Adaptiivisistä käytännöistä

Adaptiiviset käytännöt tarkoittavat ihmisen psykologiaan ja toisaalta yhteiskuntaan liittyvää mielellistä toimenpidettä, jossa ihmisen psyyke vertaa ympäristöään omiin sisäisiin arvoihinsa, arvotunteisiin. Useimmin vielä tuossa tilanteessa arvot eivät ole valmiita, vaan ne tiedostuvat vasta ihmisen maailmasuhteen syntymisen myötä. Maailmasuhde tarkoittaa joidenkin sellaisten hyveiden aktivoitumista, jotka ihmiset käsittävät tärkeimmiksi ja kaikkein jaloimmiksi kaikista hyveistä ja arvoista. Ihmisen mielessä olevat arvot eivät kuitenkaan ole itsessään valmiita tulemaan sovelletuksi yhteiskuntaan ja yhteisöön. Toisaalta nuo arvot eivät ole myöskään sellaisia, että ne olisivat yhteiskunnassa valmiina ilman harkintaa. Arvoja pitää etsiä sekä omasta mielestä ja toisaalta ulkoisesta maailmasta. Kuitenkin ajattelen että ihmisten tulisi enemmän kuunnella itseään ja oppia tunnistamaan omat arvonsa oman minänsä kautta ulkoisesta. Adaptiiviset käytännöt sovelluttavat ihmisen arvotunteina kokemat arvot valmiiksi yhteiskunnan tasolla olevaa arvojen tarkastelua varten. Siinä siis nämä arvotunteet löytävät arvojen kohteet ympäristöstä. Adaptiiviset käytännöt ovat psyyken ja yhteiskunnan välisiä siltoja, joiden perusteella ihmiset saavat arvojaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Käytännöksi tätä adaptiivisuutta kutsutaan, koska adaptaatio tapahtuu toiminnassa, joka voi olla niin tiedostamatonta kuin myös tiedostettua. Ihminen voi muodostaa käytänteen adaptiivisuudesta esimerkiksi esittämällä itsekritiikkiä mutta myös toisaalta kritisoimalla ulkoista maailmaa ja yhteiskuntaa. Tällainen arvostelun ja arvostelman antamisen tapahtuma on käytäntö, ja adaptiivisen siitä tekee se, että käytännöt muuttavat ihmistä ja hänen tapaansa nähdä maailma. Kun ihminen havaitsee sen, että maailma sisältää paljon sovittamattomia arvoristiriitoja ihmisten välillä, niin kokee se silloin tarvetta selvittää arvojaan, ellei se sitten ole jo aikaisemmin kehittynyt sellaiseen valaistuneeseen mielialaan, jossa sen ajatukset ja arvot olisivat jo täysin itsestäänmääräytyviä. Adaptaatio seuraa siis arvollisista ristiriidoista ja niiden yhteisöllisestä tai henkilökohtaisesta käsittelystä. Siinä ei kielletä kaikkea pelkän mielenterveyden säilyttämisen halun takia. Adaptiivien myötä ulkoinen ja sisäinen mielen osa-alue alkaa sulautua yhteen ja pian sen jälkeen ne voivat jakaa lähes täysin saman havainnointijärjestelmän. Ihmisen psyyke tulee silloin tarkemmaksi ja avoimemmaksi tiettyjen asioiden suhteen. Adaptiiviset käytännöt ylläpitävät sosiaalista ja psykologista tasapainoa ja hyvinvointia ja ne tekevät sen sen vuoksi, koska kohteena on ihmisen koko psyyke ja persoona. Adaptiiviset käytänteet luovat solipsistiselle yksityiselle ihmiselle liitteen maailmaan ja tarkemmin sanoen yksityisen maailmasuhteen. Psykologian ja yhteiskunnan yhteensulautumisen seurauksena ihmisen ajattelua rajaava ja täsmentävä maailmasuhde saa alkunsa. Adaptiiviset käytännöt siis ennakoivat arvojen voimakkuutta ja toisaalta niiden sijoittumista yhteisöelämään, jossa ne elävät uudelleen vain sillä edellytyksellä, että ihmiset kokevat arvotunteidensa kautta samanlaisia arvoja kuin mitä on tunnettu aiemmin. Adaptiiviset käytännöt siis myös poistavat tuollaisia sisällöttömiä arvoja joita ei enää tunnustamisen puuttumisen myötä tarvita. Adaptiiviset käytännöt tarjoavat myös arvojaan havaitsemattomille ihmisille mahdollisuuden tulla yhteiskuntaan arvollisina ja arvottavina olentoina. Toinen vaihtoehto esteistymisen tunnekompleksin kohdalla olisi se, että ihminen mukautuisi ulkoiseen yhteiskuntaan sen edustamilla valearvoilla. Adaptiiviset käytännöt alkavat siinä tilanteessa, kun ihminen on esteistynyt, tuottamaan hänelle uusia ideoita sen suhteen miten maailma rakentuu ja tuosta syntyvän maailmatietoisuuden myötä ihminen tunnistaa omat arvonsa tarkastelemalla ja katsomalla yhteiskuntaa ympärillä. Sitten on tarpeellista tarkastella muutamia käsitteitä, jotka ovat lähellä adaptiivista käytäntöä tai jotka jotenkin vaikuttavat sen saamaan ulkoasuun. Arvotunteen käsite on yksi ja sen muodon mukaisesti ihmisten arvot tulevat ihmisen tunne-elämästä vaikka toisaalta arvoiksi riittävät tunteet ovat aina jotenkin pyyteettömämpiä ja jalompia kuin tavalliset haluperäiset tunteet. Toinen käsite on esteistyminen, joka tarkoittaa ihmisillä ilmenevää turhautumisen ja kyvyttömyyden kokemusta, lamaannusta, johon voi liittyä masennusta, alkoholismia ja kyvyttömyyden tunnetta. Tuo on se asema, josta käsin ihminen suuntautuu joko itsenäiseen ajatteluun taikka hän mukautuu täysin kommentaariaatin osoittamiin oikeasti sisällöttömiin tarpeisiin ja arvoihin. Kolmas käsite on merkitysvalta, joka tarkoittaa sitä kommentaariaatin aktiviteettia, jonka myötä se täyttää tiettyjä käsitteitä itse keksimillään merkityksillä. Tavallisesti sen aihe liittyy siihen pyrkimykseen, jonka mukaisesti se haluaa ohjailla ihmisiä ja opettaa heitä ajattelemaan täydellisesti yhteiskunnan osoittamalla tavalla. Neljäs käsite on vaikutteellisuus ja se tarkoittaa sitä, kun kommentaariaatti ottaa otteen ihmisestä sisällyttämällä hänet oman totuussäteensä alaiseksi.