Suomalaista filosofiaa on 1900-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa vallinneet kaksi merkityspiirteiltään erilaista ryhmittymää, jotka ovat saaneet jossain mielessä seuraajia ja näkyneet mediassa varsin erilaisilla tavoilla. Ensimmäinen näistä ryhmittymistä on konventionaalisempi ja sisäisiltä piirteiltään sellainen suuntaus, johon suurin osa suomalaisista filosofiaa opiskelleista ja jatko-opintoihin edenneistä on kallistunut. Se on kuiva ja tylsä akateeminen filosofia, jota luonnehtii omanlaisissaan pienissä älyllisissä piireissä ryvettyneet opettajat ja professorit, jotka eivät halua filosofialla mitään muuttaa, eivätkä halua myöskään että filosofia muuttuisi. He kirjoittelevat huvista ja uralla etenemisen mahdollisuuksista erilaisia kuivia ja tylsiä opinnäytetöitä ja pätevöitymisiä, jotka on tarkoitettukin pysymään pienten piirien ja pienellä kategorialla määriteltyjen yhteyksien sisällä ja niissä ei suinkaan suuntauduta monestikaan ulospäin, vaan esimerkiksi jonkin mahdollisesti satoja tai jopa tuhansia vuosia sitten eläneiden ihmisten yksityiseen ajatteluun ja heidän intellektuaaliseen hengitykseensä, joka ei monissa tapauksissa haise kovin hyvältä. Tämän akatemiafilosofian ihmiset nauttivat tulkintojen, analyysien ja reseptioiden tekemisestä toisten ajattelun päälle, ja monesti he voivat kilpailla siinä, millainen tulkinta on oikeanlainen jonkun toisen ihmisen ajattelusta. On mielestäni käsittämättömän tylsää, päätöntä ja myös väärää kilpailla reseptioilla toisten ajattelusta. Mielestäni filosofin tulisi pyrkiä tuomaan esiin omaa ajatteluaan ja omia käsitteitään, eikä jumiutua toisten ajatteluun, koska mielestäni toisten ajattelusta ajatteleminen ei suoranaisessa mielessä ole minkäänlaista ajattelua. Mutta monet voivat luoda uransa akateemisena filosofina sanomatta mitään omasta ajattelustaan ja tällaisia ovat monessa tapauksessa etenkin naispuoliset filosofit, joka voi mielestäni olla jopa kategorinen mahdottomuus itsessään. Kuitenkin naispuoliset akatemian filosofit suosivat omanlaistaan kommentoivaa mussutusta toisten ajattelusta, ja sen takia naispuolisten filosofian opiskelijoiden mutta etenkin sellaisten, jotka myöhemmin jatkavat jatko-opintoihin on noussut massiivisella tavalla. Varmaan naisen luontoon kuuluu toisten ihmisten ajatusten kommentointi ja analysointi lahjakkaallakin tavalla, ja silloin omaa ajattelua ei monestikaan synny. Filosofiaan tulisi mielestäni suhtautua enemmänkin nominalistisella kuin realistisella tavalla, koska ei ole kenenkään syy, mihin aikaan hän on maailmanhistoriassa syntynyt, eli emme ole nykyajassa millään tavalla heikommassa asemassa menneeseen ja menneisiin ajattelijoihin nähden vaikka olemmekin syntyneet myöhemmässä ajassa. Sen takia mielestäni esimerkiksi toisten filosofien ajatteluun perehtyminen tulisikin suorittaa vasta sitten, kun oman ajattelun perustavimmat rakenteet ja käsitteet on luotu. Myös filosofian tulisi olla etenkin dialogista ja osallistuvaa, eli sen avulla pitäisi voida muuttaa myös ympäröivää yhteiskuntaa. Akatemian filosofit eivät siihen pyri ja he mielellään seurustelevatkin vain pienen piirin sisällä, jossa monesti on lähinnä sellaisia henkilöitä, jotka ovat samalla tavalla koulutettuja ja samoista piireistä peräisin. Tällaisella akateemisen filosofin seurueen jäsenenä olemisella ei tehdä muuta kuin ollaan itsetärkeitä ja pyritään toisten ihmisten peräpäiden nuoleskelulla parantamaan itselle tulevia työllistymis ja ansaitsemismahdollisuuksia. Tavallisempaa kuin kapinointi on edelleenkin se, että jossain instituutiossa opiskelevat ihmiset alkavat matkimaan opettajiaan ja mahdollisesti jopa kirjoittamaan turhempaa turhempia kommentaareja omien sattumanvaraisesti valikoituneiden opettajiensa ja akateemisten filosofian omasta ”ajattelusta”. Mihin pyritään sillä, kun kirjoitetaan filosofinen artikkeli tai essee? Voidaanko sillä yleensäkin pyrkiä johonkin? Mielestäni filosofialla tulisi pyrkiä siihen, että mahdollisimman suuri määrä ja kategorisesti leveä joukko lukisi tällaisia kirjoituksia ja voisi saada niistä jotain. On selvää, että akatemian filosofia ei missään nimessä tällaiseen pyri eikä se koskaan tule siihen pystymäänkään. Akatemian filosofialla ei ole muuta tarkoitusta kuin institutionaalinen ja historiallisella tiedon säilytyksen velvoitteella värittynyt korruptoitunut järjestelmä, jossa pieni piiri ihmisiä jakelee lippusiaan ja lappusiaan toisilleen ja saavat siitä samalla vielä valtion kustantaman elätyksen. Mielestäni akatemian filosofian lisäksi Suomessa on toinenkin siitä poikkeava ryhmittymä, joka alkoi sen myötä, kun yhtä filosofian nousevaa tähteä ei palkittu populaarisista ja paisuneella itsetunnolla töherretyistä törkeyksistään korkealla akateemisella viralla. Tämä sirkusfilosofiaksi kutsumani suuntaus keskittyy etenkin Esa Saarisen ja hänen oppilaidensa ympärille. Tämä filosofia pyrkii antamaan filosofiasta kiinnostuneelle ihmiselle jotain sellaista, mitä hän voisi jostain ja tässä kohdin etenkin filosofiasta hakea. Kuitenkin tämän suuntauksen piirissä olevat ihmiset ovat akatemiafilosofian ohessa pienen ja helposti määriteltävän kategorian sisällä. Samalla kun akatemian filosofit puskevat valtion tarjoamalla jonkun pieneksikin määrittelemällä ansiolla, on Saarisen sirkus sellainen suuntaus, jossa pyritään etenkin ansaitsemaan ja mitä kauheinta, ansaitsemaan sillä, että filosofia kaupallistetaan ennen kuin se annetaan ihmisille heidän haluamassaan muodossa. Mielestäni on selvää, että samalla kun filosofian pitää olla dialogista ja osallistuvaa, ja samalla kun filosofia pyritään jalkauttamaan ihmisten joukkoon, on filosofian klassisesta perinteestä pidettävä kiinni. Perinnettä ei voida määritellä sen kautta kuinka mediaseksikkäitä joidenkin perinteen filosofien ajattelu on esimerkiksi joidenkin pienen kategorian sisäisten uraihmisten mielestä. Eli filosofian pitää olla kuuntelevaa ja osallistuvaa, mutta toisaalta se ei saa kuitenkaan olla täysin irrallaan filosofian klassisesta perinteestä. Paljon 1900-luvun ja 2000-luvun filosofiasta voitaisiin pyyhkäistä pois tästä jatkumosta toisten filosofiaan suuntautuvana kommentoivana roskana ja huuhaana, mutta toisaalta historiaa ei siitä huolimatta saa unohtaa. Filosofialla on mielestäni ehdottomasti myös mahdollisuuksia jonkinlaiseen selfhelpiin, mutta mielestäni se ei ole niin laaja tila, että sillä pitäisi voida ylläpitää uria. Pahasti ongelmaiset ihmiset tulevat onnellisemmaksi jos menevät psykiatrin puheille kuin sillä, että menisivät esimerkiksi kuuntelemaan pahasti saivartavaa kansandemagogia, Saarisen yhtä tähtioppilasta, Frank Martelaa, joka hallitsee tämän rahan tekemisen alan. Toinen ikävä esimerkki Esa Saarisen tallista on valtionfilosofi ja itse nimittämänsä professori Pekka Himanen, joka tunnetulla tavalla myi filosofin ylpeytensä rahasta valtiolle ja c:n ylioppilaalle Jyrki Kataiselle. Tunnen erään Kataisen entisen avustajan, joka vuosia sitten ylpeili sillä, että tuntee Himasen. Nykypäivän politiikka on sen verran henkisesti keveätä, että yksi filosofi, vaikka olisi Himasta korkemmassa henkisessä kategoriassa, ei pystyisi politiikan nykyistä sokkeloa selvittämään, ja on mielestäni itsetärkeätä ja teeskenteleväistä, jos joku politiikan piirissä oleva kuvittelee sen jotenkin hienoksi, jos on tekemisissä Himasen kaltaisen todellisen älynvälkyttimen kanssa. Akatemiafilosofia siis on salakielellä kirjoitettujen, monesti toisten ajatteluun liittyvien lippusten ja lappusten vaihtamista pienessä piirissä, samalla kun opetusministeriön kautta valtio maksaa viulut, ja Leipää ja sirkushuveja tarjoava Saarisen talli on filosofian näennäistä kansanomaistamista loppujen lopuksi myöskin pienelle piirille, joka tässä tapauksessa määräytyy kapitalismin lakien määrittelemien voittajien ja pärjääjien kautta niihin, jotka ovat rahan mielessä voittajia. Toinen Saarisen talliin verrattava ”ajattelija” on Jari Sarasvuo, jonka kukoistus- ja pärjäämisfilosofia muistuttaa paljon Saarisen tienaamisfilosofiaa. Olisi mukavaa nähdä, mitä Saarinen tarjoaisi kuulijoilleen, jos ne koostuisivat esimerkiksi pohjoissuomalaisista pitkäaikaistyöttömistä. Molemmat Suomen tähänastisista filosofian suuntauksista ovat keskittyneet pääkaupunkiseudulle ja Tampereelle ja Turkuun. Muualle Suomeen ajautuneet filosofit ovat tavallisesti turhautuneita ja VR:n palveluita aktiivisesti harrastavia ”provinssiin lähetettyjä”, joiden silmät ja tavoitteet on suunnattu tiukasti pääkaupunkiseudulle ja Akatemian korkeimmalle lippusten ja lappusten vaihdolla ja korkeampien ylistämisellä ehtineiden ihmisten suosioon. Molemmat näistä suuntauksista ovat keskittyneet siihen, mitä toiset saman piirin kuuntelijat haluavat kuulla, eli molemmissa pärjäämisen pakko on hyvin keskeinen. Toisaalta samaan aikaan pidetään omia kakaroita ja omaa puolisota oman elämänsä tärkeimpänä asiana. Eli voidaan tiivistelmänä sanoa, että akatemian filosofia on juuttunut perinteeseensä ja sen kommentointiin, samalla kun uudenlaista ajattelua ei edes pyritä kehittämään ja filosofiaa ei pyritä muuttamaan, eikä filosofialla myöskään pyritä muuttamaan mitään. Saarisen sirkusfilosofia taas on pyrkinyt käytännönmukaistamaan filosofiaa, mutta se on loppujen lopuksi kategorisoinut itsensä pienen piirin ajatusten kuvaajaksi ja samalla myös unohtanut filosofin roolin ja filosofian klassisen perinteen roolin siinä, kun ajatellaan sitä miten filosofiaa tulisi käsitellä. Filosofian tulisi olla rakastettu viisas, eikä piika kuten nykyaikaisessa Akatemian filosofiassa. Sen ei myöskään tule olla huora, kuten se on Saarisen sirkusfilosofiassa. On myös selvää, että filosofiaa tulisi voida hyödyllistää politiikan tekemisessä, eikä sitä tulisi alistaa minkäänlaiselle politiikalle.Laaja osallistuminen, etenkin Michele Michelettin käsitteellistämän luovan osallistumisen muodossa on asia, jolla filosofiaa voitaisiin muuttaa ja samalla filosofialla voitaisiin muuttaa jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti