilanteissa saisi valehdella, mutta jos valehtelemisella tuossa tilanteessa saavutettaisiin parempi lopputulos, voitaisiin toimia utilitaristisen seurauseettisen periaatteen mukaisesti, joka sallisi tuossa tilanteessa valehtelun, koska toiminnan lopputulos olisi valehtelemattomuutta parempi. Normatiivinen etiikka pyrkii aina asettamaan normin toiminnalle, jonka avulla katsotaan hyvää toimintaa voitavan säännöllistää ja järjestelmällistää. Normi tarkoittaa toiminnassa tai ajattelussa vallitsevaa tapaa toimia yhdenmukaisesti ja säännöllisesti joissa velvoittavissa tilanteissa. Normatiivinen etiikka katsoo, että se voi ja sen täytyy löytää normeja eettiseen toimintaan, jotta voitaisiin ylläpitää jonkinlaista eettistä toimintaa. Esimerkiksi Raamatusta löytyvät Mooseksen lait velvoittavat ihmisiä yhdenmukaisten periaatteiden mukaiseen toimintaan. Kuitenkin voidaan katsoa, että soveltava etiikka tuo myös näihin normatiivisuuksiin oman vivahteensa, koska se korostaa myös sitä yksilöllistä tilannetta ja tapahtumaa, jossa eettisen arvottamisen tulee tapahtua. Voidaan katsoa, että jos normatiivinen etiikka edustaa normeja toiminnalle, soveltava etiikka yrittää katsoa sen, miten hyvin nuo normit sopivat sovellettavaksi tilanteeseen. Jossakin yhteydessä on puhuttu kantanormeista, jotka voisivat lopulta olla sen kaltaisen toiminnan perusteina, jossa tapahtuu myös vähempiarvoisten normien soveltamista käytännönmukaiseen toimintaan. Voidaan katsoa, että jonkinlainen kantanormi olisi siinä, että normatiivisista eettisistä teorioista pyrittäisiin löytämään sen kaltainen teoria, joka sopii teoriaan ja sen myötä kantanormin mukaista toimintaa olisi hyvän eettisen teorian löytäminen ja sen soveltaminen tilanteeseen. Ehkä vain jotkin vanhakantaiset uskonnot ja niiden piirissä toimivat ihmiset ajattelevat, että jokaiseen tilanteeseen sopisi jonkinlainen ennen tilanteen arvottamista valittu jumalallinen eettinen teoria. Ehkä Tuomas Akvinolainen ja katolisen kirkon piirissä vieläkin vallitseva ”luonnollisen moraalisen lain teoria” on esimerkki tuollaisesta vanhakantaisesta arvottamistavasta. Jos kantanormin mukaista toimintaa korostettaisiin voitaisiin etiikalle löytää sille todella kuuluva merkitys ja etiikka voitaisiin käytännönmukaistaa, koska siinä vallitsee nykyisinkin vielä vanhakantainen vetoaminen johonkin pelkästään teorian ja vähempiarvoisten normien mukaiseen noudattamiseen, jossa ei huomioida sitä tilannetta, jota eettinen arvotus yksilöllisesti koskee. Jos etiikan piirissä saataisiin vallitsevaksi sellainen ajatus, että eettisiä normeja pitäisi aina tarkastaa sen mukaan miten ne toimivat kyseisessä tilanteessa, voitaisiin etiikka tuoda siihen käytännölliseen merkitykseen, jonka vuoksi se on mielestäni yleensäkin olemassa.                                                                                                              

Normi on aina liian yleistävä periaate etiikan keskuudessa toimimiseen, koska se ei ota huomioon kuin oman muotonsa teorian tuloksena. Ihmisen ja ihmiselle kuuluvaan hyvään voidaan pyrkiä muutenkin kuin suoraan normatiivisesti arvottamalla. Soveltava etiikka yleistää eettisen toiminnan itsensä mukana, koska se ei yksipuolisesti pyri arvottamaan eettisiä tilanteita vain pelkästään puhtaan teorian kannalta. Nykyaikana vanhakantaiset uskonnolliset periaatteet tulisi unohtaa, ja onkin vain ihmisten vanhakantaisuuden ja tyhmyyden syytä, että ihmiset äänestävät vieläkin kaikenlaisia päiviräsäsiä ja penttioinosia parlamenttiin. Teorian ja käytännön, sekä normatiivisuuden ja soveltamisen keskinäisen yhteyden korostamisella voitaisiin vanhakantaiset uskontokunnatkin yhdistää yhden sekulaarin kansalaisuskonnon alaisuuteen. On uskomatonta ajatella, kuinka paljon uskontokunnat saavatkin virtaa siitä, kun ne voivat tuomita toistensa olemassaolon ja kutsua toisten kirkkojen uskovaisia vääräuskoisiksi. Sen takia ei tulisi enää maallisessa elämässä lähteä luonnollisten moraalilakien johdateltavaksi ja kuvitella, että minulla oleva periaate etiikasta on ehdottomasti parempi kuin kaikkien muiden, mutta etenkin ”vääräuskoisten”. Kun eettisestä arvottamisesta tehtäisiin tilannehuomioivaa, olisi silloin mahdollisuus myös johtaa tämä maallisen ja pyhän yhteisyys uskontokuntiin ja tehdä niistä kansalaisuskonto, joka ei tuomitsisi ensisijaisesti maallisia symboleita, vaan hyväksyisi sen, että jotain hyvän elämän periaatteista voisi tulla myös toisten erilaisista kirjoista.                                                                 

On selvää, että eettinen teoria tulee testata käytännöllä, ja tuossa voidaan hyödyntää ajatuskokeita eettisestä toiminnasta, ja tuo arvotus alkaisi ensisijaisesti siitä, millaisessa tilanteessa eettinen arvotus tapahtuu ja minkälaiset ehdot se arvottamiselle antaa. Esimerkiksi abortti on uskovaisten mielestä väärin, koska he ajattelevat, että ei vielä ihmisen tasolla olevalla sikiöllä on samat oikeudet kuin täysikasvuisella ihmisellä ja näin ollen abortin suorittaja ja siihen luvan antava nainen syyllistyisivät murhaan. Kuitenkin voidaan katsoa, että naisella on oikeus kehoonsa ja näin ollen kasvavaa sikiötä voitaisiin verrata siihen, jos naiseen olisi kiinnitetty ilman luvan kysymistä häneltä, munuaisvaivainen ihminen, joka kuolisi jos hänet kytkettäisiin irti naisesta. Jos ajatellaan, että naisen tulisi tuon kytketyn takia viettää pitkiä aikoja sängyssä liikkumatta, olisi varmaan jokaisen selväjärkisen ihmisen mukaan parasta ja oikeudenmukaisinta, jos munuaisvaivainen ihminen kytkettäisiin irti naisesta. Abortti voidaan katsoa oikeutetuksi, koska naisella on oikeus omaan kehoonsa ja hänellä on myös oikeus päättää siitä haluaako hän lapsen vai ei. Ekstriimeimmät tapaukset abortin kohdalla ovat raiskatuksi tulleet naiset ja siksi lasta odottavat. Jotkut uskonnolliset tahothan väittävät, että tuossakin tilanteessa naisen tulisi niellä häpeänsä ja vain jatkaa raskautta ja lopulta synnyttää tuo raiskauksen tuloksena tuleva lapsi. Varmaan tuo esimerkki on tarpeeksi osoittamaan sen, miten kaukana uskonnollisesti ajattelevat tahot ovat soveltavan etiikan periaatteiden ja kantanormin mukaisesta toiminnasta ja toiminnan arvottamisesta.

4.      Bioetiikan ja oikeusfilosofian suhde

Bioetiikka tarkoittaa sellaisen moraalisen subjektin tarkastelua, joka on muuttunut ja muuttuu koko ajan biologian ja lääketieteen kehittyessä. Bioetiikka tarkoittaa siis sellaisen subjektin tarkastelua ihmisen hyvän huomioiden, joka on muuttuva ja kehittyvä. Ihmisen ja subjektin muuttuessa myös ne eettiset keinot ja kysymykset, jotka määrittivät etiikkaa aiemmin on arvotettava uudelleen, ja huomioitava sellaisia asioita, joita aiempi etiikka ei ole ottanut huomioon. Bioetiikka on siis soveltavan etiikan alalaji ja se keskittyy etenkin lääketieteellä määritettävän ja ihmisen biologiassa ilmenevän materiaalin eettiseen tarkasteluun.Bioetiikka on myös kiinnostunut esimerkiksi bioteknologian, ihmistieteiden, politiikan, lainmukaisuuden ja filosofian yhteyksistä.                                                                                                                              

Oikeusfilosofia tarkoittaa oikeusjärjestelmää lakia ja oikeudenmukaisuutta tarkastelevaa filosofiaa. Sen kysymyksiä on sellaiset kuten millainen on hyvä laki, mitä ovat oikeusnormit, mikä määrittää lain, ja onko laki sosiaalinen sääntö tai jonkinlainen oikeudenmukaisuudesta tuleva pakottava normi. Voidaan sanoa yhteydessä bioetiikkaan ja soveltavaan etiikkaan, että kun bioetiikka pyrkii asettamaan sääntöjä ja laajentamaan sitä eettisen arvottamisen potentiaalia, joka teorioihin liittyy ja joita se soveltaa käytäntöön, niin oikeusfilosofia tarkastelee sitä, mikä on etiikan suhde lakiin ja ovatko ne jotenkin synonyymisia käsitteitä.                          

Bioetiikan tarkastelemat kysymykset, kuten kysymys geeniterapian, kloonauksen, elämänpidentämisen ja ihmisen geneettisen muuntelun oikeutuksesta ovat uusia asioita yhteiskunnassa. Sen takia on tärkeää tarkastella sitä, miten oikeusjärjestelmä suhtautuu niihin. Voidaan varmaan sanoa, että bioetiikka voi antaa oikeusjärjestelmälle ohjeita siihen, miten näihin asioihin tulisi suhtautua ja millainen asennoituminen niitä koskien voisi olla kaikkein asianmukaisinta. On siis mielestäni selvää, että etiikalla on yhteys lakiin ja oikeusjärjestelmään ja sen takia bioetiikkaa ja oikeutta tarkastelevaa filosofiaa tulisi vertailla ja niiden yhtymäkohtia koetella. Oikeusfilosofia kysyy mm. niin, että miten oikeudellinen validiteetti tulisi todentaa ja mitkä ovat oikeusnormeja ja miten voimme määritellä toisillemme oikeusnormin. Tästä nousee siis kysymys siitä, miten oikeusfilosofian on toimittava, jotta se voisi ottaa huomioon bioetiikan. Lääketiede ja biologia ovat kehittyneimpiä tieteenaloja ja sen takia nämä risteytyvät käsitykset ihmisen ruumiista ja sen kohtelemisesta on otettava huomioon kun päätetään siitä, miten oikeusjärjestelmän tulee toimia. Bioetiikka kuten sen emokäsite soveltava etiikka tarkoittavat sen kaltaista eettisen arvottamisen metodia, jossa käytännölle ja tilanteelle, jossa etiikkaa sovelletaan annetaan niille kuuluva arvo. Vaikka on selvää, että lain tulee olla säännöissään normatiivinen, niin sitä voidaan kuitenkin sen yhteydessä tarkastella, että kuinka se ottaa huomioon sen, että oikeuden käsitteiden on muovauduttava etiikasta ja nimenomaisesti sellaisesta etiikan muodosta, joka ottaa huomioon oikeuden toiminnan käytännönmukaisimmassa mielessä. Oikeuden muovaaminen paremmin oikeudenmukaisuuden periaatteet huomioivaan muotoon on tärkeä pyrkimys kaikille bioeetikoille ja sen takia tulisi tutkia sitä, miten uusia asioita koskeva ajattelu tulisi sisällyttää mukaan siihen prosessiin, jonka myötä maahan säädetään lakeja. Suomessa on jo käytössä lainvoimaisena abortti, mutta voisi sanoa, että myös sellainen ihmiselämään liittyvä kardinaalitoimenpide kuten eutanasiakin tulisi hyväksyä, ainakin sellaisissa tapauksissa, joissa ihminen on antanut hyväksynnän elintoimintojensa lopettamiseen esimerkiksi ilman sitä koituvan suuren kivun vuoksi. Mielipiteitä on muovattava siihen suuntaan, että bioeettinen tieto voitaisiin hyväksyä sen päätellyn osaksi, joka kuuluu siihen prosessiin, jossa maahan luodaan lakeja. Kaikkien bioeetikkojen tulisi osallistua keskusteluun siitä, miten tietoa bioetiikasta voitaisiin tuoda niihin keskusteluyhteyksiin, jotka koskevat sitä miten uusi laki määritellään ja miten laeista säädetään poliittisissa päätöksentekoelimissä. Bioetiikan ja oikeusfilosofian suhdetta koskevassa tutkimuksessa voisi hyvin tutkia myös sitä, miten mielipiteet jakautuvat poliittisella kentällä siinä kun päätetään sellaisista kysymyksistä, jotka koskevat bioetiikkaa. Mielestäni lain ja oikeuden yhteydessä tulisi korostaa sitä, ettei jokin toiminta ole pakollinen vaan ainoastaan mahdollinen ja sallittu. Tällaisen pakollisen määreen laista poistavan toiminnan edistäminen tulisi ottaa tärkeäksi asenteiden edistämisen päämääräksi. Nimenomaisesti kapeakatseisten ja ahdasmielisten ihmisten asenteita voitaisiin vähitellen muuttaa, kun lakinormien säätelemisessä otettaisiin huomioon etenkin modaalilogiikan termit kuten sellaiset kuin pakollinen, sallittu, mahdollinen, kielletty, välttämätön. Siinä tulisi ottaa huomioon se, miten lakia tulisi noudattaa, eikä vain pelkästään aina sitä, että lakia vain ja pelkästään kyselemättä noudatetaan. Lakinormeistakin tulisi voida käydä keskustelua, koska niiden olemassaolon muodostakin on oikeusfilosofian sisällä kovin hajanaisia ja toisistaan poikkeavia mielipiteitä. Bioetiikan ja oikeusfilosofian välisessä suhteessa tärkeä asia on etenkin se, miten ihmisen ja ihmisten ryhmien oikeudet määrittyvät siinä, kun bioetiikasta tulevan tiedon jälkeen käydään keskustelua siitä, miten lailla voitaisiin määrittää ihmisille kuuluvia oikeuksia. Oikeusfilosofian piirissä tärkeä kysymys onkin se, miten sen avulla voitaisiin säätää ihmisille sellaiset oikeudet, joiden mukaan he voisivat elää onnellisesti myös bioetiikan määrittämässä mielessä. Koska lakiin liittyy myös oikeudenmukaisuus ja sosiaalisen järjestyksen ja yhteiskunnallisen järjestyksen viitekehys, niin on siinä mielessä tärkeää myös se, että miten oikeusjärjestys muotoutuu ja miten se säätää lakeja, jotka voisivat koitua ihmisten parhaaksi. Oikeusfilosofian piirissä tulisi soveltaa aiemmin mainittuja modaalilogiikkaan ja deontologiseen logiikkaan kuuluvia termejä, joiden avulla voitaisiin saada parempi käsitys siitä, millä tavalla tietyt lait ovat velvoittavia, ja mikä on ihmisen omatunnon ja oikeudenmukaisuustunnon merkitys siinä, kun lakeja noudatetaan tai kun niiden rakennetta muovataan ja kun säädetään uusia lakeja. Mielestäni sosiaalisen järjestyksen merkitystä ei voida mitenkään vähätellä lain ja oikeusfilosofian piirissä, sillä muutokset sosiaaliseen järjestykseen ovat monesti määrittävinä siinä, kun uusia lakeja tuodaan eduskunnassa esille ja lopulta käräjäistuinten valvottavaksi ja noudatettavaksi.                                           

Bioetiikan ja oikeusfilosofian suhde on tärkeä monella tavalla. Bioetiikka uudenlaisena käytäntöön sovellettavana filosofian osa-alueena on tärkeä siinä mielessä, että se voi antaa meille tietoa siitä, ja etenkin siitä, miten ihmisille kuuluvat oikeudet muovaantuvat yhteiskunnassa ja miten uusi tieto velvoittaa meitä ottamaan selvää siitä, miten sosiaalisen oikeudenmukaisuuden muovailemaa järjestystä voidaan edistää. Oikeusfilosofia on bioetiikan yhteydessä tärkeä väline siinä mielessä, että sen piirissä käydään lakien lisäksi keskustelua oikeudenmukaisuudesta ja sosiaalisen järjestyksen suhteesta lakien säätämiseen. Myös lakien onttinen luonne on tärkeä asia siinä, kun katsotaan kuinka velvoittavina lakeja voidaan pitää. Voidaan siis katsoa, että kun bioetiikka antaa tietoa oikeuksia ja uutta oikeudenmukaisuutta koskevista aiheista, niin oikeusfilosofia tarkastelee sitä, miten noita asioita voitaisiin edistää lain merkityksen yhteydessä.

5.      Bioetiikan ja oikeusfilosofian teoreettiset ja käytännölliset perusteet: tutkimuskysymykset ja tutkimusongelma

Väitöskirjani pääasiallisin tutkimusongelma on se, ovatko bioetiikan ja oikeusfilosofian teoria ja käytännöt liitteessä toisiinsa, ja jos niin, miten ne ovat liitteessä toisiinsa, vaikuttavatko alkuperäiset normatiivisen etiikan teoriat soveltavaan etiikkaan ja jos niin, millä tavalla? Onko tilannearviointi etiikalle tärkeämpää kuin teoriat ja vaikuttaako bioetiikka ihmisten käsityksiin ihmisille kuuluvista oikeuksista ja jos vaikuttaa, tuleeko tuo vaikutus esiin siinä, kun tarkastellaan lain ja oikeudenmukaisuuden välistä suhdetta ja onko laki joskus synonyymi sosiaaliselle yhteiskuntajärjestykselle.         

 Bioetiikan yhteydessä tutkimuskysymyksiä ovat se, miten voitaisiin edistää bioetiikan tuloa käytäntöön. Miten voitaisiin siis mahdollistaa tälle filosofian osa-alalle, joka haluaa olla tekemisissä ihmisten arjen ja käytännöllisen elämän kanssa se, että sen periaatteet voisivat joskus todella saada todellista merkitystä yhteiskunnassa. Miten bioeettinen tieto ja sen tiedon lisääntyminen voisi olla antamassa sellaisille ihmisille toivoa, jotka kokevat, että yhteiskunta rajoittaa säännöillään sen, että joku hänen hyvinvointiinsa nähden tärkeä asia jää toteutumatta. Tässä kohdin voitaisiin varmaan mainita Michele Michelettin ja Andrew McFarlandin kirjassaan Creative participation esiin tuoma luova osallistuminen, jonka avulla monet yhteisöllisesti tärkeiksi koetut uudistusprojektit ovat menneet eteenpäin  ja saaneet kannatusta. On siis selvää, että bioetiikan ja oikeusfilosofian suhteen tarkastelussa tarvitaan avuksi myös yhteiskuntatieteitä.     Bioetiikan yhteydessä voidaan myös kysyä vielä perustavampana kysymyksenä sitä, millaisia kysymyksiä bioetiikka edustaa ja miten näihin kysymyksiin voitaisiin edistää. Bioetiikan kysymyksiä ovat esimerkiksi abortti ja eutanasia. Toinen näistä on Suomessa tällä hetkellä sallittu samalla kun toinen ei ole. Yleisesti ottaen voitaisiin sanoa, että bioetiikan kanta tällaisissa asioissa on yleensä se, että jollei toimenpide esimerkiksi merkittävällä tavalla särje ihmisen perusoikeuksia, niin se on sallittu. Tässä voitaisiin siis tutkia sitä, miten kaiken kieltävä ja suvaitsematon etiikka voidaan ohittaa ja väistää ja miten ihmisten oikeuksien tietyn teon kohdalla toteutuessa ei ole mitään suuta kieltää toimintaa. Ahdasmielinen kieltävä etiikka ja liian jyrkät normatiivisen etiikan normit ovat kai sellaiset asiat, jotka pitäisi voida kiertää kun pyritään löytämään bioetiikan, uuden käytännöllisen maailman etiikan kysymyksiin vastauksia.                                                                              

Oikeusfilosofian yhteydessä voidaan kysyä sitä, mikä on lain suhde etiikkaan. Ovatko kaikki lait eettisiä ja tarvitsevatko ne eettisen varmistuksen itselleen, vai ovatko ne täysin päivittäisen eettisen tarkastelun yläpuolella. Voi siis myös kysyä sitä, ovatko käsitykset eettisimmästä laista ihmisten sisällä sisäsyntyisesti, jotka tavoitettaisiin esimerkiksi intuitiolla. Vai muovaantuvatko eettiset käsitykset ihmisten ulkopuolella ja voiko jopa laki vaikuttaa käsityksiin eettisyydestä siten, että se alkaisi saada jonkinlaisen Tuomas Akvinolaisen ”luonnollisen moraalilain epiteetin”. Kysyn siis sitä, miten laki saa yhteiskunnassa muotonsa.                                              

Toinen oikeusfilosofian yhteydessä kysyttävä kysymys on siitä, vaikuttaako sosiaalinen järjestys ja yhteiskuntaelämä lakien muotoon. Saavatko lait siis muotonsa siitä millainen yhteiskunta niiden taustalla on. Vaikuttaako ihmisten toiminta siihen millaisen muodon lait saavat. Ja muovaantuuko laki ja oikeusjärjestys siinä, kun ihmisten toiminta ja ajattelu suhteessa joihinkin asioihin muuttuu.                                                                                                                

Bioetiikan ja oikeusfilosofan yhteydessä voidaan kysyä sitä, vaikuttavatko bioeettiset kysymykset ja tiedon lisääntyminen niistä siihen, miten käsitykset ihmisten oikeuksista ja lakien muodosta muovaantuvat yhteiskunnassa. Onko bioetiikalla ja oikeusfilosofialla jonkinlainen piilevä kausaalisuussuhde, jonka perusteella niiden voitaisiin havaita olevan asian kaksi eri puolta.                          

Bioetiikan mutta myös yleisemmin soveltavan etiikan keskuudessa voidaan kysyä sitä, miten niiden käsitys ihmisten oikeuksista, ihmisluonnosta ja sosiaalisen järjestyksen muodosta vaikuttaa uskonnollisiin käsityksiin, ja miten voitaisiin soveltavan etiikan tiedon lisäämisellä vaikuttaa sekularisaation edistymiseen ja siihen, miten uskonnot voisivat saada maallisempia ja siten elämäämyötäisempiä epiteettejä. Voitaisiin varmaan jopa sanoa, että soveltavan etiikan tuomisesta uskonnolliseen maailmaan voisi seurata tietynlainen kansalaisuskonto, joka yhdistelisi kaikkien uskontojen parhaita puolia ja perustuisi täydellisesti maallisia ja pyhiä symboleita oppidogmaan, johon voitaisiin yhteiskuntajärjestyksen säilymispyrkeenä lisätä tietty määrä kansalaistaitoa ja suvaitsevan sosiaalisesti liberaalin yhteiskunnan periaatteita. Käsitykseni kansalaisuskonnosta lähentelee jotenkin Comten käsitystä positivismin mukaisesta yhteiskunnasta, mutta sen ei kuitenkaan välttämättä tarvitsisi olla niin yksiputkinen ja deterministinen. Kuitenkin on tärkeää, että kansalaisuskonnolla opetettaisiin ihmisiä toimimaan vapaaseen talouteen perustuvassa suvaitsevaisessa ja liberaalisessa rationaalisuuteen perustuvassa yhteiskunnassa.                                                                                                        

 Yksi kysymys on se, miten teoria ja käytäntö suhtautuvat toisiinsa bioeettisessä keskustelussa ja keskustelujen julkisoitumisessa. Siinä tarkastellaan myös sitä, miten bioetiikan paljastamat tärkeät periaatteet saavat muotonsa käsityksissä ihmisten oikeuksista ja siinä miten oikeusjärjestelmä ja sitä tutkiva oikeusfilosofia ottaa noita bioeettisiä käsityksiä toimintansa ja arvostustensa ohjaajaksi. Onko teorialla merkitystä, kun katsotaan miten etiikkaa sovelletaan eri tilanteissa ja mikä on käytännön merkitys lopulta.                                                                                            

Yksi tärkeä kansanomainen tutkimuskysymys, johon ei kuitenkaan varmaan tarvitse tarkassa mielessä kiinnittää huomiota on se, ovatko kaikki filosofit ennen soveltavaa etiikkaa, olleet epäsosiaalisia nörttejä, jotka ovat luoneet teorioita, joita kukaan ei ole osannut soveltaa käytäntöön. Tässä kohdin tärkeää on tutkia sitä, miten eettiset teoriat ovat aiemmin vaikuttaneet käytäntöön ja mikä on soveltavan etiikan ja bioetiikan historia lyhykäisyydessään. Siinä tulisi ottaa huomioon se, miten käsitykset etiikan käytännöllisyydestä ovat kehittyneet eri aikoina ja eri kansojen keskuudessa. Ovatko filosofit todella tehneet turhaa työtä siinä, kun ovat vain pyrkineet selittämään maailmaa, kun tehtävänä on koko ajan kaikkina aikoina ollut maailman muuttaminen.  Voidaanko soveltavalla etiikalla muuttaa maailmaa ja tuottaa sellaisia sosiaalisia vallankumouksia, jossa entisiä käsityksiä ihmisille kuuluvista oikeuksista kuopataan ja uudenlaisia oikeuskäsityksiä johdetaan sisään.

Lukiolaiset vapaaksi luokista

Meidän tulisi uudistaa iänikuinen koulu- mutta etenkin lukiojärjestelmämme ja niiden oppimiskäytännöt. Se tapahtuu muuttamalla koulun opetustapoja uudenlaiseen muotoon. Oppitunteja voitaisiin helposti korvata tenttiteoksilla, tehtävillä ja videoluennoilla. Tällä tavalla säästettäisiin opetukseen käytetyistä resursseista, annettaisiin sosiaalisesti heikompilahjaisille parempi mahdollisuus saada omat resurssinsa käyttöön, sekä valmistettaisiin oppilaita tulevia opintoja, esimerkiksi yliopisto-opintoja varten.                           
                                                              

Nykyinen opetusjärjestelmä, mutta etenkin naisopettajien järjestelmä suosii sosiaalisuuden ja ryhmätöiden korostamisessaan etenkin tyttöjä ja syrjii sellaisia poikia, jotka eivät osaa toimia yhtä lahjakkaasti ryhmässä. Koulujen ja lukioiden opettajista suurin osa on naisia, tässä kirjallisesti lahjakkaat ja pakollisten oppituntien kanssa painivat nuoret miehet unohdetaan täysin, ja naisen ja tyttöjen mallin mukaista oppimista ja koulussa pärjäämistä korostetaan. Ensimmäisenä voitaisiin karsia niistä opettajista, jotka katsovat, että vain oppitunneilla pärjäämisellä on merkitystä. Muutenkin opetukseen käytettävistä resursseista voitaisiin säästää kun opetusmetodeja muutettaisiin ja oppilaita ei enää aina pakotettaisi vastentahtoisesti käymään paikan päällä koulussa.                                                                                                                                                   

Tietysti tulisi ottaa huomioon ne heikommat opiskelijat, jotka eivät osaa tai eivät viitsi oppia itsenäisesti ja heille voitaisiin järjestää täysin omat oppitunnit, joilta kuitenkin hekin voisivat lähteä oppimaan itsenäisesti, kun vain ensin näyttäisivät sen, että heihin ja heidän opiskelumotivaatioonsa voi luottaa.                                                                                                                       

On paljon erilaisia tarkoituksia, joihin opiskelijat, kun heitä ei enää pakotettaisi vanhentuneeseen luokkaopiskeluun, voisivat aikansa käyttää. He voisivat työskennellä ja panostaa omiin harrastuksiinsa. He voisivat itse suunnitella itselleen parhaiten omakohtaisesti sopivan päiväjärjestyksen. Ja mitä parasta, he olisivat jatko-opintojen kynnyksellä valmiimpia tulevaan.          

Itse koen, että kouluaikaani muistellen, opin eniten kouluaikana etenkin kotona kirjoja lukien ja sen takia olen menestynyt filosofian opinnoissani, joissa itsenäistä työskentelyä ja tenttikirjojen lukemista korostettiin. On selvää, että tämä opetusmetodien uudistaminen on vielä edessä. Meidän ja päättäjien tulisi pian päästä selvyyteen siitä kuinka kauan tätä väistämätöntä muutosta tulee odotella. Kuitenkin ajan kuluessa yhä useammat oppilaat ja lukiolaiset joutuvat tyytymään monesti epätasaisesti resursseja tukevaan luokkaopetukseen ja hyväksymään oman aikansa viennin, jonka monet voisivat käyttää paljon paremmin opiskelemalla itsenäisesti ja tekemällä siinä sivussa niitä asioita, joista he itse kokevat saavansa eniten tyydytystä.                                      

Uudet opiskelukäytännöt on otettava vähitellen käyttöön ja siinä on otettava huomioon etenkin opiskelijan oma suuntautuminen ja lahjat. Luokkatyöskentely ei ole pakollista oppimisen kannalta.