Filosofian opettamisen ja oppimisen arvostamisen lisäys

Englannissa yliopistoissa ainakin akselilla Oxbridge opetetaan paljon filosofiaa. Monesti politiikaan päätyvillä ihmisillä on joko PPE-koulutus, eli Philosophy, Politics and Economics tai vaihtoehtoisesti koulutus Literae Humaniores eli Classics, johon sisältyy myös paljon antiikin filosofiaa. Suomessa on pitkän aikaa väheksytty filosofiaa ja antiikin tutkimusta oppiaineina jopa yliopistossakin.Tämä'näkyy nykypäivänä kommentoivan, postmodernin pseudofilosofian leviämisellä, joka liittyy etenkin siihen, että naisten määrä on kasvanut myös filosofian pääaineessa. Suomessa filosofian opintojen aloittaminen tulisi sijoittaa peruskouluun, eli niin kuin minä sen näen: ala-asteelle tai yläasteelle. Filosofia on tärkeää, koska koko tieteiden järjestelmä on aikoinaan saanut alkunsa siitä. Filosofia auttaa myös siinä kun halutaan nähdä asiat kyselemisen kautta. Onhan selvää, että esimerkiksi pienillä lapsilla on tapana tehdä hyvinkin perustavia kysymyksiä vanhemmiltaan, joka tietysti jossain määrin aikuisiässä mielletään epäkypsyydeksi ja lapsellisuudeksi. Mielestäni lapsissa on paljon luovuutta, jonka pikkuporvarillisiin normeihin ohjaava yhteiskunta pyrkii heistä tukahduttamaan kun ikää tulee. Dostojevski kirjoitti lasten olevan koko maailman omatunto. Kaikkiin asioihin suuntauminen ja niistä kiinnostuminen perustuu arvoihin, eli arvot ovat myös tärkeitä koulutuksessa, jo varhaisimmilta luokka-asteilta alkaen. Tämän takia kouluihin ottaa uusi oppiaine nimeltään arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiiki, jossa filosofiaa voitaisiin monin keinoin hyödyntää. Tässä arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikissä tulisi kysyä sitä, mikä on keskeistä oppimisen ja totuuden kannalta. Siinä lapsia ja nuoria tulisi ohjata kohden tieteellistä maailmankatsomusta ja -käsitystä. Filosofian opettamisella ja etenkin sen historian opettamisella voitaisin katsoa niitä alkukohtia, jotka ovat johtaneet tieteenalojen eriytymiseen filosofiasta. Filosofia on monessa mielessä etenkin käsitteiden analysointia ja kriteerisöintiä. Tämä liittyy kaikenlaiseen ajatteluun, joka tapahtuu kielen antamin välinein. Jo lapsien kanssa alakoulussa tulisi aloittaa filosofian opetus, joka voisi vielä siinä vaiheessa olla enimmäkseen etiikkaa. Filosofian opetustakin voisi elementaarisella tasolla tuoda esiin jonkinlaisena leikkinä tai tarinan kertomisen välinein. Vertauskuvallisuus olisi tässä tärkeänä puolena. Esimerkiksi jonkinlainen sadun filosofian opettelu voisi olla pienemmille lapsille hyödyllistä ja ajattelutoimintaa rikastuttavaa. Filosofian opettamisen lisäämisellä voitaisiin myös mahdollistaa enemmän sitä kehitystä, jonka mukaan koulujärjestelmämme voitaisiin yksityistää ja ainakin lukiot erikoistaa tiettyihin omiin oppialaansa., joka voitaisiin filosofian opettamisen lisäämisellä mahdollistaa. Silloin lukioon mennessä kaikilla olisi tiedossa se ala, mihin he haluavat lukiossa panostaa. Jos ammattikouluissa on erityisalat, niin miksei lukiossa voisi olla samoin? Olli von Becker YTM ja oikeustieteen opiskelija

Hugo-setä ja Mannerheim

Carl Gustaf Emil Mannerheim syntyi Louhisaaren linnassa Askaisissa neljäs kesäkuuta vuonna 1867. Isä oli kreivi Carl Robert Mannerheim ja äiti Helene Mannerheim (os. von Julin). Tuohonkin aikaa aristokratian keskuudessa jopa Suomessa oli tyypillistä, että ylhäisaateliin kuuluneet miehet ottivat vaimokseen nuorempaan aateliin kuuluneita neitejä, joiden suku oli rikasta. Carl Robertin ja Helenin liitosta sanottiinkin, että kun pappi sanoi aamenensa, tuli Helenesta kreivitär ja miehestään rikas mies. Carl Robert Mannerheim oli ensimmäinen Mannerheim-suvun jäsen, josta ei tullut sotilasta tai virkamiestä, ja siksi monet omista sukulaisistaankin saattoivat pitää häntä suvun mustana lampaana..Hän esimerkiksi lähetti tahallaan Ranskassa siellä asuessaan sattuneen Dreyfuksen-tapauksen yhteydessä kuvia sukulaisilleen, jossa hän luki Emile Zolan lehteä J'Accuse, jota hän tiesi vanholillisempien sukulaistensa inhoavan. Hän harrasti yliopiston jälkeen pääasiassa liiketoimia, joissa osa oli menestyksellistä ja osa vähemmän menestyksellistä, vaikkakin viimeisen yrityksensä Systeman, joka tuotti kirjoituskoneita, ansiosta hän kuoli vuonna 1914 varsin varakkaana miehenä.. Carl Robert aloitti 1850-luvulla opinnot Helsingin yliopistossa, jossa nekään eivät keskittyneet mihinkään vakavampaan virkauran tavoitteluun. Helsingissä kreivi tapasi noin vuotta häntä vanhemman opiskelija, josta tuli myöhemmin yksi hänen parhaimmista ystävistään. Tuo mies oli Hugo von Becker, kuuluisan kielentutkijan Reinhold von Beckerin nuorin poika. Helsingissä kaksikko keskittyi tietysti opiskelijoiden tapaan juhlimaan, mutta kyllä he harrastivat myös vakavampaa älyllistä työskentelyä. Kreivi ja Hugo mm. käänsivät Robert Burnsin ja Heinrich Heinen runoja ruotsiksi. He osallistuivat myös yleiseen osakuntaelämään, vaikka kreivi kuitenkin kuului eri osakuntaan, koska Hugo oli isänsä synnyinseudun takia Karjalaisessa Osakunnassa. Hugo opiskeli myöhemmin myös Sorbonnessa Pariisissa ja Saksassa. Hugo von Beckeriin isä oli syntynyt Kangasniemellä, missä suku omisti tuhansia hehtaareita maata ja lukuisia kartanoita ja pienempiä mnaatiloja. Kreivi ei menestynyt opinnoissaan, koska hän oli varmasti muodolliseen opiskeluun liian boheemi. Kuitenkin merkittävimmällä tavalla Carl Robert tuli opiskeluaikanaan esiin ja suuremman huomion kohteeksi kirjoittamallaan satiirinäytelmällä Dramatisk Ditt och Dat. Näytelmä sai aikaan skandaalin, jonka myötä yliopiston rehtori, itse historian alaan erikoistunut, Gabriel Rein joutui irtisanoutumaan virastaan..Julkaisivatpa he myös Basiliski-nimistä ylioppilaslehteä, ja jossain yhteydessä he olivat lehdessään juklkaistuissa kirjoituksissaan hyvin venäjänvastaisia, koska molemmat saivat eräässä vaiheessa potkut yliopistosta puolen vuoden ajaksi. Carl Robert ei tiettävästi saanut yliopistossa olostaan minkäänlaista oppiarvoa, ja mielestäni häntä voidaan pitää jonkinlaisena ajelehtijana, joka ei sukunsa merkittävästä perinnöstä huolimatta halunnut hakea elämässään jotain paikallaan olevaa. Kun Carl Gustaf syntyi, oli Hugo onnittelemassa perhettä, niin kuin hän oli ollut kaikkien muidenkin kreivin lasten varhaisessa elämässä läsnä. Kreivi arvosti niin suuresti Hugo, ”veljeänsä”, että hänestä tuli myöhemmän marsalkan Carl Gustafin kummisetä. Hugo ei itse ollut koskaan aviossa ja näin ollen hänellä ei ollut omia, ainakaan virallisia, lapsia. Olen epäillyt hänen veljensä, kuuluisan taidemaalarin, Adolf von Beckerin ohessa sitä, että he eivät ainakaan jostain syystä halunneet koskaan vakiintua paikoilleen naisen kanssa. Kuitenkin Hugo omistautui etenkin Carl Gustafin mutta myös muiden perheen lasten kaitsemiseen. Mielestäni niiden kirjeiden perusteella, jotka olen lukenut, niin hän ei myöskään millään tavalla katsonut perheen lapsia alaspäin, vaan suhtautui Carl Gustafiinkin kuin veljeen, ainakin tällä termillä hän lopetti useimmat kirjeistään hänelle. Hugo mm. käsikirjoitti ja ohjasi pieniä näytelmiä Mannerheimien perheen lapsille, ja hän myös oli koko ajan kannustamassa etenkin Carl Gustafia, joka ei siinä vaiheessa kovin paljon koulusta piitannut, lukemiseen ja itsensä sivistämiseen. Sitten kun isä Carl Robert ajautui liiketoimiensa kautta todella huonoon taloudelliseen tilanteeseen, pakeni hän tilannetta rakastajansa Sophie Nordenstamin kanssa Pariisiin ”viettämään boheemielämää”, missä hän myöhemmin sai vielä yhden lapsen tämän kanssa, ”Kissien”, johon myöhempi marsalkkakin oli aina hyvissä väleissä. Helena Mannerheim kuoli pian tämän jälkeen nuorena ja väsyneenä, ja jotkut ovat sanoneet., että hän kuoli ”suruun”. Mannerheimien lapset laitettiin enonsa Albert von Julinin huostaan. Carl Gustaf opiskeli ensin Böökin lyseossa ennen kadettikoulua Haminassa, missä hänen uskollinen kummisetänsä Hugo von Becker opetti häntä parissa aineessa. Myös sen jälkeen kun Carl Gustaf oli erotettu kadettikoulusta, luki hän ylioppilaaksi Böökin lyseosta, missä hän taas oli kummisetänsä lämpimän ohjauksen alla. Hugo von Becker kirjoitti myös runoja, käänsi kirjallisuutta ja kirjoitti satuja ja vakampaa proosaa. Ehkä tunnetuimmaksi Hugo on tullut kirjoittamiensa satujen kautta, joita hän julkaisi mm. kokoelmassa ”Guffars sagor” eli ”Kummisedän satuja”, ja voi epäillä että monet näistäkin on kirjoitettu Mannerheimien lasten inspiroimana. Kirjan julkistamisen aikoina Hugon sadut eivät olleet suosittuja pelkästään Suomessa vaan niitä ilmeisesti luettiin myös ainakin Ruotsissa. Siitä ei ole tietoa, että miksi Hugo von Becker kävi eräässä vaiheessa myös Mustialan maatalousoppilaitosta, voi olla, että hän elätteli toiveita asettua asumaan Kangasniemelle suvun kartanopitäjään. Hugo von Becker harrasti myös genealogiaa, ja esimerkiksi kun Reinholdista opinnäytettä tehnyt Wegelius otti yhteyttä hänen veljeensä, joka asui tuolloin Pariisissa, kehotti Adolf-veli olemaan yhteydessä veljeensä, joka tiesi hänen mukaansa eniten suvun historiasta ja joka oli asunut vuodesta 1893 alkaen pysyvästi Keski-Euroopassa ja tuolloin hän asui Kaiser Hotellissa Münchenissa, missä hän myös kuoli vuonna 1911 77-vuotiaana.

Sananvapaus politiikassa

Sananvapaus tarkoittaa mahdollisuutta muodostaa ja ilmaista ajatuksia yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Monesti on niin, että vaikka ihmisillä olisi vapaus ajatteluun, eivät he kuitenkaan tuota oikeutta ja vapautta innokkaasti käytä. Monesti se, että ollaan yhdenmukaisia ja koetaan tarvetta vetäytyä toisten samalla tavalla ajattelevien taakse johtuu siitä, että ihmisten välinen laumahenki asettaa laumaan soveltuville pyrkimyksen muilta näyttämiseen. Minä olen mielestäni aina käyttänyt minullekin suotua sananvapautta. Varmaankin lievä autismini, aatelinen ja kosmopoliittinen sukutaustani ja tiettyjen aiemmin eläneiden sukulaisten uutteruus ja halu päästä käsiksi kokonaisuuksiin on aihettanut sen, että näytän varmaan monen mielestä varsin itsenäiseltä ajattelijalta. Sananvapautta pitää käyttää nimenomaan omalähtöisesti eikä esimerkiksi toisten ajatusten suhteen antamien ohjeiden mukaisella tavalla. Voi tietysti olla että ajattelu vaatii jonkintasoista lahjakkuutta mutta etenkin kielellistä älykkyyttä. Tähän liittyy useimmin asetelma, jossa tällainen ihminen suuntautuu etenkin yksilöstä rahvaaseen eikä toisin päin. Kaikki itsenäiset ajattelijat varmasti olevansa etenkin yksilöitä, jotka tunnistavat ihmisten vapauden ja riippumattomuuden sekä ihmisten väliset rajat. Tällaiset ihmiset varmasti kokevat ajatusten ja mielipiteidensä olevan tärkeämpiä kuin esimerkiksi se, millaisen käsityksen rahvas on hänestä persoonana ja ihmisenä saanut. On siis tärkeätä poliittisessa ajattelussa, ettei potentiaalisia äänestäjiä ei kohdella kuin vaalikarjaa, eikä vaalien jälkeen kiitellä rahvaan hänelle antamia ääniä, koska joka tapauksessa jokaisella äänestäjällä on arvonsa, eikä se ole erilaista niillä jotka ovat päättäneet äänestää tällaista kiittelijää. Sananvapauden tulisi tarkoittaa sitä, ettei siinä kielletä toisilta omaa sananvapauttaan Esimerkiksi sosialistien puolella on tyypillistä, että he kokonaisuudessaa pyrkivät vähentää porvarillisten puolueiden valtaa esimerkiksi siinä, kun sosialistit pyrkivät määrittelemään politiikan kielen ja muodostamaan valmiita ajatusrakenteita, jotka he aina tulkitsevat liittyvän esimerkiksi ”hyvinvointiyhteiskuntaan”. Sosialistit siis määrittelevät ne sanat, joilla asioista saa puhua ja mitkä ovat kyseenalaistamattomia puheen muotoja. On kuitenkin sanottava, etteivät asiat muutu sillä tavalla, jos niistä pitää puhua jollain tietyllä ja konsensuksen muotoisella tavalla. Tässäkin yhteydessä pitää korostaa objektiivisia arvoja ja pelkästään niitä. On selvää, että tiettyjen asioiden ja asioita koskevien sanojen konsensuksessa kieltäminen ei johda näiden asioiden kunnolliseen ratkaisuun, Olisi siis ensin muotoiltava omat arvot, niiden kautta johdetut ajatukset ja vasta sitten ryhtyä kutsumaan niitä jollain sanalla. Eli arvot ja ajatukset eivät muutu vaikka niiden kohdalla käytettäisiin millaista kieltä hyvänsä. Arvojen luominen liittyy alkuperässään tunteisiin, joita on kuitenkin tarkoitus ilmentää ja tulkita pelkän järjen avulla. Sosialistit käsittävät subjektiiviset arvonsa järjen tuotteena, vaikka ne toisin kuin objektiiviset arvot alkavat omasta mielestään poikkeavasta järjellisyydestä ja lopulta niistä tulee pelkkää tunteellisuutta. Eli subjektiiviset ja objektiiviset arvot alkavat eri järjestyksessä. Ja sen takia koska subjektiiviset arvot pysyvät pelkkänä tunteena, ovat ne helposti manipuloitavissa ontokratiaa ylläpitävän kommentaariaatin ja sen heikkoihin ihmisiin suuntaaman vaikutteellisuuden välinettä, jolla näistä ihmisistä pyritään tekemään ontokratian ja kommentaariaatin ohjailemia. Eli ontokratia pyrkii kommentaariaatilla tulkitsemaan kaikenlaisia elämänmuotoja ja somistamaan niistä itsensä kaltaisen. Kommentaariaatti siis suoraan sanoen nalkuttaa vapaille ja riippumattomille ihmisille. Ontokratia on siis sellaista elämää, jonka muoto on suosituinta esimerkiksi jollain pinnallisella mutta kuitenkin jatkuvalla tavalla ilmenevien ”julkkisten” keskuudessa. Yksi tapa taistella ontokratiaa vastaan tänä päivänä on se, että ilmaisee vastustuksensa ns. nuorisokulttuuria vastaan. Minuakin jotkut ovat tulkinneet vanhanaikaiseksi, kun joskus tahallani linkitän facebookiin esimerkiksi Erkki Junkkarisen Vesivehmaan jenkkaa. Kertoo tällaisten ihmisten kypsymättömyydestä ja ironian tajun puutteesta, jos he todella uskovat, että suosin aidosti tuollaisia iskelmiä, vaikka on sanottava esim. ko. Kappaleesta, että se on varsin mukaansatempaava. Ontokratia ilmenee siis etenkin sillä tavalla, että se pyrkii vaikuttamaan samanlaiselta, eli paremmalta kuin muut ja heidän keskuudessaan on sanomaton tietoisuus siitä, mitä pitää tehdä, jos haluaa kuulua tähän ns. eliittiryhmittymään. Jos joku kuvaa minua kaupunkilaiseksi, olen aina muistuttanut heitä siitä, miten lehmän utareita tulee rasvata säännöllisesti. Life-style bloggarit ovat siis kaikessa älyllisessä mataluudessaan ehkä tyypillisimpiä ontokratian välittäjiä. Kaiken pitää olla coolia, nuorta ja uudenaikaista. Jos joku on kiinni osittain vähän vanhemmassa kulttuurisessa traditiossa ei tällainen ihminen voi olla heidän mielestään vapaa, vaikka nämä ihmiset piehtaroivat omassa postmodernisuudessaan, jossa minkäänlaisella asialla, joka littyy historiaan ei ole suuremmin merkitystä. Mielestäni tuollainen adolescent-tyyli ei ole kovin henkisesti korkeaa. Siinä ollaan esimerkiksi tekemisissä vain samanikäisten ihmisten kanssa. Esimerkiksi Suomessa monella tällaisella merkittävämpi asia kuin totuus on esimerkiksi Helsingissä asuminen ja sen myötäinen sellaisten ihmisten miellyttäminen, joista voi olla hyötyä. Tiedän esimerkiksi yhden ”kirjoittajan”, sukunsa toisen polven ylioppilaan, joka ei ole halunnut vastata, kun yritin ottaa häneen yhteyttä. Varmasti kyseessä oli hänen puoleltaan alemmuudentunto, koska kirjoitan nykyään paremmin kuin hän ja pyrin tavoittelemaan kirjoituksissani aina totuutta. Lisäksi minun blogiani on luettu monta kertaa enemmän kuin hänen ”kirjojaan”. Saati sitten jos ajatellaan sitä, kuinka impakteja nämä kirjoitukset ovat olleet lukijoiden mielestä. Eli mielestäni ryhmäajattelu ja konsensuksen hakeminen vaihtuisi siihen, jos ihmiset alkaisivat pohtia ja tulkita arvojaan itse. Sen jälkeen pitäisi tietysti pyrkiä olemaan niille uskollinen ja toimimaan niiden näyttämällä tavalla, joka toki on usealla varsin vaikea rasti.Pitäisi siis päästä siitä evoluution vielä mukana kulkevan laumavietin vaikutuksesta eroon, koska jos arvoja ei tulkita vapaasti ja yksilöllisesti, tulevat esimerkiksi tämä eliittiryhmittynä ontokratia ja sen käsikassara muovaamaan tällaisia ihmisiä enemmän kuin miten he itse voivat maailmaa ja todellisuutta muovata. Eli politiikassakin tulisi unohtaa yksilöpoliitikot ja puoluekuri ja tavoitella sitä kokonaisuutta, jonka parhaimmassa tapauksessa arvojaan kuunteleva poliitikko voi saavuttaa. Sosialisteille on kuitenkin tapana monesti liittää omaan poliittiseen suuntaukseensa jonkinlaisen moraalisuuden, jota heidän mielestään oikeistolaisilla ilmene. Näyttäähän aina hienommalta ajaa proletaarin kuin porvarin etuja. Kuitenkin kaikki ovat samanlaisia, eikä ketään voida syyllistää siitä, jos on sattunut menestymään paremmin kuin joku toinen.

Kunnianhimoisesta kouluttamisesta ja opiskelusta

Mielestäni Suomessa etenkin peruskoulujärjestys vaatii vakavaa uudelleen harkintaa ja muutosta. Sosialistien toteuttama peruskoulu-uudistus kuin piste iin päälle siinä kehityksessä, kun sosialistien ”tasa-arvoa” ja heikkolahjaisten paapontaa on tuotu valtion tasolla instituuioihin. Koko peruskoulujen perustaminen 70-luvulla oli virheliike. Mielestäni lukiot ja peruskoulun ala- ja yläasteet voitaisiin yksityistää, jotta voitaisiin samalla aloittaa niiden erikoistuminen toisistaan poikkeaviin erikoisaineisiin. Mielestäni esimerkiksi kieliä pitäisi opettaa mahdollisuuksien mukaan yhden oppiaineen sisällä ja tähän voitaisiin tuoda nykyistä enemmän vertailevaa kielitiedettä ja kielten historiaa. Kielet ovat loppujen lopuksi samantyylisiä järjestelmiä, jotka ovat aina polveutuneet jonkinlaisesta protokielestä. Eli mielestäni yksityinen opetussuunnitelma ei anna etenkään lahjakkaille ja varhaisessa vaiheessa erikoistuneille oppilaille heidän ansaitsemaansa kohtelua. Peruskoulujärjestelmä Suomessa on kuin keskitysleiri, jota tutkitaaan kliinisyysharjoituksilla kun samaan aikaan ajatushygieniasta vastaavat viranomaiset päättävät ihmisten tulevaisuudesta ja jopa vapaudesta. Mielestäni jonkinlainen Platonin malli, jossa kaikki lapset koulutetaan siten, millaisia potentiaalisuuksia heissä on, on vielä tänäkin päivänä ajankohtainen ja suorastaan universaali ajatusrakennelma. Eli on mielestäni selvää, että opetuksen kouluissa tulisi olla sellaista, joka muistaa myös yhteiskunnan tarpeet. Mielestäni asiantuntijoiden tuottaminen omilta aloiltaan olisi merkittävä askel siihen suuntaan, kun esimerkiksi työttömyyttä haluttaisiin käsitellä tässä kontekstissa. Minä katson, että etenkin yläasteaika oli minulle silkkaa ajanvietettä, koska koulussa korostettiin lähes ainoastaan urheilua, jossa en ole koskaan menestynyt. Mitä hyötyä nyt on siitä, että nämä urheilijanuorukaiset saivat kulkea nenä pystyssä sellaisten ohi, jotka kutsuttiin joukkueeseen viimeiseksi. Ja nyt nämä jolpit joiden tulevaisuuteen etenkin yläasteella vakavimmin, pelaavat lajiaan jossain kolmos- tai nelosdivarissa, jos pelaavat enää ollenkaan. Oliko kannattavaa silloin satsata vain heidän tulevaisuuteensa? Jos minä olisin saanut aloittaa filosofian, antiikin kulttuurin ja kielten opiskelun aiemmin olisin nyt niissä paljon kehittyneempi, ja varmasti olisin saanut aikaan muutaman paksun kirjan tähän mennessä kirjoitettujen vierustalle. Koko yläasteaika oli ajanhukkaa huonojen opettajien ja huonosti muotoillun opetussuunnitelman takia. Ehkä tämänkin takia, sen lisäksi, että suuntautumiseni arvofilosofiaan on johtunut suuresti kotioloista, niin on sekin vaikuttanut siihen, että koulussa ei ole tehty koskaan päätöstä siitä mitä ainetta tulisi korostaa. Huomasin että arvot ja arvostuksen kohteet liittyvät merkittävällä tavalla totuuteen ja sen etsintään. Ideaalein totuuden etsijän luonne vaati oikealla tavalla harkittuja ja koluttuja arvoja. Koen esimerkiksi itse, että totuuden etsiminen on tärkein asia maailmassa ja elämässä. Siinä siis etsitään vastausta siihen, mitä jokin on, toisin kuin että mietittäisiin sitä, miltä jokin näyttää. Eli näin ollen pitäisi etsiä objektiivisia totuuksia, eikä jumittua epätodellisiin subjektiivisuuksiin. Olen mielestäni aina ollut heikompien puolella, sillä jo lapsena koin jonkinlaista myötätuntoa etenkin sellaisia oppilaita kohtaan, jotka eivät menestyneet urheilussa ja joita kiusattiin pienen syyn takia. Jopa silloin kun enemmän urheilussa menestyneet tekivät kommentteja esimerkiksi vaikka jotain pyöreämpää oppilasta kohtaan, koin jo silloin myötätuntoa heitä kohtaan. Lisäksi olen jollain tavalla sitä kautta, koska isoäitini on työskennellyt kehitysvammaisten koulussa, alkanut suhtautumaan kehitysvammaisiin suvaitsevaisemmin. On aina sydäntä riipaisevaa jos jotkut psykopaattiset narsistit kiusaavat jotain kehitysvammaista, esimerkiksi vaikka tv-ohjelmissa. On minulla koulusta sellainen muisto, joka on kyllä muistiin jäänyt pysyvästi. Eräs, ehkä luokan heikkolahjaisimpiin ja häiritsevimpiin lapsiin kuuluva poika sanoi minusta olisikohan ollut nelosluokalla, että ”hirtetään se”. Tästä voi ajatella sitä, miten pahoja tuon ikäiset lapset voivat olla, mutta myös toisaalta sitä, kuinka vähän peruskoulu auttaa tuollaisten ajatusten kitkemisessä. Voidaan kysyä, olisiko tällaisille lapsille erilainen koulupaikka maassa, jossa olisi samanlaista porukkaa, eivätkä he olisi kiusaamassa ja hidastamassa lahjakkaampia oppilaita ja heidän opintojaan. Lisäksi tämän erikoistumisen takia tulisi valmistautua jo varhaisemmassa vaiheessa tarjoamaan lukiolaisille asuntoja ja jotkut tietyt yritykset/yliopisto pitäisi velvottaa ottamaan jotain tiettyä alaa lukevia lukiolaisia töihin itselleen ja maksamaan heille tästä työstä palkkaa. Eli tietysti, koska koulut tulisi yksityistää ja erikoistaa eivät ne toimisi enää suhteessa yhteiskuntaan ainakaan niin tiiviisti kuin nykyisin on. Myös pedagogiikka tulisi uudistaa ottamalla siihen erikoisalaan suuntautuva asenne. Sanoisin että minulla on tullut tästä asiasta mieleen termi Zweckmässigkeit, vaikka en nyt muista, mitä se on suomeksi. Kuitenkin se liittyy päämääriin, niiden tärkeyteen ja siihen tapaan, miten suurin päämäärä tulisi kokea voimakkaimmin. Opettajien taas pitäisi voida enemmän ottaa selvää niin sanotusta väärän vastauksen logiikasta, jota tutkimalla voitaisiin saada selville ne kognitiiviset polut, joita kautta oppilas tulee sanoneeksi väärän vastauksen. Koko vastauksen logiikkaa tulisi siis kehittää jatkuvalla tarkkailulla ja huomioimisella. Minä ainakin muistan koulu- ja lukioajoiltani, että jotkut etenkin luonnontieteen opettajat, saattoivat jopa naureskella tai kommentoida pilkallisesti jonkun väärän vastauksen jälkeen. Mielestäni voitaisiin harkita sitä että opettajat ja oppilaat vaihtaisivat jossain tilanteessa rooleja ja sen myötä voitaisiin optimoida luokkatilannetta mutta myös oikeanlaisinta vastauksen antamista. Kuitenkin mielellään pitäisi lisätä kouluihin etenkin suurempia opinnäytetöitä ja itsenäisempää opiskelua. Lukioihin pitäisi etenkin lisätä tenttiakvaarioita ja itsenäisen opiskelun muodostamia käyttänteitä. Sosialistien koululaitos on kuin keskitysleiri, jota vahtivat ajatuspoliisit, jotka ovat kiinnostuneita etenkin ajatushygieeniasta, pois suljettavista asioista ja no-no-asioista, Eihän siitä taida olla kuin lähes viisitoista vuotta, kun oli Jokelan kouluammunta. Sen jälkeenhän jotkut olisivat olleet valmiita kieltämään koko filosofian opetuksen maassamme, vain sen takia, koska ampuja oli lukenut ilmeisesti joitain helppotajuisia johdatuksia filosofian historiaan. Sen verran ”itsenäistä ajattelua” hänen manifestinsakin oli. Eli luokkatilanteella tulisi tavoitella jonkinlaista kognitiivista tonaalisuutta, jossa oikeasta tiestä puuttuvia oppilaita ohjattaisiin tunnistamaan väärän ja oikean vastauksen eron ja samalla uskomaan siihen, että näitä voidaan käsitellä samanaikaisesti. Eli kun tonaalisuudessa etsitään keskeistä toonikaa, etsitään kognitiivisessa tonaalisuudessa oikeinta ja keskitietä ilmentävää vastausta muunlaisista vastauksia.

Oleminen ja joltain näyttäminen

Etenkin äitini suvun piirissä ihmiset kokevat tärkeäksi oikean vaikutelman antamisen. Tähän liittyy tarve näyttää voimakkaammalta kuin muut. On tarve korostaa sitä fasaadia, jonka kautta ihmiset näkevät tällaisen ihmisen. Totuus ei kuitenkaan minun mielestäni liity millään tavoin vaikutelmiin ja siihen käsitykseen, minkä ihmiset jostain ihmisestä saavat. Joltain näyttäminen on mielestäni selkeintä totuuden vastaisuutta. Siinä siis relativisoidaan totuus ja pyritään asettamaan asia sellaisen tarkastelun alle, jossa ihmiset subjekteina päättävät totuudenkin aina oman näkökulmansa ja jonkun hyvän tavoittelemisen kautta. Tällä tavalla totuudesta tehdään jonkin provinsiaalisen päämäärän palvelija. Totuuden on oltava riippumatonta kaikesta muusta kuin objektiivisesta havainnoimisesta. Kaikki epäolennaiset vaikuttimet on karsittava siitä sen ulkopuolelle. Monesti jopa yliopiston käyminen saati sitten professorit ja assistentit ja heidän toimintansa, sisältää paljon viitteitä sellaisesta, että provinsiaaliset päämäärät ohjailevat heitä. Olenhan todistanut yliopistoni aikana, että monet jopa professoreista arvostavat etenkin lapsiaan tai eukkoaan enemmän kuin totuutta, jonka yhteyteen tulisi koko ajan pyrkiä, ja jättää kaikki provinsiaalinen ja toissijainen toiminta nimenomaan toissijaiseksi toiminnaksi. Olenhan esimerkiksi tietoinen siitä, että monet samaan aikaan filosofian opiskelun aloittaneet ovat katsoneet yliopistossa olemisen keskittyvän vain rumien tyttöjen panemiseen eikä mihinkään muuhun. He siis asettavat filosofian, jota ovat tulleet opiskelemaan, vain pillunsaannin keppihevoseksi. Miten totuutta tavoitellaan, siinä mielestäni olennaisen tärkeää on pyyteettömyys eli etenkin yleisen edun ajaminen eikä omien provinsiaalisten tavoitteiden ajaminen. Provinsiaaliset tavoitteet voidaan poistaa ajattelusta sillä tavalla, kun pyritään muokkaamaan ja prosessoimaan arvoja jo nuorelta iältä alkaen. Mielestäni varhaiskasvatuksessa tulisi korostaa niin sotilaallisia arvoja kuin itsenäistä ajatteluakin. Arvojen kautta avautuu tie totuuden tunnustamiseen. Totuuden on oltava pyyteetöntä, ei-reaktiivisuutta, ei-relatiivisuutta ja ei-ristiriitaista. Ajattelen siis, että ihmisten tunnustamien arvojen keskenkin voidaan löytää jonkinlainen sovintoratkaisu. Ajattelen siis niin, että arvojen joukostakin voidaan löytää paljon ns. objektiivisia arvoja kuten myös subjektiivisia arvoja. Mielestäni totuutta tavoitellessa arvojen tulee olla objektiivisia, koska vain objektiiviset arvot voivat suunnata ihmisen niihin asioihin, jotka ovat yleisessä merkityksessä tärkeitä. Arvot siis nimenomaan ohjaavat ihmsiä suuntaamaan huomionsa sellaisiin asioihin, jotka ovat tärkeitä ja jotka voidaan arvojen universaalisuuden kautta todentaa. Eli monessa tapauksessa subjektiivisiin arvoihin hairahtuneet ihmiset ovat todellisuudessa liian heikkoja, mahdollisesti tyhmiä, mutta etenkin omien arvostustensa kautta vääriin päämääriin suuntautuvia ihmisiä. Arvot ovat siis ennen prosessoimistaan täysin subjektiivisia, eli niitä ei ole yhdistetty vielä maailmaan, sillä kaikki arvostus alkaa ihmisestä itsestään eikä jostakiin ulkoisesta vaikuttimesta. Totuus ja oleminen liittyvät siis merkittävästi yhteen. En tiedä, onko minusta huomaamatta tullut jonkinlainen antiikin filosofi, koska olen esimerkiksi tullut vuosi vuodelta entistä välinpitämättömäksi rahan suhteen. Minä olen tyytyväinen siihen mikä minulla on, koska mielestäni, jos aloitettaisiin rahaan liittyvä kilpajuoksu, ei maalia näkyisi missään vaiheessa. Jos rupeaisin joskus vakavammin tienaamaan rahaa tai saisin jostain esimerkiksi muutaman miljoonan, niin antaisin todennäköisesti siitä substantiaalisen osan esimerkiksi hyväntekeväisyyteen tai esimerkiksi joidenkin entisten koulujeni opetusjärjestelmän parantamiseen. Ajattelen vain, että jos saisin 1000 euroa nykyistä enemmän kuukaudessa, niin olisin siihen todella tyytyväinen. Eihän minulla loppujen lopulta ole elätettävänä muuta kuin kissa itseni lisäksi. Eli totuutta ei pitäisi valjastaa esimerkiksi vaikka pillun-, kyrvän- tai rahansaannin keppihevoseksi. Tähän totuuden inflaatioon on vaikuttanut etenkin se, että nykyään naisia on paljon entistä enemmän yliopistoissa ja luulen että se on selvästi vaikuttanut esimerkiksi tutkimuksen- opetuksen- ja opinnäytetöiden tasoon. Jos filosofiaan tuodaan vallitsevaksi naisten näkökulma on se yhtä kuin Finis Philosophiae. Mistä subjektiivisia arvoja tunnustavan ihmisen heikkous siis johtuu. Se johtuu monessa tapauksessa siitä, että he lankeavat ideologiseen nautintoon, joka tarkoittaa sitä, että jotkut ihmiset saavat esimerkiksi kuukausipalkkaa jonkinlaisten arvojen tunnustamisella. Ontokratia tarkoittaa olemisen valtaa ja nimenomaan tuota valtaa tavoittelevat tarkoittavat ihmisryhmää jolla on mielestään eniten sanan- ja lausunnan valtaa yhteiskunnassa, kansalaisyhteiskunnassa ja politiikassa. Ontokratian etua ajaa kommentaariaatti, joka tarkoittaa nimenomaan pikkusieluisia näpertelijöitä, jotka ovat täysin reaktiivisia, relatiivisia ja ristiriitaisia. Subjektiiviset ihmiset keskittyvät toisia vastaan kalkattamiseen, joka liittyy etenkin siihen, että vaikkapa vaalikeskusteluissa tietyt poliittiset tahot, jotka ehkä eniten kasvotustuvat pääministeri Mariniin, harrastavat koko ajan reaktiivisuutta, relatiivisuutta ja ristiriitaisuutta. Mielestäni hän on keskittynyt näissä etenkin vain oikeistolaisia arvoja ja eniten Kokoomusta vasten rätkyttämiseen. Mielestäni, jos ihmisellä todella on aitoja arvoja, ei niitä pitäisi inttää vastalauseena toisten arvoille, vaan kehittää niitä ja tuoda niitä jalostetummassa muodossa esiin: Lopusta saisivat päättää äänestäjät. Mielestäni sosialistit ovat täysin subjektiivisia ja esimerkiksi tästä olemisen vallan tavoittelusta on esimerkkinä Marinin ja Anderssonin esittämä teoria siitä, että työviikkoa tulisi lyhentää neljään päivään tai työpäivää kuuteen tuntiin. Mielestäni selkeä piirre tästä ideologisen nautinnon hankkimisesta, eli siitä, että jotkut saavat suoranaista materiaalista voittoa siitä, jos he tunnustavat jonknlaisia oikeanlaisia arvoja, liittyy nykyään etenkin ideologisen nautinnon tavoittelemiseen. Kyllähän Marinkin bailaa Helsingin yössä lifestyle-bloggareidensa kanssa, napsuttelee sormiaan ja on kännissä kaikkien kansalaisten nähden. No ehkä tämä liittyy hänen suhteellisen nuoreen ikäänsä. Oleminen ja joltain näyttäminen ovat siis selkeästi hyvin kaukana toisistaan. Olemista etsiessä ei voi keskittyä siihen miltä näyttää muiden mielestä, ja taas toisaalta joltakin näyttämiseen ei monestikaan liity minkäänlaisia aidon totuuden merkkejä. Oleminen on riippumattomana elämistä, jossa saa toteuttaa itseään omien arvojensa kautta ja etsiä totuutta. Kun taas joltain näyttäminen on sitä, että omat arvot valjastetaan kollektiivia palvelemaan.

Eversti Gustaf von Becker (1811-1886), Suvikkaan kartanon omistaja

Luhangan Koivumäen aka Björkbackan (joka se oli minun sukuni aikaan) kartano ja pihapiiriä

Luhangan Nisulan kartanon (jossa isoisäni isoisä syntyi) höyrylaiva Pontus, jolla kuljetettiin ilmeisesti vieraita ja maataloustarvikkeita myytäväksi

Mehtoniemen huvila Kangasniemellä, joskus kartanonakin mainittu, siirtyi suvulta Svinhufvudeille, Olga von Beckerin mentyä avioon poikansa Pehr Evindin isän kanssa. Toisessa kuvassa Svinhufvudeja ja mm. vanha rouva Olga Mehtoniemen portailla

Suvulle pitkään kuulunut Reinikkalan kartano Kangasniemellä ja vanha kuva salista

Isoisäni isoäiti Maria Fredrika von Becker

Professori Frans Josef von Becker

Carl Hugo von Becker keskellä (kenraalin asussa!) ilmeisesti jonkinlaisessa yliopistoaikojensa kuvaelmassa

Sisarukset Anna Carolina Augusta (vanhemmalla iällään) ja Adolf nuoremmalla iällä. Kumpikin käytti Ranskassa ja Sveitsissä asuessaan nimeä de Becker

Suvulle kuuluneesta kunnostaan runneltu Honkalan kartanon päärakennuksen jäännös ja pääsisäänkäynti. Viimeinen mieslinjainen kartanossa asunut von Becker kuoli 1926

Hännilän kartanon päärakennus Kangasniemellä. Kartano kuului suvulle 1700-1800-luvuilla

Oikealla istumassa Boris Polidoroff, Ivan Polidoroffin ja Signe Sevonin poika

Kuvassa Belgiassa asuvan Polidoroff-suvun suomalainen jäsen, isoäiti Signe Sevon, Elin Leocadie von Beckerin tytär ja Ivan Polidoroffin vaimo

Lampan talo Helsingin keskustassa, joka kuului 1800-luvulla Gustaf von Beckerin perheelle, joka peri sen vaimoltaan Hilda Lampalta

Frans Edvard Virrantalon perhettä Kaavilla Virrantalossa

Matilda Idasdotterin jälkeläisiä Luhangassa

Sarvikosken hovi tai kartano 1900-luvun alussa, etualalla vanha rouva von Becker

Adolf von Beckerin kuolinilmoitus Nizzan kirkonkirjoissa v. 1909

Hilda Virrantalo äitini isoäiti.(os, Tukiainen) Virrantalossa 1960-70-luvulla

Frans Edvard von Beckerin perhettä Virrantalossa todennäköisesti 1930-luvulla

Reinhold Octavius von Beckerin perhettä Kaavilla Virrantalossa noin vuonna 1914

Taustalla oikealla Honkalan kartanon jäännökset, vasemmalla ilmeisesti navetta.

Matilda Idasdotter. myöhempi Liljeroos. (Ida Josefina von Beckerin tytär)

Perhe- ja sukukeskeisyydestä

Olen sitä mieltä, että äitini suvussa elää aatelisesta perimästä etenkin voimakkaasti vaikuttava suku- ja perhekeskeisyys. Tämä on näkynyt siinä, että etenkin minä veljeni lisäksi, olen viettänyt lapsena ja nuorena paljon aikaa isovanhempieni luona Kaavilla. Kaikki sukulaiset äidin puolelta olivat aina hyvin läheisiä ainakin siihen asti, kunnes isovanhemmat menehtyivät. Oli hyvin tyypillistä, että kaikki sukulaiset kokoontuivat yhteen etenkin tiettyinä juhlapäivinä kuten jouluna, jolloin hyvin usein tavattiin joulupäivänä tai tapaninpäivänä isovanhempien luona maalla. Tästä on kaikenlaisia hyviä muistoja. Luulen lisäksi, että olin isovanhempien kanssa aikuisiälläni ehkä läheisin kaikista heidän lastenlapsistaan ja minun serkuistani. Muistan esimerkiksi minkälaiselta rauhan tyyssijalta isovanhempieni kotipaikka muistutti, kun tulin sinne joskus keskellä talvea linja-autolla tai taksilla. Se paikka vaikutti niin lämpimältä ja valoisalta eedeniltä metsän ja koillis-savolaisen maaseudun keskellä. Kuitenkin pääosa tapaamisista tapahtui isovanhempien myöhemmällä kotipaikalla Virranportissa eikä Virrantalossa, joka sijaitsee uudemmasta talosta noin puolen kilometrin päässä. On selvää, että tällainen syvä liite sukuun liittyy myös aina siihen, että on ollut jonkinlainen maapaikka, jonne on aina palattu ja jossa on kokoonnuttu suvun kesken. Onhan suku aina ollut jonkinlaista maa-aatelia, jolla on aina ollut syvä liite niihin alueisiin, missä suvun maapaikkoja on ollut. En esimerkiksi pidä itseäni täydellisesti minkäänlaisena kaupunkilaisena, vaikka olen miltei viidentoista vuoden ajan asunut pääasiassa aina isoisssa kaupungeissa joko Suomessa tai ulkomailla. Olen esimerkiksi lypsänyt lehmää suoraan utareesta, luonut paskaa, ja ollut ajamassa isovanhempien karjaa pellolle ja pellolta navettaan. Suunnittelin jossain vaiheessa Kaaville joko Virrantaloon tai Virranporttiin muuttamista, mutta se ei onnistu, koska äitini ja hänen sisaruksensa haluavat myydä Virranportin, eikä ottaa siihen vuokralaista. Lisäksi Virrantalossa ainakin kylpyhuonetiloissa on kosteusvaurioita, joten sinnekään ei voi asettua asumaan. Mielestäni on todella suuri etuoikeus, jos saa mahdollisuuden tuntea isovanhempansa aikuisiällä. Mummo ja ukki tukivat minua aina etenkin sen takia, koska minä varmaan heidänkin mielestään vaikutin kaikkein lojaalimmalta lastenlapselta. Mummo on mm. ostanut minulle pianon ja maksanut muutaman kämpän takuuvuokran, joista läheskään kaikki ei ole sekoilujeni takia tullut takaisin, mm. Pariisissa, paremminkin piti vielä maksaa korvauksia sinnepäin. Lisäksi hänellä oli aina silloin kun kävin heidän luonaan tapana antaa minulle runsaasti ”matkarahaa”, kun olin lähdössä linja-autolla Kaavilta pois, vaikka sanoinkin usein, että minulla on jo matkarahat itselläni. Isovanhempani olivat poikkeuksellista väkeä etenkin juurevuutensa kautta. Vaikka he jossain vaiheessa matkustelivat, oli heille aina ominaista olla kotona Kaavilla tekemässä kaikenlaisia töitä, ja muistan etenkin sen, miten hienoja ja maukkaita mummon leivonnaiset ja ruuat olivat. Ja kyse oli juuri krumeluurittomista maalaisruuista, joista etenkin jonkinlaisessa kattilassa tehty paisti oli kaikkein maukkainta ja täyttävintä. Nykypäivänä tietysti heidän elintapansa on katoamassa, kun maaseudut tyhjenevät. Mummon isä Emil tai Eemeli oli sen perusteella, mitä olen hänestä kuullut, todellinen ”isopomo”, kuten äitini serkku on sanonut, joka mm. oli paikallisen suojeluskuntapiirin puheenjohtaja ja ison tilansa, joka sijaitsee pari kilometriä Virranportista itään, isäntä. Hän oli lisäksi punakapinan aikaan vapaaehtoisena ainakin Tampereen lähiseudun taisteluissa. Mikä on ollut silmiinpistävää noissa sota-ajan kuvissa on se, että hänellä oli viulunsa mukanaan, jota hän varmaan soitteli väliajoin rintamalla tovereilleen. Ukkini on sanonut appiukostaan, että ”kaikki piti tehdä niin kuin hän sanoi”. On hän kuvannut häntä myös siten, että ”oli määrätietoinen ja päättäväinen” ja jotkut etenkin nuoremmat sukulaiset jollain tavalla jopa pelkäsivät häntä luonteensa takia. Samaa ukki on sanonut omasta isästään. Sukuhaarani siis oli kiinni maassa jo silloin, kun isoisäni isoisän isoisä sai haltuunsa Luhangan säterin. Sen jälkeen suku oli noin 150 vuotta kiinni maassaan Luhangassa, ja jo sitä ennen isoisäni isoisä muutti Kaaville Virrantaloon, joka oli aikanaan pitäjän suurin tila, joka tulee esiin esimerkiksi siitä, että viime vuosisadan alussa tehdyissä kartoissa Virrantalo on ainoa pitäjän tila, joka on merkitty karttaan nimensä kanssa. Virrantalon päärakennuskin oli suurempi ennen vuoden 1975 peruskorjausta. Vaikka suku onkin osittain tiettyjen asioiden suhteen rappeutunut ja degeneroitunut, niin on hienoa havaita että suuremmassa osassa suvun nykyisistä jäsenistä tulee joissain tilanteissa esiin todella jaloja eli aateluuteen aina liittyviä piirteitä. Onhan selvää, että aatelin erottaa keskiluokasta juuri siinä, kun ollaan ylpeitä suvusta ja ylläpidetään tietoisuutta suvun historiasta. Tällaista ei esimerkiksi isäni porvarillistuneessa talonpoikaissuvussa paljoakaan havaitse. Tarkoittaahan aateli jollakin tavalla havaittavaa jaloutta, joka rappeuduttuaankin loistaa joissain tilanteissa kirkkaana.

Professori Reinhold von Beckerin kirjoituskilpailun vuoden 2022 palkittaville, muille oppilaille ja opettajille

Hyvät nuoret Tänä vuonna varsin poikkeavassa maailmanpoliittisessa tilanteessa otimme järjestyksessään seitsemännen peräkkäisen kirjoituskilpailun aiheeksi metsän. Metsä on aina ollut suomalaisia kiehtova paikka, jopa jonkinlainen pyhä paikka, johon monet haluavat toistuvasti tai väliajoin palata. Voidaan katsoa, että suomalaisen ihmisen juurevuus ilmenee siinä, kuinka paljon hän arvostaa metsää ja metsiä. Etenkin Savon on aina katsottu liittyvän metsään, voimme varmaan sanoa, että me kaikki savolaiset olemme jossain määrin ”metsäläisiä”, eikä se ole missäänn mielessä kielteinen kuvaus. Nils Gustav Grotenfeltin savolaisesta kodistaan Juvalla kertovassa kirjassaan ”En berättelse från Savolax” eli ”Kertomus Savosta” kerrotaan: ”I Rikets medvetande symboliserades det fjärran Savolax, ännu långt efter det fast bosättning tagit form, av fångstmän och villebråd i djupa skogar”, eli ”Valtakunnan tietoisuudessa kaukainen Savo symboloi vielä pitkään sen jälkeen kun pysyvä asutus vakiintui, metsästäjiä ja villieläimiä syvissä metsissä”. Kuitenkin tästä huolimatta, vaikka Suomen ensimmäinen yliopisto sijaitsi Turussa Varsinais-Suomessa, tuli sen sivistys Kangasniemeltä, koska Reinhold von Becker kehitti käsitteen ottamalla sen tiettävästi Savossa käytetystä murresanasta, joka tarkoitti etenkin siistimistä ja siistittynä olemista. Maamme laajuuden ja metsien määrän takia, suomalaisilla on aina ollut erittäin myönteinen suhde metsään, mitä ei esimerkiksi monissa Keski-Euroopan maissa paljoakaan ilmene, ja suomalainen, varsin kansainvälisesti poikkeava ja kokonaisvaltainen vapautta antava sääntö, on jokamiehenoikeus, joka antaa ihmisille mahdollisuuden kuljeskella metsissä vapaasti, kun esimerkiksi vaikka Britanniassa oikeus kulkea mailla riippuu tavallisesti maanomistajan mielipiteestä. Tänä vuonna siis molemmat kirjoituskilpailun aiheet keskittyivät metsä-aiheeseen, ja olivat ”Seikkailu metsässä” ja ”Metsän lumo”. Tänä vuonna otimme myös kolmasluokkalaiset mukaan kilpailuun, ja mielestäni he suoriutuivat kilpailussa kunniallisesti. Tänä vuonna jokseenkin poikkeuksellista on se, että kaksi korkeimmalla palkinnolla palkittua ovat neljäsluokkalaisia. Tässä voidaan havaita se, että monilla nuoremmillakin oppilailla on synnynnäisiä lahjoja kirjoittamisessa, ja noiden lahjojen kehittämisen kautta nuoremmatkin oppilaat voivat suoriutua korkealla tasolla tällaisessa kilpailussa. Ensimmäisen palkinnon saajan kirjoitus oli tunnelmallinen, kirjoituksessa oli oppilaan nuoruudesta huolimatta hyvin kehitelty rakenne, satu oli kaunis, kieli oli rikasta ja elävää ja jopa aistivoimaista. Hänen lahjansa antavat hyvin suuria toiveita muuhun koulussa ja etenkin äidinkielessä pärjäämiseen. Olen kirjoittanut miltei aina näiden korkeimmin suoriutuneiden kohdalla, että heidän kannattaa ehdottomasti jatkaa kirjoittamista ja kehittyä edelleen, ja hyviä toiveita antaa esimerkiksi tämän tänä vuonna ensimmäisellä palkinnolla palkittavan lahjat kirjoittamisessa. Toisella palkinnolla palkittavan runo oli hyvin kaunis, vaikkakin typistelty ja varsin lyhyt. Kuitenkin on epätavallista että noin nuori poika osaa kirjoittaa jo noin lahjakkaasti runoja. Hän on siis myös kuten ensimmäisen palkinnon saaja, vasta neljäsluokkalainen. Hän osasi tunnelmoida vaikuttavalla tavalla luontoon liittyvissä runokuvissaan ja yleinen tunnelma runossa oli lumoava. Kolmantena palkittava viidesluokkalainen osasi nuoruudestaan huolimatta leikitellä erilaisilla kerronnan tasoilla, joka kertoo mielestäni poikkeuksellisesta kaunokirjallisen tekstin rakenteen taitamisesta, josta on varmasti hyötyä tulevissa opinnoissa. Jännitys säilyi tarinan jopa jonkinlaisen monisyisyyden takia kirjoituksen loppuun saakka. Toivon kuitenkin, että kaikki oppilaat harrastaisivat kirjoittamista, koska olen huomannut henkilökohtaisestikin, että kirjoittamisessa kehittyy vain kirjoittamalla. Siinäkin 99 prosenttia työstä on hikeä ja yksi prosentti varsinaista synnynnäistä lahjakkuutta. Palkitsemme lisäksi neljä seuraavaksi parasta kirjoittajaa kunniamaininnalla. Kolme ensimmäistä saavat rahapalkinnot aiemman tapaan, ja kunniamaininnan saajat saavat lahjakortit Suomalaiseen kirjakauppaan. On vielä sanottava, että mielestäni jonkinlainen metsän pyhyyden arvostaminen liittyy onneksi monilla nuoremmilla enemmän kuin kaltaisellani onnettomuudekseni urbanisoituneella kaupunkilaisella. Se on hyvä arvostuksen kohde, josta kannattaa pitää kiinni! Von Becker-suvun lautakunta jatkaa kilpailun järjestämistä myös ensi vuonna. Lopuksi haluan toivottaa palkituille, muille oppilaille ja opettajille antoisaa kesälomaa! Von Becker-suvun palkintolautakunnan puolesta Olli von Becker