Tür zur Vergangenheit

Pitäisi saada aikaan tutkimussuunnitelma väitöskirjaa varten, että voisi saada yliopistokontaktin ja apurahan sitä varten. Noin kymmenen vuoden takaisessa suunnitelmassa otin vaatimattomaksi tavoitteeksi kertoa sen, miten köyhyys mutta etenkin absoluuttinen köyhyys poistettaisiin maailmasta. Tavoite oli kuitenkin hyvä, ja mielestäni suurisuuntaisia visioita tärkeiden asioiden yhteydessä ei tulisi koskaan väheksyä aina pelkästään sen takia, jos ne alkuun vaikuttavat grandiöösiltä tai suurenmoisilta. Mielestäni maailman väkiluvun kontrolloiminen, absoluuttisen köyhyyden poistaminen ja järkevät yhteiskunnalliset direktiivit maailman luonnon pelastamiseksi ovat suurimpia mahdollisia edistettäviä universaalisen tason asioita nykymaailmassamme. Koulutustason vankentaminen ja absoluuttisen köyhyyden poistaminen liittyvät selkeästi siihen, että saataisiin maailman ihmisten liikakasvua hallittua. Lopulta voidaan sanoa että väestönkasvun hillitseminen on asia, joka on merkittävin kansainvälisistä aikamme ongelmista. Siinä mielessä esimerkiksi Afrikassa tulisi opettaa ihmisille ehkäisyn käyttöä ja korostaaa sellaista yhteiskunnallista ympäröintirakennetta, jonka mukaan ihmisten ei tulisi lisääntyä liikaa ainakaan sen takia, jos perhe on niin köyhä, että lapsia tulisi hankkia pelkän rahan ansaitsemisen takia. Siinä mielessä ehkäisyn korostamista tulisi tuoda maihin, jotka ovat nytkin liiallisen väestönkasvun kärjessä. Mielestäni ainakin pitäisi näitä asioita koettaa järjestää ja selvittää ihmisten syntymämaissa, eikä enää laskea väestönkasvun takia ihmisiä elämään sosiaaliloisina Eurooppaan. Kuitenkaan Välimeren yli tulevia veneitä ei tarvitse kaataa, vaan ihmiset tulisi ohjata takaisin lähtömaahansa ja tarvittaessa tehdä pakottamistarkoituksella tehdystä muuttoyrityksestä rikoslailla rankaistavan omassa lähtömaassaan. Eurooppaan ja muihin länsimaihin voidaan toki rajoitetusti ottaa koulutettua ja työintoista väkeä muualta, mutta esimerkiksi koulutustason hankkiminen tulisi toteuttaa omassa kotimaassaan. Mielestäni kehitysavun lisääminen ja tietynlaisten kehitysapuvirkamiesten asettaminen voisivat mahdollistaa sitä, että yleiset ja länsimaissa käytössä olevat hygienia- ja terveysstandardit voitaisiin saada voimaan myös köyhissä maissa. Mielestäni rahan tunkemisen sijaan kehittyvissä maissa tulisi toteuttaa etenkin Amartya Senin ja Martha C. Nussbaumin korostamaa kehittyvien toimintamahdollisuuksien teoriaa. Siinä mielessä ihmisiä kehitysmaissa yritetään voimaannuttaa antamalla heille mahdollisuuksia työn tekoon ja asemansa parantamiseen ja siihen, että he itse tajuaisivat, ettei ihminen voi olla vain sosiaaliapujen kohde, vaan hänen itsensä on oikeissa olosuhteissa tehtävä jotain oman ja perheensä hyvinvoinnin eteen. Esimerkiksi Friedrich von Hayekin kirjaa Road to serfdom tulisi opettaa kaikkialla maailmoissa ihmisille jo peruskoulun sisällä, koska mielestäni eettinen kapitalismi on ainoa mahdollinen talousjärjestelmä, jonka sisällä ihmiset voisivat toimia aktiivisesti ja saada toiminnallaan itselleen realististen standardien kautta syntyvää hyötyä. Kirkon ulkomaanavun päälinjoja tulisi muuttaa, koska sen periaatteet perustuvat vielä nykyäänkin sääliin ja vinkumiseen huonommin toimeen tulevien puolesta. Mielestäni suru ja viha ovat maailman suurimmat negatiiviset tunnealat. Eli voidaan helposti katsoa, että jonkun vihaaminen tai jonkun sureminen ovat kielteisiä tunteita, joille ei tulisi antaa valtaa. Tulisi korostaa järkeä ja pragmaattisuutta, vaikka mielestäni kaksi tärkeintä ihmiseen liittyvää myönteistä asenteellisuutta ovat suvaitsevaisuus ja välittömyys, jotka antavat muille ihmisille enemmän tilaa tehdä niin kuin he itse haluavat tehtävän. Kuitenkin kaikessa tulisi noudattaa sitä tärkeää libertariaaniperiaatetta, jonka mukaan toiminta on siihden asti oikeutettavissa kun se ei aiheuta haittaa toisten ihmisten toiminnalle. Toisaalta oikeistolainen ajattelutapa korostaa liian suuresti toimintaa, koska yksinkertaiset rahan perässä olevat kamasaksakauppiaat eivät tajua kuin toiminnan ja mahdollisesti oman ja toisten toiminnan merkityksen, sillä tärkeää olisi myös pohtia sitä, millaiset ajatustavat ovat yhteiskunnassa tuettavia, ja mitkä ovat haitallisia ainakin joillekin yhteiskunnan ryhmille. Pitäisi korostaa etenkin välittömyyttä ja suvaitsevaisuutta, koska ne antavat mahdollisuuden uuden ajattelun esiin tulemiselle. Kaikenlaiselle innovatiiviselle ajattelulle tulee antaa oikeus niin kauan kun ne eivät asetu kieltämään toisenlaista ajattelua. Mielestäni kaikenlaisten ajatteluperinteiden alkuperäinen mega-arvo on vapaus, sillä jos se menetetään jossain, johtaa se monesti diktatuuriin ja välinpitämättömyyteen suhteessa yhteiskunnassa heikommin pätjääviin ihmisiin. Nykyaikainen suomalainen ontokratia, taho jolla on eniten olemisen valtaa, on etenkin sellainen poliittinen suuntaus, joka ei kuuntele perusteellisinta yhteiskunnan muuttamista, mikä liittyy esimerkiksi Suomessa mielestäni ns. hyvinvointiyhteiskuntaan. Sosialistit ajattelevat, että vaikka he olisivat oppositiossa, tulisi oikeistonkin hallitusvallassa ollessaan totella aikaisempina vuosikymmeninä muodostunutta valtavaa hyysäysmolookkia, vaikka se on muodostettu silloin, kun oikeistolla ei ollut pääsyä hallitusvaltaan, mistä lähes koko Kekkosen aikakausi presidenttinä koostui. Ideologinen nautinto tarkoittaa etenkin sellaista päätöksentekoa, joka ei edistä minkäänlaista muutosta yhteiskunnassa – se on siis etenkin jonkinlaista omaan ideologiaan liittyvää kieltämistä sen perusteella, että muutoksissa ei tohdita mennä tosiasiallisiin muutoksiin ja niiden järjestämiseen vaan ideologinen nautinto muodostuu etenkin muutoksen kuvittelusta. Tämä on totta Suomessa niin kauan kun ns. hyvinvointiyhteiskunta pysyy voimassa ja kun ay-keisarit määräävät tuhannet työläiset lakkoon pelkästään sen takia, jos jotkut ”solidaarisuutta” toisiinsa koskevat toverit ts. itse asiassa heidän ammattiyhdistyspolitrukkinsa katsovat jonkin olevan väärin, ja tässäkin on havaittava, että ay-keisarit eivätkä todelliseen muutokseen pyrkivät työläiset ovat tämän lakkoilun taustalla. Vaikka jonkin poliittisen puolueen kannattajat haluaisivat ja olisivat valmiita tuomaan yhteiskuntaan muutosta, on kaukaisten politrukkien ja toisaalta toistuvasti sosialistien toimesta lamaantuvien porvaripuolueiden johtajat vastuussa siitä, miksi he tyytyvät ideologiseen nautintoon, eivätkä saa aikaan todellista muutosta. Mielestäni tietynkaltaisista poliittisista puolueista koostuvien ihmisten tulisi itse määrätä ne aiheet, joista yhteiskunnassa ja eduskunnassa tietyllä hallituskaudella keskustellaan. Niin sanottu neekerikeskustelu oli esimerkki asiasta, jossa oikeistohallitus pakotettiin lannistumaan näiden vasemmistolaisten hepsankeikkojen syytösten alla, josta ei seurannut muuta kuin ideologista nautintoa. On naurettavaa kuvitella vasemmistolaisen tavan tietynkaltaisen retoriikan käytösstä määrittää sitä, miten politiikkaa tehdään ja millä tavalla erinäisiä asioita voidaan yhteiskunnassa ja vaikka sitten eduskunnassa kommentoida. Voi ajatella, kuvitteleeko edes Li Andersson, että suomalaisesta yhteiskunnasta poistettaisiin kokonaan rasismi sen kautta, kun vasemmistolaisten kuullen ei käytetä tätä ns. n-sanaa. Niin sanottu poliittinen korrektisuus on niin naurettava ilmiö jo itsessään, josta tulisi päästä eroon sen pyrkimyksen edistämiseksi, että asioista voitaisiin lopultakin puhua ja keskustella oikeiden periaatteiden ja nimitysten kautta. Vasemmistolaisten into rasismista syyttämisessä yltää jopa siihen, millainen solmio jollain kansanedustajalla tai ministerillä olla. Kaikki välittäiset juonteet ja sanattomat merkit on arvattu sen eteen, että voidaan syyttää etenkin ”rasismista”. Loppujen lopuksi kaikilla kulttuureilla on alkuperästään ja kulttuurinsa vanhuudesta suuresti merkittyvä pyrkimys säilyttää oma kulttuuri, vaikka mielestäni tämä etnonationalistien tapa nimittää suomalaisia ”omaksi porukaksi” ja sen takia muista erottuvaksi joukoksi on niin naurettavaa, etten oikein tiedä mitä tästä voisi järkevien termistöjen sisällä mainita. Teidän ”porukkanne” ei todellakaan määritä minun porukkaani. Minulla on etenkin äidin puolelta monikansallinen sukutausta, joka tulee esiin esimerkiksi tästä (https://ollivonbecker.blogspot.com/2017/05/reinholdoctavius-von-beckerin.html), jonka kautta todellakin olen oppinut kokemaan omaksi porukaksi kaikki ihmiset joiden kanssa pystyy muodostamaan yhteyden muillakin kielillä kuin persurajoitteisella suomen murteella. Kuitenkin on tietysti myönnettävä, että kommunikaation onnistumisessa vaikuttava asia on se, miten osaa jakaa tietyt asiat toisen osapuolen kanssa, joten monesti yhteisymmärrykseen vaaditaan monesti jonkinlainen kosmopoliittisuus ja kansainvälisyys, minkä lisäksi on olennaista se, että kielitaitoa hankitaan ja sitä pidetään yllä. Vaikka jonkinlaisessa elämässä voidaan sanoa, että ihmisen stressitaso pysyy tavallisesti parhaiten yllä ympäristössä, josssa ihmiset muistuttavat jotenkin toisiaan, niin voi sanoa, että esimerkiksi omasta mielestäni monesti etenkin britit ja saksalaiset ovat ihmisiä, joiden kanssa itse tulen toimeen parhaiten. Mikään lähellä tapahtuva ei muuta minun periaatteitani sen suuntaiseksi, että esimerkiksi samalla alueella asuvien ihmisten tulisi muistuttaa toisiaan ja etenkin pyrkiä toisten muistuttamiseen. Loppujen lopuksi esimerkiksi suomalainen ja suomenkielinen kulttuuri on perustunut jo pitkään esimerkiksi ruotsalaiseen kulttuuriin, minkä llisäksi maassa on ollut aina paljon muihin eurooppalaisiin kulttuureihin johtavia virikkeitä, että olisi aika turhaa muuttua Sven Tuuviksi ja Saarijärven Paavoiksi vain sen takia, koska ympärillä olevat ihmiset vaikuttavat sitä muistuttavan ja sitä haluavan. Minun perustavimpia periaatteitani on se, ettei vähemmän kehittyneen ja lyhythistoriaisen kulttuurin tule liittoutua keskenään muista eroon vain jonkinlaisen nationalismin kuvitelman takia, vaan kehittyneemmistä ja sofistikoituneemmista kulttuureista tulisi koko ajan ottaa mallia, kehittää monipuolista kielitaitoa ja olla ja toimia tällaisten kulttuurien vaikutuspiirissä. Impivaaralaisuus on asia, jonka Suomessa toteuttaminen ei ole lähelläkään esimerkiksi ruotsalaisen, saksalaisen, ranskalaisen ja brittiläisen kulttuurin kanssa. Suomessa jo liian pitkälle mennyt helppousteknologian kehittyminen ja amerikkalaisen kulttuurin korostaminen kaikenlaisilla mahdollisilla välittömillä ja välillisillä vaikutteilla on johtanut siihen, että suomalainen kantaväestö osaa entistä vähemmän suurten kulttuureiden kieliä: saksaa, ranskaa, ruotsia ja englannin englantia, ja on tietysti selvää, että samassa paralleelisessa suhteessa kielitaidon kanssa on vähentynyt kulttuurintuntemus ja nuorten ihmisten kyky nähdä toisissa kulttuureissa jotakin parempaa kuin omassa amerikkasuomen sekasotkussa. Kun olin Kuopion Lyseossa abivuoden, panin merkille, että koska koulussa oli myös ib-koululaisia, pitivät he jonkinlaisen ylpeyden aiheena, kun osasivat omaa amerikanmurrettaan ja jo silloin muiden kielten oppimista väheksyttiin. Tietysti samanlainen keskiluokan lasten oppimispaikka se oli, jossa koettiin ylpeyttä ”eliittilukiolaisuudesta”, ja olen havainnut myöhemmin, että hyvinkin Lyseossa menestyneet lapset passivoituivat heti opetuksen piiristä lähdettyään ja ovat kuvitelleet koko elämän ajalle riittävän sen kun Lyseossa parin vuoden ajan vähän ”opiskeltiin”. Minulle naurettiin, kun kysyin ruotsinkielen luokassa sivua millä oltiin menossa – olin nimittäin lukemassa Albert Camus'n L'etranger-romaania – ja voin olla aika varma siitä, että nykyään aika harva samoista lapsistá osaa yhtä hyvää ruotsin kieltä kuin minä nykypäivänä. Lyseossa korostui etenkin keskiluokan oppimisalttiiden tyhjäpäiden ulkoatoistaminen, jossa ei paljoa itsenäistä ajattelua ilmennyt. Olen kirjoittanut tästä jo useasti aiemmin, että ainakin lukiolaisille tulisi opettaa kokonaisvaltaisempia aiheita, kannustaa ottamaan perusteiden kautta selvää kompleksisimmista asioista, ja yleensäkin korostaa omaa asioista selvän ottamista. Lyseossa oli hyvin yläkoulussa menestyneitä lapsia, jotka kuvittelivat olevansa kovin lahjakkaita opettajien typeryyksien uudestaan ja uudestaan toistamisen takia. Mielestäni viimeistään lukiossa tulisi pyrkiä siihen, että oppilaat alkaisivat muodostaa omaa tiedosta seuraavaa maailmankatsomustaan ja ottamaan itse aktiivisesti asioista selvää. Koulutuksen hierarkiapolku perustuu typerien perusteiden oppimiseen ja aina tyydytyksen saamiseen siitä, kun jokin itsessään merkityksetön asia tuodaan oppilaiden tietoisuuteen seuraavalla kursilla, vaikka he pystyisivät tiettyjen käsitteellisten välineiden avulla edetä itse tiedossaan ja sitä kautta mahdollisesti laajenevan ja tarkentuvan maailmankatsomuksensa kautta. Lyseossa oli suosikkioppilaita. Sain filosofiasta laudaturin täysillä pisteillä, mikä oli tietyille idiooteille ihmetyksen aihe. Tämä olikin hauskaa: Linnanpellossa minua pidettiin älyllisenä snobina, joka poikkesi muista – Lyseossa, koska he olivat keskenään päättäneet voivansa päteä omalla kognitiivisella kyvyllään minuun nähden – olin kehitysvammainen tai tyhmä. Miten onkaan asia tänä päivänä? Onkohan jonkun muun kirjoituksista ja kirjallisista saavutuksista puhuttu yhtä paljon kansallisella tasolla?Se siitä. En ole kuullut yhdenkään Lyseossa olleen saavuttaneen mitään merkittävän suurta itseni lisäksi. Opettajille mielistelyn ja heidän heijastamisen he tietysti osaavat paremmin – minulla kun luonteeni puolesta ole koskaan ollut alttiutta pyrkiä tuollaiseen epä-älylliseen ja epäitsenäiseen päämäärään. Sami Pihlström yritti jo ensimmäisenä filosofian opiskelun syksynä työntää minulle Peirce-William James-suuntaustaan, joka ei ole amerikkalaisuudessaan minua koskaan kiinnostanut. Olen toisaalta kuitenkin lukenut William Jamesin Esseitä- ja Suuria miehiä-teokset. Ehkä ainoa aidosti jollain tavalla tavallista lahjakkaampi filosofian professori oli yliopistoaikanani Jussi Kotkavirta, joka kuoli lopputalvesta 2022. Yrjönsuuri on arka ja ujo, Pihlström keskittynyt omiin projekteihinsa ja Moisio provinsiaalisesti suhtatunut aiheiltaan. Myöhemmin Jyväskylään tullut Heinämaa on vakiintunut naisasianainen, joka ajattelee filosofian olevan tarkoitettu ”naiseuden” ja”ruumiillisuuden” mutta etenkin ”naisen ruumiillisuuden” tutkintaan. Yhden yhdestäkään samaan aikaan laitoksella filosofian opiskelijana olleista tyypeistä en ole filosofian yhteydessä myöhemmin kuullut. Eräs ensimmäisen polven yliopistossa koulutettu piereskelevä feministiharppu on päässyt vasemmistolaisuuden analyyseillaan jonkinlaisen postdoktoraatio-statuksen tutkijaksi, joka kertoo jo tarpeeksi Jyväskylän yliopiston filosofian opetuksen ja tutkimuksen tasosta. En tiedä, väitöskirjan minä aion kuitenkin tehdä, ja vaikka olen kuinka paljon yrittänyt kiinnostuttaa itseäni teoreettisen filosofian aiheisiin, tulee keskimmäisenä taustajuonteena siinä olemaan todennäköisesti yhteiskunnallinen filosofia ja moraalifilosofia. Olen aina ollut kiinnostunut politiikasta ja filosofian kautta politiikan ja filosofian yhdistämisestä. Tulen asettumaan ehdokkaaksi seuraavissa eduskuntavaaleissa. Liityn lähiaikoina puolueeseen, jonka ehdokkaaksi aion myöhemmin päästä. Mielestäni pitäisi jollain tavalla legitimoida jonkinlainen parapolitiikan käsite, joka tarkoittaa etnekin parlamentaarisen osallistumisen ulkopuolella olevia poliittisia tahoja. Parapolitiikan tulisi tulla esille, etenkin luovan osallistumisen periaatteita toteuttavien ihmisten ryhmien kautta, ja sen pitäisi itsessään tuoda käytännöllisiä esimerkkejä ja käytäntöön tuotujen periaatteiden piirteitä eduskunnan sisällä tehtävään politiikkaan. Eduskunnan sisällä tehtävän politiikan tulisi siis jossain määrin perustua sellaisiin aiheisiin ja aiheissa toteutettaviin toimintatapoihin, joita parapolitiikassa voitaisiin edistää. On selvää, että esimerkiksi jo kriittisessä kouluopetuksessa tulisi pyrkiä siihen, että annettaisiin oppilaille mahdollista keskustella asioista, jotka heitä koskettavat ja pyrkiä sen jälkeen siihen, että näitä asioita vietäisiin parapolitiikalla eteenpäin. On täysin selvää, että yksilöllinen initiatiivi ja samoista aiheista yhteyden löytäneiden yksittäisten kansalaisten esimerkkiä olisi korostettava ja tuotava rohkeammin esiin. Mätäparlamentarismi on sellaista naurettavaa yksisuuntaista ja yksiäänistä eduskunnassa pönöttämistä, jota tulisi määrätietoisesti parlamentin ulkopuolelta käsin tasapainottaa tavallisten kansalaisten mielipiteillä ja toiminnan alkamiseen pyrkivillä initiatiiveilla. Esimerkiksi brittiläisen yhteiskunnan kehittyneisyyden ja suomalaisen kulttuurin sitä tasapainottavan ennakoitavan vaikutuksen takia esimerkiksi Presidentti Stubbin vaimon kansallisuus tulisi muistaa ja tällainen asia voisi olla yksi esimerkki siitä, millaisin tavoin parapoliittista osallistumista voitaisiin yhteiskunnassa toteuttaa. Minulle läheisimpiä filosofeja ovat varmaan Platon ja Aristoteles, vaikka olen tietysti kokenut varhaisnuorena nietzscheläisyyden ja schopenhauerilaisuuden vaiheet. Lisäksi esillä ovat olleet etenkin Sartre, Foucault ja Wittgenstein, mutta katsoisin kuitenkin että omaperäisimmät ja aikaa kestäneet yhteiskunnalliset mielipiteet esittivät jo aikanaan Platon ja Aristoteles. He jo itse asiassa sanoivat monista asioista sellaiset kannanotot, jotka tulivat jo heidän kauttaan todetuiksi, ja jotka ovat kestäneet aikaa tuhansia vuosia.