Jokaisella on oikeus grandiööseihin harhoihinsa. Näin ajattelin ainakin aiemmin. Kansan kosto on aina massojen kostoa heidän parempina pitämilleen ihmisille, jonka he yrittävät suistaa jalustaltaan. Henkisesti feminiinisten ihmisten tapa, joka lähenee tuota massojen asennetta, on alentaa ylempi ihminen kokonaan siten, ettei hän osaa kerrassaan mitään tärkeinä pitämiään asioita tai hieman yksinäiseltä vaikuttavalla ihmisellä ei ole kerrassaan yhtään kaveria tai ystävää. Massojen tapa suhtautua on väärä, koska tällaiset asiat ovat suhteellisia ja eivät ole riippuvaista pelkästä performanssista massan edessä, ainakaan itse en koe sitä tärkeäksi. Massojen tapa suhtautua asioihin on siis se, että se päättää kollektiivisella katseellaan toiset ihmiset huonoiksi tai hyviksi, ja tämä arviointi on kollektiivista ja totaalista. Mutta sitten on tämä aristokratian tapa suhtautua asioihin. Aristokraatti ei yleensäkään edes tunnusta jonkinlaista kollektiivista identiteettiä ja hän ei anna kollektiivin määrittää sitä, miksi hän itsensä tunnustaa. Aristokraatti liikkuu siis kollektiivin yläpuolella ja ei anna toisten ihmisten mielipiteiden muuttaa omaa identiteettiään. Baronettisuvusta tullut kirjailija Edith Sitwell kirjoitti aikanaan, että älymystön jäsen ja aristokraatti ovat hyvin samankaltaisia – he ajattelevat massojen mielipiteiden ja kateutumien yläpuolella. Voidaan sanoa, että aristokraatti on liberaali, ja hän ei anna kollektiivin tuomioita, sillä kollektiivin osa on aina tuomita, moralisoida ja sanoa viimeinen sana, mihin aristokraatti ei halua ottaa osaa vaan suhtautuu asioihin mieluummin väliä pitävällä ironialla. Kollektiivi on mustavalkoinen, kaksijakoinen ja vastapuolta demonisoiva yhteenliittymä, joka tietää aina saavansa massojen keskuudessa sananvaltaa ja ääntä, koska massat eivät yleensäkään ajattele eivätkä ne ole mitenkään kummoisella henkisellä tasolla. Oma sukuni on rappeutunut pahoin, ja voin huomata tuollaista kollektiiviksi muuttumista molemmissa vanhemmissani ja etenkin äitini puolen sukulaisissa. Kollektiivin jäsen on tietoinen kuvitelmissaan toisten ihmisten mielipiteistä ja tekee sekä ilmaisee itseään koko ajan tuollainen kollektiivin silmä itsensä yläpuolella. Voin sanoa, että etenkin isäni on pikkuporvari ja kollektiivin ohjailema ihminen. Hän on mm. kerrankin sanonut, että kun sanoin, miten vähän ystäviä minulla on, että ”mitäs kirjoitat lehtiin”. Eli omien ajatusten ilmaisu on joidenkin mielestä kiellettyä sen takia, koska sillä ei saa itselle kavereita? Äitini ei ole missään nimessä kaikilta puolin aristokraatti aatelisuudestaan huolimatta. Hän on hyvin pelokas ihminen ja pelkää etenkin pinnallisella tasolla toisista poikkeamista. Olihan hänen vaalilauseensa lapsuudessani: ”ei saa erottua joukosta”. Eli tämä aristokratian renessanssi, joka on seurannut henkisestä tasostani on todellakin jonkin merkityksellisen palaamista maan päälle synkeän ja pimeän ajan jälkeen. Kirjoittihan Spengler aikanaan että kulttuurin viimeinen vaihe, sen itsensä kieltäminen tuo vielä kerran esiin sen koko olemassaolon alkusymbolin. Äidissäni on jäljellä aristokraatin arvokkuutta, mutta samalla kertaa se on tuonut emotionaalisen kylmyyden, epäspontaaniuuden, epäluovuuden, innostumattomuuden ja ylikäyvän lannistamisen. Aristokraatit ovat aina korostaneet yliminänsä murtamista auktoriteettien edessä. Tämä on toteutunut minun lapsuudessani ja nuoruudessa sillä, että isän valta ja isän sana on ollut tärkeintä, jota en ole minä saanut kyseenalaistaa, eikä sitä ole äitini koskaan kyseenalaistanut, vaikka kaikenlaisia epäoikeudenmukaisuuksia ja julmuuksia etenkin henkisellä tasolla on toteutunut kaiken aikaa. On ristiriitaista, että tämä aristokraattinen paternalismi on löytänyt toteuttajansa isässäni, joka kaikesta epäinhimillisestä autoritaarisuudestaan huolimatta ei tiedä edes isänsä isää, koska isoisäni oli lehtolapsi, eikä totuutta isästä ole tiettävästi koskaan kerrottu edes isoisälleni, joka oli pieni lapsi kun äitinsä kuoli. Ennen arvostettiin aristokratian piirissä erilaisia asioita. Ralph Waldo Emersonin korostama ”animaalinen ihminen” on tullut tämän suvun miesten esikuvaksi, sillä niin sanotun mieslinjaisen suvun piirissä korostetaan nykyisin vain panemisen intoa, urhoilua ja materiaalista maskulinismia ja pullistelua. On varmaan niin, että kun älylliset lahjat ovat vähentyneet, korostavat nämä ihmiset sen takia materiaalisuutta, koska heillä ei ole muuta tapaa päteä, eli kun henkiset lahjat eivät riitä, niin silloin tyydytään pelkästään materiaalisiin, onhan aristokraatilla, vaikka rappeutuneellakin, oltava joku syy kokea itsensä toisia paremmaksi. Olisi kuitenkin ajateltava niin sanottua paluuta ytimeen, eli todellisten ja tärkeiden asioiden piiriin, jotka eivät korostu niin sanotussa mieslinjaisessa suvussa. Minulla on ehkä yksi älykäs serkku äidin puolella ja hänkin sattuu olemaan naislinjaisesta suvusta. Muut korostavat mm. mäestä putoamista, ja on mielestäni todella alentavaa, että esimerkiksi eräs toimittaja on korostanut varsin alentavalla tavalla äitini suvun nimestä tulevan mieleen ensimmäisenä mainitut mäkihyppääjät. Voi kysyä onko turhempaa tapaa käyttää aikaansa, nuoruuttansa ja elämäänsä kuin tuollaisen lajin harrastaminen, mutta siitä huolimatta kaikki tässä aktiviteetissa saadut helyt ja pokaalit pitää saada hyllyyn ja hylly täyteen tällaisellla huuhaalla ja ajanhukalla, joka ei vaadi mitään ja josta ei tule olemaan minkäänlaista hyötyä tai etua myöhemmässä elämässä. Mutta sittenhän sukuun on ilmaantunut myös persuja, joka on todellisen proletarisoitumisen piirre, sillä vielä isoisäni isä oli kaksikielinen, ja tällainen suvaitsemattoman, kielitaidottoman, epäkansainvälisen ja konservatiivisen puolueen kannattaminen kertoo siitä, että painotus ajattelutavassa on ehdottomasti siirtynyt kohti kollektiivin ja massan ajattelemisen tapaa. Eipä siinä, mitäpäs kaupankassat, metsurit ja peltisepät tekisivät aristokratialla tai aristokraattisella mielenlaadulla. Mutta tuo toisten ihmisten demonisointi, joka liittyy tavallisesti monissa tapauksissa infantiiliin machoiluun ja ruumiinkulttuuriin on todella inhottava ja vastenmielinen piirre, sillä sehän on suoraa johdosta massojen totaliteeteista, jossa joku jonka aseet on viety ja joka on paljastettu heidän mielestään jollain tavalla huonoksi, on totaalisen huono, ei osaa mitään ja josta voidaan tehdä muitakin kaikinnollisia arvioita, joiden tarkoitus on hänen demonisoimisensa. Toisin kuin isäni, minä mieluummin ilmaisen vapaasti ajatuksia kuin että olisin seurueen jäsen, jossa on tärkeää se, ettei poikkea siitä ajatustavasta, jonka seurueen vaiettu konsensus eli ei liian pitkälle ajattelussa meneminen määrittää. Ehkäpä äitini suvun miesten machoilu liittyy siihen, että lähes kaikki heistä ovat pienikokoisia, ja kun he eivät pärjää henkisenä parhaimmistona, katsovat he, että kun tappelee ja puolustautuu ruumiillisesti, tuo se heille jonkinlaista prestiisiä ja paremmaksi tunnetun ihmisen tunnetta. Muistan esimerkiksi yhden naislinjaisen serkkuni isän, miehen, josta tulee mieleen Toisenlaisten trendien Timo, vaikka voi olla että Timo on vähän älykkäämpi. Hänen poikansa on ehdottomasti perinyt isänsä proletaarisen pelon parhaimmuuden edessä ja on todella kuvottava ja epämiellyttävä pikkuihminen, joka asettuu kiusaajan porukkaan mairittelemaan ja olemaan välinaurajana, koska hän haluaa tällä tavalla ehkäistä pienen ihmisen pelkoaan siitä, että häntä kiusattaisiin. Koska olin tuon pikkuihmisen kanssa samassa koulussa ja koska hän oli varmaan kertonut isälleen, ettei minulla ole kavereita, niin tavattuani tuon isän kerran Kuopiossa sattumalta, näytti hän, kun kerroin meneväni tapaamaan yhtä kaveriani terassille, siltä, ettei minulla voi olla yhtäkään kaveria ja että kerron vain disinformaatiota. Tuo on pelkistys kollektiivin ajattelusta, eli koska moni ihminen ja kollektiivin jäsen oli nähnyt minut monesti yksin, niin sen takia ei ole mahdollista, että minulla olisi yhden yhtä kaveria, eli tämä on mielestäni varsin mustavalkoinen ajatus. Mutta näin kaksijakoisia ja binaarisia massojen jäsenet ovat. Toiset ovat totaalisen hyviä ja toiset totaalisen huonoja, mutta minusta oikea tie löytyy näiden keskeltä. Kaiken suhteellisuus tulisi muistaa joka asiassa. Pikkuporvarit ajattelevat muotoa ja toisten ihmisten mielipiteitä siitä. Eli ihminen on jonkin muotoinen eikä siitä taivu erilaiseksi koskaan. Isäni äiti on äärimmäisen pikkuporvarillinen ihminen ja hänessä korostuu voimakkaasti tuo kahtiajakautuneisuus. Eräällä sukulaisellani taas on kova tarve pitää itseään muita parempana. Kerran hän yltyi painisille karjuttuaan ensin minulle, että ”LUULETKO SINÄ OLEVAS MINUA PAREMPI!” Kyllä, en vain luule, vaan tiedän olevani sinua parempi. Minä en kuitenkaan tässäkään yhteydessä olisi halunnut tuoda sitä esiin, sillä mielestäni ihminen ilmenee vain tekojensa ja ajatuksiensa kautta, ilman sitä, että jonkun pitäisi olla keskustelussa korkeammassa asemassa. Mutta siis tämä: että pitää olla jotenkin toisia parempi, on suvussa ilmenevä viimeinen aristokratiasta kertova piirre. Vahinko vain, ettei sille enää ole katetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti