Referaatti Herbert Marcusen kirjoista ”An Essay on Liberation”, ja ”Yksiulotteinen ihminen”.

Marcusen kirjan Essee vapautuksesta on suunnattu nuorille militanteille, jotka ymmärtävät käytävän kamppailun merkityksen, sen että kyseessä on suoranaisesti heidän elämänsä, jonka merkitys on vähentynyt vallassa olevien poliitikkojen, johtajien ja kenraalien käsissä. Elämästä on taas tehtävä merkityksellistä. Se on mahdollista vielä tänäänkin, josta käytävässä taistelussa ei enää noudateta orwellilaisen maailman pseudodemokratian sääntöjä ja noudatteita. Marcusen mukaan sosiaalisen teorian tarkoitus on analysoida olemassaolevia yhteiskuntia niiden omien pystyvyyksien ja funktioiden valossa ja identifioida näkyvillä olevia tendenssejä, jotka voisivat johtaa vallitsevien asiantilojen takana hahmottuvaan realiteettiin. Hävyttömyys on moraalinen käsite jota Establismentti käyttää ja samalla pahoinpitelee käsitettä soveltamalla sitä ei pelkästään omaan moraliteettiinsa vaan myös toisten. Hävytöntä ei ole kuva naisesta, joka on paljastanut häpykarvoituksensa mutta kuva täysin koristellusta kenraalista, joka esittelee hyökkäyssodassa saamiaan mitaleja, on. Hippirituaalit eivät ole hävytöntä, mutta kirkon korkean edustajan lausunto, jonka mukaan sota on välttämätöntä rauhalle, on. Lingvistinen terapia, yritys vapauttaa sanat (ja siten myös käsitteet) Establismentin harjoittamasta sanojen merkityksen vääntelystä ja väärentämisestä – vaatii moraalisten standardien siirtoa Establismentistä kapinaan sitä vastaan. Niin kutsuttu kuluttajatalous ja korporaatiokapitalismin politikat ovat luoneet ihmiselle toisen luonnon, joka sitoo hänet libidinaalisesti ja aggressiivisesti tuotemuotoon. Tarve jatkuvaan hallitsemiseen, kuluttamiseen käsittelyyn ja jatkuvaan uusien tuotteiden hankkimiseen, joka tarjotaan ja usutetaan ihmisten arkiin, näiden hyödykkeiden käytöstä jopa oman tuhoutumisen uhalla on tullut biologinen tarve juuri kuvaillulla tavalla. Auto ei ole tukahduttava, eikä televisio ole tukahduttava eivätkä kotitalouden tuotteet ole tukahduttavia, mutta autosta, televisiosta ja tuotteista, jotka on tuotettu kannattavan vaihtotalouden alla on tullut osa ihmisen omaa eksistenssiä ja aktualisaatiota. Siksi heidän täytyy ostaa kaupasta osa heidän omaa eksistenssiään; tämä eksistenssi on pääoman realisaatiota. Alaston luokkakuuluvuus rakentaa epäturvallisia ja romumaisia autoja ja niiden kautta tukee tuhoavaa energiaa; luokkakuuluvuus työllistää massamedian väkivallan ja tyhmyyden mainostamisella. Tehdessään niin hallitsijat vain tottelevat julkisen alueen, massojen vaatimuksia. Tarpeen ja tuottamisen kuuluisa laki etabloi harmonian hallitsijoiden ja hallittujen välille. Etabloiduista arvoista tulee kansan omia arvoja; adaptaatio muuruu spontaanisuudeksi, autonomiaksi; ja valinta sosiaalisten välttämättömyyksien väliltä on saatu näyttämään vapaudelta. Kapitalismi jälleentuottaa itsensä muuttamalla itseään ja tämä muutos on suurelta osin hyväksikäytön parantamista. Niin kauan kuin tämä on ihmiskunnan historiaa, luonnontilaa, eikä väliä ole sillä kuinka hienostunut se on, säilyy sivistynyt bellum omnium contra omnes, jossa toisten onnellisuuden täytyy elää toisten epäonnen vierellä. Kuluttajarajan kaventuminen on tehnyt mahdolliseksi työtätekevän luokan henkisen ja viettimäisen koordinaation; suurin osa järjestetystä työstä jakaa stabilisoivat, keskiluokan vastavallankumoukselliset tarpeet, jota todistaa heidän käyttäytymisensä materiaalisen ja kulttuurisen hyvän kuluttajana, mutta myöskin heidän emotionaalinen hylkimisensä nonkonformistista intelligentsiaa kohtaan. Voidaan päätelmöidä, että vapautus tarkoittaisi vastaan asettumista suuren enemmistön tahtoa ja hallitsevia intressejä vastaan. Vapaus tosiaankin on riippuvainen suuressa määrin teknisestä kehityksestä, tieteen edistyksestä. Mutta tämä fakta monesti hämärtää olemuksellisen etukäteisolosuhteen: jotta niistä voisi tulla vapauden välineitä tieteen ja teknologian pitäisi muuttaa niiden nykyistä suuntaa ja päämääriä; ne tulisi rakentaa uudelleen uuden herkkyyden mukaisesti – elämisen viettien vaatimusten mukaisella tavalla. Sellaisen yhteiskunnan rakentaminen esiolettaisi miehen jolla on erilainen herkkyys ja myös tietoisuus; miehen joka puhuisi eri kieltä, jolla olisi erilaiset elkeet ja joka seuraisi erilaisia impulsseja; miehen joka on kehittänyt vaistomaisen esteen julmuutta, brutaalisuutta ja rumuutta vastaan. Tuollainen vaistomainen muutos on käsitettävissä sosiaalisen muutoksen faktorina vain jos se etenee työn sosiaalisen jaon sisään, tuotantosuhteisiin itseensä. Kauniilla on biologinen arvo joka tarkoittaa käyttökelpoista, hyödyllistä ja elämää parantavaa. Näiden ominaisuuksien avulla esteettinen ulottuvuus voi toimia välineenä vapaalle yhteiskunnalle. Ihmisten suhteiden universumi, joka ei ole enää markkinoiden välittämä, joka ei enää perustu kilpailulliselle hyväksikäytölle tai terrorille; se vaatii herkkyyttä joka on vapautettu epävapaiden yhteiskuntien tukahduttavista tyydytyksistä. Se tarkoittaa herkkyyttä joka on vastaanottavainen muodoille ja todellisuuden moodeille, joita tähän asti on projektoitu vain esteettisestä mielikuvituksesta käsin. Esteettinen moraalisuus on puritanismin vastakohta. Se ei vaadi päivittäistä kylpemistä tai suihkua ihmisille, joiden siivoamiskäytännöt sisältävät systemaattista kidutusta, teurastamista ja myrkyttämistä; eikä se myöskään vaadi puhtaita vaatteita ihmisille jotka ovat ammatillisesti sidottuja tekemään likaisia sopimuksia. Mutta se vaatii maailman siivoamista siltä materiaaliselta törkyltä jota kapitalismin henki tuottaa ja myös itsensä hengen. Se korostaa vapautta biologisena välttämättömyytenä: on fyysisesti kyvytön sallimaan minkäänlaista tukahduttamista, muuta kuin sitä joka vaaditaan elämän suojelemiseen. Uuden maailman kaikkein uskaliaimpia kuvia, uusien elämäntapojen kuvia, ohjaa edelleen käsitteet ja logiikka joka korostuu ajatuksen kehityksessä, välitettynä sukupolvelta toiselle. Kummallakin puolella, herkkyyden ja järjen, historia etenee mielikuvituksen projekteihin, koska aistien maailma on historiallinen maailma, ja järki on käsitteellistä taituruutta ja historiallisen maailman tulkinta. Se on tuttu ilmiö, että alakulttuuriset ryhmät kehittävät oman kielensä, ottamalla jokapäiväisen kommunikaation harmittomat sanat konteksteistaan ja käyttämällä niitä niiden objektien tähdentämiseen jotka ovat tulleet tabuiksi vallitsevan Establismentin alaisuudessa. Tämä on hippien alakulttuuri: trippi, ruoho, syövyttävä ja niin eteenpäin. Mutta vielä kumouksellisempi diskurssin universumi tiedottaa itsestään mustien militanttien kielessä. Tässä on systemaattinen lingvistinen kapina, joka murskaa sen ideologisen kontekstin, jossa sanoja käytetään ja jossa niitä määritellään, ja laittaa ne vastakkaiseen kontekstiin – etabloidun negaatioon. Näin ollen mustat ottavat haltuunsa joitakin kaikkein subliimeimmista ja sublimoiduista länsimaisen sivilisaation käsitteistä, he desublimoivat ne ja antavat niille uuden määritelmän. Vapautettuna hyväksikäytön siteistä, mielikuvitus jota korostetaan tieteen saavutuksilla voisi muuttaa tuotannollisen voimansa kokemuksen ja kokemuksen universumin radikaaliin uudelleenmuotoiluun. Tässä uudelleenmuotoilussa estetiikan historiallinen topos muuttuisi: se löytäisi ilmaisun Lebensweltin muutoksessa – yhteiskunnassa taideteoksena. Tämä utooppinen päämäärä on riippuvainen vallankumouksesta vapautuksen tavoitettavalla tasolla. Koulutukselliset tarpeet ajavat liikettä pois yliopistoista kaduille, slummeihin, yhteisöön. Ja ajava voima on vastustus vaatimukseen kasvaa aikuiseksi, kieltäytyminen kypsyä ja toimia tehokkaasti ja ”normaalisti” yhteiskunnassa ja sen eteen: joka pakottaa väestön suurimman osan ansaitsemaan elantonsa tyhmissä epähumaaneissa ja ei-välttämättömissä töissä; joka ohjaa liiketoimintaansa ghettojen ja slummien takana ja joka harrastaa internaalista ja eksternaalista kolonialismia; joka on väkivallan ja tukahdutuksen läpitunkema samalla kun se vaatii totteliaisuutta ja alistumista väkivallan ja tukahdutuksen uhreilta; joka ylläpitääkseen tuottoisen tuloksellisuuden mihin sen hierarkia perustuu, käyttää sen laajoja resursseja tuhlaukseen, tuhoamiseen ja konformististen tarpeiden ja tyydytysten metodiseen tuottamiseen. Demokratian dialektiikka: jos demokratia tarkoittaa vapaan kansan itsehallintaa siten että kaikkia kohdellaan oikeudenmukaisesti, niin demokratian realisaatio olettaisi olemasssaolevan pseudodemokratian lakkauttamista. Oppositio joka on suunnattu, ei jotain hallinnon muotoa tai jotain yhteiskunnallisia olosuhteita vastaan, vaan annettua sosiaalista systeemiä vastaan kokonaisuutena, ei voi säilyä laillisena ja lainmukaisena koska etabloitu lainmukaisuus ja etabloitu laki ovat niitä asioita, joita se vastustaa. Absurdi tilanne: etabloitu demokratia tarjoaa yhä ainoan legitiimisen viitekehyksen muutokselle, ja siksi sitä tulee puolustaa kaikilta oikealta ja vasemmalta tulevilta ehkäisy-yrityksiltä, mutta samaan aikaan etabloidun demokratian säilyttäminen säilyttää status quon ja muutoksen ehkäisyn. Niin kauan kuin sosiaalinen systeemi lisääntyy uudelleen indoktrinaatiolla ja integraatiolla, itsetärkeä konservatiivinen enemmistö, enemmistö tuottaa itsensä systeemin – avoin muutokselle sisältäkäsin muttei muualta, sen institutionaalinen viitekehys. Jos vaihtoehdot olisivat demokratia ja diktatuuri (vaikka kuinka suosiollinen) vastaus olisi ei-ristiriitainen: demokratia on suositeltavaa. Joka tapauksessa, tämä demokratia ei ole olemassa ja hallinto toimii faktuaalisesti erinäisten painostusryhmien ja koneiden kautta, naamioidut intressit edustettuna ja toimien läpi demokraattisten instituutioiden. Etabloidussa sanavarastossa termi ”väkivalta” ei ole käytettävissä poliisin. Kansalliskaartin, marsalkkojen, merijalkaväen ja pommittajien yhteydessä. ”Pahat” sanat on varattu apriorisesti vihollista varten, ja niiden merkitykset määritellään ja muodostetaan vihollisen toimintojen perusteella välittämättä niiden motivaatiosta ja päämäärästä. Ei väliä siitä kuinka ”hyvä” päämäärä on, se ei kuitenkaan oikeuta laittomia välineitä päämäärän saavuttamiseksi. Lause-ehdotelma ”päämäärä oikeuttaa keinot” on tosiaankin yleisenä mielipiteenilmaisuna sietämätön – mutta nin on, yleisenä ilmaisuna myös sen negaatio. Radikaalisessa poliittisessa käytännössä päämäärä kuuluu erilliseen maailmaan joka on vastakohta etabloidun diskurssin ja käytöksen universumille. Poliittinen lingvistiikka on establismentin suojalevy. Jos radikaali oppositio tuottaa sille oman kielensä, silloin se vastustaa spontaanisti ja tiedostamattomasti yhtä kaikkein tehokkainta dominoinnin ja hallinnan salaista asetta.. Olemassaolevan lain ja järjestyksen kieli, joka oikeutetaan oikeussalien ja poliisin avulla, ei ole vain ääni mutta myös tukahdutuksen teko. Tämä kieli ei pelkästään määrittele ja tuomitse vihollista, vaan se myös luo hänet ja tämä luomus ei ole vihollinen sellaisena kuin hän on,vaan pikemminkin se millainen hänen täytyy olla suorittaakseen funktionsa establismentille. Lingivistinen universumi joka sisällyttää vihollisen (ali-ihmisenä) jokapäiväisen puheen rutiiniin voidaan transkendoida vain toiminnassa. Koska väkivalta sisältyy itse tämän yhteiskunnan rakenteeseen: akkumuloituna aggressiivisuutena joka ajaa elämän käytäntöä kaikkien korporatiivisen kapitalismin haarojen alueella, laillisena aggressiona moottoriteillä ja kansallisena aggressiona ulkomailla josta näyttää tulevan enemmän brutaalista mitä enemmän se ottaa uhrejaan – maailman lyötyjä – niitä jotka eivät vielä ole tulleet sivilisoiduiksi Vapaan Maailman pääoman puolesta. Tämän aggressiivisuuden mobilisaatiossa ikiaikaiset psyykkiset voimat aktivoidaan toimimaan systeemin ekonomispoliittisten tarpeiden puolesta: vihollisia ovat ne jotka ovat epäpuhtaita, saastuneita; ne ovat ennemmin eläimiä kuin ihmisiä; he ovat tartuntaa levittäviä ja uhkaavat puhdasta anestisoitua tervettä vapaata maailmaa. Ne pitää likvidoida, polttaa pois, tuhota kuin myrkky; niiden saastuneet viidakot pitää myös polttaa maan tasalle ja puhdistaa vapaudelle ja demokratialle. Ei voi olla olemassa ihmisten välistä yhteistyötä ilman lakia ja järjestystä, ylläpidettävää lakia ja järjestystä, mutta on olemassa hyvyyden ja pahuuden asteita jotka vallitsevat ihmisten välisissä suhteissa – joita voidaan mitata legitiimisen ja organisoidun väkivallan termeillä, jota tarvitaan suojelemaan etabloitua yhteiskuntaa köyhiltä, sorretuilta ja hulluilta: sen hyvinvoinnin uhreilta. Liberaalista porvaristoa, joka yhdistyisi köyhälistön kanssa ja johtaisi heidän kamppailuaan, ei ole olemassa. Ollessaan kurjassa materiaalisessa ja henkisessä puutteenalaisuudessa, he ovat riippuvaisia militantista johtajuudesta. Kuuban vallankumous ja Viet Cong ovat näyttäneet, se on mahdollista tehdä; on olemassa moraalisuus, humaniteetti, tahto ja usko joka voi vastustaa ja estää kapitalistisen leviämisilmiön giganttista teknistä ja ekonomista voimaa. Negatiivinen ajattelu löytää minkä tahansa voiman mikä sille siunaantuu empiirisestä pohjastaan: todellisesta inhimillisestä olosuhteiden kokonaisuudesta annetussa yhteiskunnassa ja annetuista vaihtoehdoista, joiden avulla tämän olosuhde voidaan ylittää, suurentaa vapauden aluetta. Tässä mielessä negatiivinen ajattelu on sen omien internaalisten käsitteiden puolesta ”positiivista”: suunnattua sitä kohti ja ymmärtäen tulevaisuutta joka on sisällytettynä nykyhetkeen. Hyväksikäytön sen kaikissa muodoissa pitää olla hävinnyt tästä kamppailusta: työsuhteista taistelijoiden väliltä kuten myös heidän yksilöllisistä suhteistaan. Ymmärrys ja hellyys toisia kohtaan, vaistomainen tietoisuus siitä mikä on pahuutta ja valhetta, sorron perintö voisi silloin todistaa kapinoinnin autenttisuuteen. Uusi radikalismi suuntautuu keskitettyö byrokraattista kommunismia ja semidemokraattista liberaalista järjestystä vastaan. On olemassa vahva spontaanisuuden jopa anarkismin elementti tässä kapinassa, se on uuden herkkyyden ilmaisua, herkkyyttä dominointia vastaan; tunnetta, tietoisuutta ja iloa vapaudesta vapaana olemisen tarpeen pitää edeltää vapautusta. Ei regressio edeltävään sivilisaation tilaan, vaan paluu kuviteltuun menetettyyn aikaan ihmisyyden todellisessa elämässä: edistyminen sivilisaation vaiheeseen jossa ihminen on oppinut kysymään sen puolesta mitä ja ketä varten hän järjestää yhteiskuntansa; vaihe jossa hän tarkastaa ja mahdollisesti jopa lopettaa kamppailun olemassaoloa varten laajnnetulla skaalalla. Katsoo mitä on saavutettu vuosisataisen epäonnen ja uhrien hekatombien myötä ja päättää että se on tarpeeksi ja että on aika nauttia siitä mikä hänellä on ja joka voidaan tuottaa ja parantaa minimaalisella eristetyllä työllä ; se ei ole teknisen kehityksen pysäyttämistä tai reduktiota vaan sen niiden piirteiden eliminoimista jotka säilyttävät ihmisen alistamisen apparaatille ja olemassaolon taistelun instensifikaation – tehdä enemmän työtä jotta voi saada enemmän hyödykkeistä, jotka pitää myydä. Toisin sanoen sähköistämistä tosiaan, kaikki tekniset laitteet jotka helpottavat ja suojelevat elämää, kaikki mekanisaatio joka vapauttaa ihmisen enetgiaa ja aikaa, kaikki standardisaatio joka poistaa väärennetyn a parasiittisen henkilökohtaisen palvelun enemmin kuin monistaa ne ja hyväksikäyttävän yltäkylläisyyden merkit ja laitteet. Jälkimmäisen termeillä (ja pelkästään jälkimmäisen termeillä) tämä selvästi tarkoittaisi regressiota – mutta vapautta hyödykkeiden vallasta ihmisen yli onvapauden etukäteisolosuhde. Ja on olemassa vastaus kysymykseen siitä mikä vaivaa useimpien hyvätahtoisten ihmisten mieliä: mitä vapaan yhteiskunnan ihmiset aikovat tehdä? Vastaus joka uskoakseni iskee asian ytimeen on annettu mustan nuoren tytön toimesta. Hän sanoi: ensimmäistä kertaa elämässämme me voimme olla vapaita ajattelemaan sitä, mitä me aiomme tehdä.

Marcuse puolustaa yksityisyyden, oman rauhan ja yksinäisyyden vapautta ja oikeutta. Yksityisyyden viheliäisestä vastakohdasta hän käyttää ilmaisua togetherness. Tässä yhteydessä tällaiset ilmaukset tarkoittavat valheellisen tuttavallista yhteishengen ja yksimielisyyden suosimista ja tyrkyttämistä, muiden kanssa olon asettamista erääntapaiseksi yhteisratkaisuksi pulmiin joiden ratkaisussa kukaan ei voi olla kenenkään toisen kaveri tai jossa yhteisyys johtaa harhaan ja kaverina oleminen ei tuo ratkaisua. Marcuse arvostelee kovin sanoin teknistä edistystä ja sen vaikutusta ihmisten elämiseen ja inhimillisen elämän käsitteisiin. Kokonaiseksi yhdenmukaistamis ja hallitsemisjärjestelmäksi tehty tekninen edistys luo inhimillisen elämän vastaisia elämisen muotoja kuten myös vallan muotoja., jotka ehkäisevät järjestelmää vastustavien voimien toimintaa. Näyttää siltä kuin että nykyinen yhteiskunta voisi ehkäistä yhteiskunnallisen muutoksen joka voisi saada aikaan erilaisia yhteiskunnallisia laitoksia, ja joka antaisia tuotantoprosessille uusia suuntia ja joka voisi synnyttää uusia inhimillisiä elämäntapoja. Tällainen yhteiskunnallisen muutoksen estäminen on teollisuusyhteiskunnan kenties merkittävin saavutus. Kansallisten päämäärien yleinen hyväksyminen, kaksipuoluejärjestelmä, pluralismin taantuminen, pääomapiirien ja järjestäytyneen työväen salainen yhteisymmärrys vahvassa valtiossa – kaikki tämä on todistuksena siitä vastakohtien yhdentämisestä joka on tämän saavutuksen seuraus yhtä lailla kuin sen edellytys. Porvaristo ja proletariaatti ovat menettäneet aiemman merkityksensä ja luokat ovat näyttäneet kokonaan kadonneen vallitsevasta yhteiskunnasta. Kapitalistinen kehitys on muuttanut näiden kahden luokan rakenteen ja tehtävän siten, etteivät ne enää näytä¨olevan historiallisen muutoksen vaikuttavia voimia. Kaiken muun ylittävä intressi vallitsevan olotilan säilyttämiseen ja parantamiseen yhdistää nämä aikaisemmat vastustajat nykyisen yhteiskunnan hienostuneimmilla alueilla. Tällaisen yhteiskunnan tehokkuutta ja kasvua edistävä läpikotainen järkiperäisyys on itsessään järjenvastaisuutta. Pelkästään se seikka, että suurin osa väestöstä hyväksyy tämän yhteiskunnan ja se että heidät pakotetaan hyväksymään se ei tee siitä yhtään vähemmän järjetöntä ja hylättävää. Marcusen mukaan erottelu toden ja väärän tietoisuuden ja todellisen ja välitttömän edun välillä on yhä mielekästä. Kun otetaan huomioon tämän yhteiskunnan kaikki totalitaariset piirteet ei voida enää pitää kiinni siitä perinteisestä näkemyksestä, joka pitää teknologiaa puolueettomana. Teknologiaa ei voida erottaa siitä mihin sitä käytetään: teknologinen yhteiskunta on hallinnoimisjärjestelmä, joka vaikuttaa merkittävällä tavalla tekniikan suunnitteluun, rakentamiseen ja tuottamiseen. Marcusen mukaan teknologian välityksellä kulttuuri, politiikka ja talous sulautuvat kaikkiyhteiseksi järjestelmäksi, joka joko nielee sisäänsä tai torjuu kaikki muut vaihtoehdot. Tämän järjestelmän tuottavuus ja kasvuvoima vakauttavat yhteiskunnan ja pitävät huolta siit'ä, että tekninen edistys pysyy hallinoimisjärjestelmälle sopivissa puitteissa. Näin ollen teknologisesta järkiperäisyydestä on tullut poliittista. Koneistettaessa yhteiskunnan välttämättömiä mutta vaivaa vaativia tehtäviä yksilöllisyyden tukahduttamisesta tulee tärkeää ja jopa elintärkeää. Marcusen mukaan nykyinen teollinen kulttuuri osoittaa saavuttaneensa vaiheen, jossa vapaata yhteiskuntaa ei enää voida asianmukaisesti määritellä taloudellisten poliittisten tai henkisten vapauksien perinteellisillä käsitteillä. Niin ei ole siksi, että näiden vapauksien kohdalla olisi tapahtunut merkityksettömäksi muuttumista van koska niissä on liian suuri merkityksellisyys sitä varten että niitä voitaisiin rajoittaa perinteellisiin muotoihin. Tarvitaan niiden uusia toteuttamisen tapoja, jotka vastaavat yhteiskunnan tarjoamia uusia mahdollisuuksia. Marcuse korostaa negaation eli kíellon merkitystä yhteiskuntaelämässä. Kiellon kautta tulkiten taloudellinen vapaus merkitsee vapautta taloudesta – taloudellisten voimien ja suhteiden vallasta. Vapautta jokapäiväisestä olemassaolon taistelusta, elatuksensa ansaitsemisesta. Poliittinen vapaus tarkoittaisi vapautta sen kaltaisesta politiikasta joka ei ole vahvasti ihmisten valvottavissa. Siten henkinen vapaus tarkoittaisi sitä että yksilöllinen ajattelu palautetaan – joka on nyt joukkotiedotuksen ja joukkoindoktrinaation vaikuttamaa – ja poistetaan niin sanottu yleinen mielipide ja sen pääasialliset tuottajat. Marcuse kirjoittaa tarpeiden muokattavuudesta ja muovailtavuudesta ja hänen mukaansa puhtaasti biologisen tason ylittävien inhimillisten tarpeiden luonne, voimakkuus ja tyydyttäminen ovat aina olleet ennalta muokattavan oloisia. Marcusen mukaan tärkeää on erottaa todet ja väärät tarpeet. Vääriä ovat ne jotka yksilön on ollut pakko hyväksyä, koska erityiset yhteiskunnalliset yksilön totuutta tukahduttavat edut ovat niin vaatineet: ne ovat tarpeita jotka pysyttävät raskaan työn, kurjuuden, hyökkäävyyden ja epäoikeudenmukaisuuden. Tukahduttavien tarpeiden hallinnollinen asema on realisoitunut tosiasia, jolle annnetaan hyväksyntä, koska ei uskalleta tietää muuta ja koska ihmiset ovat lannistettuja. Marcusen mukaan jokainen tietoisuus ja omatunto jokainen kokemus joka ei tunnusta vallitsevaa yhteiskunnallista etua ajatttelun ja käyttäytymisen ylimmäksi laiksi, suhtautuu vakiinnutettuun tarve- ja tyydytysten maaillmaa tosiasiana joka on jatkuvasti kyseenalaistettava. Mitä enemmän järjenmukaiseksi, tuottavammaksi, totaalisemmaksi ja teknisemmäksi yhteiskunnan hallinnoiminen muuttuu sitä vaikeampaa on kuvitella keinoja, joita hallinnoimisen alaiset yksilöt voisivat käyttää murtaakseen orjuutensa ketjut ja vapauttaakseen itsensä. Vapautuminen on aina riippuvaista orjuuden tiedostamisesta ja tämän tietoisuuden syntymistä ovat aina olleet ehkäisemässä vieraat tarpeet ja tyydytykset jotka hyvin totaalisessa mielessä ovat muuttuneet yksilöiden omiksi. Kehittyneelle teolliselle yhteiskunnalle on tyypillistä niiden tarpeiden nujertaminen, jotka vaatisivat muuten vapauttamista. Vapaa valitseminen laajasta tavaroiden ja palveluiden kentästä ei tarkoita vapautta, jos nämä tavarat ja palvelukset ylläpitävät yhteiskunnallisesti valvottua ja säädeltyä raadannan ja pelontäyteistä elämää – eli jos ne tukevat vieraantuneisuuden uusiutumista yhteiskunnassa. Marcusen mukaan mitä järkiperäisemmäksi ja tuottavammaksi, teknisemmäksi ja totaalisemmaksi yhteiskunnan hallinto muuttuu sitä mahdottomampi on kuvitella keinoja joita hallinnonalaiset yksilöt voisivat käyttää murtaakseen orjuutensa ja vapauttaakseen itsensä. Vapautuminen on aina riippuvaista orjuuden tiedostamisesta ja tämän tietoisuuden syntymistä on aina ollut ehkäisemässä se, että vallitsevina ovat olleet vieraat tarpeet ja tyydytykset, jotka hyvin totaalisessa määrin ovat muuttuneet yksilön omina tunnustamiksi. Prosessi korvaa aina yhden ennaltamuokkaamisjärjestelmän toisella: parhain mahdollisista päämääristä silloin on se, että väärät tarpeet pyritään korvaamaan toisilla tarpeilla, että luovuaan siitä, mitä kutsutaan tukahduttavaksi tyydytykseksi. Marcusen mukaan erittäin kehittyneelle teollisuusyhteiskunnalle on määritelmällisesti tyypillistä se, että se nujertaa ne tarpeet, jotka oikeasti vaatisivat vapauttamista. Marcusen mukaan törmäämme jälleen erääseen edistyneen teollisen kulttuurin hankalimpaan ominaisuuteen, sen järjenvastaisuuden järkiperäisyyteen. Sen tuottavuus ja tehokkuus sen kyky lisätä ja levittää mukavuuksia muuttaa tuhlaus tarpeeksi ja hävittäminen rakentamiseksi ja se laajuus jolla tämä kulttuuri muuntaa esinemaailman ihmisen hengen ja ruumiin jatkeeksi, tekevät koko vieraantumisen käsitteestä kyseenalaisen. Kaikki tämä johtaa lopulta siihen, että ihmiset alkavat tunnistaa itsensä tavaroistaan. Koko se mekanismi joka sitoo yksilön hänen yhteiskuntaansa on muuttunut ja yhteiskunnallinen valvonta ankkuroituu niihin uusiin tarpeisiin, jotka se on tuottanut. Marcusen mukaan tällaista yhdentämistä ovat lisäksi aina säestäneet ilmeisemmät pakottamismuodot: toimeentulon menettäminen, oikeudelliset toimenpiteet, poliisi, aseelliset joukot. Sen mukaan älyllinen ja tunneperäinen kieltäytyminen olemasta mukana on saatu näyttämään neuroottisuudelta ja kykenemättömyydeltä. Järjestelmän totaalinen tehokkuus tylsistyttää yksilön tietoisuuden ja estää häntä tajuamasta sitä, että järjestelmä ei sisällä yhtään tosiasiaa, joka ei toimisi kokonaisuuden tukahduttavan mahdin välittäjänä. Tämä todellisuus on Marcusen mukaan vieraantumisen pitemmälle kehittynyt aste. Vieraantuminen on muuttunut täysin objektiiviseksi; vieraantunut subjekti sulautuu tåysin vieraantuneeseen olemassaoloonsa. Tämä liittyy siihen, miten tuotantokoneisto ja sen tuottamat palvelukset ja tavarat myyvät tai pakottavasti tarjoavat samalla kokonaista yhteiskuntajärjestelmää. Marcusen mukaan tuotteet manipuloivat ja indoktrinoivat, ne auttavat väärää tietoisuutta, joka on täysin vastustuskykyinen omalle vääryydelleen. Ja kun nämä edulliset tavarat ja tuotteet alkavat olla yhä useampien yksilöiden ja yhteiskuntaryhmien saatavilla, niin niiden mukanaan tuoma indoktrinaatio lakkaa olemasta mainontaa ja manipulaatiota; siitä tulee kokonainen elämäntapa. Marcusen mukaan varsinaisen akateemisen maailman ulkopuolella laajalle ulottuva kaikkien ajattelutottumustemme muuttuminen on jo vakavampaa. Se auttaa siinä mukauttamisessa, jossa ideat ja päämäärät yhdistetään niihin ideoihin ja päämääriin joita vallitseva järjestelmä vaatii. Se auttaa liittämään ne järjestelmään tai vaihtoehtoisesti torjumaan jos yhdistäminen ei vaikuta mahdolliselta. Marcuse on sitä mieltä, että politiikan tekijät ja heidän joukkotiedottajansa toimivat yksiulotteisen ajattelun systemaattisina edistäjinä. Yhteiskunta estää kokonaisen vastustavan käyttäytymis- ja operaatiolajin: siitä seurauksena on se, että tälle lajille ominaiset käsitteet muuttuvat illusorisiksi tai epämielekkäiksi. Teollisuusyhteiskunta, joka täysin omaksuu teknologian ja tieteen järjestetään siten, että ihmistä ja luontoa hallitaan yhä tehokkaammin ja että entistä tehokkaammin hyödynnetään luonnon ja ihmisen voimavaroja. Kun on tultu tähän pisteeseen, niin herruus naamioituna yltäkylläisyyden ja vapauden valepukuun, ulottuu yksityisen ja julkisen olemassaolon jokaiselle alueelle. Se sulkee piiriinsä kaiken aidon vastustuksen ja sulauttaa itseensä kaikki aidot vaihtoehdot. Teknologinen järki paljastaa poliittisen luonteensa kun siitä tulee tehokkaamman herruuden mahtava välikappale, kun se luo todella totalitaarisen maailman, jossa luonto, henki, ruumis ja yhteiskunta ovat pysyvästi mobilisoituja puolustamaan tätä maailmaa. Marcusen mukaan yksi tärkeä vieraantumisen syy menneitten vuosisatojen aikana oli se, että ihminen luovutti biologisen yksilöllisyytensä tekniselle järjestäytymiselle; hän kantoi työkaluja; tekniset yksiköt eivät voineet muodostua ilman sitä, että ne liittivät välineihinsä niiden jatkeeksi ihmisen. Tämä toiminta aiheutui turmiolliseksi ihmiselle sekä sielun että tämän ruumiin kannalta. Teknologiaa hyödyntävän maailman koneellistettu prosessi rikkoo vapauden sisimmän yksityisyyden. Se yhdistää sukupuolisuuden ja työn alitajuiseksi rytmikkääksi automatismiksi. Nämä tapahtumat ovat Marcusen mukaan töiden yhtäläistymisen rinnakkaisilmiö. Noidankehä on ehkä oikea kuva, kun ajatellaan yhteiskuntaa, joka ennalta normitetusssa kehityslinjassaan on itsessään laajentuva ja itsessään ikuistuva – sitä pakottavat ne tarpeet, jotka se samanaikaisesti synnyttää ja samanaikaisesti patoaa. Marcusen mukaan yhteiskunnan tulisi ensiksi luoda vapauden aineelliset edellytykset jäsenilleen, ennen kuin siitä voidaan puhua todellisesti vapaana yhteiskuntana. Marcusen sanoin sen on ensiksi luotava rikkaus ennen kuin se voi yksilön vapaasti kehittyvien tarpeiden mukaisesti jakamaan rikkautta. Sen on ensin saatettava orjansa kykeneviksi oppimaan ja ajattelemaan ja näkemään ennen kuin he voivat tietää mitä tapahtuu ja mitä he itse voivat tehdä muuttaakseen tapahtumisen luonnetta. Marcusen mukaan on todellista, että mitä paremmin hallitsijat pystyvät tuottamaan kulutustavaroita sitä voimakkaammin väestö sidotaan erilaisiin hallitseviin byrokratioihin.. Kun kommunismi kohtaa kapitalismin antaman haasteen, niin sekin kohtaa omat mahdollisuutensa, joita ovat huomattavat mukavuudet, vapaudet ja elämäntaakan keventyminen. Molemmat järjestelmät ovat jollain tavalla vääristäneet kyseessä olevat mahdollisuudet tuntemattomiksi ja loppukädessä syy tähän on kummassakin tapauksessa sama: taistelu sellaista elämänmuotoa vastaan, joka voisi hajottaa herruuden perustan. Marcusen mielestä tietyt kirjallisuuden avainkäsitteet ja sen kuvien kohtalot valaisevat millä tavoin teknologisen järjen edistyminen tuhoaa korkeamman kulttuurin vastustavat ja ylittävät voimat. Ne menehtyvät todella siihen desublimaatioon, joka on käynnissä nyky-yhteislkunnan kehittyneimmillä alueilla. Lännen korkeampi kulttuuri, jonka esteettisiä, älyllisiä ja moraalisia arvoja teollinen yhteiskunta edelleen tunnustaa – on toiminnallisessa ja ajallisessa mielessä teknologisuutta edeltävä kulttuuri. Se perustuu sellaiseen historialliseen maailmaan, jota ei enää ole olemassa, koska teknologinen yhteiskunta on aikaa sitten kumonnut sen. Kirjoittaessaan taiteellisesta ulottuvuudesta, vastustavasta ulottuvuudesta, Marcuse kirjoittaa, että se suljetaan siten, että tehokkaasti muuta itseensä mukauttava yhteiskunta muuttaa sen vastakkaisuuden samanlaisuudeksi. Marcusen mukaan kehittyvä teknologinen todellisuus ei murenna vain taiteellisen vieraantumisen perinteisiä muotoja, vaan myös koko tämän vieraantumisen perustan; se ei mitätöi vain tiettyjä tyylejä mvaan myös koko taiteen olemuksen. Pisimmälle kehittyneenä taide voisi olla ehdoton kieltäytyminen – vastakohta sille mitä on.