Minä en yksinkertaisesti halua olla osa peleissänne. Olen niin monesti nähnyt sen, miten toisten ihmisten henkinen ja psyykkinen hallinta johtaa pahuuteen niissä tai siinä, joka saa hallita ihmisten ajattelua ja toimintaa. Ja tämä valta on todellakin sellaista valtaa, joka turmelee kantajansa. Olen niin monesti nähnyt sen, miten sosiaalinen yhteenliittymä ja ryhmät muuttavat sen henkilön, joka osaa toimia "oikein" näissä yhteyksissä. Ja tuo toimiminen ei todellakaan vaadi kovinkaan suurta lahjakkuutta. Olen pohtinut mielessäni ajatusta, jonka mukaan meidät autistit on tosiasiassa säästetty siltä, että pitäisi kokea jonkin epämerkityksellisen olevan tärkeää, ja sen myötä tuhlaamaan elämän sellaisen asian keskellä, jolla ei ole elinikää eikä minkäänlaista pitkälle jatkuvaa merkitystä. Olen kuitenkin iän myötä alkanut oppia, että tietynlainen kohteliaisuus ja normaalilta näyttäminen on joissakin yhteyksissä tärkeää, koska onhan tietysti selvää, ettei epäkohteliaisuus ja toiselle sosiaalisen vuorovaikutuksen tapahtuman osalle pahana näyttäytyminen ole mistään kotoisin. Sosiaalinen on tietyllä tavalla niin kuin veljeni sanoman mukaan siivoaminenkin vain jotain sellaista, jota ei tarvitse ajatella mutta joka pitää kuitenkin tehdä. Minulla on toisinaan ollut ongelmia tiettyjen arkipäivän rutiinien ylläpitämisessä, koska minulla on varmaan syntymäperinteisesti tapa suhtautua asioihin sillä tavalla, että niitä on ajateltava. Sen takia, jos päivässä on vain tiskattava astiat ja vietävä roskat, voi tulla tietynlainen ahdistustila, jota nimetän ajattelijan taudiksi, joka sisältää sen, että kun yrittää katsoa kauaksi ja tavoittaa korkeita ja pitkälle meneviä ajatuksia, voi tulla ahdistuksen myötä tilanteeseen, jossa ei näe edes lähelle, ja sen takia jotkin päivittäisten asioiden toimittamiset voivat alkaa tuntua vaikeilta ja niihin voi liittyä paranoidista kaikissa asioissa suuresti ja tarpeettomasti huolehtimista. Ajattelijan tauti on siis sitä, että kun tähyilee kaikissa asioissa kauaksi, ei loppujen lopuksi joskus pysty huomaamaan edes lähellä olevia asioita ja näkemään edes lähelle, vaikka edes materiaalisesti, koska joskus olen huomannut tuossa tilassa sen, että saatan etsiä jotain kadonnutta asiaa kaikkialta, mutta loppujen lopuksi murehdittuani ja huolehdittuani löydän asian jalkojeni edestä, josta se olisi pitänyt tavallisesti ensimmäisenä huomata. En ole koskaan ollut lahjakas sosiaalisesti, mutta nykyään huomaan tietyt asiat, jotka on vain tilanteen miellyttävänä pitämisen takia tehtävä. Kuitenkaan en ymmärrä niitä sosiaalisesti edistyneitä ihmisiä, jotka loukkaantuvat siitä, kun joku ei halua ottaa osaa heidän hallitsemiinsa piireihin, ja monet tällaisista ihmisistä alkavat loppujen lopuksi kutsumaan tällaista ihmistä kehitysvammaiseksi tai jollain tavalla rajoittuneeksi ”Mr. Beaniksi”. Muistan esimerkiksi ala-asteen viimeiseltä luokalta erään entisen kaverin, joka oli sittemmin löytänyt itselleen sopivampia kavereita, joka tuli tunnilla, kun paperiin piirrettiin elämässä tärkeitä ihmisiä, katsomaan, varmaan oletuksen kanssa, että olisin piirtänyt hänen nimensä keskeisimpään ympyrään, ja alkoi herjata minua sosiaalisesti rajoittuneeksi kun en ollut maininnut häntä parhaimpana kaverina. Juuri noin nämä niin sanotusti sosiaalisesti edistyneet toimivat, kuulin mm. erään kerran kun menin käymään koulussa terveydenhoitajan luona, kun tämä tuon aikaisen luulemani mukaan kaverini kertoi äidilleen, että ”Olli pakotti tekemään niin”, vaikka hän oli luonteensa perusteella aina ollut jonkinlainen initiaattori kaikenlaisessa toiminnassa. Kuten on nähty taistolaisissakin, niin edistyminen voi joidenkin mielestä olla oikea suunta, vaikka esimerkiksi sosiaalisesti edistyneenä oleminen ei aina kerro henkisestä tai minkäänlaista muustakaan korkeudesta, vaan nämä ihmiset kuvittelevat joissain yhteyksissä olevansa parempia kuin muut, ja sen takia he herjaavat meitä, jotka emme ole ja jotka emme halua kuulua ”sosiaalisesti edistyneisiin”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti