Perhe- ja sukukeskeisyydestä

Olen sitä mieltä, että äitini suvussa elää aatelisesta perimästä etenkin voimakkaasti vaikuttava suku- ja perhekeskeisyys. Tämä on näkynyt siinä, että etenkin minä veljeni lisäksi, olen viettänyt lapsena ja nuorena paljon aikaa isovanhempieni luona Kaavilla. Kaikki sukulaiset äidin puolelta olivat aina hyvin läheisiä ainakin siihen asti, kunnes isovanhemmat menehtyivät. Oli hyvin tyypillistä, että kaikki sukulaiset kokoontuivat yhteen etenkin tiettyinä juhlapäivinä kuten jouluna, jolloin hyvin usein tavattiin joulupäivänä tai tapaninpäivänä isovanhempien luona maalla. Tästä on kaikenlaisia hyviä muistoja. Luulen lisäksi, että olin isovanhempien kanssa aikuisiälläni ehkä läheisin kaikista heidän lastenlapsistaan ja minun serkuistani. Muistan esimerkiksi minkälaiselta rauhan tyyssijalta isovanhempieni kotipaikka muistutti, kun tulin sinne joskus keskellä talvea linja-autolla tai taksilla. Se paikka vaikutti niin lämpimältä ja valoisalta eedeniltä metsän ja koillis-savolaisen maaseudun keskellä. Kuitenkin pääosa tapaamisista tapahtui isovanhempien myöhemmällä kotipaikalla Virranportissa eikä Virrantalossa, joka sijaitsee uudemmasta talosta noin puolen kilometrin päässä. On selvää, että tällainen syvä liite sukuun liittyy myös aina siihen, että on ollut jonkinlainen maapaikka, jonne on aina palattu ja jossa on kokoonnuttu suvun kesken. Onhan suku aina ollut jonkinlaista maa-aatelia, jolla on aina ollut syvä liite niihin alueisiin, missä suvun maapaikkoja on ollut. En esimerkiksi pidä itseäni täydellisesti minkäänlaisena kaupunkilaisena, vaikka olen miltei viidentoista vuoden ajan asunut pääasiassa aina isoisssa kaupungeissa joko Suomessa tai ulkomailla. Olen esimerkiksi lypsänyt lehmää suoraan utareesta, luonut paskaa, ja ollut ajamassa isovanhempien karjaa pellolle ja pellolta navettaan. Suunnittelin jossain vaiheessa Kaaville joko Virrantaloon tai Virranporttiin muuttamista, mutta se ei onnistu, koska äitini ja hänen sisaruksensa haluavat myydä Virranportin, eikä ottaa siihen vuokralaista. Lisäksi Virrantalossa ainakin kylpyhuonetiloissa on kosteusvaurioita, joten sinnekään ei voi asettua asumaan. Mielestäni on todella suuri etuoikeus, jos saa mahdollisuuden tuntea isovanhempansa aikuisiällä. Mummo ja ukki tukivat minua aina etenkin sen takia, koska minä varmaan heidänkin mielestään vaikutin kaikkein lojaalimmalta lastenlapselta. Mummo on mm. ostanut minulle pianon ja maksanut muutaman kämpän takuuvuokran, joista läheskään kaikki ei ole sekoilujeni takia tullut takaisin, mm. Pariisissa, paremminkin piti vielä maksaa korvauksia sinnepäin. Lisäksi hänellä oli aina silloin kun kävin heidän luonaan tapana antaa minulle runsaasti ”matkarahaa”, kun olin lähdössä linja-autolla Kaavilta pois, vaikka sanoinkin usein, että minulla on jo matkarahat itselläni. Isovanhempani olivat poikkeuksellista väkeä etenkin juurevuutensa kautta. Vaikka he jossain vaiheessa matkustelivat, oli heille aina ominaista olla kotona Kaavilla tekemässä kaikenlaisia töitä, ja muistan etenkin sen, miten hienoja ja maukkaita mummon leivonnaiset ja ruuat olivat. Ja kyse oli juuri krumeluurittomista maalaisruuista, joista etenkin jonkinlaisessa kattilassa tehty paisti oli kaikkein maukkainta ja täyttävintä. Nykypäivänä tietysti heidän elintapansa on katoamassa, kun maaseudut tyhjenevät. Mummon isä Emil tai Eemeli oli sen perusteella, mitä olen hänestä kuullut, todellinen ”isopomo”, kuten äitini serkku on sanonut, joka mm. oli paikallisen suojeluskuntapiirin puheenjohtaja ja ison tilansa, joka sijaitsee pari kilometriä Virranportista itään, isäntä. Hän oli lisäksi punakapinan aikaan vapaaehtoisena ainakin Tampereen lähiseudun taisteluissa. Mikä on ollut silmiinpistävää noissa sota-ajan kuvissa on se, että hänellä oli viulunsa mukanaan, jota hän varmaan soitteli väliajoin rintamalla tovereilleen. Ukkini on sanonut appiukostaan, että ”kaikki piti tehdä niin kuin hän sanoi”. On hän kuvannut häntä myös siten, että ”oli määrätietoinen ja päättäväinen” ja jotkut etenkin nuoremmat sukulaiset jollain tavalla jopa pelkäsivät häntä luonteensa takia. Samaa ukki on sanonut omasta isästään. Sukuhaarani siis oli kiinni maassa jo silloin, kun isoisäni isoisän isoisä sai haltuunsa Luhangan säterin. Sen jälkeen suku oli noin 150 vuotta kiinni maassaan Luhangassa, ja jo sitä ennen isoisäni isoisä muutti Kaaville Virrantaloon, joka oli aikanaan pitäjän suurin tila, joka tulee esiin esimerkiksi siitä, että viime vuosisadan alussa tehdyissä kartoissa Virrantalo on ainoa pitäjän tila, joka on merkitty karttaan nimensä kanssa. Virrantalon päärakennuskin oli suurempi ennen vuoden 1975 peruskorjausta. Vaikka suku onkin osittain tiettyjen asioiden suhteen rappeutunut ja degeneroitunut, niin on hienoa havaita että suuremmassa osassa suvun nykyisistä jäsenistä tulee joissain tilanteissa esiin todella jaloja eli aateluuteen aina liittyviä piirteitä. Onhan selvää, että aatelin erottaa keskiluokasta juuri siinä, kun ollaan ylpeitä suvusta ja ylläpidetään tietoisuutta suvun historiasta. Tällaista ei esimerkiksi isäni porvarillistuneessa talonpoikaissuvussa paljoakaan havaitse. Tarkoittaahan aateli jollakin tavalla havaittavaa jaloutta, joka rappeuduttuaankin loistaa joissain tilanteissa kirkkaana.