Novelli

Kaupunkilaisia-sarja: Serkku

Bertil asteli pitkin sohjoista jalkakäytävää kohti serkkunsa asuntoa, joka sijaitsi pari kilometriä keskustasta itään. Kävellessään hänen kenkiinsä alkoi tulla vettä, sillä ne olivat jo vanhat, kesäaikoja varten tarkoitetut skeittikengät, jotka hän oli ottanut mukaansa pikkuveljensä kämpältä käytyään siellä edellisellä viikolla siivoamassa, koska veli oli murtanut mainitussa touhussa polvensa ja ei ollut ollut täydellisessä toimintakyvyssä vähään aikaan. Vuotuista lokakuutaan elävä kaupunki oli hiljentymässä vapaa-ajan viettoon, kello oli noin klo 16 iltapäivällä. Bertil ei ollut nähnyt serkkuaan Katia pitkään aikaan. Itse asiassa varmaankin vain Kati oli se, joka muisti tapaamisen, koska Bertil ei ollut edes yläkouluikäinen silloin. Kati oli kuitenkin jäänyt hänen mieleensä sukunsa naisille tyypillisenä ylevänä hahmona, jonka tietynlaisen ympärillä väreileväisyyden Bertil oli havainnut myös äidissään ja toisissa serkuissaan. Bertil yski ja köhi kävellessään lievähköä tupakkayskäänsä ja alkavaa flunssaansa. Viimeaikainen äkillisten ja yllättävien tilanteiden lisääntyminen oli ajanut Bertilin taas polttamaan ja hän noukki Camel-askistaan uuden röökin, joka oli ehkä noin neljäs viimeiseen viiteentoista minuuttiin. Liikennevaloissa seistessään ohi reilua ylinopeutta kaasuttanut Peugeot-merkkinen tila-auto roiskautti Bertilin lahkeille roiman annoksen loskavelliä. Bertil sadatteli ja ravisteli kuraa lahkeistaan, hänellä oli tapansa mukaan jalassaan housut, jotka eivät soveltuneet loskakeliin. Bertil ylitti kadun ja tuli kaupungin keskustaa halkaisevalle sillalle. Enää Katin luokse ei olisi pitkä matka. Noin viiden minuutin päästä Bertil saapui 1900-luvun alun ajan kyseisen kaupungin paremmalle väelle tyypillistä porvarisarkkitehtuuria edustavan kerrostalon porttikäytävään ja katsoi nimilistaa oven vieressä. ”Kati Adlerstjerna ja Björn Ulfsparre: kolmas kerros”. Bertil painoi summeria. Ensin ei kuulunut mitään, ja Bertil oli jo painaa toistamiseen summeria, kun äkkiä tuttu mutta käheän sävyinen nuori naisääni vastasi: ”Moi, Kati täällä.” Moi! Täällä on Bertil, mä tulin nyt niin kuin aiemmin lupasin, onko Björnkin kotona?” ”Björn on työmatkalla, mutta sinä olet kuitenkin aina yhtä tervetullut, nyt kun olemme vihdoin taas päässyt tekemisiin keskenämme. Tule sisään.” Bertil veti oven auki ja tuli avaraan, marmoripintoja ja pääasiassa kaupungin keskeistä puistopromenaadia ja muita keskeisiä paikkoja 1800-luvun lopussa esittäviä seinämaalauksia sisältävään porraskäytävään, jossa tuoksui porvarillinen kunnollisuus ja ilmeisesti Bouillabaisse, mitä ensimmäisessä kerroksessa herkullisen ja sieraimilta täysin karkaamattoman tuoksun perusteella valmistettiin. Bertil tuli kolmanteen kerrokseen oven eteen, jossa luki Adlerstjerna-Ulfsparre. Kati tuli ovelle, ja serkukset halasivat sydämellisesti toisiaan, (mikä oli Adlerstjernan suvun kontekstissa poikkeuksellista). ”Mistä voi johtua ettemme me kuitenkaan serkkuudestamme huolimatta ole nähneet toisiamme useammin?” Kati pohti ensimmäiseksi. ”Kai monesti tähän familynexukseen liittyvät poikkeavuudet saavat aikaan sen, etteivät edes toisiaan esimerkiksi sukulaisuuden perusteella muistuttavat ihmiset pääse kunnolla tekemisiin toistensa kanssa, vaan eristyvät leireihinsä, vaikka todellisuudessa kaipaisivatkin tällaisten ihmisten seuraan, jotka ymmärtävät heitä parhaiten.” ”Niin, se on kyllä totta”, Kati virkkoi, ”Minäkin olen monesti joutunut kokemaan sen, kuinka monet mahdollisuudet muodostaa uudenlaisia virikkeellisiä ihmissuhteita mielenkiintoisiin ihmisiin, valuvat sormien välistä. Monesti se on liittynyt siihen kuinka John ja Linda näkevät minun asemani perheen hierarkiassa, sen vastuunkantajana. On mielenkiintoista kuinka lapsuudenkotinsa asettamista rajoista ei tahdo päästä eroon edes tällä iällä, minähän olen pian neljänkymmentä ja voin kokea vieläkin toimivani osin sellaisten tahojen mielipiteiden mukaan, joihin en pysty vaikuttamaan”, Kati keskeytti puheensa, kun he jo olivat siirtyneet olohuoneeseen, ja aivasteli sohvatuolissa samalla kun piteli aina muutaman minuutin välein vatsaansa. ”Koetko olosi huonoksi?”, Bertil kysyi nähtyään ilmiselvästi sen, kuinka serkun ihon väri lähenteli vitivalkoisen sohvakaluston väriä. -”Vatsaani on koskenut jo useita viikkoja, se ei tahdo kestää nykyään miltei mitään. Muuten tämä on vain syysflunssaa.” ”Eikö sinun kuitenkin pitäisi levätä hieman, jos koet olevasi sairas, olen pahoillani siitä kun tulin nyt ilmeisesti täysin vääränlaisella hetkellä.” ”Ei, minun mielestäni on hienoa, että saamme tavata jälleen, me kun molemmat olemme kuitenkin tietyllä tavalla samankaltaisesti rakentuneita ihmisiä, sinä kirjoitat ja minä suunnittelen visuaalisia kokonaisuuksia, me molemmat olemme luovien alojen ammattilaisia, ja luovien ihmisten tulisi aina kokoontua, etenkin siitä syystä, koska me jaamme myös samat ongelmat.” ”Se on kyllä totta, oletko muuten havainnut.., Bertil jatkoi ja serkukset vajosivat parituntisen keskustelun pauloihin, joka kaarteli psykoanalyysin, arvoteorian, kulttuurintutkimuksen, nykypsykiatrian, luovuuden, mielenterveysongelmien perillisyyden ja etiikan kautta seksuaalisuuden ilmentämiseen yhteyksissä, joissa se katsotaan epätoivottavaksi. ”Siis sehän katsotaan ihan äärimmäisen hienoksi ironian ja itseironian ilmaisuvarannoksi, jos sanoo jotain sellaista minkä voi tulkita seksuaalisessa mielessä sen takia, koska mahdollisella tulkitsijalla on perinnöllisten seikkojen vuoksi niin suuret defenssit asian suhteen, ettei minkään tällaisen ilmaiseminen ole sallittua, tai ainakin siitä vaietaan iäksi”, Bertil konklusoi pitkäksi käynyttä monologiaan, jota Kati oli kuunnellut kiinnostuneena mutta kuitenkin toisaalta flegmaattisena, koska hän ei ollut kohtalaisista opinnoistaan huolimatta tottunut tämänkaltaisella tavalla syviin analyyseihin niinkin tavanomaisista aiheista. ”Kello on paljon, ja minua vituttaa tämä tyhjiksi ja peilimäisiksi rutiineiksi käynyt elämäni ja vatsani, on ehkä aika mennä nukkumaan, olen pedannut sinulle sängyn viereiseen huoneeseen, voimme jatkaa aamulla.” Bertil asteli paljain jaloin Katin ja Björnin makuuhuoneen vieressä olevaan vierashuoneeseen, jonka havaitsi olevan tilassa, jolla ei yleensä pystynyt kuvailemaan Bertilin oman asunnon osia. Bertil asettui makuulle ja laittoi silmänsä kiinni. Kello kolmen aikaan yöllä Bertil vavahti hereille ja muisteli näkemäänsä unta, siinä hänen isoisänsä isä Gustaf Adlerstjerna ajoi hevosvaunuilla serkkunsa ja myöhemmän vaimonsa Johanna von Wolfenhoffin kanssa pakoon enoaan Mauritz von Wolfenhoffia ja miestä jolle hänen enonsa oli tarjonnut tyttärensä kättä. ”Tämän on kai vaan tapahduttava”, Bertil mietti. Nousi sängystä, meni viereiseen huoneeseen, kääri kätensä hellästi Katin ympärille ja silitti tämän vatsaa. Aamulla Bertil heräsi omasta sängystään. Muutama tunti sen jälkeen serkukset toivottivat toisilleen onnea ja menestystä kaikille elämän osa-alueille, joita he tulisivat omin päin kohtaamaan ja lupasivat nähdä lähitulevaisuudessa uudelleen. Bertil käveli portaat alas, astui porraskäytävästä jäiselle kadulle ja lähti kävelemään varoen askeliaan kohti linja-autoasemaa.