Novelli

Kaupunkilaisia-sarja: Lääkäri

Psykiatrian lääkäri Stina Ala-Nyhviäinen huokasi syvään ja laski yhden uuden potilastarkkailulähetteen pöydälle eteensä. Nainen ei tiennyt mitä olisi ajatellut potilaasta. Hän mietti äskettäin päättynyttä palaveria, jossa potilas oli kertonut sairaalaan joutumisensa syitä. Nuo syyt olivat vaivanneet Ala-Nyhviäisen mieltä myöskin siksi, että hän joutui tietyn asiakohdan vuoksi pitämään niitä hyvin henkilökohtaisina, myös hänen omaa elämäänsä koskeviksi. Hänellä oli ollut jo kolmatta vuotta suhde, joka oli kiinnittänyt hänen huomiotaan niin henkilökohtaisella kuin ammatillisellakin tasolla. Mies joka oli vaivannut hänen mieltään oli ammatiltaan lukion elämänkatsomustiedon opettaja, sivistynyt ja avarakatseinen mies, mutta samalla kuitenkin herkkä, luova ja sisältä rikki oleva ihminen. Mies ei ollut koskaan halunnut avautua mieltään tunnetasolla vaivaavista ongelmista, vaikka hän kognitiivisella tasolla olikin kaikin puolin hyvin avoin, seurallinen ja ystävällinen. Ala-Nyhviäisen hänestä saaman kokemuksen mukaan hänen miestään vaivasivat vieläkin tietyt lapsuudenkodin psykodraamaan ja -historiaan liittyvät asiat. Lukuisia kertoja hän oli yrittänyt saada hänet avautumaan näistä asioista edes vähäsen, mutta aina hanke oli osoittautunut jokseenkin turhaksi. Mies ei yksinkertaisesti halunnut puhua niistä asioista ja myös yksilöterapia oli osoittautunut niiltä osin turhaksi., mies oli vielä kaiken lisäksi masentunut viime aikoina pahasti, omien sanojensa mukaan siksi, koska häntä vaadittiin puhumaan asioista, joista hän itse ei halunnut puhua. Nyt lääkärin arvioon Rauhalehdon sairaalaan oli tuotu 19-vuotias filosofian opiskelija, joka oli itseilmaisullaan hämmentänyt Ala-Nyhviäisen mieltä: Hän oli tuonut esiin täsmälleen samankaltaisia asioita, joita hänen miehensä oli vuosia valittanut: toisten ihmisten ajattelukyky vaikutti niin rajoittuneelta ettei hän ollut tullut arvostetuksi läheistensä piirissä. Kuten Ala-Nyhviäisen mies, myös nuori filosofi oli kokenut ongelmiensa alkaneen jo varhaisesta lapsuudesta ja nuoruudesta: vanhemmat eivät olleet ymmärtäneet ja toiset samanikäiset eivät olleet juuri muuta tehneet kuin syrjineet ja kiusanneet. Ala-Nyhviäisen mies oli kritisoinut häntä etenkin siitä, että miehen mielestä hänellä ei ollut koskaan ollut selkeitä päämääriä elämässä, hänen mielestään Ala-Nyhviäinen oli elänyt aina lääkiksestä alkaen ”uomaelämää” ja siksi hänellä oli miehen mielestä yksityis- ja professionaalisen elämän yhdistävä ja läpäisevä problematiikka: Ala-Nyhviäinen ajautui aina vanhoihin ratoihin ja ajautui siinä samalla kauemmaksi omista potilaistaan ja samalla myös omista läheisistään. ”Te olette vain samanlainen kalkkeutunut pikkuporvarillisen järjestyksen legitimaatiota valvova kapo kuin kaikki muutkin kaltaisenne” oli nuori filosofi lausunut vimeisiksi sanoikseen ennen kuin poistui huoneesta sen jälkeen kun Ala-Nyhviäinen oli jatkanut hänen tarkkailuaan päivällä. ”Olenko minä tässä todella oikeassa? Onko mieheni ongelmat aina olleet epätodellisia vai onko minun antropologinen kykyni todella rajoittuneempi kuin mitä se oli aiemmin?” lääkäri totesi ääneen samalla kun hänen rintaansa alkoi pistää. Ala-Nyhviäinen otti nitron purkista, jonka hän otti pöydältä ja tiputti sen jälkeen tabletin suuhunsa ja kaatoi perään vettä. ”Onko ihmisellä niin suurta oikeutta vaatia ymmärrystä toisilta ihmisiltä? Olenko minä vai onko mieheni tässä oikeassa?”. Ala-Nyhviäinen korjasi ryhtiään istuttuaan hetken pöytänsä ääressä ja työnsi filosofia koskevat paperinsa pöytänsä laatikkoon, lukitsi sen, otti naulakosta takin yllensä, sulki valot ja poistui työpäivän päätteeksi huoneestaan. Seuraavana päivänä Ala-Nyhviäinen saapui normaaliin aikaan töihinsä, vaikka hän ei ollut saanut nukuttua koko yönä: hänen miehensä oli mennyt nukkumaan olohuoneen sohvalle ja jättänyt Ala-Nyhviäisen pohtimaan ongelmaansa yksin makuuhuoneeseen. Ala-Nyhviäinen avasi R-kioskilta ostamansa kahvikupin kannen ja hörppäsi kuumaa juomaa. Ala-Nyhvitäisen päätä särki ja hän ei suoranaisesti odottanut innolla nuoren filosofin tapaamista, joka oli sovittu kello yhdeksäksi. ”Sinä et vain ymmärrä minua! Onko sinusta niin, ettei kukaan voi ymmärtää ihmistä, jota muut eivät ymmärrä?” hänen miehensä oli viimeksi aamulla tivannut. Ala-Nyhviäinen ei ollut vieläkään ymmärtänyt sitä, mitä miehensä oli kysymyksellään tarkoittanut: tarkoittiko hän epäsovinnaista filosofista maailmankatsomustaan vai miehensä nuoruuden aikaista boheemielämää, jonka aikana tehdyistä virheistä mies kantoi edelleen suurta syntitaakkaa, jota hän ei ollut vieläkään pystynyt sovittamaan itsensä kanssa. Tätä miettiessään Ala-Nyhviäinen ei havainnut kellon lähestyvän tasaa ja pian sen jälkeen Elias McDough istuikin hänen edessään pehmustetulla penkillä. ”Ei se jos ihminen kokee dekadenssin ja siitä syntyvän absintista voimistuvan itsenäisen ajattelun kauden, tarkoita sitä, että yhteiskunta voisi ikuisesti kieltäytyä ymmärtämästä minua ja toisia taiteellisesti lahjakkaita ja herkkiä ihmisiä. Te ette voi mahduttaa minua tämän sovinnaisen porvarillisesta moraalista vaikuttuneen röntgensäteen sisään: se jos teillä on vaikeuksia ymmärtää minua ei tarkoita sitä, että kaikilla ihmisillä olisi samanlaisia vaikeuksia ymmärtää minua ja vaikka niin olisikin tulisi tohtorin antaa esimerkkiä tyhmemmille ihmisille siitä, että psykiatria voi auttaa jo avopuolella ihmisiä, jotka ovat kokeneet ostrakismoksen toisten, ennen häntä lähinnä olleiden ihmisten toimesta. Ymmärrättekö te minua, tohtori?” Ala-Nyhviäinen puhahti äänekkäästi: hän sanoi: ”Minä ymmärrän että minä en ymmärrä teitä ja minä en ymmärrä että minä ymmärrän teitä”, hän sanoi ja tiputti kynän kädestään pöydälle. ”Minä hankin teille toisen lääkärin”, hän vielä lisäsi.