Olen aina kokenut äitini olevan tyytymätön minuun. Hänen miesihanteensa on aina ollut röyhkeä, kova, epäinhimillinen, riitaa haastava ja väkisin naisen ottava. Hänen onnettomuudekseen isäni suvun verta saaneista ihmisistä ei aidosti ole tuohon rooliin, vaikka isäni on kovin yrittänyt elää hänelle asetetun ihanteen mukaisesti. Isäni on suunsoittaja ja riidanhaastaja ehdottomasti. Kuitenkin pollean ulkokuoren takana on kovaääninen pikkupoika, joka suuttuu ja parkuu, jos kaikkea ei tehdä täysin hänen mielensä mukaan. Olen huomannut samaa muutamissa äitini sukulaisissa: se on VÄÄRIN, jos minä en saa olla aina toisia parempi! Enää ihmisten arvoa ei mitata suvuittain, joka on jäänyt muutamilta suvun jäseniltä huomaamatta. Ja vaikka mitattaisiin, niin rahvaaseen vajonneet suvut lasketaan tavallisesti rahvaaksi. Hän on aina yrittänyt pelotella minua nuorena lapsena, joka on mielestäni ollut pahempaa kuin varsinainen fyysinen väkivalta, jota ei lapsuuden piiskaamisia lukuunottamatta ole varsin ilmennyt. Minulla on erilainen luonne, kuin mitä äitini pitää miehessä toivottavana. Minä esimerkiksi en voi kuvitella lähestyväni naista, jos hän selkeästi pyrkii osoittamaan jonkinlaista itseni vastaista antipatiaa. Olen todella herkkä antipatian ja torjunnan havaitsemiselle, mikä tekee minusta erilaisen äitini suvun miehiin verrattuna, jotka varmaan vain nauttivat naisen kesytyksen tapahtumasta, oli aikaisempia saatuja rumia tai enemmän rumia pakkeja ollut kuinka paljon tahansa. Eikös psykopaateista sanota sitä, etteivät he välitä mitään toisten reaktioista ja sanoista? Tästä voi ymmärtää ainakin sen, että minä en todennäköisesti ole psykopaatti. Voi sanoa, että jonkinlainen itseluottamus ja -varmuus minussa on, minkä takia kaupan ja alkon kassoilla olevat vanhat mummotkin kuvittelevat minun olevan itsevarma heidän takiaan. Minulla ei ole palvelutilanteissa tarvetta sanoa muuta kuin päivää, kiitos ja näkemiin, enkä minä vaivaa päätäni kaupan kassojen häiriintyneillä ihmissuhde- ja nuoruuskuvitelmilla. Olen kuullut monesti äitini mutisevan jotain kielteistä minusta: monesti se on ollut lyhyeksi, pieneksi, homoksi tai epämiehekkääksi vihjailemista. Äidissäni elää saksalainen Übermensch-moraali, jonka mukaan voittaja tai selviytyjä on aina arvokkaampi kuin sellainen, joka on joskus hävinnyt tai osoittautunut jotenkin epäkelvoksi. Vuodet olen miettinyt sitä, miten tämä käärme povella voisi vähetä merkityksessään elämässäni. Onneksi olen jo pitkään asunut sen verran kaukana vanhemmistani, ettei minun tarvitse niin selkeästi olla heidän vaikutuspiirissään. Äitini ei uskalla keskustella minkäänlaisista hänen mielestään arkaluonteisista asioista isäni kanssa – hän on sitä mieltä, mm. Nietzschen kuuluisan sitaatin seurapiirinaisista kertovalla tavalla, että sellaista asiaa ei ole olemassa, jota ei voi sanoa ääneen. Hän on mm. useita kertoja, kun olen hänenkin kanssaan käynyt ulkomailla matkustelemassa, kertonut isälleni matkalle lähtöä edeltävänä päivänä, että olemme lähdössä matkalle. Hän on niin epäsosiaalinen, että hän mutisee mieluummin itsekseen, kuin että puhuisi esimerkiksi miehensä kanssa. Sanoisin, että tämän jokseenkin häiriintyneen asenteen hän on omaksunut sen takia, koska hänen suvussaan useimmat miehet kokevat tärkeimmäksi vahvalta näyttämisen ja sen, että sen avulla voidaan saada jonkinlaisia voittoja, vaikka sitten kaikenlaisissa mäestäputoamisessa. Vahvalta näyttämisen halu – sanoisin, ettäpä aika Charles Darwinin kuvaileman eläinmaailman sisäinen piirre – on tullut sukuun sen takia, koska monessa mielessä tämän suvun ihmisillä ei ole muuta tehtävää maailmassa kuin nussiminen ja uusien maailmanomistajien maailmaan tuottaminen. Äitini on pienikokoinen ihminen ja sanoisin, että sadomasokismissa tämän harrasteen kirjallisen muodon toisena järjestyksessä olevaan aktiviteettiin suuntautuvainen ja harrastavainen. Voidaan sanoa, että monessa mielessä tuo miesihanne muistuttaa sitä, kun Hovimäki-sarjan ensimmäisellä kaudella venäläinen ruhtinas ja upseeri raiskasi Hovimäen sisäpiian, joka synnytti myöhemmin tästä tuloksena tulleen lapsen. Se on niin parasta, kun ylimys-jännämies, ominaisuuksiltaan kaikilta puolin parempi kuin harmaamman sukupuolen edustaja, ottaa väkisin! Minä olen isovanhemmistani aina kokenut muistuttavani luonteeltani äitini äitiä. Uskon, että hän havaitsi tämän yhdenmukaisuuden itsekin, ja sen takia tuki minua auliisti. Äitini on taas luonteensa puolesta tullut vähemmän räiskyväiseen isäänsä ja sen tai kasvatuksessa saatujen oppien tai molempien kautta aina ollut enemmän isänsä puolella. Äitiään äitini on pitänyt jotenkin vähempiarvoisena, rahvaanomaisempana ja maalaisempana kuin mitä isoisäni oli. Toisaalta joku psykoanalyytikko voisi ehkä sanoa, että hänen miesihanteensa on tullut hänen äitinsä persoonallisuudesta, johon malliin on vain lisätty suurempi fyysinen koko ja munat. Hän katsoo, että hänen tulee olla passiivinen, koska jännämies on niin mykistävän dominoiva. Sen takia hän varmasti hyväksyy sen ajatuksen, että kommunikaatiossakin, jokaisessa sen tilanteessa, voidaan osapuolet jakaa parempiin ja huonompiin. Tämä jako, jonka mukaan toiset ovat pysyväisesti parempia kuin toiset, on yleinen piirre sukuni ihmisillä. Toisaalta voi miettiä sitä, kumpaanko ryhmään nykyiset suvun jäsenet kuuluvat. Isäsuhteeni muistuttaa suuresti pianisti David Helfgottin elämästä kertovassa elokuvassa esiin tuotua isäsuhdetta. Toisaalta myös Kafkan isäsuhde on ollut samantyylinen. Hekin kuitenkin onnistuivat lopulta kasvamaan sosiaalisesti dominoivien isiensä ylitse – Helfgottin tapauksessa soittamalla ja Kafkan tapauksessa kirjoittamalla. No niin – Mamma tulee! - otanko hänet vastaan? Hän tekee aina kaikki käytännölliset asiat niin perusteellisesti ja tarkasti ja täyttää aina jääkaapin herkuilla. Siitä kiitos hänelle. Lisäksi olen aina ollut hänelle kiitollinen siitä, että olen myös hänen rahoillaan voinut ostaa itselleni kirjoja ja näin ollen vähitellen koko ajan laajentamaan yksityistä kirjastoani. Sanotaan, että tavallisesti ihmisillä on huono suhde vain toiseen vanhemmistaan, mutta minä olen varsinainen psykoanalyytikkojen märkä uni, koska minulla on ollut huono suhde molempiin näistä. Voi sitten ajatella, ajautuuko tällaisten vanhempien lapsi kaikenlaisiin defensseihin ja epäsosiaaliseen käytökseen. Varmasti tällaisista lapsuuden kokemuksista täytyy syntyä kirjailija ja taiteilija. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, kun olen suodattanut saamaani kasvatusta ja toisaalta omia kokemuksiani, eli toisaalta annettua ja valittua, niin olen mielestäni havainnut että tällaisellakin kasvatuksella minusta on tullut kunnon mies. Erityisesti olen aina korostanut sitä asiaa, että kohteliaana on pysyttävä joka tilanteessa, olivat toiset osapuolet kuinka epäkohteliaita ja vulgäärejä. Se on vielä kirjoitettava, että mainitsin äidilleni joskus sanat sanaton ymmärrys. Näin kuinka hänen silmänsä kirkaistuivat äkkiä ja näytti siltä, että hän olisi ajatellut: siinäpä loistava idea ja elämänasenne! Minä kuitenkin olen sitä mieltä, että ymmärrykseen johtava kommunikaatio vaatii keskustelua osapuolten välillä. Olen aina kokenut sen, ettei lapsuudenkodissani ei ole keskusteltu juuri mistään, saati älyllisistä aiheista. Isäni toisteli minulle jo lapsuudesta alkaen yhtä suosikkifraasiaan: ”Kukkaan muu ei ou sammoo mieltä ku sinä!” Ei tarvitse ihmetellä, jos tällaisesta kasvatuksesta tulee toisinajattelija, filosofi tai kirjailija. Minua on syyllistetty äitini nimen ottamisesta sillä tavalla, että joidenkin kateellisen rahvaan edustajien mielestä olen ottanut nimeni hienostellakseni - päinvastoin. Rahvas antaa nimelle suuremman arvon kuin minä, ja siksi he ovatkin rahvasta. Kuitenkin ensiksi on sanottava, että ihminen, jolla on terve itseluottamus elämän suhteen ei näe asioissa kuten ihmisten sukunimissä valta-arvoa, jonka saamiseksi tulisi koko ajan kamppailla. Toiseksi on sanottava, että isäni toinen lempifraasi jo lapsuudesta alkaen oli ”Ku minä sanon päivä, niin sinä sanot yö”. Hän kyllä aloitti minun vierauttamiseni jo varhaisessa vaiheessa olemalla pelottava, käskevä, tuomitseva, julistava alistaja. Se on myös lapsuuden aikaisia mieleeni jääneitä kokemuksia, kun julkisella paikalla hän tuli supisemaan korvaani ”Suat selekääs kotona”. Voi ajatella minkälaisia pelkoja tuollainen pelottelu voi pienessä lapsessa saada aikaan. Mutta tämä tästä toistaiseksi. Pitäisi kirjoittaa jostain tärkeämmästä aiheesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti