Sanoitus

David Cameronin tausta

On baronettia. Pankkiiria, herttuaa ja lordia

Maan johdossa on tavallinen ihminen

Yhtä tavallinen kuin toinen palatsissaan

Onhan hän myös sukua hänelle

Lapsuusaika vietettiin sisäköiden kanssa

silloin kun yksityisopettajaei ollut paikalla

Ystäväpiiriin kuuluu Rotschildeja ja muita raharuhtinaita

Bullingdonissa tuhottiin kantakapakat

Sivussa saatiin tutkinto Oxfordista

Äiti on aviossa kreivin kanssa

Omilla mailla on mukava ampua peltopyitä

David Cameron!

David Cameron!

David Cameron!

Olet sukua kuningattarelle

Olet kansanmies ja tavallinen Cameron

Sopivatko nämä mielestäsi yhteen?

Olisitko sittenkin sopinut paremmin olemaan valet.

Tai baronetti-isoisäsi maiden förvalttari

Englanti on sääty-yhteiskunta!

Englanti on sääty-yhteiskunta!

Englanti on sääty-yhteiskunta!

Englanti pysyy sääty-yhteiskuntana.

Eikö löydy normaalia ihmistä pääministeriksi?

Ovatko he siihen liian tavallisia?

Määrittikö veresi sinut pääministeriksi?

Mikä on toisaalta samantekevää.

Koska et voi vaihtaa sitä.

Et voi vaihtaa sitä!

Et voi vaihtaa sitä!

Et voi vaihtaa sitä!

Novelli

Kaupunkilaisia-sarja: Serkku

Bertil asteli pitkin sohjoista jalkakäytävää kohti serkkunsa asuntoa, joka sijaitsi pari kilometriä keskustasta itään. Kävellessään hänen kenkiinsä alkoi tulla vettä, sillä ne olivat jo vanhat, kesäaikoja varten tarkoitetut skeittikengät, jotka hän oli ottanut mukaansa pikkuveljensä kämpältä käytyään siellä edellisellä viikolla siivoamassa, koska veli oli murtanut mainitussa touhussa polvensa ja ei ollut ollut täydellisessä toimintakyvyssä vähään aikaan. Vuotuista lokakuutaan elävä kaupunki oli hiljentymässä vapaa-ajan viettoon, kello oli noin klo 16 iltapäivällä. Bertil ei ollut nähnyt serkkuaan Katia pitkään aikaan. Itse asiassa varmaankin vain Kati oli se, joka muisti tapaamisen, koska Bertil ei ollut edes yläkouluikäinen silloin. Kati oli kuitenkin jäänyt hänen mieleensä sukunsa naisille tyypillisenä ylevänä hahmona, jonka tietynlaisen ympärillä väreileväisyyden Bertil oli havainnut myös äidissään ja toisissa serkuissaan. Bertil yski ja köhi kävellessään lievähköä tupakkayskäänsä ja alkavaa flunssaansa. Viimeaikainen äkillisten ja yllättävien tilanteiden lisääntyminen oli ajanut Bertilin taas polttamaan ja hän noukki Camel-askistaan uuden röökin, joka oli ehkä noin neljäs viimeiseen viiteentoista minuuttiin. Liikennevaloissa seistessään ohi reilua ylinopeutta kaasuttanut Peugeot-merkkinen tila-auto roiskautti Bertilin lahkeille roiman annoksen loskavelliä. Bertil sadatteli ja ravisteli kuraa lahkeistaan, hänellä oli tapansa mukaan jalassaan housut, jotka eivät soveltuneet loskakeliin. Bertil ylitti kadun ja tuli kaupungin keskustaa halkaisevalle sillalle. Enää Katin luokse ei olisi pitkä matka. Noin viiden minuutin päästä Bertil saapui 1900-luvun alun ajan kyseisen kaupungin paremmalle väelle tyypillistä porvarisarkkitehtuuria edustavan kerrostalon porttikäytävään ja katsoi nimilistaa oven vieressä. ”Kati Adlerstjerna ja Björn Ulfsparre: kolmas kerros”. Bertil painoi summeria. Ensin ei kuulunut mitään, ja Bertil oli jo painaa toistamiseen summeria, kun äkkiä tuttu mutta käheän sävyinen nuori naisääni vastasi: ”Moi, Kati täällä.” Moi! Täällä on Bertil, mä tulin nyt niin kuin aiemmin lupasin, onko Björnkin kotona?” ”Björn on työmatkalla, mutta sinä olet kuitenkin aina yhtä tervetullut, nyt kun olemme vihdoin taas päässyt tekemisiin keskenämme. Tule sisään.” Bertil veti oven auki ja tuli avaraan, marmoripintoja ja pääasiassa kaupungin keskeistä puistopromenaadia ja muita keskeisiä paikkoja 1800-luvun lopussa esittäviä seinämaalauksia sisältävään porraskäytävään, jossa tuoksui porvarillinen kunnollisuus ja ilmeisesti Bouillabaisse, mitä ensimmäisessä kerroksessa herkullisen ja sieraimilta täysin karkaamattoman tuoksun perusteella valmistettiin. Bertil tuli kolmanteen kerrokseen oven eteen, jossa luki Adlerstjerna-Ulfsparre. Kati tuli ovelle, ja serkukset halasivat sydämellisesti toisiaan, (mikä oli Adlerstjernan suvun kontekstissa poikkeuksellista). ”Mistä voi johtua ettemme me kuitenkaan serkkuudestamme huolimatta ole nähneet toisiamme useammin?” Kati pohti ensimmäiseksi. ”Kai monesti tähän familynexukseen liittyvät poikkeavuudet saavat aikaan sen, etteivät edes toisiaan esimerkiksi sukulaisuuden perusteella muistuttavat ihmiset pääse kunnolla tekemisiin toistensa kanssa, vaan eristyvät leireihinsä, vaikka todellisuudessa kaipaisivatkin tällaisten ihmisten seuraan, jotka ymmärtävät heitä parhaiten.” ”Niin, se on kyllä totta”, Kati virkkoi, ”Minäkin olen monesti joutunut kokemaan sen, kuinka monet mahdollisuudet muodostaa uudenlaisia virikkeellisiä ihmissuhteita mielenkiintoisiin ihmisiin, valuvat sormien välistä. Monesti se on liittynyt siihen kuinka John ja Linda näkevät minun asemani perheen hierarkiassa, sen vastuunkantajana. On mielenkiintoista kuinka lapsuudenkotinsa asettamista rajoista ei tahdo päästä eroon edes tällä iällä, minähän olen pian neljänkymmentä ja voin kokea vieläkin toimivani osin sellaisten tahojen mielipiteiden mukaan, joihin en pysty vaikuttamaan”, Kati keskeytti puheensa, kun he jo olivat siirtyneet olohuoneeseen, ja aivasteli sohvatuolissa samalla kun piteli aina muutaman minuutin välein vatsaansa. ”Koetko olosi huonoksi?”, Bertil kysyi nähtyään ilmiselvästi sen, kuinka serkun ihon väri lähenteli vitivalkoisen sohvakaluston väriä. -”Vatsaani on koskenut jo useita viikkoja, se ei tahdo kestää nykyään miltei mitään. Muuten tämä on vain syysflunssaa.” ”Eikö sinun kuitenkin pitäisi levätä hieman, jos koet olevasi sairas, olen pahoillani siitä kun tulin nyt ilmeisesti täysin vääränlaisella hetkellä.” ”Ei, minun mielestäni on hienoa, että saamme tavata jälleen, me kun molemmat olemme kuitenkin tietyllä tavalla samankaltaisesti rakentuneita ihmisiä, sinä kirjoitat ja minä suunnittelen visuaalisia kokonaisuuksia, me molemmat olemme luovien alojen ammattilaisia, ja luovien ihmisten tulisi aina kokoontua, etenkin siitä syystä, koska me jaamme myös samat ongelmat.” ”Se on kyllä totta, oletko muuten havainnut.., Bertil jatkoi ja serkukset vajosivat parituntisen keskustelun pauloihin, joka kaarteli psykoanalyysin, arvoteorian, kulttuurintutkimuksen, nykypsykiatrian, luovuuden, mielenterveysongelmien perillisyyden ja etiikan kautta seksuaalisuuden ilmentämiseen yhteyksissä, joissa se katsotaan epätoivottavaksi. ”Siis sehän katsotaan ihan äärimmäisen hienoksi ironian ja itseironian ilmaisuvarannoksi, jos sanoo jotain sellaista minkä voi tulkita seksuaalisessa mielessä sen takia, koska mahdollisella tulkitsijalla on perinnöllisten seikkojen vuoksi niin suuret defenssit asian suhteen, ettei minkään tällaisen ilmaiseminen ole sallittua, tai ainakin siitä vaietaan iäksi”, Bertil konklusoi pitkäksi käynyttä monologiaan, jota Kati oli kuunnellut kiinnostuneena mutta kuitenkin toisaalta flegmaattisena, koska hän ei ollut kohtalaisista opinnoistaan huolimatta tottunut tämänkaltaisella tavalla syviin analyyseihin niinkin tavanomaisista aiheista. ”Kello on paljon, ja minua vituttaa tämä tyhjiksi ja peilimäisiksi rutiineiksi käynyt elämäni ja vatsani, on ehkä aika mennä nukkumaan, olen pedannut sinulle sängyn viereiseen huoneeseen, voimme jatkaa aamulla.” Bertil asteli paljain jaloin Katin ja Björnin makuuhuoneen vieressä olevaan vierashuoneeseen, jonka havaitsi olevan tilassa, jolla ei yleensä pystynyt kuvailemaan Bertilin oman asunnon osia. Bertil asettui makuulle ja laittoi silmänsä kiinni. Kello kolmen aikaan yöllä Bertil vavahti hereille ja muisteli näkemäänsä unta, siinä hänen isoisänsä isä Gustaf Adlerstjerna ajoi hevosvaunuilla serkkunsa ja myöhemmän vaimonsa Johanna von Wolfenhoffin kanssa pakoon enoaan Mauritz von Wolfenhoffia ja miestä jolle hänen enonsa oli tarjonnut tyttärensä kättä. ”Tämän on kai vaan tapahduttava”, Bertil mietti. Nousi sängystä, meni viereiseen huoneeseen, kääri kätensä hellästi Katin ympärille ja silitti tämän vatsaa. Aamulla Bertil heräsi omasta sängystään. Muutama tunti sen jälkeen serkukset toivottivat toisilleen onnea ja menestystä kaikille elämän osa-alueille, joita he tulisivat omin päin kohtaamaan ja lupasivat nähdä lähitulevaisuudessa uudelleen. Bertil käveli portaat alas, astui porraskäytävästä jäiselle kadulle ja lähti kävelemään varoen askeliaan kohti linja-autoasemaa. 

Novelli

Mikael von Alsass taidekoulussa

Mikael von Alsass käveli pitkin Oxford Streetiä Lontoossa, kädet villakangastakin taskuissa. Oli helmikuu ja vuosi 2010. Toissa vuonna Mikael oli aloittanut opiskelun London School of Artsissa, minne hän oli pyrkinyt perimmäisenä halunaan pyrkiä kuvataiteilijaksi. Hän oli hankkinut tuloja myös kirjoittamalla lehtiin artikkeleja, runoja ja novelleja ja niistä hän oli 21-vuotiaana koonnut ensimmäisen kokoelmansa, joka julkaistiin Penguin Booksin ja Liken kustantamana. Mikael oli epäonnistunut suhteessaan isäänsä, isä ei ollut ymmärtänyt Mikaelin halua tulla taiteilijaksi, isä olisi halunnut Mikaelista juristin. Lontoossa Mikarl oli ollut tekemisissä toisten nuorten taide-kirjallisuus- ja filosofianopiskelijoiden kanssa. Kaupungissa hän oli myös tutustunut kaukaisiin sukulaisiinsa: äitinsä pikkuserkkuun Elsie von Alsassiin, joka on menestynyt kirjailija, sekä hänen lapsiinsa Isikseen,, Michaeliin ja Oliver von Alsass-Johnsoniin, joka on parlamentin jäsen Notting Hillin vaalipiiristä. Mikael asui Notting Hill Gaten vieressä vanhan georgiaanisen talon yläkerrassa vuokralla. Alakerrassa asui 35-vuotias Cornwallista kotoisin oleva toimittaja Karen, joka on hyvin liberaali ja nuorekas hipsterhenkinen aikuinen, joka järjesti ystävilleen usein illallisia ja illanistujaisia. Mikael oli päässyt helposti juttuun hänen kanssaan ja hän koki suurta helpotusta sen perhehelvetin jälkeen, minkä hän oli lapsuudenkodissaan kokenut, että hän sai kulkea ja mennä vapaasti oman halunsa mukaan. Koulukin oli sujunut kohtalaisen hyvin: muotokuvien ja klassikoiden kopioimisen jälkeen Mikael oli siirtynyt vapaa-ajan töissään kohti Jackson Pollockmaista abstraktia ekspressionismia, mikä sai ymmärrystä sivistyneemmiltä taiteen harrastajilta. Mikael oli joutunut viime aikoina ikävän kolmiodraaman uhriksi ja se ei voinut jäädä pois hänen mielestään Hänen neljäs serkkunsa Michael Johnson oli löytänyt Mikaelista sielunveljen ja he olivatkin olleet viimeisen puolen vuoden aikana kuin paita ja perse. Vaikka suhde Michaeliin oli täysin platoninen, ei se ollut saanut ymmärrystä Abigail Fredriksonilta, johon Mikael oli tutustunut kirjallisten kokeilujensa välityksellä. Abigail oli mukava parikymppinen englantilaistanskalainen, vaalea nätti tyttö, joka oli muuttanut Lontooseen opiskelemaan filosofiaa ja kirjallisuutta ja jotenkin katsoen hänen ja Mikaelin välit olivat syventyneet romanssin asteelle. Mikaelin vaikea isäsuhde oli kuitenkin saanut aikaan sen, että hän pyrki henkiseen siteeseen ennemmin miesten kuin naisten kanssa ja kymmenen vuotta vanhempi oli vastannut tuohon tarpeeseen ja siksi Mikael olikin viimeisen puolen vuoden aikana oleskellut paljon Michaelin Kensingtonin asunnolla, missä serkukset keskustelivat, kaulailivat ja käyttivät päihteitä. Michael oli aloittanut London Timesissa, opiskeltuaan Oxfordissa, taloustoimittajana, mutta oli saanut myöhemmin omasta halustaan siirron kultturi- ja kirjallisuusarvostelijaksi. Abigailin hermoja oli koetellut Michaelin Mikaelin ensimmäisestä runoteoksesta kirjoittama arvostelu, jossa Michael oli hänen mielestään keskittynyt liian suurta huomiota runon ”Kaapittuminen” analysointiin: hänen mukaansa Mikael oli pyrkinyt antamaan Mikaelista kuvan homoseksuaalina, mikä hän ei todella omien sanojensa mukaan ollut. Viimeinen pisara oli Abigailille ollut se, kun hän oli tullut Mikaelin asunnolle ja löytänyt sieltä hänet ja Michaelin sylikkäin vannomassa ikuisia ystävyyden valoja toisilleen. ”Jos sinä et voi luopua tuosta englantilaisuuteen identifioitumisfetissistä kaimasi kanssa, ei meidän tarvitse enää olla toistemme kanssa tekemisissä!” hän oli huutanut ja lähtenyt ennen kuin Mikael oli ennättänyt vastata tai puolustella tekojaan. Tällä hetkellä Mikaelin mielessä oli Abigail ja suureen pinteeseeen toimituksessa kirjoittamastaan artikkelista joutunut Michael. Mikael ei voinut sisäistää sitä, että hänen olisi tullut joutua luopumaan toisesta toisen vuoksi. Primarkin edessä oli ruuhkaista ja Mikael törmäsi nuoreen naiseen ja pyysi anteeksi: ”Excuse me, miss”, ”That's alright, sir”. Tuokin olisi voinut olla minun Abigailini, Mikael sanoi äänee samalla kun hän lähestyi Bayswateria, jonka etnisissä ravintoloissa hän oli opiskeluaikanaan tottunut syömään lounasta. ”Tandoori, Pradeh, please”, hän sanoi saavuttuaan intialaisen ravintolan ulkogrillille. Hän ei voinut kanaa mutustellessaankaan unohtaa Abigailia, joka rakasti intialaista ruokaa ja oli ollut useita kertoja vaihdossa ylhäiskastisten perhetuttaviensa luona Delhin lähellä. Mikael otti käteensä puhelimen ja etsi luettelosta tytön numeron ja painoi enterpainiketta. ”Tuut, tuut, tuut”, puhelimesta kuului kunnes lopulta vastaanottaja sulki puhelun. ”Voisiko se olla totta, haluaisiko Abigail todella katkaista kaikki välit”, Mikael pohti raskasmielisesti.  

Novelli

Pahan nousu

On kevät 2017, eduskuntavaalit lähestyvät ja presidentin vaalitkin järjestetään jo seuraavana vuonna. Suurimpina ennakkosuosikkeina pidetään populistisia puolueita Suomen kansallista oikeistopuoluetta ja Härmäläisten puoluetta, joka tunnettiin aiemmin Perussuomalaisina. Kansallinen oikeistopuolue syntyi Kokoomuksen ja Keksustan hajottua ja sen jälkeisessä yhteenliittymässä. Kaksi puoluetta ovat ajaneet voimaperäisesti Suomen irtaantumista Euroopan unionista, irtaantumista yhteisvaluutta eurosta, maahanmuuton lopettamista, kehitysavun lopettamista, konservatiivisten kulttuuriarvojen jalustalle nostamista, kansallisvaltiota, protektionistista taloutta ja amerikkalaisen hallintojärjestelmän, jossa presidentillä on suuri valta, käyttöönottoa ja liittymistä Natoon. Mikael von Alsass ei ole voinut seurata tätä poliittista kehitystä rauhallisin mielin. Hän on ollut vihreän puolueen jäsen jo miltei viisi vuotta. Puolueen jäseneksi hän oli liittynyt, koska Vihreät olivat näemmä jääneet Suomessa ainoaksi vaarallista kehitystä ennakoivaksi ja vastustavaksi ryhmittymäksi ja puolueeksi. Vihreät olivat vaaliohjelmassaan asettuneet tukemaan Suomen EU-jäsenyyttä, yhteisvaluutta euroa, Euroopan sisäistä vapaata markkinataloutta, liberaalisuutta sosiaalisissa arvoissa ja asenteissa sekä ympäristöarvojen voimakasta korostamista. Viimeiset vuodet olivat johtaneet Suomen kohti populismia ja ”vahvaa johtajaa”. Monet ihmiset olivat pettyneet Kokoomuksen ja Keskustan johtaman hallituksen EU-politiikkaan, jossa Suomi sai vuodesta toiseen jatkaa nettomaksajana ja jossa se sai taata taloudellisesti heikompien valtioiden talouden eheyttämisongelmien ratkaisua. Koska Keskusta ja Kokoomus halusivat jatkaa vallankahvassa Suomessa päätti niiden patakonservatiiviosasto ryhmyreittensä johdolla fuusioitua uudeksi puolueeksi, mistä syntyi Suomen kansallinen oikeistopuolue, joka arvoissaan palasi pimeisiin aikoihin vuosikymmeniä taaksepäin. Härmäläisten puolue oli syntynyt Perussuomalaisten EU-vastaisuudesta, jonka avulla he olivat saaneet mukaansa osan Vasemmistoliiton edustajista. Demarit olivat kutistuneet merkityksettömäksi pienpuolueeksi, siitä oli myös siirtynyt edustajia Vihreisiin. Fuusioitumisensa seurauksena kaksi suurinta puoluetta olivat jo kesken vaalikauden alkaneet marginalisoimaan oppositiota.Tämän he olivat mahdollistaneet monopolisoimalla eduskuntakeskustelussa eniten käytetyimmät termit omien määritelmiensä alaisiksi ja kieltäytymällä tunnistamaan termejä erilaisten määritelmien alla. Kansallinen oikeistopuolue ja Härmäläiset olivat alkaneet puhua ”poikkeustilasta”, jossa seuraavat vaalit käytäisiin. Sen vuoksi suoraa tukea amerikkalaisilta saavat ”Kansan puolustamisjärjestöt” olivat alkaneet hiljentää oppositiota tukevia kansallisyhteiskunnallisia järjestöjä. Hallitus pyrki oikeuttamaan politiikkansa tuhoamalla opposition kansalaisjärjestöjä ja valtaamalla niitä, joita ei voitu tuhota. Amerikan vaikutus Suomen politiikkaan oli kasvanut suureksi sen vuoksi, koska Yhdysvallat tarvitsi Suomea Irania ja Saudi-Arabiaa vastaan käymiinsä sotiin. Yhdysvaltojen pyrkimys oli yhdistää eurooppalaiset kansat Naton määräysvallan alle asettamalla niihin suurta toimivaltaa käyttäviä ja hallussaanpitäviä valtion päämiehiä. Vihreät olivat jo asettaneet ehdokkaansa tulevia presidentinvaaleja varten ja hän edustikin koko oppositiota: Vihreiden ehdokas oli Antti Kuusisto. Koko hallituksen edustajana vaaleihin oli asetettu Kansallisen oikeiston johtaja Nyrki Haapainen. Von Alsass oli jo pitkään epäröinyt sitä voisiko tilanne vielä ratketa ilman hallituksen hyödyntämänkin Carl Schmittin käsitteellä partisaaneista. Alsass oli ollut kirjeenvaihdossa niin Kuusiston kuin Vihreiden entisen johtajan Olli Kiiminginvaaran sekä Pentti Linkolan ja mm. Theodore Kaczynskin kanssa. Tilanne näytti kaikkien mielestä vaikealta jopa mahdottomalta ja tämän seurauksena Mikael joka oli tekemässä postdoktoraatiotaan filosofiasta Turun Yliopistossa olikin alkanut mm. Schmittin perusteella miettiä mahdollisia toimintatapoja sitä vartenm että poliisidiktatuuria muistuttava Kansallinen oikeisto Härmäläisillä varustettuna pääsisi valtaan ja saisi Haapaisen presidentiksi miltei diktaattorin valtuuksilla varustettuna. ”Jotain pitäisi tehdäm että Suomi voisi pelastua!” oli hän sanonut Vihreiden puoluevaltuuston kokoontumisessa puoluetovereilleen. Alsass oli myös kehittänyt yhteyksiään Keski-Eurooppaan missä vallankumouksellisen toiminnan suunnittelu oli keskittynyt nuorten poliittisten radikaalien muodostaman järjestön ”Le commune rougen” suunniteltavaksi. Se muodostui avantgardea edustavista nuorista luovista poliittisista radikaaleista, jolla oli sivujärjestöjä mm. Lontoossa, Düsseldorfissa, Roomassa ja Berliinissä. Kuusisto oli kuitenkin puhunut vielä tähän asti maltillisuudesta hallitusta vastaan suunnatuissa vastatoimissa. Alsassin mieli oli kuitenkin jo ratkeamispisteessä myös sen vuoksi, että hänen poliittista filosofiaa ja kansalliseen oikeistoon nähden erilaista sosiaalista etiikkaa julkituonut väitöskirjansa oli herättänyt yliopistolla konservatiivisten opiskelijoiden ja tutkijoiden keskuudessa ärtymystä ja pilkkaa. Jotain olisi tehtävä ennen kuin se kävisi täysin mahdottomaksi, näytti täysin selvältä että epävapaa Suomen kansa tulisi äänestämään Kansallisen oikeistopuolueen ja Härmäläiset valtaan. Vihreiden kannatus oli suurinta kaupungeissa, mutta hallituspuolueet pystyivät selvästi ohittamaan tuon edun hallitsemalla suvereenisti pikkupaikkakuntia ja maaseutua. Alsass ajatteli, että hänen tulisi nyr valmentautua tilanteeseen jossa muut kuin epätoivoiset teot eivät enää vaikutuksessaan tehoaisi.  

Novelli

Kaupunkilaisia-sarja: Lääkäri

Psykiatrian lääkäri Stina Ala-Nyhviäinen huokasi syvään ja laski yhden uuden potilastarkkailulähetteen pöydälle eteensä. Nainen ei tiennyt mitä olisi ajatellut potilaasta. Hän mietti äskettäin päättynyttä palaveria, jossa potilas oli kertonut sairaalaan joutumisensa syitä. Nuo syyt olivat vaivanneet Ala-Nyhviäisen mieltä myöskin siksi, että hän joutui tietyn asiakohdan vuoksi pitämään niitä hyvin henkilökohtaisina, myös hänen omaa elämäänsä koskeviksi. Hänellä oli ollut jo kolmatta vuotta suhde, joka oli kiinnittänyt hänen huomiotaan niin henkilökohtaisella kuin ammatillisellakin tasolla. Mies joka oli vaivannut hänen mieltään oli ammatiltaan lukion elämänkatsomustiedon opettaja, sivistynyt ja avarakatseinen mies, mutta samalla kuitenkin herkkä, luova ja sisältä rikki oleva ihminen. Mies ei ollut koskaan halunnut avautua mieltään tunnetasolla vaivaavista ongelmista, vaikka hän kognitiivisella tasolla olikin kaikin puolin hyvin avoin, seurallinen ja ystävällinen. Ala-Nyhviäisen hänestä saaman kokemuksen mukaan hänen miestään vaivasivat vieläkin tietyt lapsuudenkodin psykodraamaan ja -historiaan liittyvät asiat. Lukuisia kertoja hän oli yrittänyt saada hänet avautumaan näistä asioista edes vähäsen, mutta aina hanke oli osoittautunut jokseenkin turhaksi. Mies ei yksinkertaisesti halunnut puhua niistä asioista ja myös yksilöterapia oli osoittautunut niiltä osin turhaksi., mies oli vielä kaiken lisäksi masentunut viime aikoina pahasti, omien sanojensa mukaan siksi, koska häntä vaadittiin puhumaan asioista, joista hän itse ei halunnut puhua. Nyt lääkärin arvioon Rauhalehdon sairaalaan oli tuotu 19-vuotias filosofian opiskelija, joka oli itseilmaisullaan hämmentänyt Ala-Nyhviäisen mieltä: Hän oli tuonut esiin täsmälleen samankaltaisia asioita, joita hänen miehensä oli vuosia valittanut: toisten ihmisten ajattelukyky vaikutti niin rajoittuneelta ettei hän ollut tullut arvostetuksi läheistensä piirissä. Kuten Ala-Nyhviäisen mies, myös nuori filosofi oli kokenut ongelmiensa alkaneen jo varhaisesta lapsuudesta ja nuoruudesta: vanhemmat eivät olleet ymmärtäneet ja toiset samanikäiset eivät olleet juuri muuta tehneet kuin syrjineet ja kiusanneet. Ala-Nyhviäisen mies oli kritisoinut häntä etenkin siitä, että miehen mielestä hänellä ei ollut koskaan ollut selkeitä päämääriä elämässä, hänen mielestään Ala-Nyhviäinen oli elänyt aina lääkiksestä alkaen ”uomaelämää” ja siksi hänellä oli miehen mielestä yksityis- ja professionaalisen elämän yhdistävä ja läpäisevä problematiikka: Ala-Nyhviäinen ajautui aina vanhoihin ratoihin ja ajautui siinä samalla kauemmaksi omista potilaistaan ja samalla myös omista läheisistään. ”Te olette vain samanlainen kalkkeutunut pikkuporvarillisen järjestyksen legitimaatiota valvova kapo kuin kaikki muutkin kaltaisenne” oli nuori filosofi lausunut vimeisiksi sanoikseen ennen kuin poistui huoneesta sen jälkeen kun Ala-Nyhviäinen oli jatkanut hänen tarkkailuaan päivällä. ”Olenko minä tässä todella oikeassa? Onko mieheni ongelmat aina olleet epätodellisia vai onko minun antropologinen kykyni todella rajoittuneempi kuin mitä se oli aiemmin?” lääkäri totesi ääneen samalla kun hänen rintaansa alkoi pistää. Ala-Nyhviäinen otti nitron purkista, jonka hän otti pöydältä ja tiputti sen jälkeen tabletin suuhunsa ja kaatoi perään vettä. ”Onko ihmisellä niin suurta oikeutta vaatia ymmärrystä toisilta ihmisiltä? Olenko minä vai onko mieheni tässä oikeassa?”. Ala-Nyhviäinen korjasi ryhtiään istuttuaan hetken pöytänsä ääressä ja työnsi filosofia koskevat paperinsa pöytänsä laatikkoon, lukitsi sen, otti naulakosta takin yllensä, sulki valot ja poistui työpäivän päätteeksi huoneestaan. Seuraavana päivänä Ala-Nyhviäinen saapui normaaliin aikaan töihinsä, vaikka hän ei ollut saanut nukuttua koko yönä: hänen miehensä oli mennyt nukkumaan olohuoneen sohvalle ja jättänyt Ala-Nyhviäisen pohtimaan ongelmaansa yksin makuuhuoneeseen. Ala-Nyhviäinen avasi R-kioskilta ostamansa kahvikupin kannen ja hörppäsi kuumaa juomaa. Ala-Nyhvitäisen päätä särki ja hän ei suoranaisesti odottanut innolla nuoren filosofin tapaamista, joka oli sovittu kello yhdeksäksi. ”Sinä et vain ymmärrä minua! Onko sinusta niin, ettei kukaan voi ymmärtää ihmistä, jota muut eivät ymmärrä?” hänen miehensä oli viimeksi aamulla tivannut. Ala-Nyhviäinen ei ollut vieläkään ymmärtänyt sitä, mitä miehensä oli kysymyksellään tarkoittanut: tarkoittiko hän epäsovinnaista filosofista maailmankatsomustaan vai miehensä nuoruuden aikaista boheemielämää, jonka aikana tehdyistä virheistä mies kantoi edelleen suurta syntitaakkaa, jota hän ei ollut vieläkään pystynyt sovittamaan itsensä kanssa. Tätä miettiessään Ala-Nyhviäinen ei havainnut kellon lähestyvän tasaa ja pian sen jälkeen Elias McDough istuikin hänen edessään pehmustetulla penkillä. ”Ei se jos ihminen kokee dekadenssin ja siitä syntyvän absintista voimistuvan itsenäisen ajattelun kauden, tarkoita sitä, että yhteiskunta voisi ikuisesti kieltäytyä ymmärtämästä minua ja toisia taiteellisesti lahjakkaita ja herkkiä ihmisiä. Te ette voi mahduttaa minua tämän sovinnaisen porvarillisesta moraalista vaikuttuneen röntgensäteen sisään: se jos teillä on vaikeuksia ymmärtää minua ei tarkoita sitä, että kaikilla ihmisillä olisi samanlaisia vaikeuksia ymmärtää minua ja vaikka niin olisikin tulisi tohtorin antaa esimerkkiä tyhmemmille ihmisille siitä, että psykiatria voi auttaa jo avopuolella ihmisiä, jotka ovat kokeneet ostrakismoksen toisten, ennen häntä lähinnä olleiden ihmisten toimesta. Ymmärrättekö te minua, tohtori?” Ala-Nyhviäinen puhahti äänekkäästi: hän sanoi: ”Minä ymmärrän että minä en ymmärrä teitä ja minä en ymmärrä että minä ymmärrän teitä”, hän sanoi ja tiputti kynän kädestään pöydälle. ”Minä hankin teille toisen lääkärin”, hän vielä lisäsi.

Minkälaisia haasteita elämänkatsomustiedon opetuksessa on ja miten niihin voisi vastata

Elämänkatsomustieto on katsomusaine, jolla pyritään tarjoamaan vaihtoehto perinteisiin kouluissa opetettaviin uskontoaineisiin. Elämänkatsomustietoa opetetaan uskonnottomille oppilaille, jotka eivät kuulu minkään kouluissa opetettavan uskonnon piiriin. Elämänkatsomustiedossa oppiaineena opetetaan erilaisia ihmis- ja maaílmankuvia, kulttuurituntemusta, uskontotiedettä, tieteellistä maailmankatsomusta ja uskonnotonta maailmankatsomusta erilaisista toisista poikkeavista näkökulmista. Elämänkatsomustietoa voi Suomessa opiskella kaikilla luokka-asteilla ja yliopistossa, vaikka elämänkatsomustiedosta ei voikaan valmistua yliopistosta sitä pääaineena pitäen. Elämänkatsomustiedon opetuksen piiriin kuuluvat siis kaikki ne oppilaat, jotka eivät kuulu jonkin koulussa opetettavan uskonnon piiriin, mutta sen voivat valita käydäkseen myös sellaiset oppilaat ja opiskelijat, jotka kuuluvat jonkin tunnustuksellisen uskonnon piiriin. Elämänkatsomustieto voikin tarjota monille sellaisille uskontoihin kuuluville, joiden elämään kuuluu kyseenalaistaminen, hyviä mahdollisuuksia nähdä yli sen oman uskontoon kuuluvan elämänpiriin rajan, jota monet yksioikoisesti uskontoja opiskelevat ja niihin uskovat eivät tohdi edes ajatuksen tasolla ylittää ja nähdä ohi. Elämänkatsomustietokin käsittelee uskontoja, ja esimerkiksi yliopistossa elämänkatsomustiedon kursseihin kuuluu uskontojen tutkimuksen kurssi, mutta sen piirissä uskontojen tutkiminen ei ole tunnustuksellista, ja ei sisällä jonkin uskonnollisen etiikan yksioikoista julistamista, vaan se tarkastelee kaikkia uskontoja samoin kriteerein ja sen nähden että ne kaikki voivat tarjota eettisyydessään jotain sellaista mikä voitaisi sisällyttää myös uskonnoista vapaaseen sekulaariin soveltavaan etiikkaan. Elämänkatsomustieto on uskonnotonta siinä mielessä, ettei se tunnusta mitään uskonnollisten maksiimien leimaamaa oppijärjestelmää omakseen. Siinä mielessä, jos elämänkatsomustietoa tahtoisi lähestyä uskonnollisin termein, se on enemmänkin polyteistinen kuin monoteistinen, yksijumalinen tapa lähestyä esimerkiksi tällaisia uskonnollisia kysymyksiä kuin esimerkiksi mikä on ihmisen sielun olemus tai kysymys siitä onko ihminen syyllinen johonkin jne. Koska useimmat pääasiallisista uskonnoista ovat yksijumalisia tulee elämänkatsomustiedon suhtautua niihin kyseenalaistavasti. Elämänkatsomustieto voidaankin katsoa lähenevän enemmän idän uskontoja kuin perinteisiä länsimaisia uskontoja, jotka perustuvat useimmin yksioikoisiin joltain ”Korkeammalta taholta” saneltuihin dogmeihin. Elämänkatsomustieto ei missään nimessä ole dogmaattinen oppiaine, se pikemminkin eroaa ja erottaa itsensä dogmaattisista tavoista tarkastella maailmaa. Elämänkatsomustiedon opetuksessa kuitenkin tulisi ottaa huomioon se, ettei uskontoja ja uskonnollisia tapoja tarkastella maailmaa lytätä epä-älyllisin perustein vaan niitä pitää voida tarkastella objektiivisesti ja tunnustamatta jotain sellaista tahoa, jolla voisi olla valmis tarkastelematon näkemys jostain sellaisesta joka koskee valmiina näitä tapoja tarkastella maailmaa. Elämänkatsomustieto on siinä mielessä ideologinen aine, että sen on tarkoitus kasvattaa sitä oppivat ihmiset hyväksymään ne perusteet joiden sisällä yhteiskunnassa toimitaan ja joiden perusteella kestävän kehityksen ja suvaitsevaisuuden normeja pidetään yllä. Nimenomaan ihmisoikeuksien ja monikulttuurisuuden hyväksyminen on tärkeä osa elämänkatsomustiedon opetuspäämääristä, ja jos sen voidaan katsoa jonkin perusteen nojalla eroavan varsinaisesta uskonnon opetuksesta, on se, että elämänkatsomustietoa oppivista on tarkoitus tehdä toisia erilaisia ihmisiä kohtaan suvaitsevaisempia ihmisiä kuin niistä, jotka oppivat vain yhtä dogmaattista tapaa lähestyä maailmaa. Elämänkatsomustieto on siis sekulaarinen, pluralistinen katsomusaine, joka ottaa huomioon monenlaisia maailmankatsomuksia ja ihmiskäsityksiä. Sen opettaminen vaatii jotain sellaista opettajaltaan, jota esimerkiksi uskonnon opettajalta tai matematiikan opettajalta ei vaadita, ja se on kai etenkin tietynlaista avarakatseisuutta, ja kannustamista siiihen, että oppilas voisi tulla yhtä avarakatseiseksi tavassaan lähestyä maailmaa erilaisten maailmaalähestymistapojen välityksellä. Opettaminen on etenkin jonkin asian omaksi tekemistä ja opetettaessa elämänkatsomustietoa on osattava antaa oppilaalle mahdollisuuksia ottaa käyttöönsä erilaisia tapoja maailman tarkastelemiseen so. erilaisten maailmankatsomusten tarkastelua objektiivisesti, samalla omaksuen ja samalla etäisyyden pitäen, siten ettei opetus muutu dogmien jakeluksi. Elämänkatsomustiedon opettaminen siis eroaa esimerkiksi näistä kahdesta mainitusta, uskonnon ja matematiikan opetuksesta siten, ettei se ole joidenkin tiettyyn päämäärään johtavien ohjeiden opettamista, vaan siinä on huomioitava kaikki sellainen, mikä voi johtaa useamman lähestymistavan omaksumiseen ja nimenomaisesti suvaitsevaisuuteen monikulttuurisuutta ja pluralismia kohtaan. Matematiikassa ja uskonnossa on vain yksi tie, kun elämänkatsomustiedossa on monta tietä, joiden kaikkien omaksumiseen ja tarkasteluun sen opetuksessa pyritään ja tehdään työtä sen eteen. Tarkasteltaessa haasteita joita elämänkatsomustiedon opetuksessa voidaan kohdata, voidaan sanoa niiden koostuvan monesta erilaisesta kohdasta. Brookfield kirjoittaa taitavan opettamisen olevan sellaista, mikä auttaa opiskelijaa oppimaan, joten haaste siinä olisi se, ettei opettaja saa opiskelijaa oppimaan niitä sisältöjä jotka kuuluvat elämänkatsomustiedon aineen opettamiseen eri luokka-asteilla. Taitava opettaja siis saa aikaan elämänkatsomustiedon luokassa sellaisen pluralistisen ja polyteistisuutta tukevan eetoksen, joka ei estä kaikkia oppilaita omaksumaan sitä missään tilanteessa, vaan tukee avarakatseista maailmankatsomusten ja ihmiskäsitysten tarkastelua objektiivisella tasolla, vaikka siihen kuitenkin myös kuuluu subjektiivinen puoli, jonka on tarkoitus tukea yksilöllisen oppilaan oman henkilökohtaisen maailmaan ja ihmisiin liittyvän katsomusjärjestelmän kehittymistä. Taitava opettaja siis huomioi elämänkatsomustiedossa molemmat yleisemmän objektiivisen ja suvaitsevaisemman puolen sekä myös subjektiivisen henkilökohtaista kasvua edistävän puolen, joka liittyy elämänkatsomustiedon kautta saatavien tietojen talletukseen niin sanottua henkilökohtaista rekisteriä varten. Jos ajatellaan oppilaiden valmiuksia elämänkatsomustiedon oppiaineen oppisisältöjen omaksumista varten, on sanottava, että opettajan tulisi tukea sekä objektiivisen ulottuvuuden kehittymistä avustamalla oppilaita omaksumaan elämänkatsomustiedolle ominainen tapa tarkastella esimerkiksi erilaisia maailmankatsomusjärjestelmiä olemalla ottamatta niihin kuitenkaan liian henkilökohtaista asennetta. Samaten subjektiivisen ulottuvuuden kehittymistä tulisi tukea auttamalla oppilaita tulemaan enemmän introspektiivisimmiksi, sellaiseksi joka voisi kasvattaa omaa minää tulemaan elämänkatsomustiedosta ammentavaksi minäksi. Brookfieldin mukaan toiseksi taitavat opettajat omaksuvat kriittisesti reflektiivisen asenteen käytäntöä kohtaan. Elämänkatsomustiedon yhteydessä tämä voisi tarkoittaa sitä, että kaikessa opettamisessa opettajien tulisi voida pitää välimatka opetettaviin sisältöihin, että oppilaille voitaisiin antaa mahdollisuus oppia oppisisällöt omalla kriittisesti reflektiivisellä asenteellaan. Kriittinen reflektiivisyys tarkoittaa kyseenalaistavaa pohtivaa asennetta, joka ottaa kantaa merkityksellisten asioiden eri puoliin jumittumatta kuitenkaan samalla yhteen ainoaan positioon. Opetuksen käytäntö tarkoittaa sitä, millaisessa järjestyksessä elämänkatsomustiedon oppisisältöjä käsitellään esimerkiksi luokkaopetuksen järjestyksen sisällä. Kriittinen reflektiivisyys ja kriiittisesti reflektiivinen asenne voisi siis käytännön yhteydessä tarkoittaa sitä, että kaiken elämänkatsomustietoon sisältyvän yhteydessä säilytetään pluralismiin liittyvä etäisyys näitä asioita kohtaan ja ne pyritään antamaan oppilaille sellaisena, että sitä voi vapaasti käsitellä elämänkatsomustietoon liittyvä suvaitsevaisen ja pluralistisen asenteen avulla. Elämänkatsomustiedon opetuksessa tulee huomioida mahdollisimman suuri määrä erilaisista maailmankatsomuksista ja ihmiskäsityksistä tulevasta aineksesta ja sitä tietämystä tulee voida pitää mukana siirryttäessä seuraavaan aiheeseen ja siten kriittinen reflektiivisyys on kriittisesti valikoivaa ja valikoitua mukana ”eri asennoissa” pitävää tiedollista asennoitumista ulkoiseen elämään ja oppimiseen ja opettamiseen. Kriittisyys on etenkin välimatkan pitämistä sellaiseen tiedolliseen asennoitumiseen joka rakentaa poteroita erilaisiin tiedollisiin positioihin. Kriittinen tarkastelutapa on kyseenalaistavaa kyselevää tarkastelua. Reflektiivisyys taas tarkoittaa ajattelun avaruutta ja siten kriittinen reflektiviisyys on mahdollisimman avaraa kyseenalaistavaa ja kyselevää tiedollista asennoitumista, joka liikkuu jokaisella hetkellä eri positioiden välillä.

Brookfieldin mukaan kaikkein tärkein tieto, jonka taitavat opettajat tarvitsevat hyvää työtä varten on jatkuva tietoisuus siitä miten opiskelijat kokevat oppimistaan ja havainnoivat opettajansa tekoja. Elämänkatsomustiedossa tämä voisi tarkoittaa sitä, miten pitää kiinni objektiivisen ja subjektiivisen tason ylläpitämisestä opetuksessa. Pitää samalla aikaa opiskelijoita matkalaisina oman elämänkatsomuksensa muodostamisessa ja miten saman aikaa pitää kiinni siitä, että opiskelijat omaksuvat myös toispuolisen objektiivisen ja kriittisen asenteen oppimistaan ja oppimiaan oppisisältöjä kohtaan. Miten sitten opiskelijat voivat kokea oppimistaan? Jos taustalla on aito kriittinen asenne elämänkatsomustiedon sisältöjä kohtaan, etenkin silloin jos opiskelija on uskonnoton ja aidosti kyseenalaistava, voi auttavilla kognitiivisilla taidoilla saada oppimisestaan ja opetetuista sisällöistä paljonkin minkä voi sitä myötä kokea omanaaan. Jos opiskelijat siis esimerkiksi lukiotasolla ovat jo kognitiivisesti kypsiä on hyvän opettajan antamasta opetuksesta syytä olettaa, että kaikki voivat sitä omaksua riittävällä tasolla. Opetuksen tulee kuitenkin olla riittävässä määrin kyseenalaistavaa ja kriittistä, että sen voi katsoa korvaavan uskonnon opetuksen samalla tasolla, koska uskonnottomien joukosta voisi luulla löytävän keskimääräistä enemmän kyseenalaistavia oppilaita. Opiskelijoiden jotka tulevat elämänkatsomustiedon tunneille, ja jotka eivät mahdollisesti ole saaneet opiskella vielä esimerkiksi filosofiaa, voisi luulla olevan vieraita vielä sellaiseen katsomuksellisen aineen opiskeluun, joka on kyseenalaistavaa ja kriittistä elämänkatsomustiedon opetuksen kaltaisella tavalla. Siksi hyvän opettajan on oltava tietoinen myös oppilaidensa taustoista muissa aineissa. EI kuitenkaan mielestäni ole oikein että elämänkatsomustietoa pidettäisiin pelkästään uskonnottomien aineena, siten että se aina tarjoaisi vaihtoehdon jonkin tunnustuksellisen uskonnon opetukselle. Olisi voitava senkin opetuksessa löytää jonkinlainen keskitie, joka voisi kaventaa välimatkaa toisten aineiden kuten tunnustuksellisten uskontojen opetukseen. Oikeastaan elämänkatsomustieto voisi parhaimmassa tapauksessa olla tukemassa sekularisoitua uskontoa ja sen yleistymistä yhteiskunnassa ottamalla uskontoja oppivia oppilaita tunneilleen. Silloin opettajan tulisi olla entistä tietoisempi tunneilleeen tulevien oppilaidensa taustoista, ei voida olettaa että elämänkatsomustiedon oppilaat tulisivat vain yhdestä helpolla tavalla määriteltävästä taustasta. Onkin hyvin tärkeää, että opettaja tiedostaa oppilaidensa mahdollisesti suurellakin tavalla poikkeavat taustansa. Oppilaat voivat poiketa toisistaan alkuperäisen uskontonsa, kielensä, kulttuurinsa, sosioekonomisen taustansa ja kansallisuutensa kautta. Kaikki nämä voivat vaikuttaa siihen, millä tavalla ja millaisilla tavoilla oppilaat voivat osallistua elämänkatsomustiedon opiskeluun, kuitenkin elämänkatsomustiedon tulisi voida olla mahdollisimman moniarvoinen ja erilaisia taustoja kunnioittava oppiaine, joka ei voi keskittyä vain yhden taustaltaan ja taidoiltaan samanlaisen oppilaan opettamiseen. Elämänkatsomustieto on tarjottava siten oppilaille, että he voivat sen taustastaan riippumatta lähes samalla tavalla omaksua. Elämänkatsomustiedon on oltava myös sekulaarista yhteiskunnassaselviämisoppia oppilailleeen opettava oppiaine, mikä tarkoittaa sitä, että sekä kirkkoon kuuluva että myös uskonnoton oppilas voivat samalla tavalla saada siitä jotain sellaista minkä avulla he voivat parhaimmalla mahdollisella tavalla funktioitua yhteiskunnan sisällä sen aktiivisiksi ja monilla tahoilla toimiviksi jäseniksi. Opettajan on voitava olla mahdollisimman riippumaton erilaisista uskomusjärjestelmistä siten, ettei hän tarjoile oppilailleen jotain yhtä poteroitua positiota, mutta toisaalta opettajan vahva subjektiivinen katsomusjärjestelmä voi tarjota oppilaillekin mahdollisuuksia mallioppimisella rakentaa omia katsomusjärjestelmiään, joiden on kuitenkin tunnustuksettomuuden vuoksi pysyttävä subjektiivisina. Opettajan tekojen, joita oppilaat havainnoivat, tulee olla sellaisia, jotka voivat olla todistamassa siitä, että opettaja todellakin osaa olla nimenomaan elämänkatsomustiedon oppiaineen opettaja. Nimenomaan tämä subjektiivisen ja objektiivisen aineksen välinen erottelu on yksi niistä tärkeimmistä asioista, joka koskee elämänkatsomustiedon opettajien henkilökohtaista integriteettiä. Elämänkatsomustieto siis on sekä henkilön omaa henkilökohtaista maailmankatsomusjärjestelmää koskeva oppiaine, jolla on syvän henkilökohtainen merkitys, etenkin siten, koska se monesti korvaa tunnustuksellisen uskonnon opetuksen koulussa, mutta toisaalta sen tapa lähestyä maailmankatsomuksia, uskontoja ja ihmiskäsityksiä on hyvin objektiivinen siten, että se ei pyri antamaan jotain valmista positiota omaksuttavaksi esimerkiksi kulttuurituntemuksen osa-alueella, mikä monesti voi liittyä siihen, että koska oppilaat tulevat pluralistisista taustoista, ei heille voida monikulttuurisessa yhteiskunnassa sanoa, että jokin tietty tapa lähestyä maailmaa olisi parempi kuin joku toinen on. Opettajan tulisi siis monikulttuurisessa pluralistisessa yhteiskunnassa lähestyä etenkin kulttuurituntemusta siten, että oppilaat ovat vapaita omaksumaan omaan henkilökohtaiseen katsomusjärjestelmäänsä osia kaikista niistä kulttuureista jotka ovat läsnä yhteiskunnassa, eikä vain joistakin niistä. Elämänkatsomustiedon on voitava lähestyä avoimesti kaikkia niitä yhteiskunnassa läsnä olevia ihmisiä ja heidän katsomusjärjestelmiään, jotka kaikki on voitava esittää opetuksessa yhtä läsnä ja yhtä lähellä olevina. Elämänkatsomustiedon voidaan katsoa saavan enemmän siitä, kun yhteiskunta on monikulttuurinen ja pluralistinen enemminkin kuin silloin jos yhteiskunta ei toteuttaisi moniarvoisuutta ja jos se olisi monokulttuurinen. Opettajan on siis tiedettävä mahdollisimman laajalti siitä miten erilaisista taustoista tulevat opiskelijat havainnoivat opetusta, ja siten opetukseen on opettajan voitava ottaa monenlaisia erilaisia näkökulmia. Elämänkatsomustiedon oppiainetta opettavan henkilön yhteiskuntatietoisuuden tuleekin olla erityisen laajaa ja moniulotteista, etenkin koska elämänkatsomustietoa tilastojen mukaan opetetaan eniten suurilla paikkakunnilla, joilla opiskelijoiden diversiteetti on eri indikoijien kautta tarkastellen erityisen laaja pienempiin paikkakuntiin verrattaessa. Opiskelijoiden ja opettajan välisen suhteen tärkein määrittäjä on se, että esimerkiksi kurssien alussa käytävien esittelyjen avulla päästään lähempään tietoisuuteen siitä, miksi juuri nämä oppilaat ovat tulleet juuri tälle elämänkatsomustiedon kurssille. Esitietoisuus siitä, että opiskelijat voivat valita elämänkatsomustiedon kurssit erilaisista syistä vaikuttuen, on tärkeä määrittäjä siinä, kun opettaja pyrkii löytämään yhteissäveltä elämänkatsomustietoa opiskelevien oppilaiden ja itsensä välille. Etenkin tänä päivänä, koska elämänkatsomustiedon sekulaari lähestymistapa houkuttaa entistä useammilla elämäntahoilla olevia ihmisiä, ei voida sanoa, että elämänkatsomustiedon oppilaan tausta olisi läheskään aina samanlainen ja yhtäläinen. Haasteena pitäisinkin siksi sen tietoisuuden kasvattamista, että opettajan tulee voida ohjata hyvinkin poikkeavista taustoista tulevia opiskelijoita ja monille opiskelijoille rajanveto subjektiivisen puolen ja objektiivisen puolen välillä ei ole täysin selvä ja samoilla asteilla määrittyvä. Ratkaisu tähän haasteeseen voi löytyä siitä, että opettajien yhteiskuntatuntemuksen ja kulttuurituntemuksen tulisi voida drastisella tavalla lisääntyä, jotta kaikki erilaisista taustoista tulevat oppilaat voivat saada elämänkatsomustiedosta sen, mitä he siitä todella hakevat. Kun opettaja muistaa diversiteetin, on kaikki silloin reilassa. 

Referaatti Herbert Marcusen kirjoista ”An Essay on Liberation”, ja ”Yksiulotteinen ihminen”.

Marcusen kirjan Essee vapautuksesta on suunnattu nuorille militanteille, jotka ymmärtävät käytävän kamppailun merkityksen, sen että kyseessä on suoranaisesti heidän elämänsä, jonka merkitys on vähentynyt vallassa olevien poliitikkojen, johtajien ja kenraalien käsissä. Elämästä on taas tehtävä merkityksellistä. Se on mahdollista vielä tänäänkin, josta käytävässä taistelussa ei enää noudateta orwellilaisen maailman pseudodemokratian sääntöjä ja noudatteita. Marcusen mukaan sosiaalisen teorian tarkoitus on analysoida olemassaolevia yhteiskuntia niiden omien pystyvyyksien ja funktioiden valossa ja identifioida näkyvillä olevia tendenssejä, jotka voisivat johtaa vallitsevien asiantilojen takana hahmottuvaan realiteettiin. Hävyttömyys on moraalinen käsite jota Establismentti käyttää ja samalla pahoinpitelee käsitettä soveltamalla sitä ei pelkästään omaan moraliteettiinsa vaan myös toisten. Hävytöntä ei ole kuva naisesta, joka on paljastanut häpykarvoituksensa mutta kuva täysin koristellusta kenraalista, joka esittelee hyökkäyssodassa saamiaan mitaleja, on. Hippirituaalit eivät ole hävytöntä, mutta kirkon korkean edustajan lausunto, jonka mukaan sota on välttämätöntä rauhalle, on. Lingvistinen terapia, yritys vapauttaa sanat (ja siten myös käsitteet) Establismentin harjoittamasta sanojen merkityksen vääntelystä ja väärentämisestä – vaatii moraalisten standardien siirtoa Establismentistä kapinaan sitä vastaan. Niin kutsuttu kuluttajatalous ja korporaatiokapitalismin politikat ovat luoneet ihmiselle toisen luonnon, joka sitoo hänet libidinaalisesti ja aggressiivisesti tuotemuotoon. Tarve jatkuvaan hallitsemiseen, kuluttamiseen käsittelyyn ja jatkuvaan uusien tuotteiden hankkimiseen, joka tarjotaan ja usutetaan ihmisten arkiin, näiden hyödykkeiden käytöstä jopa oman tuhoutumisen uhalla on tullut biologinen tarve juuri kuvaillulla tavalla. Auto ei ole tukahduttava, eikä televisio ole tukahduttava eivätkä kotitalouden tuotteet ole tukahduttavia, mutta autosta, televisiosta ja tuotteista, jotka on tuotettu kannattavan vaihtotalouden alla on tullut osa ihmisen omaa eksistenssiä ja aktualisaatiota. Siksi heidän täytyy ostaa kaupasta osa heidän omaa eksistenssiään; tämä eksistenssi on pääoman realisaatiota. Alaston luokkakuuluvuus rakentaa epäturvallisia ja romumaisia autoja ja niiden kautta tukee tuhoavaa energiaa; luokkakuuluvuus työllistää massamedian väkivallan ja tyhmyyden mainostamisella. Tehdessään niin hallitsijat vain tottelevat julkisen alueen, massojen vaatimuksia. Tarpeen ja tuottamisen kuuluisa laki etabloi harmonian hallitsijoiden ja hallittujen välille. Etabloiduista arvoista tulee kansan omia arvoja; adaptaatio muuruu spontaanisuudeksi, autonomiaksi; ja valinta sosiaalisten välttämättömyyksien väliltä on saatu näyttämään vapaudelta. Kapitalismi jälleentuottaa itsensä muuttamalla itseään ja tämä muutos on suurelta osin hyväksikäytön parantamista. Niin kauan kuin tämä on ihmiskunnan historiaa, luonnontilaa, eikä väliä ole sillä kuinka hienostunut se on, säilyy sivistynyt bellum omnium contra omnes, jossa toisten onnellisuuden täytyy elää toisten epäonnen vierellä. Kuluttajarajan kaventuminen on tehnyt mahdolliseksi työtätekevän luokan henkisen ja viettimäisen koordinaation; suurin osa järjestetystä työstä jakaa stabilisoivat, keskiluokan vastavallankumoukselliset tarpeet, jota todistaa heidän käyttäytymisensä materiaalisen ja kulttuurisen hyvän kuluttajana, mutta myöskin heidän emotionaalinen hylkimisensä nonkonformistista intelligentsiaa kohtaan. Voidaan päätelmöidä, että vapautus tarkoittaisi vastaan asettumista suuren enemmistön tahtoa ja hallitsevia intressejä vastaan. Vapaus tosiaankin on riippuvainen suuressa määrin teknisestä kehityksestä, tieteen edistyksestä. Mutta tämä fakta monesti hämärtää olemuksellisen etukäteisolosuhteen: jotta niistä voisi tulla vapauden välineitä tieteen ja teknologian pitäisi muuttaa niiden nykyistä suuntaa ja päämääriä; ne tulisi rakentaa uudelleen uuden herkkyyden mukaisesti – elämisen viettien vaatimusten mukaisella tavalla. Sellaisen yhteiskunnan rakentaminen esiolettaisi miehen jolla on erilainen herkkyys ja myös tietoisuus; miehen joka puhuisi eri kieltä, jolla olisi erilaiset elkeet ja joka seuraisi erilaisia impulsseja; miehen joka on kehittänyt vaistomaisen esteen julmuutta, brutaalisuutta ja rumuutta vastaan. Tuollainen vaistomainen muutos on käsitettävissä sosiaalisen muutoksen faktorina vain jos se etenee työn sosiaalisen jaon sisään, tuotantosuhteisiin itseensä. Kauniilla on biologinen arvo joka tarkoittaa käyttökelpoista, hyödyllistä ja elämää parantavaa. Näiden ominaisuuksien avulla esteettinen ulottuvuus voi toimia välineenä vapaalle yhteiskunnalle. Ihmisten suhteiden universumi, joka ei ole enää markkinoiden välittämä, joka ei enää perustu kilpailulliselle hyväksikäytölle tai terrorille; se vaatii herkkyyttä joka on vapautettu epävapaiden yhteiskuntien tukahduttavista tyydytyksistä. Se tarkoittaa herkkyyttä joka on vastaanottavainen muodoille ja todellisuuden moodeille, joita tähän asti on projektoitu vain esteettisestä mielikuvituksesta käsin. Esteettinen moraalisuus on puritanismin vastakohta. Se ei vaadi päivittäistä kylpemistä tai suihkua ihmisille, joiden siivoamiskäytännöt sisältävät systemaattista kidutusta, teurastamista ja myrkyttämistä; eikä se myöskään vaadi puhtaita vaatteita ihmisille jotka ovat ammatillisesti sidottuja tekemään likaisia sopimuksia. Mutta se vaatii maailman siivoamista siltä materiaaliselta törkyltä jota kapitalismin henki tuottaa ja myös itsensä hengen. Se korostaa vapautta biologisena välttämättömyytenä: on fyysisesti kyvytön sallimaan minkäänlaista tukahduttamista, muuta kuin sitä joka vaaditaan elämän suojelemiseen. Uuden maailman kaikkein uskaliaimpia kuvia, uusien elämäntapojen kuvia, ohjaa edelleen käsitteet ja logiikka joka korostuu ajatuksen kehityksessä, välitettynä sukupolvelta toiselle. Kummallakin puolella, herkkyyden ja järjen, historia etenee mielikuvituksen projekteihin, koska aistien maailma on historiallinen maailma, ja järki on käsitteellistä taituruutta ja historiallisen maailman tulkinta. Se on tuttu ilmiö, että alakulttuuriset ryhmät kehittävät oman kielensä, ottamalla jokapäiväisen kommunikaation harmittomat sanat konteksteistaan ja käyttämällä niitä niiden objektien tähdentämiseen jotka ovat tulleet tabuiksi vallitsevan Establismentin alaisuudessa. Tämä on hippien alakulttuuri: trippi, ruoho, syövyttävä ja niin eteenpäin. Mutta vielä kumouksellisempi diskurssin universumi tiedottaa itsestään mustien militanttien kielessä. Tässä on systemaattinen lingvistinen kapina, joka murskaa sen ideologisen kontekstin, jossa sanoja käytetään ja jossa niitä määritellään, ja laittaa ne vastakkaiseen kontekstiin – etabloidun negaatioon. Näin ollen mustat ottavat haltuunsa joitakin kaikkein subliimeimmista ja sublimoiduista länsimaisen sivilisaation käsitteistä, he desublimoivat ne ja antavat niille uuden määritelmän. Vapautettuna hyväksikäytön siteistä, mielikuvitus jota korostetaan tieteen saavutuksilla voisi muuttaa tuotannollisen voimansa kokemuksen ja kokemuksen universumin radikaaliin uudelleenmuotoiluun. Tässä uudelleenmuotoilussa estetiikan historiallinen topos muuttuisi: se löytäisi ilmaisun Lebensweltin muutoksessa – yhteiskunnassa taideteoksena. Tämä utooppinen päämäärä on riippuvainen vallankumouksesta vapautuksen tavoitettavalla tasolla. Koulutukselliset tarpeet ajavat liikettä pois yliopistoista kaduille, slummeihin, yhteisöön. Ja ajava voima on vastustus vaatimukseen kasvaa aikuiseksi, kieltäytyminen kypsyä ja toimia tehokkaasti ja ”normaalisti” yhteiskunnassa ja sen eteen: joka pakottaa väestön suurimman osan ansaitsemaan elantonsa tyhmissä epähumaaneissa ja ei-välttämättömissä töissä; joka ohjaa liiketoimintaansa ghettojen ja slummien takana ja joka harrastaa internaalista ja eksternaalista kolonialismia; joka on väkivallan ja tukahdutuksen läpitunkema samalla kun se vaatii totteliaisuutta ja alistumista väkivallan ja tukahdutuksen uhreilta; joka ylläpitääkseen tuottoisen tuloksellisuuden mihin sen hierarkia perustuu, käyttää sen laajoja resursseja tuhlaukseen, tuhoamiseen ja konformististen tarpeiden ja tyydytysten metodiseen tuottamiseen. Demokratian dialektiikka: jos demokratia tarkoittaa vapaan kansan itsehallintaa siten että kaikkia kohdellaan oikeudenmukaisesti, niin demokratian realisaatio olettaisi olemasssaolevan pseudodemokratian lakkauttamista. Oppositio joka on suunnattu, ei jotain hallinnon muotoa tai jotain yhteiskunnallisia olosuhteita vastaan, vaan annettua sosiaalista systeemiä vastaan kokonaisuutena, ei voi säilyä laillisena ja lainmukaisena koska etabloitu lainmukaisuus ja etabloitu laki ovat niitä asioita, joita se vastustaa. Absurdi tilanne: etabloitu demokratia tarjoaa yhä ainoan legitiimisen viitekehyksen muutokselle, ja siksi sitä tulee puolustaa kaikilta oikealta ja vasemmalta tulevilta ehkäisy-yrityksiltä, mutta samaan aikaan etabloidun demokratian säilyttäminen säilyttää status quon ja muutoksen ehkäisyn. Niin kauan kuin sosiaalinen systeemi lisääntyy uudelleen indoktrinaatiolla ja integraatiolla, itsetärkeä konservatiivinen enemmistö, enemmistö tuottaa itsensä systeemin – avoin muutokselle sisältäkäsin muttei muualta, sen institutionaalinen viitekehys. Jos vaihtoehdot olisivat demokratia ja diktatuuri (vaikka kuinka suosiollinen) vastaus olisi ei-ristiriitainen: demokratia on suositeltavaa. Joka tapauksessa, tämä demokratia ei ole olemassa ja hallinto toimii faktuaalisesti erinäisten painostusryhmien ja koneiden kautta, naamioidut intressit edustettuna ja toimien läpi demokraattisten instituutioiden. Etabloidussa sanavarastossa termi ”väkivalta” ei ole käytettävissä poliisin. Kansalliskaartin, marsalkkojen, merijalkaväen ja pommittajien yhteydessä. ”Pahat” sanat on varattu apriorisesti vihollista varten, ja niiden merkitykset määritellään ja muodostetaan vihollisen toimintojen perusteella välittämättä niiden motivaatiosta ja päämäärästä. Ei väliä siitä kuinka ”hyvä” päämäärä on, se ei kuitenkaan oikeuta laittomia välineitä päämäärän saavuttamiseksi. Lause-ehdotelma ”päämäärä oikeuttaa keinot” on tosiaankin yleisenä mielipiteenilmaisuna sietämätön – mutta nin on, yleisenä ilmaisuna myös sen negaatio. Radikaalisessa poliittisessa käytännössä päämäärä kuuluu erilliseen maailmaan joka on vastakohta etabloidun diskurssin ja käytöksen universumille. Poliittinen lingvistiikka on establismentin suojalevy. Jos radikaali oppositio tuottaa sille oman kielensä, silloin se vastustaa spontaanisti ja tiedostamattomasti yhtä kaikkein tehokkainta dominoinnin ja hallinnan salaista asetta.. Olemassaolevan lain ja järjestyksen kieli, joka oikeutetaan oikeussalien ja poliisin avulla, ei ole vain ääni mutta myös tukahdutuksen teko. Tämä kieli ei pelkästään määrittele ja tuomitse vihollista, vaan se myös luo hänet ja tämä luomus ei ole vihollinen sellaisena kuin hän on,vaan pikemminkin se millainen hänen täytyy olla suorittaakseen funktionsa establismentille. Lingivistinen universumi joka sisällyttää vihollisen (ali-ihmisenä) jokapäiväisen puheen rutiiniin voidaan transkendoida vain toiminnassa. Koska väkivalta sisältyy itse tämän yhteiskunnan rakenteeseen: akkumuloituna aggressiivisuutena joka ajaa elämän käytäntöä kaikkien korporatiivisen kapitalismin haarojen alueella, laillisena aggressiona moottoriteillä ja kansallisena aggressiona ulkomailla josta näyttää tulevan enemmän brutaalista mitä enemmän se ottaa uhrejaan – maailman lyötyjä – niitä jotka eivät vielä ole tulleet sivilisoiduiksi Vapaan Maailman pääoman puolesta. Tämän aggressiivisuuden mobilisaatiossa ikiaikaiset psyykkiset voimat aktivoidaan toimimaan systeemin ekonomispoliittisten tarpeiden puolesta: vihollisia ovat ne jotka ovat epäpuhtaita, saastuneita; ne ovat ennemmin eläimiä kuin ihmisiä; he ovat tartuntaa levittäviä ja uhkaavat puhdasta anestisoitua tervettä vapaata maailmaa. Ne pitää likvidoida, polttaa pois, tuhota kuin myrkky; niiden saastuneet viidakot pitää myös polttaa maan tasalle ja puhdistaa vapaudelle ja demokratialle. Ei voi olla olemassa ihmisten välistä yhteistyötä ilman lakia ja järjestystä, ylläpidettävää lakia ja järjestystä, mutta on olemassa hyvyyden ja pahuuden asteita jotka vallitsevat ihmisten välisissä suhteissa – joita voidaan mitata legitiimisen ja organisoidun väkivallan termeillä, jota tarvitaan suojelemaan etabloitua yhteiskuntaa köyhiltä, sorretuilta ja hulluilta: sen hyvinvoinnin uhreilta. Liberaalista porvaristoa, joka yhdistyisi köyhälistön kanssa ja johtaisi heidän kamppailuaan, ei ole olemassa. Ollessaan kurjassa materiaalisessa ja henkisessä puutteenalaisuudessa, he ovat riippuvaisia militantista johtajuudesta. Kuuban vallankumous ja Viet Cong ovat näyttäneet, se on mahdollista tehdä; on olemassa moraalisuus, humaniteetti, tahto ja usko joka voi vastustaa ja estää kapitalistisen leviämisilmiön giganttista teknistä ja ekonomista voimaa. Negatiivinen ajattelu löytää minkä tahansa voiman mikä sille siunaantuu empiirisestä pohjastaan: todellisesta inhimillisestä olosuhteiden kokonaisuudesta annetussa yhteiskunnassa ja annetuista vaihtoehdoista, joiden avulla tämän olosuhde voidaan ylittää, suurentaa vapauden aluetta. Tässä mielessä negatiivinen ajattelu on sen omien internaalisten käsitteiden puolesta ”positiivista”: suunnattua sitä kohti ja ymmärtäen tulevaisuutta joka on sisällytettynä nykyhetkeen. Hyväksikäytön sen kaikissa muodoissa pitää olla hävinnyt tästä kamppailusta: työsuhteista taistelijoiden väliltä kuten myös heidän yksilöllisistä suhteistaan. Ymmärrys ja hellyys toisia kohtaan, vaistomainen tietoisuus siitä mikä on pahuutta ja valhetta, sorron perintö voisi silloin todistaa kapinoinnin autenttisuuteen. Uusi radikalismi suuntautuu keskitettyö byrokraattista kommunismia ja semidemokraattista liberaalista järjestystä vastaan. On olemassa vahva spontaanisuuden jopa anarkismin elementti tässä kapinassa, se on uuden herkkyyden ilmaisua, herkkyyttä dominointia vastaan; tunnetta, tietoisuutta ja iloa vapaudesta vapaana olemisen tarpeen pitää edeltää vapautusta. Ei regressio edeltävään sivilisaation tilaan, vaan paluu kuviteltuun menetettyyn aikaan ihmisyyden todellisessa elämässä: edistyminen sivilisaation vaiheeseen jossa ihminen on oppinut kysymään sen puolesta mitä ja ketä varten hän järjestää yhteiskuntansa; vaihe jossa hän tarkastaa ja mahdollisesti jopa lopettaa kamppailun olemassaoloa varten laajnnetulla skaalalla. Katsoo mitä on saavutettu vuosisataisen epäonnen ja uhrien hekatombien myötä ja päättää että se on tarpeeksi ja että on aika nauttia siitä mikä hänellä on ja joka voidaan tuottaa ja parantaa minimaalisella eristetyllä työllä ; se ei ole teknisen kehityksen pysäyttämistä tai reduktiota vaan sen niiden piirteiden eliminoimista jotka säilyttävät ihmisen alistamisen apparaatille ja olemassaolon taistelun instensifikaation – tehdä enemmän työtä jotta voi saada enemmän hyödykkeistä, jotka pitää myydä. Toisin sanoen sähköistämistä tosiaan, kaikki tekniset laitteet jotka helpottavat ja suojelevat elämää, kaikki mekanisaatio joka vapauttaa ihmisen enetgiaa ja aikaa, kaikki standardisaatio joka poistaa väärennetyn a parasiittisen henkilökohtaisen palvelun enemmin kuin monistaa ne ja hyväksikäyttävän yltäkylläisyyden merkit ja laitteet. Jälkimmäisen termeillä (ja pelkästään jälkimmäisen termeillä) tämä selvästi tarkoittaisi regressiota – mutta vapautta hyödykkeiden vallasta ihmisen yli onvapauden etukäteisolosuhde. Ja on olemassa vastaus kysymykseen siitä mikä vaivaa useimpien hyvätahtoisten ihmisten mieliä: mitä vapaan yhteiskunnan ihmiset aikovat tehdä? Vastaus joka uskoakseni iskee asian ytimeen on annettu mustan nuoren tytön toimesta. Hän sanoi: ensimmäistä kertaa elämässämme me voimme olla vapaita ajattelemaan sitä, mitä me aiomme tehdä.

Marcuse puolustaa yksityisyyden, oman rauhan ja yksinäisyyden vapautta ja oikeutta. Yksityisyyden viheliäisestä vastakohdasta hän käyttää ilmaisua togetherness. Tässä yhteydessä tällaiset ilmaukset tarkoittavat valheellisen tuttavallista yhteishengen ja yksimielisyyden suosimista ja tyrkyttämistä, muiden kanssa olon asettamista erääntapaiseksi yhteisratkaisuksi pulmiin joiden ratkaisussa kukaan ei voi olla kenenkään toisen kaveri tai jossa yhteisyys johtaa harhaan ja kaverina oleminen ei tuo ratkaisua. Marcuse arvostelee kovin sanoin teknistä edistystä ja sen vaikutusta ihmisten elämiseen ja inhimillisen elämän käsitteisiin. Kokonaiseksi yhdenmukaistamis ja hallitsemisjärjestelmäksi tehty tekninen edistys luo inhimillisen elämän vastaisia elämisen muotoja kuten myös vallan muotoja., jotka ehkäisevät järjestelmää vastustavien voimien toimintaa. Näyttää siltä kuin että nykyinen yhteiskunta voisi ehkäistä yhteiskunnallisen muutoksen joka voisi saada aikaan erilaisia yhteiskunnallisia laitoksia, ja joka antaisia tuotantoprosessille uusia suuntia ja joka voisi synnyttää uusia inhimillisiä elämäntapoja. Tällainen yhteiskunnallisen muutoksen estäminen on teollisuusyhteiskunnan kenties merkittävin saavutus. Kansallisten päämäärien yleinen hyväksyminen, kaksipuoluejärjestelmä, pluralismin taantuminen, pääomapiirien ja järjestäytyneen työväen salainen yhteisymmärrys vahvassa valtiossa – kaikki tämä on todistuksena siitä vastakohtien yhdentämisestä joka on tämän saavutuksen seuraus yhtä lailla kuin sen edellytys. Porvaristo ja proletariaatti ovat menettäneet aiemman merkityksensä ja luokat ovat näyttäneet kokonaan kadonneen vallitsevasta yhteiskunnasta. Kapitalistinen kehitys on muuttanut näiden kahden luokan rakenteen ja tehtävän siten, etteivät ne enää näytä¨olevan historiallisen muutoksen vaikuttavia voimia. Kaiken muun ylittävä intressi vallitsevan olotilan säilyttämiseen ja parantamiseen yhdistää nämä aikaisemmat vastustajat nykyisen yhteiskunnan hienostuneimmilla alueilla. Tällaisen yhteiskunnan tehokkuutta ja kasvua edistävä läpikotainen järkiperäisyys on itsessään järjenvastaisuutta. Pelkästään se seikka, että suurin osa väestöstä hyväksyy tämän yhteiskunnan ja se että heidät pakotetaan hyväksymään se ei tee siitä yhtään vähemmän järjetöntä ja hylättävää. Marcusen mukaan erottelu toden ja väärän tietoisuuden ja todellisen ja välitttömän edun välillä on yhä mielekästä. Kun otetaan huomioon tämän yhteiskunnan kaikki totalitaariset piirteet ei voida enää pitää kiinni siitä perinteisestä näkemyksestä, joka pitää teknologiaa puolueettomana. Teknologiaa ei voida erottaa siitä mihin sitä käytetään: teknologinen yhteiskunta on hallinnoimisjärjestelmä, joka vaikuttaa merkittävällä tavalla tekniikan suunnitteluun, rakentamiseen ja tuottamiseen. Marcusen mukaan teknologian välityksellä kulttuuri, politiikka ja talous sulautuvat kaikkiyhteiseksi järjestelmäksi, joka joko nielee sisäänsä tai torjuu kaikki muut vaihtoehdot. Tämän järjestelmän tuottavuus ja kasvuvoima vakauttavat yhteiskunnan ja pitävät huolta siit'ä, että tekninen edistys pysyy hallinoimisjärjestelmälle sopivissa puitteissa. Näin ollen teknologisesta järkiperäisyydestä on tullut poliittista. Koneistettaessa yhteiskunnan välttämättömiä mutta vaivaa vaativia tehtäviä yksilöllisyyden tukahduttamisesta tulee tärkeää ja jopa elintärkeää. Marcusen mukaan nykyinen teollinen kulttuuri osoittaa saavuttaneensa vaiheen, jossa vapaata yhteiskuntaa ei enää voida asianmukaisesti määritellä taloudellisten poliittisten tai henkisten vapauksien perinteellisillä käsitteillä. Niin ei ole siksi, että näiden vapauksien kohdalla olisi tapahtunut merkityksettömäksi muuttumista van koska niissä on liian suuri merkityksellisyys sitä varten että niitä voitaisiin rajoittaa perinteellisiin muotoihin. Tarvitaan niiden uusia toteuttamisen tapoja, jotka vastaavat yhteiskunnan tarjoamia uusia mahdollisuuksia. Marcuse korostaa negaation eli kíellon merkitystä yhteiskuntaelämässä. Kiellon kautta tulkiten taloudellinen vapaus merkitsee vapautta taloudesta – taloudellisten voimien ja suhteiden vallasta. Vapautta jokapäiväisestä olemassaolon taistelusta, elatuksensa ansaitsemisesta. Poliittinen vapaus tarkoittaisi vapautta sen kaltaisesta politiikasta joka ei ole vahvasti ihmisten valvottavissa. Siten henkinen vapaus tarkoittaisi sitä että yksilöllinen ajattelu palautetaan – joka on nyt joukkotiedotuksen ja joukkoindoktrinaation vaikuttamaa – ja poistetaan niin sanottu yleinen mielipide ja sen pääasialliset tuottajat. Marcuse kirjoittaa tarpeiden muokattavuudesta ja muovailtavuudesta ja hänen mukaansa puhtaasti biologisen tason ylittävien inhimillisten tarpeiden luonne, voimakkuus ja tyydyttäminen ovat aina olleet ennalta muokattavan oloisia. Marcusen mukaan tärkeää on erottaa todet ja väärät tarpeet. Vääriä ovat ne jotka yksilön on ollut pakko hyväksyä, koska erityiset yhteiskunnalliset yksilön totuutta tukahduttavat edut ovat niin vaatineet: ne ovat tarpeita jotka pysyttävät raskaan työn, kurjuuden, hyökkäävyyden ja epäoikeudenmukaisuuden. Tukahduttavien tarpeiden hallinnollinen asema on realisoitunut tosiasia, jolle annnetaan hyväksyntä, koska ei uskalleta tietää muuta ja koska ihmiset ovat lannistettuja. Marcusen mukaan jokainen tietoisuus ja omatunto jokainen kokemus joka ei tunnusta vallitsevaa yhteiskunnallista etua ajatttelun ja käyttäytymisen ylimmäksi laiksi, suhtautuu vakiinnutettuun tarve- ja tyydytysten maaillmaa tosiasiana joka on jatkuvasti kyseenalaistettava. Mitä enemmän järjenmukaiseksi, tuottavammaksi, totaalisemmaksi ja teknisemmäksi yhteiskunnan hallinnoiminen muuttuu sitä vaikeampaa on kuvitella keinoja, joita hallinnoimisen alaiset yksilöt voisivat käyttää murtaakseen orjuutensa ketjut ja vapauttaakseen itsensä. Vapautuminen on aina riippuvaista orjuuden tiedostamisesta ja tämän tietoisuuden syntymistä ovat aina olleet ehkäisemässä vieraat tarpeet ja tyydytykset jotka hyvin totaalisessa mielessä ovat muuttuneet yksilöiden omiksi. Kehittyneelle teolliselle yhteiskunnalle on tyypillistä niiden tarpeiden nujertaminen, jotka vaatisivat muuten vapauttamista. Vapaa valitseminen laajasta tavaroiden ja palveluiden kentästä ei tarkoita vapautta, jos nämä tavarat ja palvelukset ylläpitävät yhteiskunnallisesti valvottua ja säädeltyä raadannan ja pelontäyteistä elämää – eli jos ne tukevat vieraantuneisuuden uusiutumista yhteiskunnassa. Marcusen mukaan mitä järkiperäisemmäksi ja tuottavammaksi, teknisemmäksi ja totaalisemmaksi yhteiskunnan hallinto muuttuu sitä mahdottomampi on kuvitella keinoja joita hallinnonalaiset yksilöt voisivat käyttää murtaakseen orjuutensa ja vapauttaakseen itsensä. Vapautuminen on aina riippuvaista orjuuden tiedostamisesta ja tämän tietoisuuden syntymistä on aina ollut ehkäisemässä se, että vallitsevina ovat olleet vieraat tarpeet ja tyydytykset, jotka hyvin totaalisessa määrin ovat muuttuneet yksilön omina tunnustamiksi. Prosessi korvaa aina yhden ennaltamuokkaamisjärjestelmän toisella: parhain mahdollisista päämääristä silloin on se, että väärät tarpeet pyritään korvaamaan toisilla tarpeilla, että luovuaan siitä, mitä kutsutaan tukahduttavaksi tyydytykseksi. Marcusen mukaan erittäin kehittyneelle teollisuusyhteiskunnalle on määritelmällisesti tyypillistä se, että se nujertaa ne tarpeet, jotka oikeasti vaatisivat vapauttamista. Marcusen mukaan törmäämme jälleen erääseen edistyneen teollisen kulttuurin hankalimpaan ominaisuuteen, sen järjenvastaisuuden järkiperäisyyteen. Sen tuottavuus ja tehokkuus sen kyky lisätä ja levittää mukavuuksia muuttaa tuhlaus tarpeeksi ja hävittäminen rakentamiseksi ja se laajuus jolla tämä kulttuuri muuntaa esinemaailman ihmisen hengen ja ruumiin jatkeeksi, tekevät koko vieraantumisen käsitteestä kyseenalaisen. Kaikki tämä johtaa lopulta siihen, että ihmiset alkavat tunnistaa itsensä tavaroistaan. Koko se mekanismi joka sitoo yksilön hänen yhteiskuntaansa on muuttunut ja yhteiskunnallinen valvonta ankkuroituu niihin uusiin tarpeisiin, jotka se on tuottanut. Marcusen mukaan tällaista yhdentämistä ovat lisäksi aina säestäneet ilmeisemmät pakottamismuodot: toimeentulon menettäminen, oikeudelliset toimenpiteet, poliisi, aseelliset joukot. Sen mukaan älyllinen ja tunneperäinen kieltäytyminen olemasta mukana on saatu näyttämään neuroottisuudelta ja kykenemättömyydeltä. Järjestelmän totaalinen tehokkuus tylsistyttää yksilön tietoisuuden ja estää häntä tajuamasta sitä, että järjestelmä ei sisällä yhtään tosiasiaa, joka ei toimisi kokonaisuuden tukahduttavan mahdin välittäjänä. Tämä todellisuus on Marcusen mukaan vieraantumisen pitemmälle kehittynyt aste. Vieraantuminen on muuttunut täysin objektiiviseksi; vieraantunut subjekti sulautuu tåysin vieraantuneeseen olemassaoloonsa. Tämä liittyy siihen, miten tuotantokoneisto ja sen tuottamat palvelukset ja tavarat myyvät tai pakottavasti tarjoavat samalla kokonaista yhteiskuntajärjestelmää. Marcusen mukaan tuotteet manipuloivat ja indoktrinoivat, ne auttavat väärää tietoisuutta, joka on täysin vastustuskykyinen omalle vääryydelleen. Ja kun nämä edulliset tavarat ja tuotteet alkavat olla yhä useampien yksilöiden ja yhteiskuntaryhmien saatavilla, niin niiden mukanaan tuoma indoktrinaatio lakkaa olemasta mainontaa ja manipulaatiota; siitä tulee kokonainen elämäntapa. Marcusen mukaan varsinaisen akateemisen maailman ulkopuolella laajalle ulottuva kaikkien ajattelutottumustemme muuttuminen on jo vakavampaa. Se auttaa siinä mukauttamisessa, jossa ideat ja päämäärät yhdistetään niihin ideoihin ja päämääriin joita vallitseva järjestelmä vaatii. Se auttaa liittämään ne järjestelmään tai vaihtoehtoisesti torjumaan jos yhdistäminen ei vaikuta mahdolliselta. Marcuse on sitä mieltä, että politiikan tekijät ja heidän joukkotiedottajansa toimivat yksiulotteisen ajattelun systemaattisina edistäjinä. Yhteiskunta estää kokonaisen vastustavan käyttäytymis- ja operaatiolajin: siitä seurauksena on se, että tälle lajille ominaiset käsitteet muuttuvat illusorisiksi tai epämielekkäiksi. Teollisuusyhteiskunta, joka täysin omaksuu teknologian ja tieteen järjestetään siten, että ihmistä ja luontoa hallitaan yhä tehokkaammin ja että entistä tehokkaammin hyödynnetään luonnon ja ihmisen voimavaroja. Kun on tultu tähän pisteeseen, niin herruus naamioituna yltäkylläisyyden ja vapauden valepukuun, ulottuu yksityisen ja julkisen olemassaolon jokaiselle alueelle. Se sulkee piiriinsä kaiken aidon vastustuksen ja sulauttaa itseensä kaikki aidot vaihtoehdot. Teknologinen järki paljastaa poliittisen luonteensa kun siitä tulee tehokkaamman herruuden mahtava välikappale, kun se luo todella totalitaarisen maailman, jossa luonto, henki, ruumis ja yhteiskunta ovat pysyvästi mobilisoituja puolustamaan tätä maailmaa. Marcusen mukaan yksi tärkeä vieraantumisen syy menneitten vuosisatojen aikana oli se, että ihminen luovutti biologisen yksilöllisyytensä tekniselle järjestäytymiselle; hän kantoi työkaluja; tekniset yksiköt eivät voineet muodostua ilman sitä, että ne liittivät välineihinsä niiden jatkeeksi ihmisen. Tämä toiminta aiheutui turmiolliseksi ihmiselle sekä sielun että tämän ruumiin kannalta. Teknologiaa hyödyntävän maailman koneellistettu prosessi rikkoo vapauden sisimmän yksityisyyden. Se yhdistää sukupuolisuuden ja työn alitajuiseksi rytmikkääksi automatismiksi. Nämä tapahtumat ovat Marcusen mukaan töiden yhtäläistymisen rinnakkaisilmiö. Noidankehä on ehkä oikea kuva, kun ajatellaan yhteiskuntaa, joka ennalta normitetusssa kehityslinjassaan on itsessään laajentuva ja itsessään ikuistuva – sitä pakottavat ne tarpeet, jotka se samanaikaisesti synnyttää ja samanaikaisesti patoaa. Marcusen mukaan yhteiskunnan tulisi ensiksi luoda vapauden aineelliset edellytykset jäsenilleen, ennen kuin siitä voidaan puhua todellisesti vapaana yhteiskuntana. Marcusen sanoin sen on ensiksi luotava rikkaus ennen kuin se voi yksilön vapaasti kehittyvien tarpeiden mukaisesti jakamaan rikkautta. Sen on ensin saatettava orjansa kykeneviksi oppimaan ja ajattelemaan ja näkemään ennen kuin he voivat tietää mitä tapahtuu ja mitä he itse voivat tehdä muuttaakseen tapahtumisen luonnetta. Marcusen mukaan on todellista, että mitä paremmin hallitsijat pystyvät tuottamaan kulutustavaroita sitä voimakkaammin väestö sidotaan erilaisiin hallitseviin byrokratioihin.. Kun kommunismi kohtaa kapitalismin antaman haasteen, niin sekin kohtaa omat mahdollisuutensa, joita ovat huomattavat mukavuudet, vapaudet ja elämäntaakan keventyminen. Molemmat järjestelmät ovat jollain tavalla vääristäneet kyseessä olevat mahdollisuudet tuntemattomiksi ja loppukädessä syy tähän on kummassakin tapauksessa sama: taistelu sellaista elämänmuotoa vastaan, joka voisi hajottaa herruuden perustan. Marcusen mielestä tietyt kirjallisuuden avainkäsitteet ja sen kuvien kohtalot valaisevat millä tavoin teknologisen järjen edistyminen tuhoaa korkeamman kulttuurin vastustavat ja ylittävät voimat. Ne menehtyvät todella siihen desublimaatioon, joka on käynnissä nyky-yhteislkunnan kehittyneimmillä alueilla. Lännen korkeampi kulttuuri, jonka esteettisiä, älyllisiä ja moraalisia arvoja teollinen yhteiskunta edelleen tunnustaa – on toiminnallisessa ja ajallisessa mielessä teknologisuutta edeltävä kulttuuri. Se perustuu sellaiseen historialliseen maailmaan, jota ei enää ole olemassa, koska teknologinen yhteiskunta on aikaa sitten kumonnut sen. Kirjoittaessaan taiteellisesta ulottuvuudesta, vastustavasta ulottuvuudesta, Marcuse kirjoittaa, että se suljetaan siten, että tehokkaasti muuta itseensä mukauttava yhteiskunta muuttaa sen vastakkaisuuden samanlaisuudeksi. Marcusen mukaan kehittyvä teknologinen todellisuus ei murenna vain taiteellisen vieraantumisen perinteisiä muotoja, vaan myös koko tämän vieraantumisen perustan; se ei mitätöi vain tiettyjä tyylejä mvaan myös koko taiteen olemuksen. Pisimmälle kehittyneenä taide voisi olla ehdoton kieltäytyminen – vastakohta sille mitä on. 

Novelli

Yhteys

Se tuntui aluksi niin väärältä, niin väärältä, väärältä ja sama uudestaan useita kymmeniä kertoja. Voisiko rakkaus ja toista ihmistä kohtaan tunnettu kaveruus olla niin pitkälle ulottuvaa, että sen voisi antaa tulla esiin tällä tavalla, joka monelta ihmiseltä omaksutun käsityksen mukaan oli jotain totaalisen väärää. Olin jo ehtinyt omaksua muilta ihmisiltä käsityksen, jonka mukaan asian vääryys ei poistunut minkäänlaisella selityksellä. Kuitenkin myös muut joita asia kosketti uskoivat, että he olivat tekemässä samalla sekä jotain väärää, että myös jotain mikä on oikeaa ja siksi toteutumisenarvoista ja hyvää. Asia oli mietityttänyt myös minua jo kauan aikaa, se mitä oli tapahtunut ei itsessään kertonut mielestäni alussa vielä mistään suuremmasta ja merkityksenantavasta todellisuudesta, se itse asiassa ei voinut itsessään merkitä kenellekkään mitään konkreettista ja selkeätä. Juhani oli ollut siinä asian keskuudessa jo niin kauan kuin kaikki oli tapahtunut, minä Timo en voinut tehdä asialle mitään selkeää ja kaikki oli tapahtunut saman yhteisen hyväksynnän sisällä ja suoranaisesti täydellisen konsensuksen vallitessa. Juhani oli kuitenkin ollut se josta aloite tähän häpeälliseen asiaan oli alkuperäisesti lähtenyt. Minä en ollut alussa ajatellut, että se voisi tarkoittaa mitään syvällisempää ja laajemman merkityksen sisältävää asiaa, kunhan vain kaksi kaverusta päättivät viedä kaveruutensa entistä syvemmälle tasolle. Juhani oli kuitenkin ollut asian tiedostettuaan välttelevä ja ei halunnut vähään aikaan olla tekemisissä edes minun kanssani. Minä olin miettinyt asiaa syvällisesti jälkeenpäin, mutta en ollut nähnyt siinä mitään sellaista, minkä ehkä suuri osa muista ihmisistä siihen oli liittämässä. Oliko tässä tapahtunut kenties jotain kardinaalirikokseen viittaavaa? Mielestäni ei ollut, jopa se kun päiväkodissa leikittiin lääkärileikkejä tyttöjen kanssa oli jälkeenpäin mietityttänyt minua eettisesti paljon syvemmällä ja moraalisesti merkittävämmällä tasolla. Meillähän oli kuitenkin ollut housut jalassa, kun makasimme vuorotellemn toistemme päällä ja matkimme lapsen viattomuudella jotain syvempää yhteyttä. Juhani oli luultavammin katsonut jälkikäteen menneensä jonkin sellaisen rajan yli joka olisi hänelle merkinnyt jotain syvempää. Itse en katsonut sen olevan mitään kaverillisten leikkien ulkopuolelle ja yli menevää. Ehkä siinä katsottiin varhaiskypsästi että makaaminen toisen päällä olisi merkinnyt aikuisten omaa yhdyntää ja siitä saatua tyydytystä. Olimme toki katselleet toistemme pippeleitä vuorotellen sen jälkeen kun Juhani oli halunnut ensin näyttää omansa. Minä olin pitänyt aina tärkeänä yhteyden luomista toisiin ihmisiin ja eri ihmisten kanssa, olin oppinut tuntemaan, toimivat erilaiset keinot tuon yhteyden luomisessa. Jos tässä ei kuitenkaan oltu menty toistemme pippelien katselemista pidemmälle, oli se kuitenkin joidenkin suorien ihmisten mukaan tulkittavissa homoseksuaaliseksi aktiviteetiksi. Minä olin kuitenkin jo silloin kokenut sen pelkästään kahden kaveruksen väliseksi ystävyyden ja kaveruuden osoitukseksi ja uudenkaltaisen yhteyden luomisen yritykseksi, joka oli silloin muiden ihmisten mielipiteiden vuoksi jäänyt erilaisen merkityksen sisälle. Yhteyden luominen ihmisiin tapahtuu usein heidän omilla ehdoillaan, ja tuon ohjeen olin aina visusti tallettanut sydämeeni. Olimme siis katselleet ujosti toistemme pippeleitä ja hinkanneet velttoja itseämme toisten housuihin siten, että olimme siitä saaneet aiheen uskoa olevamme jo paljon kokeneempia ja paljon nähneitä verrattuna toisiin, jotka eivät olleet olleet samoissa touhuissa mukana. Mielestäni sen tapahtuminen ei tehnyt minusta yhtään toisista poikkeavampaa kuin mikä tahansa muu kavereiden kesken tapahtunut yhteinen leikki. Monet muut olivat eri mieltä ja tästä kirjoittaminenkin voisi monien mielestä tapahtua varsin arkaluonteisesti. En tiennyt sitä, mistä Juhani oli saanut edes tietoonsa homoseksuaalisista aktiviteeteista kertovaa materiaalia saati sitten, että hän olisi itse saanut päähänsä ehdottaa sitä muistuttavien aktiviteettien harrastamista toiselle ihmiselle, etenkin kun olimme olleet ensimmäiseltä luokalta lähtien kuin varsinaiset paita ja perse. Olimme toki tuolloin vielä niin kokemattomia etteivät tytöt kiinnostaneet muuten kuin jonkinlaisen totaalista vierautta kohtaan tunntetun inhon kohteina. Mielestäni olin suostunut näyttämään pippeliäni ja makaamaan vuorotellen toistemme päällä siitä  syystä koska tämä kaverini oli uskaltautunut itse ottamaan noin suuresti vieraan aiheen puheeksi ja huomion kohteeksi. Minua oli jopa suuresti ihmetyttänyt se, miten helposti Juhani oli pystynyt aiheesta puhumaan, hän aloitti siitä puhumisen jo yleisellä tiellä, jolla olimme tulossa kotiin päin koulusta. Noh, minusta ei kuitenkaan kuoriutunut koskaan minkäänlaista homopetteriä tai hedelmäkakkupoikaa, vaikka tuolloinen ujo kohtaamisemme pyrkikin simuloimaan noiden ihmisten välisiä harrasteita. Sen jälkeen en ole koskaan enää ollut kenenkään parhaana kaverina.

Novelli

Vedentöllin naiset

Maisa Vedentölli huokaisi syvään ja laski alas verkkarinsa ja alushousunsa. Valkovuotoisen etuosan keskellä ammotti suuri punainen pallonmuotoinen veritäplä. Kuukautiset olivat alkaneet ja Maisa ei tiennyt miten niihin olisi suhtautunut. Muutenkin tämä kauan odotettu tapahtuma ei kuitenkaan enää tuntunut niin helpolta vastaanottaa kuin mitä asia jo vuosikausien aikana oli tuntunut. Äiti, Tuulikki, oli paljon poissa kotoa ja nuorin sisar ei vielä ollut sillä tasolla, että olisi voinut keskustella näistä asioista Maisan kanssa. Lisäksi Maisan neljä veljeä eivät todellakaan olleet sellaisia tahoja, joiden kanssa Maisa olisi voinut puhua näistä asioista, hän halusi etenkin estää sen, että hänen veljensä olisivat saaneet tietää hänen olevan vielä näin epävarma kehossaan tapahtuvien naisellisten muutosten edessä. Samalla kun Maisa suunnitteli wc:ssä vaatteiden vaihtoa, sisään tuli talon isäntä Marko, metsuri ja kaadetun metsän omistaja. Hänen työpäivänsä ei ollut ollut hyvä, ja äidiltä peritty kuumaluonteisuus pyrki hänessä esille. Marko kiinnitti huomiota eteisen lattiaan, joka oli taas täynnä siihen suoraan heiteltyjä ulkovaatteita ja kenkiä. ”Pojat!”, hän karjaisi, mutta lähes samalla hän sai mieleensä sen, miten turhaksi tällainen äänen korottaminen oli aina ennenkin koitunut. Maisa tuli wc:stä ja kivahti isälleen: ”Et viittis faija paukutella sitä ovea tuohon malliin, täällä voi olla katos vaikka joku nukkumassa ja silleen.” ”Mihin aikaan äitis tulee kotiin, onko se soittanut? Mulle sillä ei näytä nykyisin olevan mitään sanottavaa.” ”En tiedä, ties minkälaisten nylkyttävien joulupukkien luona se nytkin on käymässä.” ”Maisa! Et sä voi puhua tuohon malliin omasta äiteestäsi”, Marko muistutti. ”Sama se, voin olla puhumatta siitä ollenkaan, se voisikin ehkä olla kaikille täysin parasta.” Samalla aikaa kun isä ja murkkuikään tullut tytär vaihtoivat ajatuksia perhedynamiikasta toistensa kanssa, pieni Isa tuli pienimmästä makuuhuoneesta, hieroi silmiään ja hihkaisi Markon nähdessään: ”Isi sä oot jo tullu kotiin!” Marko kietaisi pikku-Isan syliinsä ja yritti leperrellä lapselle leikkisällä äänensävyllä. ”Ei kai sun ja mutsin välille oo tullu jotain uutta ja pahaa”, Isa kysyi. ”EI lapseni, meillä ei äidin kanssa ole tällä hetkellä minkäänlaisia (ainakaan selkeästi näkyviä) ongelmia.” Samaan aikaan Vedentöllintietä käveli Markon taloa kohti Markon äiti Kyllikki, joka omasi selkeän näkemyksen Markon ja Tuulikin avioliiton tilasta. Se oli lopussaan ja tuo kammottava gangsteriakka saisi hävitä lopullisesti raitilta ja suvusta. Kyllikki tuli talon pihalle, jossa hän ei suunnannut etuovelle, vaan taakse, ja siellä saunanovesta sisälle, koska Marko oli estänyt Kyllikkiä tulemasta taloon sisälle takavarikoimalla tältä tämän avaimet ja pitämällä sellaisia ovia lukossa joissa oli lukko. Kyllikki meni hiipien keittiöön ja täytti jääkaappia leivonnaisilla ja leivällä. Samalla hetkellä Marko tuli keittiöön ja suuttui silminnähtävästi äitinsä läsnäolosta talossa. ”Kyllikki! Enkö minä ole sata kertaa sanonut, että meille ei tarvitse tuoda mitään? Me kyllä pyydämme erikseen jos jotain tarvitsemme.” ”Mutta Marko, leipooko se vaimosikaan todella mitään ja mitä haittaa minun huolenpidostani voisi kenellekään teistä olla? Näin täällä on tehty aina ja tullaan tekemään aina vastakin, se on jämpti niin!” ”Ei tehdä enää sen jälkeen kun minä asennan lukon saunanoveen!” ”Kiittämätön kakara, yritä vaan käydä minua vasten, niin saat nähdä mikä siitä odottaa palkkiona.” Sitten Kyllikki näki olevansa tälläkin kerralla epätoivottu vieras ja alkoi suuntautua kohti etuovea. Mennessään ovesta, Kyllikki nappasi oven pieleen pieneen naulakkoon jätetyn talonavaimen mukaansa. Kello läheni jo kymmentä ja Marko sekä lapset olivat vajonneet sohviin katsomaan televisiota. Kymmenen jälkeen Marko kuuli auton tulevan pihaan ja hän nousi sitten ylös ja näki vaimonsa tulevan autosta. Tuulikki tuli sisään, katsoi dramaattisesti miestään, tuli sitten lähemmäs ja lausui: ”Minä otan sinusta avioeron.”

Välittämisestä ja välinpitämättömyydestä

Haluan nyt kirjoittaa sellaisesta teemasta, joka koskettaa kaikkia ihmisten ja asioiden välisiä suhteita ja etenkin pitämisen alueella tapahtuvia suhteita. Aihe on välittäminen ja välinpitämättömyys. Välittäminen tarkoittaa syvimmillään välittäjänä toimimista. Välittäjyys ei aina ole pelkästään huumeiden välittämistä, vaan kaikki ihmisistä lähtöisin oleva välittäminen on välittäjyyttä ihmisten ja asioiden välillä. Lähes kaikkeen toimintaan voidaan liittää perinteinen subjekti-predikaattisuhde, joka tarkoittaa sitä, että toiminnan osista toinen on toimija ja toinen toiminnan kohde tai sen suorittaja. Välittäminen on jonkinlaisen asenteen omaksumista toiminnan kohdetta tai toimittavaa kohden minkä avulla toimijan toiminta voisi helpottua, välittäminen on siis etenkin välittämisen kohteena olevan ihmisen tai asiatahon toiminnan helpottamista. Kuitenkaan kaikki jotka välittävät eivät ota eri tavoilla kantaa välittämisen kohteena olevan ihmisen tai asiatahon toimintaan, vaan voivat tuottaa niin sanotun emotionaalisen sumpun välittämisen kohteena olevan ihmisen tai asian ja kohteena toimivan asian välille. Välittäminen voi siis kohdistua niin joitakin arvo- ja suorituspäämääriä omaavaa ihmistä kohtaan tai jonkinlaisia myönteisiä tuntemuksia herättävää asiaa kohtaan. Jotta kaikki kannanottaminen jonkin asian tai ihmisen puolesta voisi olla hyödyllistä siinä mielessä, että asia tai ihminen voisi saavuttaa omat arvopäämääränsä, olisi kaikki toiminta ja välittäjänä toimiminen oltava tarkasti formuloitua asian tai ihmisen pyrkimysten ja arvojen tarpeiden osoittamalla tavalla. Monesti välittämiseen johtava asiapiirre on pitäminen joka liittyy ihmisten luontaiseen tapaan kokea velvollisuuksia joitain institutionaalisia tahoja kohtaan. Pitäminen ei aina ole instituutioista lähtöisin olevana kaikkein innovatiivisinta välittämistä, se on yksi välittämisen muoto joka muodostetaan instituutioissa valmiiksi. On kai sanottava, että instituutioiden tulisi oman kehittymisensä mahdollistamisen vuoksi voitava valmistaa sisällään tapoja ottaa kantaa instituutioiden rakentumiseen, rakentamisessa mukana olevien ihmisten kautta. Täytyisi luoda edellytykset sille, että ihmiset voisivat innovatiivisella tavalla suhtautua instituutioihin ja instituutiot voisivat odottaa ihmisiltä oman valistavan toimintansa avulla oikeanlaista suhtautumista merkittäviin instituutioiden olemista koskettaviin kysymyksiin. Välinpitämättömyys on kai jonkinlainen välittämisen vastakohta. Välinpitämättömyys on sitä, kun jokin asia jätetään oikeiden tai väärien perusteiden vuoksi huomiotta. Se on myös arvoihin liittyvä asia, siinä jätetään tekemättä yleinen arvostusten filosofiaan liittyvä arvottamisen tapahtuma. Vaikka voitaisiinkin sanoa, että välinpitämättömyys voisi oikeissa olosuhteissa olla enemmänkin hyve kuin pahe, niin on olemassa kuitenkin lukuisia esimerkkejä tilanteista, joissa välinpitämätön asenne ja toiminta olisivat suorastaan vaarallisia. Esimerkkejä tästä ovat esimerkiksi toiminta vaaleissa ja toiminta sotatilan ilmaantuessa. Voidaan siis sanoa, että merkittävin oikeanlainen välittäminen on tarpeellista aina sen kaltaisissa tilanteissa, joissa osa ihmisistä ei ota osaa tai kantaa. Jokaisen ihmisen kansalaisvelvollisuutena on toimia yhteistoiminnassa instituutioiden kanssa siten, että niiden toiminta voisi juurtua syvemmin kansaan ja että niiden toiminta voisi suuremmassa määrin huomioida myös toiseuden periaatteen vaatimukset. Toiseuden periaate tarkoittaa tässä sen tosiasian havaitsemista, etteivät kaikki ihmiset voi ottaa samalla tavalla osaa kaikkien toisistaan erkaantuneiden instituutioiden toimintaan. Siksi instituutioiden ja ihmisten välisiä raja-alueita tulisi voida muokata, siten, että insituutiot voisivat jatkuvasti saada tietoa ihmisten populaation koostumuksesta ja ihmiset voisivat saada tietoa siitä, miten he voisivat olla hyödyllisimpiä yhteisön jäseniä. Ihmisten kannattaa olla kiinnostuneita siitä, mihin he rahansa pistävät ja missä he haluavat olla mukana. On kuitenkin mielestäni niin, että instituutioita tulisi kehittää siihen suuntaan, että yksilöt voisivat valita instituutioiden väliltä ja tämä ei kuitenkaan rajoittaisi heidän elämänpiiriään, koska insituutioita kehitettäisiin ihmiskasvoisempaan mikrokosmosmuotoiseen suuntaan. Pitkä marssi instituutioiden halki vaatii samanaikaisesti insituutioiden toiminnan edistämistä hetkessä sekä uusien innovaatioiden ja tiedon toiminnan edistäjistä ja ihmisten onnellisuudesta tuomista insituutioiden sisälle ja toimintaan. Toiminta insituutioiden sisällä on se asia, johon välittämisen kehittämisellä tulisi kiinnittää ihmisten huomio. Olisi edistettävä sitä tietoutta, joka yhteiskunnassa on niistä asioista, joita on välttämätöntä pitää tärkeinä ihmiskunnan pyrkimysten edistämisen kannalta.

Suunnitelmia

Haluaisin tällä hetkellä kirjoittaa jotain politiikasta, kirjoittaa esseitä, novelleja, näytelmiä, ensimmäistä romaaniani, lastenkirjaa, dekkaria, runoja ja lyhytelokuvakässäreitä. Kun ilmaisutaito kehittyy, kehittyy myös kyky laajentaa sitä ilmaisun eri alueille, ja ilmaisukyky kehittyy kun vain pyrkii ilmaisemaan itseään mahdollisimman laajoilla ilmaisun tavoilla. Minulla on valmiina parisen kymmentä novellisuunnitelmaa, puolenkymmentä näytelmäaihetta ja kolme lyhytelokuvan aihetta. Romaanini tulee olemaan osin yhden nuorukaisen kehityskertomus ja osin se tulee kiertymään yhden yllättävän tapahtuman ympärille, joka kokoaa romaanin muita henkilöitä yhteen.