Kukaan ei ole tyhmä ja aina väärässä

Olin kerran Lontoossa eräässä taidegalleriassa, josta ostin erään nuoren taitelijaopiskelijan öljyvärityön. Tuli puhe myyjätytön kanssa taidemaalari Wassily Kandinskysta, jota kuvasin epähuomiossa abstraktin ekspressionismin edustajaksi, eli abstrakti ekspressionismi oli tosiaankin taidehistorian genrejakojen mukaan täysin amerikkalainen suuntaus, vaikka Kandinskyn töitä voidaankin kuvata etenkin ekspressionistisiksi ja myös abstrakteiksi. Seuraus tästä oli se, että tyttö vaikeni ja pakkasi nopeasti taulun paperin sisään ja ojensi sen minulle siihen tyyliin, että nyt kannattaa jo lähteä. Rupesin äsken ajattelemaan tuota tilannetta ja minulle tuli selkeästi mieleen se, että oma tapani lähestyä asioita on parempi kuin tuon nuoren, mahdollisesti taidehistoriaa opiskelevan tytön tapa. Voidaan sanoa, että kaikkialla on jotain nähtävää, ja kaikissa tilanteissa ei voida pysyvästi ilmaista, että joku tapa havainnoida asioita on itsessään jo väärin tai oikein. Samaan tyyliin kun kaikkea ei voida määritellä pysyvästi ja absoluuttisesti hyväksi tai pahoiksi. Koska on niin, että Kandinskyn maalaustyyli on lähellä termiä abstraktinen ekspressionismi, voidaan mielestäni hänet laskea kuuluvaksi tähän koulukuntaan, vaikka hän ei pyörinytkään näissä piireissä, ja vaikka hän ei todennäköisesti hangannutkaan orvasketeään tuon suuntauksen ihmisten vastaavaa vastaan. Tämä on tietysti vain yksi tapa käsittää tämä ongelma, joka ilmenee tuollaisten patologisten kilttien tyttöjen menestymispaineissa. Jos nämä taidehistorioitsijoiden nimeämät kuppikunnat ovat niin tärkeitä, niin minkä takia yleensäkään on historiassa tapahtunut sitä, että taiteilijat ovat pyrkineet ilmaisemaan jotain. Voitaisiin siis vain sanoa, että tämä on ehdottomasti tämän koulukunnan jäsen, ja mitään hänen tuotannostaan ei tarvitsisi muuta sanoa, koska nämä genrejaot ovat nähtävästi tärkeintä mitä näistä taiteilijoista voi tietää. La Rochefoucauld kirjoitti aikanaan, että jos ihmiset olisivat kaikkitietäviä, eivät he niin tarkasti ja riemastuen kiinnittäisi huomiotaan toisten puutteisiin ja ns. vääriin vastauksiin. Tällaista olen havainnut etenkin äidinkielen opettajieni piirissä. Ensimmäinen naureksi avoimesti sille, kun sanoin pyrkiväni kirjailijaksi. Toinen puuskahti myötähäpeäisesti, kun muistelin jonkun Arwidssonin lausetta väärinpäin, ehkä alitajuisesti haluten mitätöidä hänen käsityksensä siitä, että minä olisin jotenkin innokas suomalaisnationalisti ja tuolla voitaisiin vahventaa tuota käsitystä. Lyseon rehtori jätti minut väliin kun kysyttiin luokassa vuorotellen englannin kielen nippelitietoja, joita toki koulumestarit arvostavat suuresti ja kiinnittävät huomionsa toisten puutteisiin tuollaisten nippelitietojen yhteydessä. Kaikilla näillä oli käsitys siitä, että minä en osaa mitään, enkä etenkään kirjoittaa. Voidaan sanoa, että totuuden tulkittavuus ja jatkuva uudelleen tulkitseminen tarkoittavat sitä, että nämä kaksi mielipidettä tavasta suhtautua asioihin ja todellisuuteen voidaan jakaa ryhmiin koulumestarius ja joustavuus tai jousto. Koulumestarius keskittyy pelkästään nykyhetkeen ja tilanteeseen arvottamishetkellä. Siinä siis katsotaan vain sen hetkistä aktuaalisuutta jättäen huomiotta potentiaalisuuden. He katsovat absoluuttisesti että jokin on oikein tai väärin, eikä keskimallin vaihtoehtoa ja totuusarvoa ole olemassa. Nämä katsovat, että totuus on muut vaihtoehdot poissulkevaa, eikä väärä vastaus tarkoita mitään muuta kuin tällaisen toteavan ihmisen vähä-älyisyyttä. Loppujen lopuksi on kuitenkin niin, että kaikille vastauksille voidaan löytää inhimillinen ja älylliseen toimintaan liittyvä syy, jonka seuraus, ns. väärä vastaus ei kuitenkaan ole mikään ylittämätön asia. Esimerkiksi Goethe kirjoitti joskus vanhemmalla iällä että hän voi hyväksyä kaiken lukemansa, koska onhan toki niin, että suurimmassa osassa inhimillistä tietoa on kysymys tulkinnasta, ja se, että jos vastaus on ns. väärä, ei voida kuitenkaan sanoa, että syy tuohon vastaukseen tulemisessa olisi jotenkin vähempiarvoisempi kuin oikean vastauksen lausuminen. Onkin varmaan niin, että osalla ihmisistä on vähemmän tarvetta matkia ja toistaa tiettyjä mantroja mekaanisesti ja toistavasti. He ovat kuin papukaijat, jotka toistavat heille sanottuja älyttömyyksiä. Mielestäni opettajan ei tulisi väheksyä väärän vastauksen esittäjiä, vaan hänen tulisi siitä saada käsitys tällaisten ihmisten erilaisesta tavasta suhtautua todellisuuteen ja näihin nippelitietoihin, mitä tällaiset koulumestarit yrittävät heistä lypsää irti. Tehokkain opettamisen tapa vaatii sitä, ettei vääriin vastauksiin suhtauduta pilkallisesti ja nujertavasti, vaan tulisi pyrkiä saamaan selvä siitä, mikä on syy väärään vastaukseen ja miten tuollaista tiedon ja luonteen välistä suhdetta voitaisiin eheyttää ja sopeuttaa siirtymään oikeaan suuntaan. Huonoimmat opettajat suhtautuvat tämänhetkiseen tietoon ja naurahtelevat pilkallisesti oppilaille vääristä vastauksista ottamatta selvää siitä, minkä takia jotkut oppilaista ovat tulleet vääriin vastauksiin. On monta tapausta, jossa etenkin myöhemmät kirjailijat eivät ole menestyneet konventionaalisessa luokkaopetuksessa. Voidaan sanoa, että joustavuuden kohdalla ja sitä ohjeena pitäen tulee sanoa, että mikään ei ole itsessään oikein tai väärin, sillä kaikki eivät ole ohjelmoineet itseään olemaan oikeassa, eli siis lukemaan opettajan ajatuksia siitä, mitä he pitävät oikeana ja mitä vääränä. Voidaan kutsua tällaista asennetta jota kuinkin totuudenlöytävyydeksi, eli se tarkoittaa asennetta, jonka mukaan kaikessa on jotain totuutta. Eli kaikkea voidaan tulkita eri tavoin, eli väärässäkin esimerkiksi väärässä vastauksessa voi olla jotain totuuden kanssa tekemisissä olevaa. Joustamista tukevia asenteita ovat etenkin inhimillisyys, optimistisuus ja tulevaisuuteen suuntautuminen. Kaikki voi tulla paremmaksi, ja yhtäkään ihmistä ei pitäisi kuvata menetetyksi ja aina väärässä olevaksi ihmiseksi, koska kehittymisen potentiaali on olemassa kaikissa ihmisissä. Ihminen ja maailma ja niiden välinen suhde voi aina tulla paremmaksi ja tarkemmaksi ja tarkemmin totuutta kuvaavaksi. Ja miehestä joka ei ennen täysi-ikää ole tiennyt mitään minkään kielen kieliopista voi tulla kirjailijaksi, jonka kirjoituksia myös luetaan ja ei pelkästään pakon edessä. Eli voidaan mielestäni kuvata tällaista asennetta, jonka mukaan oikea ja väärä ovat tasapainossa toistensa kanssa, niin sanotuksi totuuden tasapainoisuusteoriaksi, joka voidaan tiivistää kahteen periaatteeseen: kaikessa on nähtävää, ja kaikessa on totuutta. Eli voidaan sanoa, että yksikään ihminen ei ole suoraan sanoen tyhmä tai aina väärässä. Tietysti tällainen kehittyminen vaatii omaa viitseliäisyyttä, mutta tuota viitseliäisyyttä etenkin opettajien tulisi lietsoa ja rohkaista. Tässäkin on havaittava se, että kaikissa ihmisissä on kehittymisen potentiaali ja tuota kehittymistä ei tulisi seurata tiettyjen kaikille samojen maaliviivojen avulla, vaan seurata kehittymistä itsessään ja rohkaista sitä jatkuvasti.

Novelli

Joki

Jussi Valta-aho ja Mauri Valta-aho olivat veljeksiä, ensimmäinen vanhempi ja toinen nuorempi. Jussi oli aina ollut heistä harkitsevampi ja vähemmän riippuvainen toisista ihmisistä, kun taas Mauri oli perheen taiteilija ja filosofi jo hyvin nuorelta iältä. Myös Maurin kunniantunto oli veljeään paremmin näkyvä, minkä takia hän monesti puolusti heikompia ja almuja anovia. Jussi oli ollut näistä kahdesta aina sosiaalisempi ja parempi liikunnassa.

Veljekset olivat tämän takia olleet aiemmin varsinaisia kinastelijoita, ja siinä vuotta vanhempi Jussi, joka oli monest kiusannut pienempää veljeänsä oli niskan päällä. Kuitenkin nuorempi oli aina ollut heistä kielellisesti lahjakkaampi ja tappelutilanteissa hän pystyi viiltämään jo kielellään. Kuitenkin poikien kasvaessa he alkoivat tunnistaa toisissaan entistä enemmän yhtäläisiä piirteitä ja Jussille oli kehittynyr jonkinlainen suojeluvaisto veljensä suhteen.

Molempia veljeksiä kiusattiin toisinaan koulussa heidän isänsä takia, joka oli juoppolalli ja paikkakunnan harrastelijateatterissa hänet aina laitettiin monen mielestä hämelle luontaisesti sopivaan Pölhö-Kustaan rooliin. Kuitenkin he eivät alistuneet kiusaajien edessä, koska he olivat varsin suurikokoisia molemmat ja opiskelleet karatea harrastekerhossa. Myöskään minkään sortin alistumisesta he eivät tietäeet, koska valtiasvietti oli molemmilla pitkälle kehittynyt ja tulivathan he sellaisesta linjasta, jossa nöyristelyä ei oltu koskaan katsottu hyvällä. Monesti joku toinen keskenkasvuinen oli joutunut juoksemaan kotiinsa veri nenästä valuen tai mustelma silmäkulmassa sykkien äitiään huutaen.

Lapsina ja nuorina he puuhastelivat vanhempien kiireiden takia lähinnä lapsuudenkodissaan, joka oli suuri kartanomainen 1700-luvulla rakennettu kivitalo, jonka nimi oli Sarvikosken hovi, joka oli periytynyt pojille heidän äidiltään joka tuli varakkaasta perheestä. Äidin isä oli ollut aiemmin Suurikylän henkikirjoittaja, joka oli muuttanut myöhemmin Pienikylään. Veljesten lapsuudenkoti oli myös veljesten serkkujen kesäparatiisi, jonka niityille hyppelemään he palasivat aina joka kesänä.

Valta-ahot asuivat Pienikylässä Pohjanmaalla erään joen varrella, joka oli yksi Pohjanmaan lukuisista joista, jotka laskivat selkämeeen. Joen toisella puolella sijaitsi Suurikylä, Pienikylän sisarkaupunki, joiden asukkaat eivät kuitenkaan tulleet toimeen keskenään, ja jopa siltaa ei oltu rakennettu joen yli, koska sille ei koettu olevan tarvetta. Suurikyläläiset kokivat tavallisesti itsensä Pienikyläläisiä paremmiksi ihmisiksi, koska heidän puolellaan jokea sijaitsi sekä museo, taideteatteri sekä ammattikorkeakoulu, samalla kun Pienikylän puolella oli vain vaatimaton tarvittava määrä palveluita. Myöskin suurikyläläiset ajattelivat pienikyläläisten olevan maalaisempi ja rahvaanomaisempia ihmisiä kuin he itse. Kesällä joen yli mentiin lautalla, ja talvella kävellen jään yli.

Valta-ahojen rakkain setä Jooseppi Valta-aho oli kerran alkukeväästä jäätä pitkim joen yli kulkiessaan uponnut jäihin ja hukkunut. Jooseppi oli ammatiltaan kirkkoherra ja hän oli aina korostanut kristillistä sopua ja pyyteetötä rakkautta. Maurilta ja Jussilta kysyttiiin usein että olivatko he rovasti Valta-ahon poikia, koska hän oli niin tunnettu ja pidetty mies Pienikylässä. Jooseppi oli tunnettu anteeksiantavuudestaan ja siitä, miten hän ei tulkinnut Raamattua monien muiden tapaan kirjain kirjaimelta. Joosepin lapset ja vaimo eivät koskaan toipuneet ”äijän” menetyksestä, ja vaimo ei ottanut itselleen uutta kaveria. Joosepin perhe asui Rantakylässä, joka sijaitsi noin viisikymmentä kilometriä joenvartta eteenpäin. Jooseppi oli rakentant perheelleen pienen kartanon, joka ei kuitenkaan vetänyt vertoja Sarvikoskelle. Kerran rakennuksen salissa takasta oli lentänyt kipinä matolle ja seuranneen tulipalon seurauksena, vakka tuli saatiinkin sammutettua, olivat salissa olleet suvun jäsenten muotokuvat tuhoutuneet biedermaierkaluston ohessa. Perhe oli kuitenkin säilynyt vahingoitta, vaikka he alkoivatkin tämän jälkeen viettää enemmän aikaa suvun kesäparatiisissa Sarvikoskessa.

Kerran kun pojat olivat neljätoistavuotiaita, sanoi vanhempi heistä erään kerran perheen kokoonnuttua, että haluaisin sittenkin Suurikylään, koska siellä olisi paremmat mahdollisuudet opiskella insinööriksi. Tästä eivät vanhemmat pitäneet ja suorastaan järkytttyvät merkittävällä vanhemman pojan puheista. koska he olivat aina toivoneet, että veljeksisä ainakin hän olisi mennyt yliopistoon lukemaan historiaa. Toive jäi elämään vanhemman veljeksen aivoissa, vaikka vanhemmat olivat kerta kerralta sanoneet, ettei vanhan humanistisen yliopistosuvun vesasta voinut tulla minkäänlaista haalariherraa.

-Miksi te ahdistatte minua näin häijysti ja ajattelemattomasti? Insinöörinä voisin sentään saada jotain aikaaan toisin kuin te filosofeeraavat ajantuhlaajat ja älylliset rattopojat, Jussi puuskahti vanhemmilleen.

-Voit tietysti tehdä mitä hyvänsä, mutta täältä on turhaa odottaa myötätntoa tai rahaa! Vastasi isä.

-Siinä tapauksessa en tarvitse teitä. Sanokaamme toisillemme reilut hyvästit, Jussi sanoi surullisena ja alakuloisena ja lahjusti veltosti omaan päätykammariinsa.

Aikaa vierähti ja pian pojat olivatkin jo aikuisuuden kynnyksellä. Ylioppilaskirjoitukset olivat veljekisillä menneet vaihtelevasti, vanhempi Jussi oli saanut keskiarvokseen vain magnan, kun taas Mauri oli tuuletellut voitollaan – hän sai kolme laudaturia ja näin ollen sen keskiarvokseen. Jussi oli vihainen veljelleen ja vanhemmilleen, koska hän joutui tekemään osa-aikatöitä koko kirjoituksiin valmistautumisen ajan. Vanhemmat olivat vain sanoneet, ettei heilä ollut varaa elättää molempia veljeksiä, ja he suhtautuivat loppujen lopuksi suosien toista veljestä kohtaan, joka oli luvannut jatkaa sukunsa humanistiperinteitä. Jussi kuitenkin tunsi helpotusta siitä, että hän menisi kesätöiden jälkeen Suurikylään insinööriksi opiskelemaan ja saattoi unohtaa koko tekopyhältä vaikuttavan perheensä.. Kesä oli merkittävä myös siten, että Jussi menetti neitsyytensä erään nuoren ruotsalaisturistin kanssa. Mauri ei ollut vielä saanut mitään, mistä isoveli jaksoi hänelle muistuttaaa.

Kesä meni ja Jussi asui Suurikylässä, jonka metropolimaisuudesta hän oli heti vaikuttunut, sijaitsihan siellä kylän yhteinen viinakauppakin.Mauri oli matkannut Rantakylään opiskelemaan taidehistoriaa ja filosofiaa paikkakunnan omaan yliopistoon. Kuitenkin vanhemmat Pienikylässä jatkoivat hänen suosimistaan lähettämällä hänelle rahaa.

Kului vuosikymmen ja Mauri oli palannut Pienikylään opettajan töihin. Jussi oli yhä Suurikylässä ilman tutkintoa. Kun Mauri kerran eräänä kesäkuisesena iltana valjui uneen keskustakolmiossaan, näki hän unta ja vielä hyvin selkeää unta, jossa veljekset olivat rakentamassa siltaa joen yli, molemmat etenivät kohti joen keskiosaa ja sementoivat rivakasti siltaa.Kuitenkin yhtä äkkiä Jussi hävisi Suurkylän puolelta ja silta jäi kesken, koska Maurilla ei ollut enää varaa tarvikkeisiin. Kun Mauri nousi seuraavana aamuna sängystä ja avasi heijastimen ikkunastaan, joka antoi suoraan joen puolelle, oli hän hämmästynyt koska hän näki joen keskellä keskeneräisen sillan.

Seuraavana aamuna tuli odottamaton ja henkeäsalpaava suruviesti. Jussi oli kaaunut pyörällä Suurikylän keskustassa,, lyönyt päänsä ja kuollut. Kuitenkin jo opintoja aloittaesaan Jussi oli ehtinyt avioiua Sirkka Linnea Klenbergin kanssa ja pariskunta oli hankkinut yhden lapsen, jonka nimi oli myös Mauri setänsä mukaisesti.

Kymmenen vuotta kului ja Mauri oli jo miehen iässä. Maurista oli tullut isänsä tavalla setäänsä pidempi, mutta se ei haitannut veljenpojan ja sedän välejä, koska he olivat keskustelu keskustelulta alkaneet pitää toisistaan vähitellen enemmän ja enemmän. Hän siis seurusteli usein Mauri-setänsä kansa, koska nuorempi Mauri oli aina halunnut vierailla setänsä kartanossa Sarvikosen hovissa Pienikylässä. Kuitenkaan hän ei ollut aikonut muuttaa pois Suurikylästä ja hänellä oli kotipaikkakuntansa suhteen hieman korostunut itsetunto, no ainakin tässä asiassa..He nauttivat usein alkoholia kartanon terassilla ja filosofeerasivat, sillä Mauri nuorestakin oli tullut humanisti, itse asiassa jo varhain lukion alussa.

Mauri vanhemmalla oli kai alkanut vanhemmiten tulla alkoholin liialllsen käytön myötä kaatumistaudin oireita ja hän yksin asuvana oli monesti ollut pakotettu hakeutumaan psykiatrilisele poliklinikalle. Hän ei siitä pitänyt, ja oli vaatinut itselleen kypärää ja terveyskeskukseen yhdistävää hälytinnappia.Sähköhoitoihin hän ei ollut koskaan halunnut mennä, koska hän tietsi niiden lähimuistia heikentävät vaikutukset. Kerrankin, kun Mauri nuorempi oli tullut käymään setänsä luona ja kun he olivat ottaneet lämmittävää punssia, oli setä humalassa tupakalle mennessää kaatunut pihalla ja lyönyt päänsä, Mauri nuorempi kutsui ambulanssin ja lähti itse avuksi mukaan.

Kun setä oli päässyt pois sairaalasta ja kun hän väkeviä särkylääkkeitä päässään, täysin lääketokkurassa rupesi untenmaille, näki hän selkeässä unessaan seisovansa joen partaalla, ja Mauri nuorempi heilutti Suurikylän puolelta hänelle, ja jatkoi keskeneräisen sillan rakentamista. Aamulla kun Mauri vanhempi heräsi ja avasi ikkunan kaihtimet, näki hän valmiin sillan, jota pitkin autoilijat ja kävelijät jo ajoivat.

Etnonationalismia vastaan

On huolestuttavaa miten viime päivinä olemme kuulleet, miten rasistiset etnonationalistiset mielipiteet ovat levinneet suomalaiseen yhteiskuntaan jopa demokraattisten puolueiden kautta. Etnonationalismi tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan kenelläkään ei ole oikeutta kutsua itseään tietyn kansallisuuden edustajaksi, ellei hänen sukujuurensa ole pitkältä ajalta liittyneet tiettyyn kulttuuriin ja kansallisuuteen. Tällainen ajattelutapa on täysin hullu, koska jos katsotaan esimerkiksi Keski-Euroopan maita, niin onhan selvää, että kansallisuudet ovat satojen vuosien ajan sulautuneet yhteen, ja myös vieraita kansallisuuksia edustavat ihmiset ovat useasti antaneet panoksensa uuden kulttuurin kehittymiseen ja olemassaoloon.

Tietyt piirit Suomessakin ovat omaksuneet etnonationalismin ja ilmaisseet mielipiteitä, jonka mukaan sellaiset ihmiset, joiden sukujuuret eivät satojen vuosien ajalta ole Suomessa, eli jotka eivät kuulu alkuperäisesti finnien heimoon, jota esimerkiksi roomalainen historiantutkija Tacitus kutsui Euroopan tyhmimmäksi kansaksi, eivät voi kutsua itseään suomalaisiksi. Sen lisäksi jotkut persuihin liittyvät tahot ovat ilmaisseet etteivät suomenruotsalaisetkaan voi kutsua itseään suomalaisiksi.

Esi-isäni tuli sukutaustasta, jossa hänellä oli takaisin viidenteen polveen mennessä nelisenkymmentä tunnettua aatelissukua. Yksikään hänen sukulaisistaan ei ollut suomenkielinen suomalainen, ja hänen taustastaan ei löydy yhden yhtä talonpoikaissukua. Kuitenkin hän oli isänmaallinen ja aikaansaava mies, joka mm. sortokauden aikana kehotti nimismiehen virassaan kuntalaisia olemaan menemättä laittomiin Venäjän armeijan kutsuntoihin. Hän uhrautui ja menetti sen takia virkansa.

Natsit tulevat poikkeuksetta alimmasta rahvaasta ja he ovat nimenomaan sitä sakkia, jolla ei ole kultivoituneisuuteen liittyvää sopeutumisen ja ihmisten välillä sopivan kommunikoinnin taitoa. Mitä olisi Suomi ellei tänne olisi satojen vuosien ajan tullut ihmisiä etenkin Keski- ja Pohjois-Euroopasta. Kaikki merkittävät yhtiöt etenkin 1800-luvlla olivat siirtolaisten perustamia. Esimerkiksi Sinebrychoff, Paulig, Fazer, Rosenlew, Hackman, Serla. Ei Suomi olisi nykypäivänä samanlainen, jos aikaisemmin, miten nämä natsit haluavat, kaikki tulijat olisi käännytetty rajalla takaisin.

Mitä niin kehuttavaa suomalaisessa kulttuurissa sitten on? Kossunjuonti, väkivaltaisuus, perheväkivalta, epäsosiaalisuus, kuuluminen itsenäisyyden ja omatoimisuuden unohtavaan sosialistiseen riippuvaisuusyhteiskuntaan, jota kutsutaan hyvinvointiyhteiskunnaksi, jatkuva politiikan piirissä korostettu konsensus, joka vie kaikilta itsenäisen ajattelun ja arvot.

Suurin osa jotain merkittävää tähän kulttuuriin tuoneista merkkihenkilöistä ovat omanneet ulkolaisia sukujuuria. Pelkästään suomalaisia sukujuuria omaavat ihmiset ovat pellavapäisiä, ulkomailla ujon näköisiä finnejä, jotka eivät ota huomioon kanssaihmisiä ja äänestävät persuja tai sosialisteja,varsinaisia Saarijärven Paavoja, Putkinotkon asukkaita, Sven Tuuvia. Ei Suomessa olisi henkisesti erottuvaa kulttuurieliittiä ilman ulkolaisia sukujuuria.

Olli von Becker

YTM

Maailmankatsomuksellista opetusta kouluihin

Maailmankatsomuksellisuus tarkoittaa ideologista ja aatteellista näkökulmaa maailmaan, ihmiseen ja todellisuuteen. Koululaiset ja opiskelijat tarvitsevat maailmankatsomuksellista opetusta edetäkseen elämässä ja hakiakseen paikkansa tässä maailmassa. Maailmankatsomuksia voidaan opettaa oppilaille kertomalla siitä, millaiset ideologiat ovat saavuttaneet menestystä maailmassa, ja mitkä ideologiat ovat käyttäneet oman elämän- ja ideologian alansa loppuun. Tässä tarvitaan arvojen asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikkiä. Tämä oppiaine yhdistäisi filosofiaa, elämänkatsomustietoa ja uskontojen tutkimusta. Mielestäni tunnustuksellinen uskonnon opetus tulisi lopettaa kouluissamme, koska se sitoo ihmiset liian aikaisin tiettyyn uskontoon, jota he eivät monessa tapauksessa edes missään tilanteessa kyseenalaista. Uskonnon tilalle voitaisiin tuoda esimerkiksi kansalaisuskonnon opetus. Kansalaisuskonto tarkoittaa sellaista uskonnollisuutta, jossa opetettaisiin oppilaille sitä, miten heidän tulisi harrastaa sosiaalista kompetenssia, eli siis suhtautua hyväksyväisesti toisiin ihmisiin ainakin siihen asti, kuinka ihmiset osoittavat kuuluvansa samaan ymmärryksen piiriin. Kansalaisuskonnolla tulisi siis voida ehkäistä sosiaalista ja yhteiskunnallista segregaatiota. Kansalaisuskonto on erityisen tärkeä etenkin kaikenlaisten vähemmistöjen sopeuttamisessa enemmistön määrittämien arvojen mukaiseen yhteiskuntaan. Kuitenkin yhteiskunnissa mielestäni pitää voida ylläpitää sellaisia vähemmistökulttuureita, jotka ovat korkeammalla asteella kuin vallitsevan yhteiskunnan arvot, ja tässä arvottavana tekijänä on etenkin sopeutumiskyvykkyys, kielitaito ja kulttuurin universaalisuus ja toisten kanssa tekemisissä olon korkea aste. Mielestäni sosiaalinen liberaalisuus on ylivoimainen suhteessa sosiaaliseen konservatiivisuuteen, taloudellinen liberalismi ja markkinatalouden tukeminen on ylivoimainen suhteessa kaikenlaisiin sosialismeihin, ja kulttuurinen konservatiivisuus on ylivoimainen suhteessa kaikenlaisten kukkahattukommareiden pyrkimykseen ”marssista instituutioiden halki”. Tämän takia kouluissa kansalaisuskonnon opettamisen ja arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikin kautta tulisi opettaa oikeistolaista maailmankatsomusta, mikä ei olisi kuitenkaan ideologista doktrinaatiota, vaan kaikenlaisen sosialismin käytännönmukaisuudettoman olemuksen näyttämistä, eli olisi opetettava ihmisille kaikenlaisten radikalismien vaarallisuudesta, johon kuuluu kaikenlainen sosialismi, eli etenkin demokraattinen sosialismi, kommunismi ja natsismi. Oppilaille on korostettava jo varhaisessa vaiheessa yksilönvapauksia ja omantunnonvapautta. Tällaisen opetuksen kautta ymmärtäen, on selvää, että oppilaat omaksuisivat oikeistolaisen maailmankatsomuksen, libertaarisuuden, joka on täysin ylivoimainen suhteessa kaikenlaiseen sosialismiin. Koulussa tulisi opettaa esimerkiksi Taistolaisuuden mustan kirjan ja kommunismin mustan kirjan avulla kommunismin ja sosialismin vaaroista, mutta samalla tulisi kuitenkin muistuttaa oppilaita myös natsismin vaaroista. Eli tulisi korostaa omatoimisuutta, sivistystä, uskonnon vapautta, mahdollisuuksien tasa-arvoa, taloudellista vapautta, sosiaalista liberaalisuutta ja suojelevaa asennetta suhteessa vanhoihin instituutioihin ja kulttuurimuodostelmiin, sekä rasisminvastaisuutta ja heikompien vähemmistöjen oikeuksien varjelemista. Uskonnossa tulisi ohjata lapsia etenkin buddhalaisuuden, hindulaisuuden ja kristinuskon maailmoihin, ja korostaa näiden uskontojen rauhanomaisuutta. Elämänkatsomustiedossa tulisi opettaa lapsille kaikenlaisten sosialismien vaarasta, johon kuuluvat sekä kommunismi että myös kansallissosialismi. Oppilaille tulisi opettaa elämänkatsomustiedon kautta oikeistolaisuuden ylivoimaisuutta suhteessa kaikenlaisiin sosialismeihin, esimerkiksi siten, että kun koulut yksityistettäisiin, voitaisiin luokkaopetusta vähentää, ja itsenäisissä töissään työskennellen oppilaat voisivat havaita sen, että hekin saavat enemmän rahaa matalalla verotuksen asteella oikeistolaisessa yhteiskunnassa kuin että jos heidänkin pienestä palkastaan vietäisiin massiivinen osa yhteiskunnan heikoimman aineksen ja yksilönvapauteen kyvyttömien taloudellisesti ja sosiaalisesti riippuvaisten eliöiden elättämiseen. Etenkin nuorena oppilailta tulisi töissään viedä vain todella pieni osa tuloista, koska heidän työstään saaman palkan tehtävä on se, että ainakin suurin osa oppilaista voisi maksaa itse oman toisen asteen opintonsa. Sosialismi ei edes ole mikään maailmankatsomus, vaan se on totalitaristinen tai piilototalitaristinen reaktiiivinen ideologia, jonka keskeisin ajatus perustuu riippuvaisuuteen ja sosiaalisten politrukkien ylläpitämään pakottamiskulttuuriin. Kun oppilaat voisivat jo varhaisessa vaiheessa nauttia opettamisjärjestelmän takaamaa yksilönvapauttaan ja valinnanvapauttaan, eivät he koskaan voisi kuvitella, että sosialismi voisi olla oikeistolaisuutta parempi tapa suhtautua todellisuuteen ja että se voisi muodostaa paremman maailmankarsomuksellisen horisontin kaikkeen arvottavaan toimintaan ja tapahtumiin. Tässä on korostettava sosialistisen maailmankatsomuksen vihamielisyyttä maailmaa kohtaan ja sitä, että sosialismi on henkisesti köyhä raadollinen ja materiaalinen pseudoideologia joka lähenee myös jotenkin jonkinlaista pseudouskontoa. Koska oppilaiden kilpailukykyä ja -halukkuutta on kasvatettava, on heille muistutettava sitä, että sosialismissa yksi ei pysty olemaan yhtään millään mittarilla parempi kuin toinen, koska heidän pseudoideologiansa perustuu siihen, että ihmiset eivät ole heterogeeninen yksilöiden joukko, vaan homogeeninen yksittäinen entiteetti, joka sisältää kaikki yksilöt, joita ei kuitenkaan tunnusteta yksilöiksi, koska sosialismissa ihmisen arvo ei ole yhtä korkea kuin esimerkiksi oikeistolaisessa, sosiaalisesti liberaalissa ja kulttuurisesti konservatiivisessa yhteiskunnassa ja aatteessa. Yleensäkin sellaisia ideologioita tulisi korostaa parhaimpina, joissa ihanteen ja tarpeen välinen kahtiajako korostaa enemmän ihanteellisuutta, eli vapautta, kuin tarvetta, joka tarkoittaa epävapautta, sillä kaikenlaiset sosialismit ovat etenkin sellaisia ideologioita, jotka perustuvat pysyvästi ihmisten epävapauteen.

Mistä ihmiset vaikuttuvat ja miksi

Voidaan helposti sanoa, että ihmiset tavallisesti haluavat tyydyttää tarpeitaan toisten ihmisten avulla. Onhan kaikki ihmisten välillä tapahtuva vuorovaikutus loppujen lopuksi tuon suuntaista, ainakin rahvaan keskuudessa. Kaikki kietoutuu tarpeiden ympärille. Ihmiset voivat vaikuttua siitä, joka auttaa heitä jotenkin ja monesti tuo auttaminen voi saada vaihtokaupan luonteen. Vaihtokaupassa ei ole pyyteettömyyttä ja se on täysin kylmäverinen tapa tavoitella päämääriään toisten ihmisten kustannuksella. Tämä voi liittyä esimerkiksi seksiin, materiaalisen hyvän tavoitteluun, rahaan, vaikutusvaltaan, parempiin kontakteihin tai esimerkiksi kumppanin ulkonäköön, jolla oletetaan voitavan tavoitella esimerkiksi enemmän vaikutusvaltaa ja uusia ihmissuhteita. Voidaan kysyä voidaanko tällaisessa toiminnassa olla missään vaiheessa yksilöllisiä ja markkina-arvoteorian vastaisia. Mielestäni se on tänäkin päivänä yllättävän harvinaista. Miehistäkin on osittain tullut kuin ämmiä, jotka keskustelevat naisten kanssa kuukautisista, todellisista poikaystävistä ja meikkaamisesta. Miehet, jotka kautta historian ovat olleet naisiin verrattuna yksilöllisempiä ja vapauden havaitsevampia, ovat siis muuttuneet ämmiksi. On siis selvää, että voidakseen olla yksilöllinen ajattelija ei hän saa vaikuttua noista tarpeen tyydytyksen kohteista, koska se itse asiassa on suurin yksittäinen tekijä tiessä älylliseen epärehellisyyteen ja epäajattelijuuteen. Vaikuttumisen aiheuttajat on siis käsitelty mutta mitkä ovat tämän vaikuttumisen syitä. Naiset etsivät miehiä, jotka ovat heitä korkeammalla markkina-arvossa. Tämä voi liittyä moneen asiaan, kuten esimerkiksi parempiin tuloihin ja parempaan palkkaan. Toinen samankaltainen motiivi voi olla se, että puolisolla on jotain yleistä sen suhteen, mitä toinen puolikas jostain syystä haluaa, mikä monesti johtuu hyvin itsekkäistä aihelmista. Yksi samaan kategoriaan laskettava motiivi on se, jos toinen osapuoli ajattelee, että tällaisella ihmisellä on jotain, mitä hänellä ei samanaikaisesti ole. Arvostuksen kohteita ei suinkaan pelkästään arvosteta vaan heitä voidaan samanaikaisesti ylistää, pelätä ja vihata. Arvostus siis on monesti sellainen tunne, jolla on kovin ambivalentti luonne, sillä ei ihmisen hyviä ominaisuuksia vain arvosteta ja ihailla. Ihminen joka on kokenut henkisen valaistumisen ei pyri pintapuolisiin sosiaalisiin tarvesuhteisiin, koska hän ei pyri hyötymään toisista ihmisistä, ja olemaan tekemisissä viihdeyrittäjien kanssa, jotka haluavat naimisesta aina jonkun omakohtaisen hyödyn. Intellektuelli pyrkii aina vastavuoroisuuteen sosiaalisissa suhteisssa, eli hän pyrkii olemaan pyyteetön niin ottamisessa kuin antamisessakin. Tyypilliset reaktiot vaikuttumissuhteissa, on etenkin naisilla se, että himoittu mies halutaan saada pukille naisen kanssa välittömästi houkuttelemalla häntä seksin prospektilla. Nämä laumailmiöt ovat sellaisia, että niisssä toimitaam vertailukohdallisen symbolisuuden näyttämällä tavalla, johon liittyvät subjektiivisuus, partikulaarisuus ja suhteellisuus aitouden, pysyvän, universaalin ja eheän objektiivisuuden kustannuksella. Vertailukohdallinen symbolisuus tarkoittaa siis yksilöllisyyden puuttumista ja kaikissa asioissa vallitsevaa samoista standardeista vaikuttumista. Syväsymbolit tarkoittavat symboleita, jotka ovat riippumattomia ajasta ja ne voi tavoittaa vain ihminen joka on luopunut minäpromotoinnista ja halusta näyttää tai ainakin halusta kuvitella olevansa toisia ihmisiä parempia. On mielestäni tässä yhteydessä muisteltava buddhalaista elämänkäsitystä ja minuuden käsitettä. Minä ei mielestäni ole yhtenäinen solipsistinen yksikkö,vaan sen olemassaolo on monella tavalla liitteessä ympäristöön, siinä tehtyihin tekoihin ja hyvänä toimimiseen. Yksilöllisyys tarkoittaa ihmisen kykyä vaikuttaa minänsä muotoon, ajatella ja pyrkiä oman maailmankatsomuksensa jatkuvaan avartamiseen. Tämän takia voidaan helposti ajatella, että taloudellinen ja sosiaalinen liberaalisuus antavat ihmisille vapautta. Toisaalta, koska yhteiskunnan on pystyttävä säilyttämään jotain pitää näiden instituutioiden yhteydessä kannattaa kulttuurista konservatiivisuutta, joka siis antaa vähemmistöille vaateen näiden ihmisen ikää vanhempien instituutioiden säilyttämisesta. Tämä siis tarkoittaa sitä, että esimerkiksi maahanmuuttajien on tietyllä asteella voitava sopeutua näihin kulttuurisiin instituutioihin, niiden sääntöihin, tapoihin ja moraaliin. Viimeaikaiset uutiset Oulusta ovat osoittaneet, että näiden maahanmuuttajien seksin tarpeet ovat menneet lain ja yleisen hyvän käsityksen yläpuolelle. Näillä naisilla on varmaan syvät traumat tapahtuneesta, on selvää, että tällaista käytöstä ei tule sallia, ja koko maahanmuuttajien ideaa on mietittävä uudelleen. On kylläkin sanottava, että tähän on tultu senkin takia, koska suuri osa tänne tulevista on nuoria miehiä, jotka eivät ymmärrä sitä, että Suomessa varjellaan vapaita naisia ja täällä seksuaalietiikka ei ole samalla ajan tasolla kuin joistain kehitysmaista tulevilla.

Kirjoitus Kangasniemen kunnallislehdessä (tammikuu 2019)

Von Beckereiden perintöä jatkamassa

Me von Beckerit asuimme Kangasniemellä noin kaksisataa vuotta. Esiäitini oli vanhaan ja rikkaaseen aatelis- ja rälssisukuun kuulunut baltiansaksalainen vapaaherratar Maria von der Pahlen, jonka suku oli omistanut 1600- ja 1700-luvuilla suuren osan Kangasniemen pitäjää. Esi-isäni, luutnantti Axel von Becker lähti Luhankaan, mutta hänen veljensä Anders ja Abraham Gideon menivät Kangasniemelle, ja suku omisti Kangasniemellä seuraavien parin sadan vuoden ajan Hännilän, Reinikkalan, Ylähovin, Paappalan, Sarvikosken ja Mehtoniemen kartanot, tosin ajalle tyypillisesti ei kaikkia yhtäaikaisesti kahta sataa vuotta, vaan omistajat vaihtuivat aina välillä, ehkä sen takia, että sisämaan aateliset eivät olleet kuitenkaan sanottavan rikkaita koko aikaa.

Viimeinen miespuolinen von Becker Kangasniemellä oli konsuli ja kauppa-asiamies Alexander von Becker, presidentti Pehr Evind Svinhufvudin ensimmäinen serkku, joka kuoli vuonna 1926 60-vuotiaana. Hänellä oli Kansallisosakepankin perustajan Fredrik Nybomin tyttären, myöskin aatelisssukuisen leidin Irma Elisabethin kanssa kolme lasta, joista kaksi tytärtä eli vanhempaan ikään ja kuolivat 1980-luvulla. Minulla ei ole tiedossa, ja tähän tietoa omaavat lukijat voivat halutessaan antaa palautetta, että jatkoivatko heidän jälkeläisensä kesävierailua Kangasniemellä, sillä he omistivat ainakin 1900-luvun puolessa välissä Putkisaari-nimisen tilan pitäjässä, joka on voinut perustua sukuhaarassa olleisiin Ohensalon ja Sarvikosken kartanoihin. Vanhempi näistä sisaruksista oli Sara Ilona Elisabeth, joka toimi Kansallisosakepankin Helsingin konttorissa työuransa aikana. Nuorempi oli Lempi Irma Kathleen, jota kutsuttiin ”Peggyksi”. Molemmat sisarukset olivat syntyneet Englannissa, kun heidän isänsä Alexander oli siellä konsulina. Peggy oli aviossa diplomi-insinööri Wiljo (”Wili”) Nestor Kärnän kanssa, ja asui ainakin viimeisinä vuosinaan tämän kanssa Turussa. Heidän mahdollisista jälkeläisistään minulla ei ole tietoa, koska edustan todellakin Luhankaan ja sieltä Kaaville muuttanutta vanhinta ja ainoaa jäljellä olevaa sukuhaaraa.

Suomalainen aateliskulttuuri ei sisämaassa ole koskaan ollut niin rikasta ja aikaa lyövää, että siitä olisi voinut jäädä paljon jälkiä pitkäksi ajaksi jälkeenpäin. Kuitenkin pidän suvun jäsenenä hyvänä sitä asiaa, että olemme voineet luoda Beckerin kouluun toivottavasti mahdollisen pitkänä jatkuvan kirjoituskilpailuperinteen etenkin sukumme maineikkaan jäsenen professori Reinhold von Beckerin kunnioittamiseksi. On myös iloinen asia, että voimme kirjoituskilpailun avulla testata kunnan lasten kirjoitustaitoa tämän merkkimiehen kunnioittamisen yhteydessä. Kirjoitusten taso on ollut parhaimmillaan erittäin hyvää ja mielestäni suomalaisten lasten suomen kielen kirjoittamisen taso ei ole sanottavasti heikentynyt – heiltä pitää vain välillä vaatia lahjakkuuden näyttämistä – ja on hyvä, että voimme suvun piirin ihmisten kesken palkita lahjakkaimpia heistä. Kirjoitan jatkossa Kangasniemen kunnallislehteen aina tietyin väliajoin. Mielestäni von Beckereiden perintöä tulee pitää kunnassa ylhäällä, koska onhan suvun merkitys ollut pitäjässä aikaisemmin varsin suuri.

Olli von Becker

Kirjoittaja on siilinjärveläinen yhteiskuntatieteiden maisteri

Kulttuurin arvosta (I) Kehittyneistä vähemmistöistä ja kehittyvistä vähemmistöistä (II)

Ensin kun ajatellaan sitä, voidaanko kulttuureita arvioida, etenkin, koska jotkut vasemmistolaisesti suuntautuneet tahot julistavat, ettei niitä voi arvioida ja järjestellä minkään perusteella, voidaan kuitenkin sanoa että eroja on, ja ne ovat valtaisia.. Kuitenkin mielestäni arvion tekemisen aiheita on monta. Richard Lynn ja Tatu Vanhanen kirjoittivat vuosituhannen alussa tutkimuksen siitä, miten bruttokansantuote ja älykkyysosamäärä vaikuttivat korreloivan keskenään kaikkialla maailmassa. Sen perusteella voidaan varmasti sanoa, että eroja on, ja sen takia monilla Euroopan ulkopuolisilla kansoilla on Euroopan kansoja matalampi keskiarvoinen älykkyysosamäärä. Ja lisäksi tunnetusti heikomman elintason maista tulevat ovat sen mukaisesti myös sellaisia maita, joissa BKT on länsimaihin nähden matalampi. Yksi tapa arvioida kulttuurien arvoa on se, kuinka hyvin arvion alla olevissa maissa osataan kieliä, etenkin naapurikansojen kieliä. Maahanmuuttajia ja pakolaisia voidaan arvioida sen mukaan, mikä on kunkin vähemmistöryhmän sopeutumisprosentti, eli miten he kokonaisuutena pystyvät sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan. Voidaan sanoa, että kulttuurin arvolla on myös jotain tekemistä sen kanssa, millainen historia kansalla on ja miten kansa on tullut yhteen yhdeksi valtioksi, ja miten se on vaikuttanut ympärillä olevaan kulttuuriin. Kulttuurin arvosta kertoo myös se, kuinka paljon ja kuinka suurella tavalla vaikuttavia jatkumoita kulttuurin sisällä ja ihmisten ajattelussa, toiminnassa ja käytöksessä on. Kehittyneellä kulttuurilla on kirjallisuutta, taidetta, tiedettä, uskontoa ja filosofiaa. Tällaisilla kulttuureilla on jotain mikä jää jäljelle jatkumaan vaikka kulttuurin kunkinhetkiset ihmiset vaihtuvat. Kulttuuri on sellaista, mikä osaltaan seuraa kausaalisuhteessa ihmisten toimintaa, käyttäytymistä ja ajattelua, Ja tämän takia onkin sanottava, ettei kantaväestö ja maahanmuuttajat ja pakolaiset voi koskaan olla heti valmiita elämään toistensa keskuudessa ja saamaan toisiltaan intersubjektiivisen luottamuksen. Esimerkiksi maahanmuuttajien tekemien rikosten määrä kertoo siitä, että sopeutumisessa ei olla edetty. Tietysti ulkoakäsin johonkin toiseen kulttuuriin tulevien ihmisten täytyy osoittaa kantaväestölle että he opiskelevat ja tekevät työtä, eivätkä jatka rikoksien tekemistä, sillä se, että rikollisia maahanmuuttajia on niin paljon, todistaa etteivät häiriökäyttäytymisen syyt ole pelkästään yksilöissä yksilötasolla. Poliittista ideologiaani voidaan varmaan helposti kutsua Itävallan Vapauspuolueen tavalla ”kansallisliberalismiksi”, jossa yhteiskunnan ja yksilöiden vapauksia suojellaan vastaan otetulla vastuulla. Monesti kulttuureita voidaan tänä päivänä arvostella myös sen kautta, kuinka sitovaa ihmisten uskonto on, ja kuinka suuresti yhteiskunnallisia vähemmistöjä suojellaan ja varjellaan kiihkomielisyydeltä. Kansallismielisyydellä voidaan kansallisliberalismissa varjella näitä vähemmistöjä jotka kuuluvat etenkin kehittyneimpiin vähemmistöihin, jotka eivät tuo häiriökäyttäytymistä, väkivaltaa ja anarkiaa yhteiskuntaan.Implikaatiot näistä pohdinnoista osoittavat selvästi, että kulttuureita voidaan arvioida. Kulttuureja voidaan arvioida mielestäni helpoimman tien kautta siten, mitä universaalisempia ne ovat, eli miten hyvin ne voivat tulla toimeen toisten kulttuurien ihmisten kanssa. Partikulaarisia kulttuureita ei oikeastaan edes voida kutsua kulttuuriksi vaan jonkinlaisiksi heimoiksi, koska niiden ihmisillä ei ole kykyä esimerkiksi valtioiden väliseen diplomatiaan ja maailmankirjallisuuden -taiteen ja tieteen tekemiseen. On esimerkiksi sanottava se, että suuri määrä maailman suurimpia filosofeja on tullut Euroopasta, ja useimmin vielä sellaisista maista, joiden kulttuuri on vanhaa ja jotka ovat olleet tekemisissä sekä naapurikansojensa mutta myös muilta manterilta peräisin olevien kansojen kanssa. Universaalisuus siis tarkoittaa maailmallisuutta, eettisyyttä, suvaitsevaisuutta ja yleisihmisyyttä, joten tällaisille ihmisille tulisi ensi sijassa antaa oikeus kulkea eri maissa. Esimerkiksi erot älykkyysosamäärätesteissä kansojen välillä kertovat siitä, että huonoimmin siinä menestyneet ihmiset ja kansat eivät pysty mukautumaan helposti niihin standardeihin, joita Euroopassa asuessa tulisi noudattaa. Toiset kulttuurit ovat riippuvaisia jäsentensä kautta siitä missä päin maailmaa tällaisen kulttuurin asujaimisto sijaitsee, toisin sanoen ne ovat riippuvaisempia paikasta ja kokevat ongelmia toisenlaisissa ympäristöissä. Ihmisille annettava vapauden määrä tulisi laskea sen mukaan kuinka kehittynyt kulttuuri on, eli kulttuuri oikeuttaa ihmisiä itsensä kautta. Lopuksi voidaan sanoa, että kulttuurin arvo määrittyy etenkin preferenssiautonomian tilasta, eli siitä, miten negatiivinen ja positiivinen vapaus suhtautuvat toisiinsa yhteiskunnassa, joka sisältyy johonkin kulttuuripiiriin. Kehittynyt kulttuuri on sellainen jossa ihanteen ja tarpeen välillä korostus on ihanteessa. Ja loppujen lopuksi universaali-partikulaari-jaottelu määrittää sen, miten helposti tällaisen kulttuurin piirteitä voidaan yleistää mahdollisimman monelle sopivasti.

II

Eli miksi tarvitaan erottelu kehittyneiden ja kehittyvien vähemmistöjen välille. Se johtuu siitä, koska jotkut minoriteetit poikkeavat kompetenssiltaan uudenlaisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa, jossa asiat eivät ole samalla tavalla kuin heidän alkuperäisessä kulttuurissaan. Ero pitää myös tehdä sopeuttamisen varmistamiseksi, koska muussa tapauksessa rikollisuus ja anarkia lisääntyvät yhteiskunnassa. Tässä erottelussa voidaan hyödyntää etenkin työelämästä ja kouluista tulevaa palautetta. Myös näitä kehittyvien ryhmien maahanmuttajien on voitava säädellä, valvoa ja lisätä heidän maahanottamisen ehtoja siten, että voitaisiin käyttää jonkinlaista koeaikaa. Alkuun on tehtävä jonkinlainen sopeuttamisarviointi, jonka jälkeen maahan ei-sopivat tulisi lähettää takaisin, ja ei antaa heidän lähteä suoraan kantaväestön ja valtakulttuurin edustajien keskuuteen. Koeajan myötä voidaan katsoa vähemmistön jäsenen statuksen nousevan, kun hän työllistyy tai saa puolueettoman tien kautta opiskelupaikan itselleen. Esimerkiksi homojen oikeudet ja muslimeiden pyrkimykset ovat jokseenkin vastakkaisia nykyaikaisessa länsimaisessa yhteiskunnassa, minkä takia homojen oikeuksia tulee valvoa entistä enemmän ja estää väkivalta ja loukkaukset. Mielestäni äärivasemmisto ja äärioikeisto tulkitsevat molemmat tämän maahanmuuttajakäsityksen väärin, sillä on mielestäni selvää, että eurooppalainen vieraanvaraisuus on aina taannut sen että vieraat on otettu hyvin vastaan, kun taas vasurit haluavat antaa vähemmistöille tissiä, ja äärioikeisto olisi laittamassa kaikki saman tien laivalla takaisin. Mielestäni maahanmuuttajille on tarjottava mahdollisuus osoittaa se, että he voivat tulla länsimaisen yhteiskunna jäseneksi, mutta jos nuo ehdot eivät täyty, ei poispalauttamisen tulisi olla mikään liian vaikea toimenpide. Voidaan sanoa, että tietyt vähemmistöjen rikolliset edustajat voivat olla tyhmiä ja väkivaltaisia, esimerkiksi joissakin kulttuureissa on tapana, että myös lapsia saa lyödä tai läimäyttää niin että luita menee poikki. Saati sitten naisten kohtelu. Myös on selvää, että jotkut ihmiset tulevat esimerkiksi Suomeen sen takia, että voisivat saada enemmän vapauksia ja paremman elintason kuin mikä heidän lähtömaassaan on ollut. Mielestäni minkäänlainen keinotekoinen elintasokilpailun tavoitteleminen ei ole hyvästä, ja sen takia tällekin asialle tulisi pikimmiten tehdä jotain. Mikä siis on tyypillistä toimintaa kehittyvän ryhmän maahanmuuttajilta? Se on ilahtuminen elintasosta, koska eivät ole varmaan aikaisemmin nähneetkään samanlaisia ruokavuoria marketissa jne. Vähemmän kehittyneet maahanmuuttajat aiheuttavat suomalaiselle yhteiskunnalle velkaa. Väkivaltaisuus, tyhmyys ja rikollisuus ovat ominaisia piirteitä sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät Europpaan sovellu. Kehittyneet vähemmistöt taas ovat sellaisia, jotka pystyvät mukautumaan ja sopeutumaan ympärillä olevaan kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Kehittyneiden vähemmistöjen edustajat osallistuvat talouteen ja sen kasvuun. Kehittyneiden vähemmistöjen edustajilla on korkea sosiaalisen ja moraalisen kompetenssin aste.

Vapaaherrojen välisestä ystävyydestä

He elivät elämää vapaaherran

oikeina paroneina kuin erään sukulaisen ykskerran

He eivät vain eläneet vapaaherran elämää sitä

koska heissä oli se aatelinen mitä

Ruotsalaisen kenraaliparonin nivusten hedelmiä ollaan

samalla kun minä toistuvasti kaikkia muita mollaan

Tuskin on viisasta ajella toyotalla torin ympäri

ei tunnu sunnuntaina missään edes ämpäri

sisälmykset oksennetaan ulos käyttöön parempaan

samalla kun kriitikot siirtyvät moodiin arempaan

he tykkäsivät samoista tytöistä

hakkasivat toisiaan niin ettei voinut edes rykäistä

tuskin on viisasta ammuskella räkättirastaita taivaalta

vaikka tuo hetki toveruuden näyttäisikin ainiaalta

nostivat he monta isoa maljaa ystävyyden

kun tuo hetki aina pysäytti ikuisuuden

tytöt unohtuivat aina välillä

vaikka heitä kohdeltiin toisinaan kovalla kädellä

ei tästä suurempaa ystävyyttä saakaan

vaikkei se silloin itsesi kanssa maakaan

Politiikan perusta: avoimet ja reaktiiviset arvot

Arvot voivat olla silloin jos ne ovat aitoja arvoja, yksilöllisiä arvoja, joita voidaan vertailla vain kollektiivisen vastaavuuden kautta, ja se tarkoittaa sitä, että arvojen toistumisessa on yhtäläisyyksiä laajalla asteella, eli se on siis sosiaaliseen jatkuvuuteen liittyvä piirre. Sosiaalinen jatkuvuus tarkoittaa sitä, että tietyt arvoihin ja tosiasioihin liittyvät ominaisuudet liikkuvat sosiaalisuuden jatkumossa ilman suoranaista kausaalisuhdetta edeltävän ja jälkeisen tapahtuman välillä. Arvojen täytyy siis olla yksilöllisiä, mutta niitäkin voidaan tarkkailla tietyissä jatkumoissa siten että voidaan havaita niiden toistuvuus ja kollektiivisen tason jäsenyys. Reaktiiviset arvot siis tarkoittavat sellaisia arvoja, jotka ovat liikkuneet vaikutteiden kehässä erilaisilta tulkitsijoilta toisille, joka taas on aiheuttanut sen, ettei arvossa loppujen lopuksi ole mitään aitoa eikä mitään sellaista, minkä joku yksilöllinen taho olisi määritellyt. Minkä takia siis yksilöiden tulisi määritellä arvot? Se johtuu siitä, ettei jonkun kommunismin kaltaisen massaliikkeen resurssit lisääntyisivät, sillä niissä arvot päätetään irrallaan minkäänlaisista yksilöistä, ellei sitten sattunut olemaan Marx, Lenin tai Stalin. Kuitenkin yksilöllisiä arvoja voidaan järjestää yhteiskunnassa sen takia, että yhteiskunnan olemassaolo olisi mahdollista, joukkopriorisoinnilla. Joukkopriorisoinnissa siis unohdetaan tietyt arvot niiden pragmaattisen merkityksen takia. Joukkopriorisoinnissa tarkastetaan se, mitkä arvot ovat tärkeitä siinä mielessä, että muut yksilöt voisivat nähdä sen, mitkä arvot ovat tärkeitä ja minkä takia kaikki arvot eivät ole samanarvoisia, aivan samalla tavalla kuin arvot kehittävä emotionaalinen elämäkään ei ole reaktioissaan tasa-arvoinen. Politiikan yhteydessä voitaisiin selvästi sanoa, että koska yksilöiden arvo ja vapaudet ovat tärkeimpiä periaatteita politiikassa, pitäisi arvojen joita yhteiskunnassa toteutetaan muistuttaa vahvimpien yksilöiden välittömästi ilmaisevia arvoja, koska on selvää, että yksilön vapauden arvo tulee itsenäisistä arvoista ja itsenäisestä arvorealisaatiosta. Arvorealisaatio tarkoittaa sitä, kun arvotunne tullessaan tulkituksi erotellaan systemaattisen ja empaattisen toiminnon välissä, jolloin arvoiksi etenevät sellaiset arvotunteet joita systematisoidaan samalla kun merkityksettömät arvot ohjautuvat pelkästään subjektiiviseen tunne-elämään, ja onkin niin että suurella osalla ihmisiä painotus on joko systemaattisuudessa tai empatiassa. Eli voidaan tästä havaita se, että sellaiset ihmiset, jotka pystyvät käsittelemään arvojaan rationaalisesti, ovat myös yleisimmin niitä henkilöitä, joiden arvot tulevat koko yksilöllisen arvottelun muotiksi. Reaktiivisuudessa siis arvojen määritelmä ja sisältö muuttuvat ja silloin arvoista tulee epäaitoja, koska arvojen tulisi syntyä alkuperäisesti ihmisten subjektiivisesta tunne-elämästä, josta vahvimmat ja kyvykkäimmät ihmiset pystyvät muodostamaan adaptiivisen tulkinnan kautta objektiivisia arvoja, jossa kuitenkin arvojen luojien on annettava luottamuksen osoituksensa sen suhteen, että heidän tulisi preferenssiautonomisen arvion kautta korostaa ensin preferenssillistä vastuuta sen sijaan, että he ensiksi valitsisivat vapauden, mikä on useimmissa tapauksissa syyllinen siihen, minkä takia ihmisten subjektiiviset arvotunteet pysyvät subjektiivisena. On tarpeen pohtia sitä, mitä avoin arvo tarkoittaa. Se ei tarkoita sitä, että kaikki ihmiset saisivat pieraista siihen omat jarrutusjälkensä, vaan sitä piirrettä ihmisissä, jonka mukaan nämä asiat ovat aina ihmisten keskuudessa intersubjektiivisia eli tarkoittaa sitä, että ihmisten välillä on arvojen kehittämisessä yhteys, joka eroaa reaktiivisesta mussutuksesta ja sekoittamisesta siten, että politiikassa ihmiset eivät aina ole rehellisiä ja keskittyvät nauttimaan eduistaan ja valehtelemaan yhtä soittoa kansalaisille. Eli toisin sanoen, suurin osa poliitikoista ei ole suuntautunut rehellisesti sille kanavalle, jonka kautta arvot saadaan ja joiden kautta niitä tulkitaan. Poliitikot, jos ei lasketa muutamia huomattavia poikkeuksia, suhtautuvat aina preferenssiautonomiaan ehdottoman vapauden kautta sen sijaan, että kantaisivat sen toista ääripäätä vastuuta, jonka he useimmiten jättävät äänestäjien ja vaalikarjan vastuulle. Suomessa on monesti niin, että vaalikarjaa kohdellaan kuin sosialistien pulskassa sikalassa, joka on Suomeen perustettu. Poliitkot muodostavat reaktiivisia arvoja itselleen, joita he sitten heittelevät äänestäjiään kohden, koska he eivät ota huomioon preferenssiautonomian tasapainoa, sillä esimerkiksi Ruotsissa maahanmuuton vastustamisesta on tehty häiriökäyttäytymisen oire, eikä esimerkiksi poliittista mielipidettä, joka pitäisi ottaa vakavasti huomioiden ruotsalaisen yhteiskunnan viimeaikaisen segregoituneisuuden. Reaktiiviset arvot ovat siis arvoja, jotka on tuotu epätasaisesti arvojen merkityksiä tulkitsevien ihmisten keskuuteen, joiden käsittelyn jälkeen alkuperäinen arvon merkitys ei säily. Poliittisessa prosessissa siis tavallisesti ainakin hallituspolitiikassa pyritään päättämään yhteisistä asioista yhteisymmärryksessä, ja voi tämän takia sanoa, että koulujen yksityistämisen jälkeen yhteiskunnassa olevat asiantuntijat voisivat tehdä läheisempää ja kokonaisvaltaisempaa työtä poliitikkojen kanssa, joiden ei kuitenkaan tulisi olla muuta kuin tietynlaisia edustavia virkamiehiä. Politiikassa uudistetaan lainsäädäntöä, ja kun huomataan että kaikkien lakien tulisi voida palvella yksilön vapautta samalla tavalla, voidaan sanoa, että lainsäädäntöä tulisi uudistaa eniten yksilöyttä edustavien ihmisten avulla. Tämä tarkoittaa asiantuntijoita, joita yhteiskuntaan voisi alkaa tulla uudistetuista kouluista, jotka perustuvat arvotunteista tuleviin arvoihin ja filosofian, elämänkatsomustiedon ja uskonnon yhdistävään arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikkiin. Koulujen yksityistäminen ja eri alojen asiantuntijoiden kehittämisen avulla voitaisiin löytää uudenlainen politiikka, joka perustuisi välittömästi ihmisyksilöiden arvotunteista tuleviin arvoihin, jotka ovat kehittyneet suurelle yksilöllisen intersubjektiivisuuden ansaitsevaille tasolle, jossa ei siis tarvita mitään vaikutteellisuuteen viittaavaa vaikutteiden vaihtoa eli tiettyjen asioiden kritiikitöntä hyväksymistä. Myös arvoja voidaan pitää objektiivisina silloin kun erottelukapasiteetin mukaan ne ovat irronneet julkisesta mielipiteestä, jona reaktiivisia arvoja voidaan nimittää. Voidaan sanoa, että sosialistien (demokraattisten, natsien ja kommunistien) politiikka perustuu kollektiivisuuteen, jossa yksilöillä ei ole minkäänlaista pääsyä arvoista päättämiseen. Heille myös harvoin annetaan oikeutta perustaa omaa maailmankatsomustaan toteuttavia yhteisöjä. Sosialistit eivät voi tulla porvareiksi ennen kuin tuo ammattijärjestöpolitrukki-riippuvaisuuskulttuuri ja tasa-arvo-vinkuminen loppuu. Lapsille ja nuorille voitaisiin opettaa kokonaisvaltaista suhtautumista elämään, arvottamiseen ja sosiaaliseen elämään, kun heille opetettaisiin lapsesta alkaen arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikkiä. Arvojen manipulointi tarkoittaa politiikassa sellaista kun joku poliittinen taho omaksuu jonkun arvon ja sotkee sen omaan poliittiseen retoriikkaansa, jonka vaiheen jälkeen älyllinen rehellisyys lakkaa. Voidaan kuitenkin sanoa, että arvojen tulkinta voi poiketa tulkintaosassaan ihmisen sisäisen maailmankatsomuksen takia, vaikkei näiden arvojen alkuperä poikkeaisikaan.

Aitoudesta ja epäaitoudesta

Epäaitous ihmisten piirissä tarkoittaa sitä, ettei yksilön autenttinen minä ei ole näkyvillä niissä tilanteissa kun vaadittaisiin integriteettiä ja toiminnan ja ajattelun eheyttä. Tällaisia toimia voivat olla esimerkiksi tiettyjen korkeiden virkamiehien ja poliitikkojen virat. Niissä tarvitaan aitoutta etenkin sen takia, että tietty poliitikoille monesti ominainen valehtelutaipumus voisi vähentyä suomalaisessa yhteiskunnassa. Myös tietoisuus siitä, että kansanedustajille on määritelty jonkinlainen rehellisyyden taipumus, jota pitäisi noudattaa ilman omaan etuun pyrkimistä, jonka voidaan katsoa liittyvän epäaitoon olemiseen, on todella tärkeä asia. Jos ihminen on epäaito, voi hän alkaa toteuttamaan sellaista suunnitelmaa, joka on sanottu hänelle itseään voimakkaampien, kunnioitettujen mutta samalla vihatuimpien tahojen toimesta. Aitous tarkoittaa etenkin sitä, että ihminen on rehellinen itselleen, totuudelle ja maailmalle. Rehellisyys itselle tarkoittaa sitä, että ihminen tunnistaa oman ajattelunsa, tunteet ja toiminnan syyt. Rehellisyys totuudelle tarkoittaa sitä, että ihminen tunnistaa ympäristönsä objektiiviset tosiasiat. Rehellisyys suhteessa maailmaan tarkoittaa sitä, että ihminen tunnistaa ympäröivässä olevien asioiden kokonaisuudet. Voidaan siis sanoa, että aitous tarkoittaa etenkin sitä, että siinä ihminen pystyy autenttisesti suhtautumaan todellisuuteen, jonka sisällöstä voidaan saada havainnoilla uutta tietoa. Epäaitouden voidaan katsoa tarkoittavan myös sellaista toiminnan muotoa, jossa vallitsee opportunismi ja oman selustan suojelu. Opportunistinen käytös ei ole aitoa toimintaa, koska se motivoituu toisten toiminnasta tai toimimatta jättämisestä, nämä opportunistit siis ovat monesti kuin eläimenjämiä syöviä korppikotkia. Myös niin sanotut nousukkaat etsivät aina vain yleistä rahalla ja maineella mitattavaa profittia ilman sen ajattelemista mikä on älyllisesti rehellistä ja mitä kannattaa tehdä etenkin toiminnan keskimmäisen toiminnan osan eli itse toiminnan takia. Tämä on yleistä pikkuporvarien parissa, jotka voisivat vaikka nuolla paskaa sen takia, että saavat itselleen profittia ja rahan muodossa tulevaa asemaa. Nousukkaat pyrkivät nousemaan yhteiskunnan hierarkiassa keinotekoisesti hankitun elintason ja tulojen avulla. Etenkin opportunismi on tyypillinen piirre epäaitoudelle, koska siinä toiminta ei ole itseislähtöistä vaam reaktiivista. Politiikassa myös reaktiiviset ja passiiviset arvot ovat este sille, että politiikan teolla voitaisiin nähdä olevan jonkinlaista merkitystä. Aitouden tyypillisimpiä piirteitä ovat ainakin spontaanisuus, rehellisyys ja juonittelemattmuus. Epäaidot ihmiset ovat kuin laitueellinen lampaita, koska heitä ja heidän yksinkertaisuuttaan käyttävät hyödyksi toiset ihmiset joilla on taipumusta ihmisten ohjailuun. Myös ihmiset joilla on taipumusta konahtelevaan äänensävyyn voivat olla joskus pakottamassa kunnollisia ihmisiä älylliseen epärehellisyyteen ja aitouteen, koska he itse haluavat hyötyä siitä, että ihmiset eivät pyri aitouteen, etenkin koska aitous on monesti liitteessä epäoikeudenmukaisuuden havaitsemiseen. Epäaitoutta on myös se, kun jonkinlainen toiminta halutaan salata, sen takia ettei jotain toiminnan osaa tulisi yleiseen tietoisuuteen. Voidaan sanoa myös, että jatkuva yhteys ihmisten symboliverkostoon voi tehdä ihmiset epäaidoksi, koska he eivät silloin elä kuin metafyysisellä tasolla. Epäaidoksi tekeminen näkyy esimerkiksi hyvin Sartren kirjassa La Nausee, jossa päähenkilö Roquentin tulee tietoiseksi siitä, että todellisuus on sellaista, ettei siinä voida pitää todellisena kaikkea ja toisaalta myös mitä tahansa voi tapahtua, kun ihminen päättää omasta olemisestaan, eli oleminen edellyttää olemista. Mauvaise foi – huono usko tarkoittaa sitä, kun ihminen kokee ahdistusta omasta olemassaolostaan ja toimii eri tavalla kuin mitä eksistenssi vaatii. Eli toisin sanoen ihmisten tulee tässä maailmassa olla osallisena oman totuutensa ja arvojensa muodostumisessa. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki arvostusasenteet ja arvostumat on väliajoin arvioitava uudelleen, vaikka se ei tarkoitakaan sitä, että kaikki entiset arvot murskattaisiin. Aitous ja epäaitous tavallisesti nähdään vastalaisena binääriparina, jossa toisen ominaisuudet kuvaavat sellaista mitä toisella ei ainakaan ole. Kuitenkin voidaan sanoa, että koko yhteiskunta ja sen toiminnat perustuvat osittain älylliseen epärehellisyyteen, vaikka kuitenkin voidaan sanoa, ettei älyllistä epärehellisyyttä tulisi koskaan hyväksyä. Voidaan sanoa, että muutokset sen suuntaan, että suomalaista yhteiskuntaa voitaisiin pitää älyllisesti rehellisenä edes jonkin verran, tulisi suunnata instituutioihin ja käytänteisiin sisältä käsin, koska tietyt ulkoparlamentaariset liikkeet ovat osoittaneet, että niiden toiminta jää pelkäksi mussutukseksi ja konahteluksi, jolla ei ole minkäänlaista käytännön tasolla näkyvää merkitystä. Älyllinen rehellisyys tarkoittaa sitä, että ihmisen kognitiiviset puolet ovat jatkuvassa liitteessä ympäristöön, minään ja uudelleenaktivoitumiseen. Aitous on siis sitä, että ihminen ei tiedosta koko ajan sellaisia opportunistisia pyrkimyksiä, jotka ovat tyypillistä alatyylin ihmisille, joiden äly ei riitä siihen, että he voisivat toimia aidosti tai edes pyrkiä jonkinlaiseen rehellisyyteen. Koulussa ala-asteella oli aikanani eräs alatyylinen ja kuvottava poika, joka mm. kerran sanoi minusta että hirtetään se! Ja että otin ensimmäisen kissani sen takia, että voisin ”panna sitä”. Yleensä tällaiset kiusaajien myötäilijät ovat tuosta porukasta tyhmimpiä, ja en tiedä mitä tästä pojasta on tullut – ei varmaankaan mitään merkittävämpää kuten koko tuosta porukasta. Aitous on etenkin hyvyyttä, loogisuutta ja palvelemista. Kaikkiin ihmisiin tulisi ensisijaisesti suhtautua ystävällisyydellä ja auttavaisuudella.