Minkälaisia haasteita elämänkatsomustiedon opetuksessa on ja miten niihin voisi vastata

Elämänkatsomustieto on katsomusaine, jolla pyritään tarjoamaan vaihtoehto perinteisiin kouluissa opetettaviin uskontoaineisiin. Elämänkatsomustietoa opetetaan uskonnottomille oppilaille, jotka eivät kuulu minkään kouluissa opetettavan uskonnon piiriin. Elämänkatsomustiedossa oppiaineena opetetaan erilaisia ihmis- ja maaílmankuvia, kulttuurituntemusta, uskontotiedettä, tieteellistä maailmankatsomusta ja uskonnotonta maailmankatsomusta erilaisista toisista poikkeavista näkökulmista. Elämänkatsomustietoa voi Suomessa opiskella kaikilla luokka-asteilla ja yliopistossa, vaikka elämänkatsomustiedosta ei voikaan valmistua yliopistosta sitä pääaineena pitäen. Elämänkatsomustiedon opetuksen piiriin kuuluvat siis kaikki ne oppilaat, jotka eivät kuulu jonkin koulussa opetettavan uskonnon piiriin, mutta sen voivat valita käydäkseen myös sellaiset oppilaat ja opiskelijat, jotka kuuluvat jonkin tunnustuksellisen uskonnon piiriin. Elämänkatsomustieto voikin tarjota monille sellaisille uskontoihin kuuluville, joiden elämään kuuluu kyseenalaistaminen, hyviä mahdollisuuksia nähdä yli sen oman uskontoon kuuluvan elämänpiriin rajan, jota monet yksioikoisesti uskontoja opiskelevat ja niihin uskovat eivät tohdi edes ajatuksen tasolla ylittää ja nähdä ohi. Elämänkatsomustietokin käsittelee uskontoja, ja esimerkiksi yliopistossa elämänkatsomustiedon kursseihin kuuluu uskontojen tutkimuksen kurssi, mutta sen piirissä uskontojen tutkiminen ei ole tunnustuksellista, ja ei sisällä jonkin uskonnollisen etiikan yksioikoista julistamista, vaan se tarkastelee kaikkia uskontoja samoin kriteerein ja sen nähden että ne kaikki voivat tarjota eettisyydessään jotain sellaista mikä voitaisi sisällyttää myös uskonnoista vapaaseen sekulaariin soveltavaan etiikkaan. Elämänkatsomustieto on uskonnotonta siinä mielessä, ettei se tunnusta mitään uskonnollisten maksiimien leimaamaa oppijärjestelmää omakseen. Siinä mielessä, jos elämänkatsomustietoa tahtoisi lähestyä uskonnollisin termein, se on enemmänkin polyteistinen kuin monoteistinen, yksijumalinen tapa lähestyä esimerkiksi tällaisia uskonnollisia kysymyksiä kuin esimerkiksi mikä on ihmisen sielun olemus tai kysymys siitä onko ihminen syyllinen johonkin jne. Koska useimmat pääasiallisista uskonnoista ovat yksijumalisia tulee elämänkatsomustiedon suhtautua niihin kyseenalaistavasti. Elämänkatsomustieto voidaankin katsoa lähenevän enemmän idän uskontoja kuin perinteisiä länsimaisia uskontoja, jotka perustuvat useimmin yksioikoisiin joltain ”Korkeammalta taholta” saneltuihin dogmeihin. Elämänkatsomustieto ei missään nimessä ole dogmaattinen oppiaine, se pikemminkin eroaa ja erottaa itsensä dogmaattisista tavoista tarkastella maailmaa. Elämänkatsomustiedon opetuksessa kuitenkin tulisi ottaa huomioon se, ettei uskontoja ja uskonnollisia tapoja tarkastella maailmaa lytätä epä-älyllisin perustein vaan niitä pitää voida tarkastella objektiivisesti ja tunnustamatta jotain sellaista tahoa, jolla voisi olla valmis tarkastelematon näkemys jostain sellaisesta joka koskee valmiina näitä tapoja tarkastella maailmaa. Elämänkatsomustieto on siinä mielessä ideologinen aine, että sen on tarkoitus kasvattaa sitä oppivat ihmiset hyväksymään ne perusteet joiden sisällä yhteiskunnassa toimitaan ja joiden perusteella kestävän kehityksen ja suvaitsevaisuuden normeja pidetään yllä. Nimenomaan ihmisoikeuksien ja monikulttuurisuuden hyväksyminen on tärkeä osa elämänkatsomustiedon opetuspäämääristä, ja jos sen voidaan katsoa jonkin perusteen nojalla eroavan varsinaisesta uskonnon opetuksesta, on se, että elämänkatsomustietoa oppivista on tarkoitus tehdä toisia erilaisia ihmisiä kohtaan suvaitsevaisempia ihmisiä kuin niistä, jotka oppivat vain yhtä dogmaattista tapaa lähestyä maailmaa. Elämänkatsomustieto on siis sekulaarinen, pluralistinen katsomusaine, joka ottaa huomioon monenlaisia maailmankatsomuksia ja ihmiskäsityksiä. Sen opettaminen vaatii jotain sellaista opettajaltaan, jota esimerkiksi uskonnon opettajalta tai matematiikan opettajalta ei vaadita, ja se on kai etenkin tietynlaista avarakatseisuutta, ja kannustamista siiihen, että oppilas voisi tulla yhtä avarakatseiseksi tavassaan lähestyä maailmaa erilaisten maailmaalähestymistapojen välityksellä. Opettaminen on etenkin jonkin asian omaksi tekemistä ja opetettaessa elämänkatsomustietoa on osattava antaa oppilaalle mahdollisuuksia ottaa käyttöönsä erilaisia tapoja maailman tarkastelemiseen so. erilaisten maailmankatsomusten tarkastelua objektiivisesti, samalla omaksuen ja samalla etäisyyden pitäen, siten ettei opetus muutu dogmien jakeluksi. Elämänkatsomustiedon opettaminen siis eroaa esimerkiksi näistä kahdesta mainitusta, uskonnon ja matematiikan opetuksesta siten, ettei se ole joidenkin tiettyyn päämäärään johtavien ohjeiden opettamista, vaan siinä on huomioitava kaikki sellainen, mikä voi johtaa useamman lähestymistavan omaksumiseen ja nimenomaisesti suvaitsevaisuuteen monikulttuurisuutta ja pluralismia kohtaan. Matematiikassa ja uskonnossa on vain yksi tie, kun elämänkatsomustiedossa on monta tietä, joiden kaikkien omaksumiseen ja tarkasteluun sen opetuksessa pyritään ja tehdään työtä sen eteen. Tarkasteltaessa haasteita joita elämänkatsomustiedon opetuksessa voidaan kohdata, voidaan sanoa niiden koostuvan monesta erilaisesta kohdasta. Brookfield kirjoittaa taitavan opettamisen olevan sellaista, mikä auttaa opiskelijaa oppimaan, joten haaste siinä olisi se, ettei opettaja saa opiskelijaa oppimaan niitä sisältöjä jotka kuuluvat elämänkatsomustiedon aineen opettamiseen eri luokka-asteilla. Taitava opettaja siis saa aikaan elämänkatsomustiedon luokassa sellaisen pluralistisen ja polyteistisuutta tukevan eetoksen, joka ei estä kaikkia oppilaita omaksumaan sitä missään tilanteessa, vaan tukee avarakatseista maailmankatsomusten ja ihmiskäsitysten tarkastelua objektiivisella tasolla, vaikka siihen kuitenkin myös kuuluu subjektiivinen puoli, jonka on tarkoitus tukea yksilöllisen oppilaan oman henkilökohtaisen maailmaan ja ihmisiin liittyvän katsomusjärjestelmän kehittymistä. Taitava opettaja siis huomioi elämänkatsomustiedossa molemmat yleisemmän objektiivisen ja suvaitsevaisemman puolen sekä myös subjektiivisen henkilökohtaista kasvua edistävän puolen, joka liittyy elämänkatsomustiedon kautta saatavien tietojen talletukseen niin sanottua henkilökohtaista rekisteriä varten. Jos ajatellaan oppilaiden valmiuksia elämänkatsomustiedon oppiaineen oppisisältöjen omaksumista varten, on sanottava, että opettajan tulisi tukea sekä objektiivisen ulottuvuuden kehittymistä avustamalla oppilaita omaksumaan elämänkatsomustiedolle ominainen tapa tarkastella esimerkiksi erilaisia maailmankatsomusjärjestelmiä olemalla ottamatta niihin kuitenkaan liian henkilökohtaista asennetta. Samaten subjektiivisen ulottuvuuden kehittymistä tulisi tukea auttamalla oppilaita tulemaan enemmän introspektiivisimmiksi, sellaiseksi joka voisi kasvattaa omaa minää tulemaan elämänkatsomustiedosta ammentavaksi minäksi. Brookfieldin mukaan toiseksi taitavat opettajat omaksuvat kriittisesti reflektiivisen asenteen käytäntöä kohtaan. Elämänkatsomustiedon yhteydessä tämä voisi tarkoittaa sitä, että kaikessa opettamisessa opettajien tulisi voida pitää välimatka opetettaviin sisältöihin, että oppilaille voitaisiin antaa mahdollisuus oppia oppisisällöt omalla kriittisesti reflektiivisellä asenteellaan. Kriittinen reflektiivisyys tarkoittaa kyseenalaistavaa pohtivaa asennetta, joka ottaa kantaa merkityksellisten asioiden eri puoliin jumittumatta kuitenkaan samalla yhteen ainoaan positioon. Opetuksen käytäntö tarkoittaa sitä, millaisessa järjestyksessä elämänkatsomustiedon oppisisältöjä käsitellään esimerkiksi luokkaopetuksen järjestyksen sisällä. Kriittinen reflektiivisyys ja kriiittisesti reflektiivinen asenne voisi siis käytännön yhteydessä tarkoittaa sitä, että kaiken elämänkatsomustietoon sisältyvän yhteydessä säilytetään pluralismiin liittyvä etäisyys näitä asioita kohtaan ja ne pyritään antamaan oppilaille sellaisena, että sitä voi vapaasti käsitellä elämänkatsomustietoon liittyvä suvaitsevaisen ja pluralistisen asenteen avulla. Elämänkatsomustiedon opetuksessa tulee huomioida mahdollisimman suuri määrä erilaisista maailmankatsomuksista ja ihmiskäsityksistä tulevasta aineksesta ja sitä tietämystä tulee voida pitää mukana siirryttäessä seuraavaan aiheeseen ja siten kriittinen reflektiivisyys on kriittisesti valikoivaa ja valikoitua mukana ”eri asennoissa” pitävää tiedollista asennoitumista ulkoiseen elämään ja oppimiseen ja opettamiseen. Kriittisyys on etenkin välimatkan pitämistä sellaiseen tiedolliseen asennoitumiseen joka rakentaa poteroita erilaisiin tiedollisiin positioihin. Kriittinen tarkastelutapa on kyseenalaistavaa kyselevää tarkastelua. Reflektiivisyys taas tarkoittaa ajattelun avaruutta ja siten kriittinen reflektiviisyys on mahdollisimman avaraa kyseenalaistavaa ja kyselevää tiedollista asennoitumista, joka liikkuu jokaisella hetkellä eri positioiden välillä.

Brookfieldin mukaan kaikkein tärkein tieto, jonka taitavat opettajat tarvitsevat hyvää työtä varten on jatkuva tietoisuus siitä miten opiskelijat kokevat oppimistaan ja havainnoivat opettajansa tekoja. Elämänkatsomustiedossa tämä voisi tarkoittaa sitä, miten pitää kiinni objektiivisen ja subjektiivisen tason ylläpitämisestä opetuksessa. Pitää samalla aikaa opiskelijoita matkalaisina oman elämänkatsomuksensa muodostamisessa ja miten saman aikaa pitää kiinni siitä, että opiskelijat omaksuvat myös toispuolisen objektiivisen ja kriittisen asenteen oppimistaan ja oppimiaan oppisisältöjä kohtaan. Miten sitten opiskelijat voivat kokea oppimistaan? Jos taustalla on aito kriittinen asenne elämänkatsomustiedon sisältöjä kohtaan, etenkin silloin jos opiskelija on uskonnoton ja aidosti kyseenalaistava, voi auttavilla kognitiivisilla taidoilla saada oppimisestaan ja opetetuista sisällöistä paljonkin minkä voi sitä myötä kokea omanaaan. Jos opiskelijat siis esimerkiksi lukiotasolla ovat jo kognitiivisesti kypsiä on hyvän opettajan antamasta opetuksesta syytä olettaa, että kaikki voivat sitä omaksua riittävällä tasolla. Opetuksen tulee kuitenkin olla riittävässä määrin kyseenalaistavaa ja kriittistä, että sen voi katsoa korvaavan uskonnon opetuksen samalla tasolla, koska uskonnottomien joukosta voisi luulla löytävän keskimääräistä enemmän kyseenalaistavia oppilaita. Opiskelijoiden jotka tulevat elämänkatsomustiedon tunneille, ja jotka eivät mahdollisesti ole saaneet opiskella vielä esimerkiksi filosofiaa, voisi luulla olevan vieraita vielä sellaiseen katsomuksellisen aineen opiskeluun, joka on kyseenalaistavaa ja kriittistä elämänkatsomustiedon opetuksen kaltaisella tavalla. Siksi hyvän opettajan on oltava tietoinen myös oppilaidensa taustoista muissa aineissa. EI kuitenkaan mielestäni ole oikein että elämänkatsomustietoa pidettäisiin pelkästään uskonnottomien aineena, siten että se aina tarjoaisi vaihtoehdon jonkin tunnustuksellisen uskonnon opetukselle. Olisi voitava senkin opetuksessa löytää jonkinlainen keskitie, joka voisi kaventaa välimatkaa toisten aineiden kuten tunnustuksellisten uskontojen opetukseen. Oikeastaan elämänkatsomustieto voisi parhaimmassa tapauksessa olla tukemassa sekularisoitua uskontoa ja sen yleistymistä yhteiskunnassa ottamalla uskontoja oppivia oppilaita tunneilleen. Silloin opettajan tulisi olla entistä tietoisempi tunneilleeen tulevien oppilaidensa taustoista, ei voida olettaa että elämänkatsomustiedon oppilaat tulisivat vain yhdestä helpolla tavalla määriteltävästä taustasta. Onkin hyvin tärkeää, että opettaja tiedostaa oppilaidensa mahdollisesti suurellakin tavalla poikkeavat taustansa. Oppilaat voivat poiketa toisistaan alkuperäisen uskontonsa, kielensä, kulttuurinsa, sosioekonomisen taustansa ja kansallisuutensa kautta. Kaikki nämä voivat vaikuttaa siihen, millä tavalla ja millaisilla tavoilla oppilaat voivat osallistua elämänkatsomustiedon opiskeluun, kuitenkin elämänkatsomustiedon tulisi voida olla mahdollisimman moniarvoinen ja erilaisia taustoja kunnioittava oppiaine, joka ei voi keskittyä vain yhden taustaltaan ja taidoiltaan samanlaisen oppilaan opettamiseen. Elämänkatsomustieto on tarjottava siten oppilaille, että he voivat sen taustastaan riippumatta lähes samalla tavalla omaksua. Elämänkatsomustiedon on oltava myös sekulaarista yhteiskunnassaselviämisoppia oppilailleeen opettava oppiaine, mikä tarkoittaa sitä, että sekä kirkkoon kuuluva että myös uskonnoton oppilas voivat samalla tavalla saada siitä jotain sellaista minkä avulla he voivat parhaimmalla mahdollisella tavalla funktioitua yhteiskunnan sisällä sen aktiivisiksi ja monilla tahoilla toimiviksi jäseniksi. Opettajan on voitava olla mahdollisimman riippumaton erilaisista uskomusjärjestelmistä siten, ettei hän tarjoile oppilailleen jotain yhtä poteroitua positiota, mutta toisaalta opettajan vahva subjektiivinen katsomusjärjestelmä voi tarjota oppilaillekin mahdollisuuksia mallioppimisella rakentaa omia katsomusjärjestelmiään, joiden on kuitenkin tunnustuksettomuuden vuoksi pysyttävä subjektiivisina. Opettajan tekojen, joita oppilaat havainnoivat, tulee olla sellaisia, jotka voivat olla todistamassa siitä, että opettaja todellakin osaa olla nimenomaan elämänkatsomustiedon oppiaineen opettaja. Nimenomaan tämä subjektiivisen ja objektiivisen aineksen välinen erottelu on yksi niistä tärkeimmistä asioista, joka koskee elämänkatsomustiedon opettajien henkilökohtaista integriteettiä. Elämänkatsomustieto siis on sekä henkilön omaa henkilökohtaista maailmankatsomusjärjestelmää koskeva oppiaine, jolla on syvän henkilökohtainen merkitys, etenkin siten, koska se monesti korvaa tunnustuksellisen uskonnon opetuksen koulussa, mutta toisaalta sen tapa lähestyä maailmankatsomuksia, uskontoja ja ihmiskäsityksiä on hyvin objektiivinen siten, että se ei pyri antamaan jotain valmista positiota omaksuttavaksi esimerkiksi kulttuurituntemuksen osa-alueella, mikä monesti voi liittyä siihen, että koska oppilaat tulevat pluralistisista taustoista, ei heille voida monikulttuurisessa yhteiskunnassa sanoa, että jokin tietty tapa lähestyä maailmaa olisi parempi kuin joku toinen on. Opettajan tulisi siis monikulttuurisessa pluralistisessa yhteiskunnassa lähestyä etenkin kulttuurituntemusta siten, että oppilaat ovat vapaita omaksumaan omaan henkilökohtaiseen katsomusjärjestelmäänsä osia kaikista niistä kulttuureista jotka ovat läsnä yhteiskunnassa, eikä vain joistakin niistä. Elämänkatsomustiedon on voitava lähestyä avoimesti kaikkia niitä yhteiskunnassa läsnä olevia ihmisiä ja heidän katsomusjärjestelmiään, jotka kaikki on voitava esittää opetuksessa yhtä läsnä ja yhtä lähellä olevina. Elämänkatsomustiedon voidaan katsoa saavan enemmän siitä, kun yhteiskunta on monikulttuurinen ja pluralistinen enemminkin kuin silloin jos yhteiskunta ei toteuttaisi moniarvoisuutta ja jos se olisi monokulttuurinen. Opettajan on siis tiedettävä mahdollisimman laajalti siitä miten erilaisista taustoista tulevat opiskelijat havainnoivat opetusta, ja siten opetukseen on opettajan voitava ottaa monenlaisia erilaisia näkökulmia. Elämänkatsomustiedon oppiainetta opettavan henkilön yhteiskuntatietoisuuden tuleekin olla erityisen laajaa ja moniulotteista, etenkin koska elämänkatsomustietoa tilastojen mukaan opetetaan eniten suurilla paikkakunnilla, joilla opiskelijoiden diversiteetti on eri indikoijien kautta tarkastellen erityisen laaja pienempiin paikkakuntiin verrattaessa. Opiskelijoiden ja opettajan välisen suhteen tärkein määrittäjä on se, että esimerkiksi kurssien alussa käytävien esittelyjen avulla päästään lähempään tietoisuuteen siitä, miksi juuri nämä oppilaat ovat tulleet juuri tälle elämänkatsomustiedon kurssille. Esitietoisuus siitä, että opiskelijat voivat valita elämänkatsomustiedon kurssit erilaisista syistä vaikuttuen, on tärkeä määrittäjä siinä, kun opettaja pyrkii löytämään yhteissäveltä elämänkatsomustietoa opiskelevien oppilaiden ja itsensä välille. Etenkin tänä päivänä, koska elämänkatsomustiedon sekulaari lähestymistapa houkuttaa entistä useammilla elämäntahoilla olevia ihmisiä, ei voida sanoa, että elämänkatsomustiedon oppilaan tausta olisi läheskään aina samanlainen ja yhtäläinen. Haasteena pitäisinkin siksi sen tietoisuuden kasvattamista, että opettajan tulee voida ohjata hyvinkin poikkeavista taustoista tulevia opiskelijoita ja monille opiskelijoille rajanveto subjektiivisen puolen ja objektiivisen puolen välillä ei ole täysin selvä ja samoilla asteilla määrittyvä. Ratkaisu tähän haasteeseen voi löytyä siitä, että opettajien yhteiskuntatuntemuksen ja kulttuurituntemuksen tulisi voida drastisella tavalla lisääntyä, jotta kaikki erilaisista taustoista tulevat oppilaat voivat saada elämänkatsomustiedosta sen, mitä he siitä todella hakevat. Kun opettaja muistaa diversiteetin, on kaikki silloin reilassa.