Novelli

Mikael von Alsass taidekoulussa

Mikael von Alsass käveli pitkin Oxford Streetiä Lontoossa, kädet villakangastakin taskuissa. Oli helmikuu ja vuosi 2010. Toissa vuonna Mikael oli aloittanut opiskelun London School of Artsissa, minne hän oli pyrkinyt perimmäisenä halunaan pyrkiä kuvataiteilijaksi. Hän oli hankkinut tuloja myös kirjoittamalla lehtiin artikkeleja, runoja ja novelleja ja niistä hän oli 21-vuotiaana koonnut ensimmäisen kokoelmansa, joka julkaistiin Penguin Booksin ja Liken kustantamana. Mikael oli epäonnistunut suhteessaan isäänsä, isä ei ollut ymmärtänyt Mikaelin halua tulla taiteilijaksi, isä olisi halunnut Mikaelista juristin. Lontoossa Mikarl oli ollut tekemisissä toisten nuorten taide-kirjallisuus- ja filosofianopiskelijoiden kanssa. Kaupungissa hän oli myös tutustunut kaukaisiin sukulaisiinsa: äitinsä pikkuserkkuun Elsie von Alsassiin, joka on menestynyt kirjailija, sekä hänen lapsiinsa Isikseen,, Michaeliin ja Oliver von Alsass-Johnsoniin, joka on parlamentin jäsen Notting Hillin vaalipiiristä. Mikael asui Notting Hill Gaten vieressä vanhan georgiaanisen talon yläkerrassa vuokralla. Alakerrassa asui 35-vuotias Cornwallista kotoisin oleva toimittaja Karen, joka on hyvin liberaali ja nuorekas hipsterhenkinen aikuinen, joka järjesti ystävilleen usein illallisia ja illanistujaisia. Mikael oli päässyt helposti juttuun hänen kanssaan ja hän koki suurta helpotusta sen perhehelvetin jälkeen, minkä hän oli lapsuudenkodissaan kokenut, että hän sai kulkea ja mennä vapaasti oman halunsa mukaan. Koulukin oli sujunut kohtalaisen hyvin: muotokuvien ja klassikoiden kopioimisen jälkeen Mikael oli siirtynyt vapaa-ajan töissään kohti Jackson Pollockmaista abstraktia ekspressionismia, mikä sai ymmärrystä sivistyneemmiltä taiteen harrastajilta. Mikael oli joutunut viime aikoina ikävän kolmiodraaman uhriksi ja se ei voinut jäädä pois hänen mielestään Hänen neljäs serkkunsa Michael Johnson oli löytänyt Mikaelista sielunveljen ja he olivatkin olleet viimeisen puolen vuoden aikana kuin paita ja perse. Vaikka suhde Michaeliin oli täysin platoninen, ei se ollut saanut ymmärrystä Abigail Fredriksonilta, johon Mikael oli tutustunut kirjallisten kokeilujensa välityksellä. Abigail oli mukava parikymppinen englantilaistanskalainen, vaalea nätti tyttö, joka oli muuttanut Lontooseen opiskelemaan filosofiaa ja kirjallisuutta ja jotenkin katsoen hänen ja Mikaelin välit olivat syventyneet romanssin asteelle. Mikaelin vaikea isäsuhde oli kuitenkin saanut aikaan sen, että hän pyrki henkiseen siteeseen ennemmin miesten kuin naisten kanssa ja kymmenen vuotta vanhempi oli vastannut tuohon tarpeeseen ja siksi Mikael olikin viimeisen puolen vuoden aikana oleskellut paljon Michaelin Kensingtonin asunnolla, missä serkukset keskustelivat, kaulailivat ja käyttivät päihteitä. Michael oli aloittanut London Timesissa, opiskeltuaan Oxfordissa, taloustoimittajana, mutta oli saanut myöhemmin omasta halustaan siirron kultturi- ja kirjallisuusarvostelijaksi. Abigailin hermoja oli koetellut Michaelin Mikaelin ensimmäisestä runoteoksesta kirjoittama arvostelu, jossa Michael oli hänen mielestään keskittynyt liian suurta huomiota runon ”Kaapittuminen” analysointiin: hänen mukaansa Mikael oli pyrkinyt antamaan Mikaelista kuvan homoseksuaalina, mikä hän ei todella omien sanojensa mukaan ollut. Viimeinen pisara oli Abigailille ollut se, kun hän oli tullut Mikaelin asunnolle ja löytänyt sieltä hänet ja Michaelin sylikkäin vannomassa ikuisia ystävyyden valoja toisilleen. ”Jos sinä et voi luopua tuosta englantilaisuuteen identifioitumisfetissistä kaimasi kanssa, ei meidän tarvitse enää olla toistemme kanssa tekemisissä!” hän oli huutanut ja lähtenyt ennen kuin Mikael oli ennättänyt vastata tai puolustella tekojaan. Tällä hetkellä Mikaelin mielessä oli Abigail ja suureen pinteeseeen toimituksessa kirjoittamastaan artikkelista joutunut Michael. Mikael ei voinut sisäistää sitä, että hänen olisi tullut joutua luopumaan toisesta toisen vuoksi. Primarkin edessä oli ruuhkaista ja Mikael törmäsi nuoreen naiseen ja pyysi anteeksi: ”Excuse me, miss”, ”That's alright, sir”. Tuokin olisi voinut olla minun Abigailini, Mikael sanoi äänee samalla kun hän lähestyi Bayswateria, jonka etnisissä ravintoloissa hän oli opiskeluaikanaan tottunut syömään lounasta. ”Tandoori, Pradeh, please”, hän sanoi saavuttuaan intialaisen ravintolan ulkogrillille. Hän ei voinut kanaa mutustellessaankaan unohtaa Abigailia, joka rakasti intialaista ruokaa ja oli ollut useita kertoja vaihdossa ylhäiskastisten perhetuttaviensa luona Delhin lähellä. Mikael otti käteensä puhelimen ja etsi luettelosta tytön numeron ja painoi enterpainiketta. ”Tuut, tuut, tuut”, puhelimesta kuului kunnes lopulta vastaanottaja sulki puhelun. ”Voisiko se olla totta, haluaisiko Abigail todella katkaista kaikki välit”, Mikael pohti raskasmielisesti.