Hullunhieno Suomi - Suomineito 100 vuotta

On suomineito edelleen pystyssä, vaikka

monet ovat yrittäneet häntä suistaa

niin kauan Suomessa riittää neitoja, kun

suomineito näyttää heille mallia

Suomi ja suomalaisuus – suomineidosta

ei voi tehdä hyvin ruskettunutta

sillä kansa joka täällä elää, kokee sen omakseen

vain sillon kun se pysyy samanlaisena

ja kun samalla pysyy kansa – suoraselkäisenä ja rohkeana,

rehellisenä ja kaikenvoipana

Suomineito on hullu ja hieno

koska se on kestänyt ajan murheet

se on voittanut tähänastiset kamppailunsa

Suomella on sata lasissa, emme aja vielä ylinopeutta

kuitenkin Suomelle voi toivoa myös tätä isompia lukuja

toivoa sen pysyvän tiellä ja näyttäen mallia muille

Suomi on kuitenkin vielä nuori, se on -

kansakuntien joukossa vielä keski-ikäinen

Suomella on edessään loistava tulevaisuus

Samoin kuin sillä on takanaan maineikas menneisyys

Niin se on ollut Venäjän kuin Ruotsinkin kynkässä

odottamassa sitä, että suomineito tulisi täysi-ikään

Kun suomineito tuli aikanaiseksi

silloin hävisi tarve ohjaukselta

silloin pystyimme nostamaan päämme pystyyn

vaikka Mäntsälässä kapinoitiin

ja vaikka kommunistit yrittivät saada

suomineidon punastumaan -

siitäkin huolimatta suomineito on yhä ehjänä

sodat ovat vain repäisseet neidon hametta

Svinhufvud johti Suomen yli lapualaisajan

Ryti uhrasi itsensä lojaalisuuden alttarilla

Mannerheim ohjasi Suomen rauhaan vaikeasta sodasta

Paasikivi kulki yli vaikean naapurin lähimmäishalun

Kekkonen halusi suurmieheksi ja oli sitä

Koivisto osoitti sosialistien normaalisuuden

Halonen näytti neitojen mahdollisuudet

Vennamo kimputti köyhän kansan puolesta

Nyt on Sipilää ja Kataista

ja kuitenkin Suomi olisi voinut saada uuden johtajan

Panu Vapaavuoren ja Gun Carlsonin pojasta -

Jan Vapaavuoresta – jonka suuruutta pienet ihmiset

eivät osanneet havaita.

Suomessa on aina ollut aatteita

yksi merkittävimmistä heistä on

Pentti Linkola – mies joka elää niin kuin opettaa

mies joka on esimerkki suomalaisesta sisusta

Alkiolaisuus toi maaseudun väen yhteen

IKL ja Lapuan liike kukistivat kommunismin uhan

Perussuomalaiset huomasivat maahanmuuton

terävän pistimen lähellä kansamme selkärankaa

kuitenkin heidänkään ei tulisi olla liian radikaaleja

Suomineidon kulmalle on myös muiden annettava tulla

Sosialismin peikko siirtyi Suomeen SDP:n kautta

Kokoomus vahtii kansakunnan suuntaa edelleen

Suomea maalasivat maailmankartalle monet miehet

Adolf von Becker toi esiin Schjerfbeckin,

Gallenin ja Edelfeltin

Sen jälkeisistä kannattaa mainita ainakin Ruokokoski

ja sinimustista sinimustin Lampi

Suomi on kirjallinen kansa

Runeberg ihannoi rahvasta ja löysi siitä jotain pysyvää

Kivi teki totta suomalaisesta romaanista

Leino oli boheemin runoilijan perustyyppi

Koskenniemi hahmotteli ensimmäistä tasavaltaa

Kailas koki runoilijan sielunmaailman syvimmin

Paavolainen huolehti nuoresta intelligentsiasta

Saarikoski kirjoitti kirjansa viinanhajuisella hengityksellä

Waltari pusersi ja on ainoa porvarillinen kirjailija Suomessa

Linna toi esiin sen kansan, jota Runeberg ei osannut kuvata

Suomi on hullunhieno ja hullun erilainen

kaikkialla täällä on kaikkea mitä ei ole muualla

Onhan meillä Savon kummut

Pohjanmaan lakeudet

Kainuun metsäerämaat

Lapin tunturit

Uudenmaan ja Varsinaissuomen viljavat vainiot

Hämeen kunnaat

ja Karjalan rajamaat.

Hienous ja hulluus erottuvat molemmat joukosta

Olet hieno, kun erotut myönteisesti joukosta

Hulluuskaan ei ole hävettävä asia

silloin kansakunnan erikoisuus erottuu

Suomessa on sisua ja uhrautumisen henkeä

Suomi elää niin kauan kuin suomalaiset elävät

ja niin kauan kuin Suomineito -

on hahmottamassa suomalaisuutta suomalaisille

ja myös muille, ulkomaalaisille

Suomineito on hieno neito

hieno nainen, joka ohjaa Suomea

sitä, miten me näemme oman maamme

joka on tavoittamassa sadan vuoden ikää

Palveluiden yksityistäminen kuntavaaliteemaksi!

Kuntavaalit lähestyvät. Taas kunnallispoliitikoiksi haluavat tyypit julistavat toreilla ja aukioilla kunnallisten palveluiden hyvyyttä ja turmeltumattomuutta. Mielestäni kunnallisvaalienkin kohdalla pitäisi miettiä sitä, mikä on kuntien tulevaisuus sen jälkeen, kun poistetaan kunnalliset suojatyöpaikat. Kunnallisvaalien yhteydessä tulisi korostaa suunnitelmia siitä, miten palveluiden yksityistäminen tulisi suorittaa.

Filosofi Robert Nozick kirjoitti 1970-luvulla kirjan ”Anarchy, State and Utopia”, joka oli myös hänen vastauksensa toisen filosofin John Rawlsin kirjaan ”Theory of Justice”. Siinä hän luo teorian siitä, miten yhteiskunnat voitaisiin järjestää sen jälkeen kun suurin osa kunnallisista ja valtiollisista palveluista on yksityistetty. Nozickin mukaan yhteiskunnan malliksi käy nimitys yövartijavaltio, joka kantaa huolta etenkin ihmisten turvallisuudesta ja sopimuksien oikeudellisesta toteutumisesta.

Kunnallisvaalien yhteydessä tulisi Siilinjärvelläkin miettiä sitä, mitkä kunnalliset työpaikat tuottavat todellista hyötyä ihmisille, mutta ei pelkästään työntekijälle. On varmaan selvää, ettei työpaikka, joka ei hyödytä muita kuin työstä palkan saavaa ihmistä, ole mielekäs tapa kuluttaa kunnan varoja. Kunnallisia suojatyöpaikkoja tulisi siis vähentää, ja näin ollen pyrkiä parantamaan kunnan taloutta.

Suojatyöpaikkojen rahoittamisen sijasta kunnan tulisi pitää huolta uusien yrittäjien saamisesta pitäjään. Uusille yrityksille tulisi tarjota tiloja ja infrastruktuureja sitä enemmän miten yrittämisen alkuvaiheessa nämä yritykset ovat.

Myös yritysten eriytymistä ja erikoistumista tulee tukea. Saman alan yritykset tuottavat tervettä kilpailua, mutta se voi kertoa myös siitä, että palveluntarjoajat eivät havaitse sellaista aukkoa, johon yrityksen olemassaolon tulisi perustua. Kymmenet saman alan liikkeet eivät lopulta ole ylläpitäjilleen muuta kuin Kalkutan musta aukko.

Yritysten tulisi siis voida eriytyä eri alan yrityksiksi sen mukaan kun palveluntarvetta on. Kuitenkin kunnan tasolla ei tulisi tukea sen kaltaista tilannetta, jossa kunnassa on kymmeniä saman alan yrityksiä, koska se ei kuitenkaan johda muuten kuin ihmisten osan omistamien yritysten päättymiseen.

Ja kun kysytään sitä, miksi yksityinen palveluntarjonta on mielekkäämpää ja parempaa kuin julkinen bordellitalous, jossa pidetään huolta palkansaajien taulukkopalkoista ja jossa luottamusmiehet ovat kuin sutenöörejä, jotka päättävät siitä, minkälainen asiakas on otettava vastaan.Vastaus on se, että yksityinen palvelutalous palvelee yksilöiden tarpeita ilman ihmisten jaottelemista hyviin sosialisteihin ja pahoihin oikeistolaisiin, jotka eivät jostain syystä hyväksy sitä että kunta ja valtio elättävät joitain ihmisiä ilman suuremmanlaatuista vastinetta rahan jaolle.

On selvää, että yhteiskunnat, jotka perustuvat markkinatalouteen, ovat myös henkiseltä pääomaltaan korkeammalla tasolla kuin sosialidemokratiaan perustuvat yhteiskunnat. Markkinatalous luo kulttuuria, jota ”kaikille samaa”-tyyliset mallit eivät luo.

Olli von Becker

Kirjoittaja on Siilinjärveltä kotoisin oleva humanisti, joka pitää kissojen silittämisestä.

Politiikka ennen ja tulevaisuudessa

On tärkeää ohjeiden annon ohessa miettiä sitä, millaista politiikka oli ennen sekä samalla myös sitä, millaista se todennäköisesti tulevaisuudessa tulee olemaan. Ennen ei ollut ammattipoliitikkoja eikä elintasopoliitikkoja. Politiikka oli luottamusviran antaja ja palkat olivat pieniä. Sellaiset ihmiset edustivat kansaa, joilla oli kansan kautta suora yhteys arvoihin, eli välikäsiä ei silloin tarvittu. Sen mukaan silloin ei siis tarvittu näitä ”ammattilaisia” välikäsiksi. Silloin tärkeässä roolissa olivat vastuuntunto, omatunto ja moraalisuus. Tästä esimerkkejä ovat esimerkiksi muinaisen Rooman konsulit, Japanin samurait, Preussin junkkerit ja Englannin ylähuoneessa istuneet lordit. He kunnioittivat kansaa ja vallan menetelmiä sen takia, koska he kokivat edustustehtävän kunniallisena luottamuksenosoituksena. Heillä oli tärkeä pyrkimys ylläpitää politiikan muotoa kunniallisena mutta lisäksi ajan kipupisteet huomioon ottavana toimintona. Suomessakin noin sata vuotta sitten ja vielä sen jälkeen eduskunnassa oli paljon professoreita ja oppineita, jotka tekivät eduskuntatyötä oman virallisen toimensa ohessa. Ja sen jälkeen kun yksi polvi päätöksentekijöitä oli vaihtunut, jatkoivat toiset samassa muodossa näiden ihmisten työtä. Tulevaisuuden politiikassa ihmiset arvot ja ajatukset määrittyvät sen viiteryhmän kautta, johon toiset ihmiset sulkevat yksilöitä. Merkit poliittisesta ryhmittymästä haetaan ulkoasun, yksityisen elämän ja esimerkiksi yksityisen ajattelun kautta, jonka ei tulisi todellisuudessa liittyä millään tavalla minkäänlaisen politiikan tekemiseen. Politiikkahan on perusmerkityksessään siitä päättämistä, miten valtion kokoamat verorahat jaetaan. Ja tuossa kohdin on hyötyä siitä, etteivät poliitiko kuvittele tekevänsä jonkinlaista muuhun verrattavaa ansiotyötä. Poliitikot toistelevat tulevaisuudessa vain puolueohjelman yksittäisiä sanoja, ja tuosta toistelemisesta siinä kaikkein lahjakkaimmat saavat suurimman palkkion ja hyödyn. Kuitenkin on niin, että näiden puolueiden arvot lopulta hautautuvat erilaisten määritelmien ja sanojen alle. Poliitikot tulevat toistelemaan sisällöttömiä poliittisia jargonkäsitteitä kuten vaikka tahtotila. Tulevaisuudessa ihmiset otetaan puolueen jäseniksi jo syntymän jälkeen, koska nämä katsovat, että esimerkiksi tietynlaisessa elämäntilanteessa oleminen tarkoittaa jo suoranaisesti johonkin puolueeseen tai jopa johonkin jonkin puolueen klikkiin kuulumista. Puolueet pyrkivät tulevaisuudessa hankkimaan itselleen kannattajia ja ehdokkaita pr-toiminnan avulla. Eli he pyrkivät ottamaan mahdollisimman alhaisen hyödyn poliittisesti ei-aktiivisesta kansakunnan osasta. Ammatti- ja elintasopoliitikoista on sanottava se, ettei politiikka voi olla työtä samassa mielessä kuin esimerkiksi ojienkaivaminen on. Se voi olla enimmiltään luottamusvirka, jossa tulee ottaa huomioon se, että asiat tulisi mieluiten jättää parempaan tilaan seuraaville päätöksentekijöille ennemminkin kuin että he joutuisivat korjailemaan edeltäjiensä työtä. Mitä sitten tulevaisuuden poliitikon tulisi tehdä ja mitä hänen ei tulisi tehdä? Hänen ei tule kieltää mitään ja samanaikaisesti hänen tulee osata kieltää kaikki. Hänen tulee osata toistella oman puolueensa ohjelman sanoja, mahdollisesti vielä siihen tyyliin, että ne saavat hänen puheessaan ja kirjoituksissaan keskeisimmän osan. Ja edes pienen sivumerkityksen ei ole suvaittua olla hänen jargonsanoissaan vaan kaiken tulee tulla suoraan ylempää puoluehierarkiasta. Hänen ei kannata olla rehellinen, koska hänen mukaansa varmaankin myös omasta mielestään tuollaisella sanalla ei enää ole merkitystä. Hänen tulee osata selittää asiat kuntoon niin, ettei lopulta ole tietoa siitä, mitä hän on sanonut aiemmin ja toisaalta mitä hän nyt yrittää sanoa. Hänen ei tule olla liian tarkka, kaikki sulautuu kuitenkin lopulta yhteen. Tulevaisuudessa poliitikoilla on entistä enemmän palkkaa ja luontaisetuja. Ministeriksi ja eduskuntaan pyritään pelkästään sen takia, että voitaisiin saada ja harrastaa yksityiselämän ja poliittisen ajattelun sekoittavaa ideologista nautinnollisuutta. Lisäksi raha, avustajat ja ilmainen lentely ja taksilla ajaminen ovat asioita, joista tulevaisuuden poliitikko haluaa nautiskella. Tulevaisuudessa suurin osa merkittävään asemaan nousseista poliitikoista on lähes tai täysin politiikasta kannuksensa omasta mielestään hankkineita poliittisia broilereita, joiden CV:n kohta työkokemus on varsin vajaa tai sitten se koostuu sellaisista poliittisista puuhista, jotka pelkästään nämä broilerit kokevat mainitsemisen arvoiseksi. Nykyajan poliitikon ei kannata kuunnella liikaa ihmisiä, sillä ovathan he hänen mielestään aina vähempiarvoisia mielipiteissään kuin hänen poliittinen ambitionsa. Hänen ei kannata mainita sanoja aitous tai avoimuus. Ja sen mukaisesti hänen ei koskaan tulisi pyrkiäkään aitouteen tai avoimuuteen. Hänen ei myöskään kannatta liian aikaisesti kieltäytyä poliittisista viroista, joihin hänellä ei mielensä mukaan ole tarpeeksi paljon kannatusta. Hänen kannattaa muistaa että rahvas on mielipiteissään ja niiden vaihtelussa arvaamaton.

Kasvatuksesta ja koulutuksesta

Lasten ja nuorten kasvatuksessa tulisi aina korostaa oikeudenmukaisuuden ja oikeaoppisen jaon periaatteita. Siinä on arvostettava toisia aina enemmän kuin omaa minää. Se on jonkinlaista jalouden rakentamista, jonka ansiosta ihmisiä voidaan oikeimmilla periaatteilla arvostaa ja asettaa arvostelman kohteeksi. Jalous tarkoittaa pyyteettömyyttä, omanvoitonpyyteen puuttumista, toisten huomioimista, oikeudenmukaisuutta ja yhteisten päämäärien edistämiseen pyrkimistä omien tavoitteiden sijaan. Sen takia koulussa tulisikin opettaa tavallisen historian opetuksen ohessa jonkinlaista jalouden historiaa, mistä lapset saisivat esikuvia opiskelulleen, tulevalle työskentelylle ja muulle siitä seuraavalle elämälle. Lapsi tai nuori tulee oikeudenmukaiseksi ja jaloksi, kun hänet altistetaan tietyille tilanteille, mutta kuitenkin on tietysti selvää, että henkilön jalous riippuu myös hänen geeniperimästään ja siitä millaisia valmiusalttiuksia hänellä on. Kotikasvatuksen tärkeä päämäärä on lapsen avoimeksi tekeminen koulutusta ja opetusta varten. Lapsi on utelias ja oppimiskykyinen minkä takia noita ominaisuuksia tulisi ruokkia koko ajan enemmän ja enemmän. Kasvatuksen tehtävä siis on opillisuuteen liittyvän uteliaisuuden ylläpitäminen. Painopisteen tulisi tietysti olla ensisijaisesti lukuaineissa, vaikka kuitenkaan esimerkiksi säännöllistä ulkoilua ei tulisi jättää huomiotta. Sen jälkeen voi pohtia ihmisen muovaamisen etiikkaa, joka tarkoittaa sitä, onko eettistä kehittää ihmisen synnynnäisiä taitoja tai synnyttää ihmiseen jopa täysin uudenlaisia ominaisuuksia. Pitäisikö lapsi jättää ilman lähikasvatusta, vai onko se tärkein asia, joka ihmisen kokonaisessa elämässä on? On varmaan sanottava, että tällaiset eettiset rajat tulevat esiin siinä, kun ajatellaan omaatuntoa ja kulttuurin tärkeimpiä periaatteita. Kasvatus ei voi olla ihmisen puhtaan omantunnon ja kulttuurin periaatteiden vastaista toimintaa. Eli kasvatukselle rajat muodostaa ihmisen sisäisin käsitys oikeasta ja hyvästä, sekä myös sen kulttuurisen ympäristön periaatteet, jotka rajaavat kasvattajaa ja kasvatuksen kohdetta ulkoisesti. Kasvatuksen ja koulutuksen perimmäinen yhteys muodostuu sen perusteella, kun kasvatuksessa ihmisen mieltä avarretaan koulutusta varten ja koulutuksessa hyödynnetään sitä ja tuotetaan kasvatettaville ominaisuuksia, jotka tukevat jatkuvaa oppimista. Ihmisten muokkaamista miettiessä on sanottava, että tuollaiseen pyrkivät toimenpiteet on aina pyrittävä pohjallisesti perustelemaan kasvatettavalle tai koulutettavalle. Siinä rajana on ihmiselle vähitellen iän kuluessa kehittyvä autonomiantunne. Siinä on myös toimittava ilman provinsiaalisia tarkoitusperiä, ja sen tavoitteena voi olla vain onnellisuus ja inhimillinen hyvä. Jo varhaiselta iältä alkaen lasten koulutuksessa tulisi korostaa tieteen perimmäisiä menetelmiä ja etiikkaa. Samalla lapsille tulisi opettaa loogisesti formuloitua tieteen kieltä, jotta he tietäisivät sen, mikä on perustavin taso, jossa tieteellisiä arvostelmia voidaan tehdä. Lapsia ei pidä vähätellä, vaan heille tulisi jo varhaisessa vaiheessa filosofian ja elämänkatsomustiedon opetuksen myötä opettaa perustavia tietoja tieteen perimmäisestä luonteesta ja sen erilaisista sovellutuksista. Lukion ja yliopiston ei enää tulisi olla minkäänlaisia peruskoulun periaatteiden mukaisia oppilaitoksia ja lapsia tulisi jo varhaiselta iältä alkaen opettaa itsenäiseen työskentelyyn ja oppimiseen. Lapsien tulisi myös jo varhaiselta iältä alkaen tehdä nykyistä suurempia opinnäytetöitä, joka auttaisi siinä kun lapsille pyritään opettamaan tieteen menetelmiä ja etiikkaa. Esseiden kirjoittaminen on paras tapa siinä, kun lapsille pyritään opettamaan itsenäisen päättelyn ja tieteen perustavimpien menetelmien periaatteita. Koulutuksen uudistuksesta puhuessa on sanottava, että kaikilla koulutuksen asteilla on itsenäistä työskentelyä ja aiempaa suurempia kokonaistöitä korostettava tärkeimpinä asioina, joilla koulutusta hahmotetaan. Lukiot tulisi yksityistää ja ne tulisi sitä myöten irrottaa valtakunnallisesta opetussuunnitelmasta ja niiden tarjoamia kursseja tulisi alkaa muuttamaan yhtenäisiksi kokonaisuudeksi, siten että joissakin lukioissa voitaisiin opettaa esimerkiksi humanismin periaatteita ja humanistisia aineita. Toisissa kouluissa voitaisiin opettaa esimerkiksi kieliä, ja luonnontieteellisiä aineita, musiikkia ja taidetta korostavia lukioita meillä jo on. Kuitenkin profilointi tulisi tehdä selkeämmäksi yhteiskunnan jäsenille. Myös se, että nämä lukiot eivät enää olisi yhden opetussuunnitelman mukaan toimivia laitoksia, voisi mahdollistaa sen, että lukiot voisivat tarjota paljon nykyistäkin enemmän kursseja erikoistumisen aiheesta. Lukioilta tulisi ottaa pois sen nykyinen nimeke ”yleissivistävä oppilaitos”, ja lukioiden tulisi olla vain jatko-opintoihin valmentavia kouluja, joissa tärkeimmäksi tavoitteeksi asetetaan akateemisiin (ja toisten osalla käytännöllisiin) opintoihin valmistautuminen. Kuitenkin opiskelumotivaation ja arvottamisen kyvyn lisäämiseksi nuorille tulisi lukiossa filosofian ja elämänkatsomustiedon ohessa opettaa arvojen asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikkiä, jossa erilaisia maailman hahmotustapoja vertaillaan ja pyritään kaikkein korkeimman asteen tavoittavaa päättelyä kohti. Opettajina kursseilla voisi olla esimerkiksi erilaisten alojen lahjakkaita edustajia, jotka voisivat antaa nuorille kuvaa maailman hahmotustavoista ja miten ne vaikuttavat toisiinsa ja minkälaisia seurauksia niillä voi olla.

Adaptiivisistä käytännöistä

Adaptiiviset käytännöt tarkoittavat ihmisen psykologiaan ja toisaalta yhteiskuntaan liittyvää mielellistä toimenpidettä, jossa ihmisen psyyke vertaa ympäristöään omiin sisäisiin arvoihinsa, arvotunteisiin. Useimmin vielä tuossa tilanteessa arvot eivät ole valmiita, vaan ne tiedostuvat vasta ihmisen maailmasuhteen syntymisen myötä. Maailmasuhde tarkoittaa joidenkin sellaisten hyveiden aktivoitumista, jotka ihmiset käsittävät tärkeimmiksi ja kaikkein jaloimmiksi kaikista hyveistä ja arvoista. Ihmisen mielessä olevat arvot eivät kuitenkaan ole itsessään valmiita tulemaan sovelletuksi yhteiskuntaan ja yhteisöön. Toisaalta nuo arvot eivät ole myöskään sellaisia, että ne olisivat yhteiskunnassa valmiina ilman harkintaa. Arvoja pitää etsiä sekä omasta mielestä ja toisaalta ulkoisesta maailmasta. Kuitenkin ajattelen että ihmisten tulisi enemmän kuunnella itseään ja oppia tunnistamaan omat arvonsa oman minänsä kautta ulkoisesta. Adaptiiviset käytännöt sovelluttavat ihmisen arvotunteina kokemat arvot valmiiksi yhteiskunnan tasolla olevaa arvojen tarkastelua varten. Siinä siis nämä arvotunteet löytävät arvojen kohteet ympäristöstä. Adaptiiviset käytännöt ovat psyyken ja yhteiskunnan välisiä siltoja, joiden perusteella ihmiset saavat arvojaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Käytännöksi tätä adaptiivisuutta kutsutaan, koska adaptaatio tapahtuu toiminnassa, joka voi olla niin tiedostamatonta kuin myös tiedostettua. Ihminen voi muodostaa käytänteen adaptiivisuudesta esimerkiksi esittämällä itsekritiikkiä mutta myös toisaalta kritisoimalla ulkoista maailmaa ja yhteiskuntaa. Tällainen arvostelun ja arvostelman antamisen tapahtuma on käytäntö, ja adaptiivisen siitä tekee se, että käytännöt muuttavat ihmistä ja hänen tapaansa nähdä maailma. Kun ihminen havaitsee sen, että maailma sisältää paljon sovittamattomia arvoristiriitoja ihmisten välillä, niin kokee se silloin tarvetta selvittää arvojaan, ellei se sitten ole jo aikaisemmin kehittynyt sellaiseen valaistuneeseen mielialaan, jossa sen ajatukset ja arvot olisivat jo täysin itsestäänmääräytyviä. Adaptaatio seuraa siis arvollisista ristiriidoista ja niiden yhteisöllisestä tai henkilökohtaisesta käsittelystä. Siinä ei kielletä kaikkea pelkän mielenterveyden säilyttämisen halun takia. Adaptiivien myötä ulkoinen ja sisäinen mielen osa-alue alkaa sulautua yhteen ja pian sen jälkeen ne voivat jakaa lähes täysin saman havainnointijärjestelmän. Ihmisen psyyke tulee silloin tarkemmaksi ja avoimemmaksi tiettyjen asioiden suhteen. Adaptiiviset käytännöt ylläpitävät sosiaalista ja psykologista tasapainoa ja hyvinvointia ja ne tekevät sen sen vuoksi, koska kohteena on ihmisen koko psyyke ja persoona. Adaptiiviset käytänteet luovat solipsistiselle yksityiselle ihmiselle liitteen maailmaan ja tarkemmin sanoen yksityisen maailmasuhteen. Psykologian ja yhteiskunnan yhteensulautumisen seurauksena ihmisen ajattelua rajaava ja täsmentävä maailmasuhde saa alkunsa. Adaptiiviset käytännöt siis ennakoivat arvojen voimakkuutta ja toisaalta niiden sijoittumista yhteisöelämään, jossa ne elävät uudelleen vain sillä edellytyksellä, että ihmiset kokevat arvotunteidensa kautta samanlaisia arvoja kuin mitä on tunnettu aiemmin. Adaptiiviset käytännöt siis myös poistavat tuollaisia sisällöttömiä arvoja joita ei enää tunnustamisen puuttumisen myötä tarvita. Adaptiiviset käytännöt tarjoavat myös arvojaan havaitsemattomille ihmisille mahdollisuuden tulla yhteiskuntaan arvollisina ja arvottavina olentoina. Toinen vaihtoehto esteistymisen tunnekompleksin kohdalla olisi se, että ihminen mukautuisi ulkoiseen yhteiskuntaan sen edustamilla valearvoilla. Adaptiiviset käytännöt alkavat siinä tilanteessa, kun ihminen on esteistynyt, tuottamaan hänelle uusia ideoita sen suhteen miten maailma rakentuu ja tuosta syntyvän maailmatietoisuuden myötä ihminen tunnistaa omat arvonsa tarkastelemalla ja katsomalla yhteiskuntaa ympärillä. Sitten on tarpeellista tarkastella muutamia käsitteitä, jotka ovat lähellä adaptiivista käytäntöä tai jotka jotenkin vaikuttavat sen saamaan ulkoasuun. Arvotunteen käsite on yksi ja sen muodon mukaisesti ihmisten arvot tulevat ihmisen tunne-elämästä vaikka toisaalta arvoiksi riittävät tunteet ovat aina jotenkin pyyteettömämpiä ja jalompia kuin tavalliset haluperäiset tunteet. Toinen käsite on esteistyminen, joka tarkoittaa ihmisillä ilmenevää turhautumisen ja kyvyttömyyden kokemusta, lamaannusta, johon voi liittyä masennusta, alkoholismia ja kyvyttömyyden tunnetta. Tuo on se asema, josta käsin ihminen suuntautuu joko itsenäiseen ajatteluun taikka hän mukautuu täysin kommentaariaatin osoittamiin oikeasti sisällöttömiin tarpeisiin ja arvoihin. Kolmas käsite on merkitysvalta, joka tarkoittaa sitä kommentaariaatin aktiviteettia, jonka myötä se täyttää tiettyjä käsitteitä itse keksimillään merkityksillä. Tavallisesti sen aihe liittyy siihen pyrkimykseen, jonka mukaisesti se haluaa ohjailla ihmisiä ja opettaa heitä ajattelemaan täydellisesti yhteiskunnan osoittamalla tavalla. Neljäs käsite on vaikutteellisuus ja se tarkoittaa sitä, kun kommentaariaatti ottaa otteen ihmisestä sisällyttämällä hänet oman totuussäteensä alaiseksi.

Suora ja epäsuora kommunikaatio

Suoruus tarkoittaa tapaa kohdata asiat ja ihmiset yhdenmukaisella suoraviivaisella tavalla. Siinä katsotaan, että kaikki tieto kuuluu kaikille, ja jokaista tiedonhaluista ihmistä tulisi auttaa, ja kommunikaation kaikkien osapuolten tulisi kaikilla hetkillä tukea toisiaan. Vastaavasti epäsuoruus tarkoittaa tapaa kohdata asiat ja ihmiset yhdenmukaisella kaartelevalla ja kommentointia kaihtavalla otteella. Siinä hyökätään yhtä kohtaa kohtaan ja joko vaikenemisella tai asian suoraan sanomisella poimitaan todellisuudesta yksi piirre, joka ei vastaa totuuden kokonaisuutta. Kun mietitään ihmisten välisen kommunikoinnin luonnetta, voidaan sanoa, että siinä annetaan lausumia, jotka perustuvat kommunikoinnin pohjalla olevaan asenneilmastoon. Asenne määrittää lausuman informaatioarvoa. Informaatioarvo tarkoittaa sitä, miten kommunikoinnista voisi olla apua ihmisten päämäärien etenemisessä. Se tarkoittaa myös tuollaisen tiedon yleistettävyyttä – yleistettävimmällä lausumalla on eniten informaatioarvoa. Tuollainen kommunikaatio ja näkemyksien vaihto on siis etenkin tiedollista, sellaista, että siinä jaetaan tiedollisia lausumia erilaisista asioista. Esimerkiksi toiselle ihmiselle kivahdettu kommentti: ”Vitun läski!” on täysin emotiivinen ja ei minkäänlaisia totuudellisia partikkeleja sisältävä lausuma. Kuitenkin vaikka kohteena oleva ihminen olisi läski on suurella tavalla todennäköistä, että hän tietää läskiytensä itsekin ellei ole elänyt täydellisessä pumpulissa elämäänsä. Näin ollen tuollainen lause on vain tunteen ilmaisu, samalla tavalla voitaisiin kommentoida kohteen olevan yksilön kaikkia piirteitä sanomalla ne vaikka peräjälkeen. Yksi ominaisuus ei rakenna kokonaista kokonaisuutta. Ihmiset ilmaisevat kommunikaatiossa tunteitaan, neuvoja, ohjeita, käskyjä, arvoja. kysymyksiä ja teoreettista tai käytännöllistä tietoa. Tässä ilmaisun pohjana oleva asenne määrittää sitä millaisen kommunikaation lajin kautta keskustelua käydään. Monesti saattaa olla niin, että samassa kommunikaatiossa mukana olevat ihmiset voivat käyttää samassa keskustelussa useanlaisia kommunikaation lajeja. Sanonnan lajeja ovat esimerkiksi: ”Saisinko”, joka on kysymys; ”Annappa” tai ”anna”, joka on käsky tai kehotus; ”Mene tuosta vasemmalle”, joka on instruktiivinen; ”Vitun läski!”, joka on emotiivinen; ”Periaatteet ovat tärkeitä”, joka on arvollinen; ja ”Sartre ajatteli kaiken olevan pohjimmiltaan merkityksetöntä”, joka on tiedollinen puheenvuoro. Kommunikaatiota on tarpeen erotella sen takia, koska monesti emotiiviset tunteenilmaisut monesti valtaavat alaa asialliselta kommunikaatiolta. Voidaan sanoa, että jotkut ovat taipuvampia emotiivisuuteen kuin toiset. Sen takia tällaisten ihmisten kommenteista ei tarvitse nolostua ja vielä sekin on totta ettei totuuteen suuntautuva ihminen ei yleensä edes huomaa tällaisia alatyylisyyksiä. Kommunikaatiota on tarpeen tutkia myös sen takia, koska se sisältää erilaatuisia asenteita. Vastoin sitä kuinka luullaan, niin esimerkiksi käskyt ja emotiiviset tunteenilmaisut eivät kuulu suoraan kommunikaatioon, koska niiden piirissä ei oteta huomioon ihmisen kokonaisuutta ja ei kuulla kohteliaisuuden normien sanomaa eri asioiden soveltuvuudesta ja kunniallisuudesta. Emotiivisuus ja käskyttäminen ovat siis etenkin epäsuoraa kommunikaatiota, koska ne kiertävät ihmisen kokonaisuuden ja tuon kokonaisuuden integriteetin. Epäsuora kommunikaatio jota voitaisiin nimittää myös epätarkaksi kommunikaatioksi perustuu suuressa määrin tunteisiin ja erilaisten tunteiden komplekseihin. Siinä järjen toiminta on merkityksetöntä ja sen takia suuri määrä näistä tunteenilmaisuista ja käskyistä jääkin sellaisissa ihmisissä, jotka suhtautuvat kommunikaatioon järjellä, täysin tai ainakin osittain huomiotta. Kuitenkin on selvää, että tuollainen kommentointi jää mieleen, joten se voi herättää myös tiedollista ihmetystä, mikä on kuitenkin aiheetonta siinä mielessä, että se perustuu pelkästään tunneilmaisuun. Epäsuorassa kommunikaatiossa ihmisen kokonaisuus kierretään ja annetaan vihjeitä joidenkin asioiden olemassaolosta tai joidenkin asioiden tekemisen tarpeellisuudesta. Siinä ei siis anneta eksakteja ja täsmällisiä tiedollisia imperatiiveja. Suora kommunikaatio palvelee etenkin tietoa ja täsmällistä ja tarpeellista tiedon vaihtoa. Suoran kommunikaation lausumien asenteita ovat siis etenkin arvollisuus, tiedollisuus, ohjeet ja kysyminen. Suora kommunikaatio palvelee järkeä. On siis selvää, että ihmisten kokonaisuus ja rakenne määrittävät sitä, millä tavalla he kommunikoivat. Lasten ja nuorten parissa toisten ihmisten haukkuminen saa suuremman merkityksen kuin aikuisiällä, koska he eivät yleensäkään tiedä mitään siitä millaisista asioista he todella kokonaisuutena koostuvat. Pitäisi pyrkiä sellaiseen kommunikaatioon, joka ei poimi yksittäistä piirrettä ihmisestä, vaan suhtautuisi häneen kokonaisuutena tai vaihtoehtoisesti ei ottaisi minkäänlaista kantaa kommunikaation osapuolen persoonaan ja minuuteen. Tätä voidaan opettaa lapsille ja nuorille sillä tavalla, että aineiden opetusta pitäisi yhtenäistää, ja tiedon yleisarvollisuutta ja riippumattomuutta tulisi korostaa. Myöskin tulisi suhtautua opettajien puolelta ehkäisevästi siihen, että luokassa syntyisi jonkinlaisia sosiaalisia hierarkioita, jotka varmasti altistavat heikoimmat masennukselle, kiusaukselle ja ujoudelle. Erilaisilla rooliharjoituksilla tulisi mahdollistaa se, että oppilaat eivät aseta toisiaan arvojärjestykseen sosiaalisten tykkäämisten perusteella.

Onko objektiivisia arvoja olemassa

Arvo tarkoittaa jotakin asiaa kohtaan suunnattua arvostuksen tunnetta, joka materialisoituu muotoonsa sen myötä kun ihmiset kokevat arvostavansa joitain asioita. Arvostettava asia voi olla esimerkiksi kirjat, vaimo, lapset, perhe, suku, lemmikit tai viina. Arvoihin suuntautuva mieltymys lisää usein ihmisen riippuvaisuutta jotain kohteena olevaa asiaa kohtaan. Arvot tunnistetaan tunteella ja ne asettuvat järjestykseen ja arvoasteikkoon sen myötä miten jaloja tunteita ne sisältävät. Joku voisi sanoa, että paras arvo olisi sellainen, joka on helpoiten yleistettävissä ihmisten enemmistön tarpeisiin, mutta tämä ei kuitenkaan vielä tarkoita sen myöntämistä, että objektiivisia arvoja voisi olla olemassa. Oikeimmat arvot ja niiden aiheuttajat arvotunteet ovat ehkä parhaiten yleistettävissä sen myötä kun ne muuttuvat tunteesta järjen ja järjellisyyden käsiteltäväksi. Yleistettävin arvotunne, joka voi olla myös ihmisten tunteissa merkittävimpiä arvoja muuttuu siis tietynlaisen post-tunnepitoisuuden alasta prejärjellisyyden tasolle. Ihmiset perustavat arvonsa tunteisiin, koska ihminen ei ole kauttaaltaan järjellinen eläin. Arvot siis perustuvat arvotunteisiin, mutta järki on tunteen suhteen korkeimmalla arvojen tasolla. Arvoilla on siis tietynlaiset rakennetasot, jotka saavat sisältöään arvojen kokemisen kautta. Rakennetasot näyttävät ilmenevän lähes samalaisina ihmisten keskuudessa. On kuitenkin sanottava, että tunteisiin perustuva arvojen kokemisen tapa on parempi kuin järjen kautta aktivoituva, koska siinä vain muisteltaisiin arvojen kokemista. Tietysti myös suurisieluisempien on pyrittävä antamaan esimerkkiä rahvaalle siitä, miten arvoja tulisi kokea. Siitä voitaisiin saada tietoa esimerkiksi sillä tavalla, että tarkasteltaisiin heidän arvotunteitaan niiden seurauksen kautta ja sen jälkeen pyrittäisiin saamaan tietoa siitä rakenteesta, jonka avulla he ovat arvojaan kokeneet. Poikkeusihmiset kokevat aina arvonsa vahvempina ja sen takia heidän arvottamisen menetelmänsä on hienolaatuisempi kuin tavallisilla ihmisillä. Kuitenkaan erilaisten asioiden havaitsemisen perusteella ihmisiä ei saisi väheksyä mihinkään suuntaan, vaan on kuitenkin samalla muistettava se arvojen arvotusjärjestelmä joka kuitenkin aina on tavallisella täysikasvuisilla ihmisillä. . Arvot saavat alkunsa mieltymyksen tunteesta, jonka joku arvo herättää. Kuitenkin arvot voivat perustua myös esimerkiksi velvollisuuden ja kunnollisuuden tunteisiin. Varsinaiset alempien tasojen arvojen herättämät arvotunteet eivät ole suoranaisesti minkään arvoisia, niitä vain tarvitaan joissain yhteyksissä. Objektiivinen arvo tarkoittaa jotain jonka voi todistella järjellä. Siinä pitää kysyä sitä, mikä järjen muoto voi olla sellainen, että se voisi sopia arvojen tunnistamiseen. Subjektiivisuus tarkoittaa yksilökeskeisyyttä ja yksityistä päättelyn muotoa, jota ei voida todistaa järjellä ja jota ei voida yleistää koskemaan järjellisyyden aluetta. Subjektiivisuus siis perustuu mielipiteeseen, eli se on tietynlainen mielen ailahdus, joka liikkuu sijoillaan. Objektiivisuus sitä vastoin tarkoittaa menetelmää, jossa niin sanotusti ”katsotaan ulos”, se siis tarkoittaa jotain havainnoitavan asian kaltaista. Se on jotain mikä näkyy ja joka voidaan tunnistaa. Objektiivisuudessa suhtaudutaan arvoihin vastaanotettavana tietona, joka perustuu etenkin järkeen. Objektiivisuudessa korostuvat siis asiallisuus ja kategoriallisuus. Se on myös jotain, minkä avulla voidaan ainakin näennäisesti tulkita arvojen järjellisyyttä. Järjelläkin on muotoja siitä riippuen kuka käyttää järkeä, mielestäni siis järjellisyyttä ei voida yleistää yhden mukaiseksi, koska järjellisyys ei ole tasalaatuista. Jotkut erittäin sivistyneet, koulutetut ja kokeneet ihmiset voisivat varmaan kuitenkin olla antamassa esimerkkiä järjen käytöstä. Intersubjektiivisen näkökulman mukaan kaikki ei ole yksityistä. Se poikkeaa subjektiivisuudesta siten, että se on vähemmän yksityinen tapa lähestyä asioita, ja objektiviisuudesta siten, että se katsoo subjektin oman tulkinnan arvokkaammaksi kuin yhteisölliset yleistettävyydet, joita objektiivisuus hyödyntää. Intersubjektiivisuuden mukaan subjektien välillä on yhteyksiä. Sen mukaan tuo tiedollinen yhteys muodostaa tiedollisten ominaisuuksien yhteenliittymän, jolloin propositioita voitaisin yleistää myös intersubjektiivisena arvojen kokemisen tapana. Voitaisiin tunnistaa tuo yhteys sen avulla kun toisaalta vertaillaan omaa päättelykykyä toisiin ja toisaalta pyritään saamaan yhteys arvoista niihin suuriin taiteen, tieteen ja kirjallisuuden saavutuksiin, joita esi-isämme ovat ajan saatossa tuottaneet keskuuteemme. On vielä sanottava siitä, kuinka arvot voitaisiin kokea yhtenäisesti ja ihmisten parissa intersubjektiivisuuden näkökulman kautta. Ne ominaisuudet jotka pysyvät muuttumattomina arvojen tulkinnassa liittyvät monesti siihen, millä tavalla ne ilmenevät, sen sijaan että siinä tunnistettaisiin aina valmiina se, mikä ilmenee. Arvojen muoto on siis monesti samanlaatuista historian saatossa, mutta niiden sisältö voi muuttua koskemaan jotain erilaista asiaa, kuin mikä on ollut noiden arvojen merkitys aiemmin.

Ideologisista nautinnoista

Ideologisuus tarkoittaa tavanomaisimmalla määreellään yhteiskunnallisuutta ja aatesuunnallisuutta. Se voi myös tarkoittaa kokonaisvaltaisemmin sellaista ajatuksellista alustaa, jonka avulla edetään maailmassa ja mahdollisesti aivan kaikissa yhteyksissä missä vain satutaaan toimimaan. Totalitaristiset ideologiat ovat vaarallisimpia, koska niissä kanonisoidaan yksi ainoa mielipide hyväksyttäväksi puheenvuoroksi asioista. Nautinnot taas ovat jotain sellaista millä ihmiset hakevat täytettä siihen tyhjyyteen minkä he kokevat ympärillään. Nautinto tuottaa ihmiselle alhaisiin tarpeisiin perustuvan hyvänolontunteen, joka vie hetkeksi ihmisen mielen pois elämänsä tyhjyydestä. Nautintojen hakeminen voi monesti myös kertoa siitä, ettei ihmisen ajatustoiminta ole tarpeeksi vilkasta. Monestikin nautintoriippuvaiset ovat aika tyhmiä ihmisiä. Nautintojen kautta kuvitellaan, että maailma nähdään sen jälkeen täysin uudenlaisena. Siinä haetaan pysyvyyttä vaikka olemuksensa perusteella se ei voi olla mitään pysyvää. Tyydytys siis jotenkin peittää tyhjyyden ainakin hetkeksi, minkä jälkeen aletaan uudelleen hakemaan samanlaista tyydytystä. Tällaiset ihmiset siis monesti elävät suoranaisesti nautinnosta. Näin monesti tulevat riippuvaiseksi erilaatuisista nautinnoista. Kun nautintoihin liitetään politiikka on kokonaisuus vielä moninkertaisesti pahempi. Se on pahempi, koska ideologisessa nautinnossa yhdistyy kaksi toiminnan ulottuvuutta, joihin ihmiset suhtautuvat kaikkein fanaattisimmin. Ja miksi sitten ihmiset yhdistävät monesti poliittisen suuntauksen ja elämäntapansa? Monilla ihmisillä on tapana kuvitella, että he toimivat ja ajattelevat täysin yhdenmukaisella tavalla. Tuo on kuitenkin varsin harvinaista ja siihen on Suomessa pystynyt ehkä vain Pentti Linkola. Ihmiset ovat nautinnonhaluisia ja sen takia ajattelutoiminta rajoittuu pienen ihmisten piirin sisään, jota edustaa esimerkiksi Pentti Linkola. Ideologisia nautintoja haettaessa politiikka määrittää elintapoja. Mielestäni politiikan ei tulisi puuttua ihmisten yksityiselämään, koska politiikka ei olemuksellisesti ole sellainen instituutio, joka kuuluisi ihmisten yksityiselämään. Se ei siis ole muodoltaan yhteismitallinen ihmisten tapojen ja maneerien kanssa. Ihmiset elävät siis jonkinlaisen nautinnon hakemisen kautta, monilla jokin määrittää kaikkea tarpeentyydytystä: se voi olla esimerkiksi alkoholi, huumeet, muut päihteet, ruoka tai esimerkiksi kikkeli ja pimppa. Näitä nautintoja etsiessään ihmiset unohtavat täysin henkiset tarpeensa, joiden muoto määrittyy monesti alempien tarpeiden sublimoinnista. Ihmiset omaksuvat kokonaisvaltaisia ideologioita kuten vaikkapa kasvissyönti tai sosialismi omasta elinympäristöstään. Tällä tavalla yhteiskunnallisen ideologian ja nautintojen piirin yhdistäminen perustuu jonkinlaiseen holismiin, joka ei missään nimessä ole kovinkaan myönteinen suuntaus ainakaan yhteiskunnan kannalta. Ideologinen nautinto-aate kehittyy etenkin kiinteissä yhteisöissä, joissa vaihdetaan paljon ajatuksia, se ilmenee etenkin työpaikoilla ja politiikassa. Nämä mukautumat ovat tietynlaisia adaptiivisia käytäntöjä. Kun ajatellaan muita syitä sille, miksi ideologioiden ei tulisi määrittää nautintoja tullaan jo edellä mainittuun, eli siihen, että elämän ja politiikan ei tulisi kuulua toisiinsa. Ideologia ei siis voi luoda pohjaa maailmalle, koska loppujen lopuksi ihmisen yksityiselämä vaikuttaa suuremmin siihen miten ihminen kokee maailman. Yksityiselämä ja politiikka ovat erillisiä. Tämän ei kuitenkaan tule tarkoittaa sitä, että tyydyttäisiin jonkinlaiseen kaksinaismoralismiin poltiitikkojen keskuudessa. Tämä vain tarkoittaa sitä, että ihmiset voivat elää suhteessa toisiinsa ja luontoon täysin eettisesti ilman, että jokin poliittinen suuntaus tai instituutio pakottaa heitä toimimaan näin. Tämä elämäntavan ja politiikan erottava suuntaus vain pyrkii siihen, ettei poliitikoista tulisi liian fanaattisia ja toisten mielipiteitä näkemättömiä. Elämäntapaintiaaneja kyllä tarvitaan, mutta heidänkään ei välttämättä tulisi leiriytyä aivan täysin tavallisten ihmisten keskuuteen. Monet journalistit esimerkiksi hakevat ideologista nautintoa sen kautta, kun saavat tuoda lehdessä esiin kirjoituksiaan, jotka sisältävät jonkinlaisia ideologisia heittoja. Ideologisena nautintona tehty lehtikirjoitus ei loppujen lopuksi ole minkäänlainen hyvä kirjoitus, koska eri tavalla ajatteleva ei varmaankaan lähde muuttamaan käsityksiään asioista, ihmisestä ja maailmasta vaikka joku pikkutoimittaja paasoaa tuhannen kerran samaa ajatustaan eri kirjoituksessa ihmisten luettavaksi.

Symbolien filosofiasta

Symbolien filosofia tarkoittaa elämää ohjaavien viittauskohtien tai periaatteiden muotoa koskevaa filosofiaa. Symboli tarkoittaa kuvaa, joka ilmentää samanaikaisesti yhteisön kulttuuria ja historiaa. Symbolien tutkimukselle on olennaista vahva kulttuuripohja, josta pyritään etsimään oikeanlaatuisia periaatteita. Toisaalta vahva kulttuuri voi olla myös esteenä sille, kun symboleita pyritään tulkitsemaan uudelleen. Symbolit tulee aina tulkita uudelleen, koska niiden luonto perustuu siihen. Filosofian symboliikka, eli filosofian perimmäinen luonne, koskee itseisarvoista totuuden etsintää. Näin ollen symbolien filosofia tarkoittaa itseisarvoisten symbolien etsintää. Symbolin käsite tarkoitttaa merkityksien yhteenkokoamaa. Symbolit ilmentävät elämän sosiaalisessa jatkuvuudessa olevia periaatteita, jotka toteutuvat samanlaisina ihmisten elämissä olevina piirteinä. Ne siis pysyvät miespolvien vaihtuessa. Tämä samanlainen luonne tarkoittaa etenkin sitä, että symbolien rakenteet enemmänkin kuin sisältö muuttuvat. Vaikka merkitykset voivat säilyä joskus samanlaisina ja toisaalta joskus myös muuttua, on niiden kohdalla tärkeää, että symbolit ja merkitykset tulkitaan uudelleen uudenlaisessa tilanteessa. Symbolisuus tarkoittaa tekemistä ilman materiaalista päämäärää. Se on siis olemista symbolien vuoksi. Symbolisesti toimiessa ei siis esimerkiksi pyritä vaikka rahaan toiminnan tarkoituksena. Symbolisuus toiminnassa siis tarkoittaa etenkin sitä, että ihminen tekee sen mitä häneltä odotetaan: Nu måste du! Siksi sen takia kaikessa toiminnassa tulisi pyrkiä symbolisuuteen, koska materiaalisten päämäärien tavoittelu tarkoittaa aina jonkinlaista keinottelua ja kehnoluonteisuutta Symbolisuutta hyödyntää myös tietynlainen valesymbolisuus, joka on tietynlaista vertailukohdallista symboliikkaa. Nämä vertailukohdallisuudet muuttuvat aina olosuhteiden muuttuessa, eli niissä ei säily mitään pysyvää. Niitä hallitseva taho, kommentaariaatti, pyrkii aina myös kertomaan näiden symbolien kautta ihmisille, mikä on keinottelun mukaan edullisin vaihtoehto toiminnan kannalta. Kun kysytään sitä, miksi symbolit ovat tärkeitä, niin voidaan sanoa että niitä tulkitsemalla tapahtuu totuuspiirissä muutos. Muutos tapahtuu vain uusien ihmisten polvien takia ja heille on totisesti annettava samankaltainen mahdollisuus arvojen, symbolien ja merkitysten tulkintaan. Sen lisäksi symbolit takaavat yhteiskunnan ja kulttuurin perustan. Symbolit voivat esimerkiksi joskus perustua jonkinlaisiin myytteihin, jotka kulkevat mukana kansakunnan historiassa. Sen takia ihminen joka on yhteydessä historiaan tunnistaa helpommin historialliset symbolit. Tuollainen symboli voi olla esimerkiksi maan lippu tai ruotsalaisille esimerkiksi Fritjofin taru. Ne kertovat sen, miten ja minkä takia joitakin asioita arvostetaan. Symbolisuuden mutta etenkin syväsymbolisuuden, joka käsittää jotenkin rakenteensa säilyttäviä symboleita, vastakohta on sellainen totuuspiirillinen tilanne, jossa merkitykset ovat valmiita. Kommentaariaatin säätelemä merkitysvalta tuhoaa mahdollisuuden symbolien uudelleentulkintaan. Ihmisryhmä, joka pyrkii muodostamaan muille ihmisille merkitykset ja ohjailemaan heitä niiden avulla, on nimeltään kommentaariaatti, joka pyrkii toimintansa perusteella ajatuspoliisiksi. Se pyrkii suhteuttamaan ihmisten asioista kokemat arvotunteet itseensä ja oman harkintansa alaiseksi. Metodit mitä kommentaariaatti käyttää ajatusten manipuloinnissaan ovat vaikutteellisuus ja merkitysvalta. Vaikutteellisuus tarkoittaa sitä, kun kommentaariaatti pyrkii saamaan ihmisen ajatustoiminnon mutta etenkin arvottamisen oman säteensä sisälle. Vaikutteellinen ihminen on siis ihminen jonka harkinta ja päättely ei ole hänen oman harkintansa ja päätöksenteon alla. Vaikutteellinen ihminen tottelee vain kommentaariaatin vaikutteellisuuden säteen sisälle välittämiä signaaleja eikä omaa ajatustoimintaansa. Tämän jälkeen kommentaariaatti alkaa pusertaa ihmisiin omaa merkitysvaltaansa, joka perustuu vertailukohdalliseen symbolisuuteen. Merkitysvaltainen käsite musertaa käsitteen muut merkitykset ja antaa ihmisille itsensä valmiiksi tulkittuna. Myös instituutioiden muodostaminen liittyy tähän. Tavallisesti instituutioiden tulisi olla itseisarvoisia ja pyyteettömiä, mutta kommentaariaatti pyrkii muuttamaan pyyteettömät instituutiot arvoinstituutioiksi ja tuki-instituutioiksi. Kun ihmiset asettuvat vertailukohdallisuuden sisälle muodostuu näistä symboleista heille totuuden kuva. Vertailukohdallisista symboleista muodostuu arvoinstituutioita ja toisesta totuutta manipuloivasta menetelmästä asettamiskonstanttisuudesta tuki-instituutioiksi. Asettamiskonstantti asettaa vertailukohdalliset symbolit, ja muodostuu kun niistä tulee arvoja, tuki-instituutioksi, jonka on tarkoitus säilyttää jonkin keksityn symbolisuuden absoluuttisuus yhteiskunnassa. Kun sanotaan, että instituutioiden tulisi olla itseisarvoisia, tarkoittaa se sitä, ettei niiden toiminnalla pyritä minkäänlaiseen hyötyyn vaan ne palvelevat ihmisiä heidän omien henkilökohtaisten ominaisuuksiensa perusteella. Tässä voidaan huomata esimerkiksi se, että myös pitkälle ulottuva ja suuryrityksiä suosiva kapitalismi perustuu täydellisesti vertailukohdalliseen symbolisuuteen. Kapitalismihan perustuu ajatukseen, etteivät tuotteet nouse esille ihmisten oikeista tarpeista vaan kuvitelluista tarpeista ja markkinointi on tänään tärkeä asia siinä kun ihmiset saadaan ajattelemaan sitä, että heidän on ehdottomasti ostettava jokin uusinlainen hilavitkutin. Myös kommunismi ja sosialismi perustuvat vertailukohdallisuuteen, koska ne valvovat niin tarkasti asioiden julkista piiriä, jossa vertailukohdallisuus tapahtuu. Ainoa oikea syväsymbolisuuteen johtava poliittinen näkemys perustuu kulttuuriseen konservatismiin ja maltilliseen kapitalismiin, joka suosii keskisuuria ja pienyrityksiä. Konservatiivisuus on säilyttämistä, ja sen takia kaikkien puolueiden tulisi pyrkiä siihen, että kulttuurista ja historiasta saataisiin mahdollisimman tarkka kuva. Se joka ei tunne historiaa, on joutuva seuraamaan sitä. Konservatiivienkin on kuitenkin pystyttävä uusiutumaan ajassa, joka tapahtuu itseisarvoisia instituutioita tarkkailemalla ja havaitsemalla. Kaikissa instituutioissa on varmaankin jokseenkin samanlaisena pysyvä ja samalla muuttuva luonne. Merkitys tarkoittaa aksidenssia jonka perusteella jokin ilmiö voidaan nimetä. Symboli on taas aksidenssien kokoelma, joka havaitaan vain tuntemalla jonkin kulttuurin historiaa ja perinnettä. Symbolin syvyys määrittyy sen mukaan miten korkealla tasolla insituutioita sisältävän tunnustushierarkian instituutioissa symbolin merkitys annetaan. Tässä on huomattava myös se, että instituutioita rakentaessaan ihmiset tarvitsevat ironista yleisasennetta, kaikkein korkeimpien tunnustushierarkian tasojen ja instituutioiden on kestettävä se, että ironia, joka perustuu siihen, kun symboleita tulkitaan uudelleen, on tärkeä yhteiskunnan syvyyttä ylläpitävä menetelmä. Tämä sen takia, koska korkeimmat instituutiot ovat vähiten puolustamisentarpeisia. Nälänhädästä ja ruoan tarpeesta on varmaankin aika mautonta revitellä, mutta toisaalta esimerkiksi uskonnollisuus voi uusiutua ja kehittyä kun sen piirissä asiat laitetaan välillä vähän mullin mallin.