Kokemuksen politiikka

Kokemus tarkoittaa yksittäistä syötteen kautta tullutta tapahtuman momenttia, jonka ihminen käsittelee käyttäen siinä monesti omia arvotuksen ja arvottamisen välineitään, jotka määrittelevät ihmiselle sen, minkävärisissä laseissa kukin kokemus tulkitaan omakohtaisesti. Kokemukseen siis vaikuttavat etenkin osat, joiden mukaan kokemus kehittyy siinä, miten jonkin ihmisen toiminta tai ajattelu muodostaa kokemuksen koettavaksi, sekä se, miten kokeva ihminen tulkitsee sen, minkä voi kokea, omakohtaisesti. On selvää, että tietyt sovitun todellisuutemme piirteet aiheuttavat sen, että monesti kokemus rakentuu yhteisöllisesti ja maailmallisesti sovittujen totuuden rakenteiden ilmituonnin mahdollisuuksista. Esimerkiksi me hyväksymme mittajärjestelmämme, kellonaikamme, värimme ja tiettyjen tyypillisimpien päivittäisten rutiinien nimitykset, ilman, että kyseenalaistaisimme useimminkaan tällaisten kokemuksen rakenteiden olemassaolon. Kuitenkin voidaan sanoa, että monesti ihminen voi olla yliherkistynyt jollekin aistilleen, joka hallitsee muita aisteja mutta ainakin määrittelee monesti ainakin osittain muiden aistien toimintaa. Ja on myös selvää, että kulttuurikohtaisesti kokemuksemme ja mittajärjestelmiemme todellisuus voi poiketa, ja monissa kulttuureissa on tyypillistä, että kokemus rakentuu tietynkaltaisten sekulaarien sakramenttien ja rituaalien kautta, jotka koetaan tietyissä järjestelmissä aina tärkeimmiksi kokemuksen rakenteiksi. Esimerkiksi jokaiseen uskonnolliseen järjestelmään liittyy senkaltaisia sakramentteja ja rituaaleja, joiden korostaminen kuuluu näissä piireissä asiaan, ja monesti niiden laiminlyöminen voi aiheuttaa ihmiselle jopa jonkinlaisia rangaistuksia. Esimerkiksi kristillisen kirkon piirissä on pitkään koettu, että nainen ja mies voivat olla sukupuolisessa yhteydessä toistensa kanssa vain avioliiton sakramentin sisällä, eli siis naimisiinmeneminen on näiden piirien keskuudessa käyty riitti, jonka jälkeen sukupuolinen kanssakäyminen on hyväksyttyä. Myös naisen kohtua on monesti näissä piireissä pyhitetty sillä, että emättimen sisään laitetun siittimen kärjessä ei saa olla kumia, vaan kaiken yhdynnän tavoitteena tulee olla lapsen saaminen. On kuitenkin kyseenalaista, millaiset oikeudet ympäröivillä instituutioilla on tuoda ihmisille kokemuksen rakenteita omien sääntöjensä ja monesti suvaitsemattomuutensa kautta. Kokemuksen politiikka tarkoittaa sitä, kun tietyt tahot pyrkivät säännöillään muokkaamaan ihmisten kokemusta haluamaansa muotoon. Kokemuksen politiikassa kilpaillaan siitä, miten ihmiset saadaan omaksumaan tiettyjä kokemuksen rakenteita ja sen suuntaa määritteleviä piirteitä. Esimerkiksi kirkko voi sanoa omien säännöksien olevan tärkeimpiä, samalla kun muut tahot voivat korostaa esimerkiksi sitä vastoin ruoan ja ehkäisemisen paremmuutta. Kuitenkin nykypäivänä kokemuksen politiikka toimii myös erinäisten alakulttuurien ja pienoisyhteisöjen välillä. Kun kokemuksesta tehdään politiikkaa, joka on etenkin ontokratian alainen asia, määritellään siinä ihmisten ajattelua ja käyttäytymistä maailmassa ja yhteiskunnassamme. Eli kokemuksen politiikka pyrkii vaikutteellistamaan ihmisen kokemaan tiettyjä asioita tärkeämpänä kuin mitä toiset asiat ovat. Voidaan sanoa, että nykyaikaisessa sekularisoituneessa yhteisössämme meillä ei ole enää yhtä pakottavaa kirkollista instituutiota kuin menneenä aikana. Voi kuitenkin sanoa, että kirkon asema tunnustushierarkian korkeimmalla tasolla johtuu siitä, että nykyaikana kirkkoon ei pakoteta ja se antaa apua vain sellaisille ihmisille, jotka apua kaipaavat. Näin ollen se on nöyrin, pyyteettömin ja henkisesti rikkain instituutiotaso. Tunnustushierarkia nimenomaan vaatii nöyrtymistä, mikä ei kuitenkaan tarkoita minkäänlaista pakottamista ja indoktrinointia. Kommentaariaatti siis pyrkii vaikutteellistamaan ihmisiä kokemaan tunnustushierarkian vastaisella tavalla, jonka se tekee sen takia, että ontokraattinen eliitti saa itselleen siitä suurinta hyötyä. Nykyaikana yhteiskuntia ohjataan etenkin kehittymättömän kapitalistisen hallintomuodon kautta. Eli en tässä tarkoita, että kapitalismi ei olisi paras mahdollinen talous- ja yhteiskuntajärjestelmä, vaan sitä, että tietyssä vaiheessa vapaaseen markkinatalouteen siirtymisessä kaikki ihmiset eivät ole vielä valmiita toimimaan sen sisällä ja sen ilmaisemien periaatteiden ja päämäärien mukaisesti. Ihmiset käyttävät vapaata markkinataloutta itsensä hyväksi, ei niin, että markkinatalouden tulisi käyttää ihmistä itsensä mukaisesti. Vapaassa markkinataloudessa on tarkoitus, että ihmiset voisivat tehdä enemmän valintoja kulutusjärjestelmän sisällä, ja se, että mahdollisimman moni yrittäjä voisi ottaa osaa markkinoiden toimintaan siten, että vapaan markkinatalouden tuoma hyöty yhteiskunnan sisällä voisi maksimoitua. Vapaa markkinatalous on ainoa talousjärjestelmä, jonka avulla voimme ehkäistä yhteiskunnan valumisen sosialistiseen pakotusjärjestelmään. Vapaa markkinatalous korostaa myös ihmisten tekemän uutteran työn merkitystä, ja sitä, että kaikki ihmiset voivat saada itselleen kuuluvan ansion vapaan markkinatalouden sisällä tekemästään työstä. Kuitenkin voidaan sanoa, että ihmiset voivat itse päättää omat kiinnostuksen kohteensa ja muovata sitä kautta omaa kokemuspotentiaaliaan, jonka kautta he arvottavat ympäröivää maailmaa. Kuitenkin koko ajan on muistettava arvoarvottamisen paradoksi, jonka mukaan silloin, kun ihminen tekee arvioita oman kokemusmaailmansa ja arvojensa kautta, kokee hän suurinta onnellisuutta, mutta toisaalta samalla hän voi syyllistyä epäoikeudenmukaisuuteen muita ihmisiä kohtaan, koska heillä voi olla erilaisia asioita kokemuksensa ja arvojensa pohjalla. Kuitenkin kun kirkko mukautuu yhteiskunnan sekulaarisuuteen ja sosiaaliseen liberaalisuuteen, emme voi kokea ainakaan sieltä tulevaa epäoikeudenmukaisuutta, koska kirkko on avoin kaikille uskoville, mutta se ei kuitenkaan pakota ihmisiä epäinhimillisiin tekoihin ja noudatteisiin. Voidaan sanoa, että vapaa markkinatalous on kaiken inhimillisen vapauden perusta, ja sen takia tulisi valvoa sitä, ettei vasemmiston manipulointi ylety ihmisten kokemusmaailmaan. Toisaalta mielestäni, kun anarkokapitalismin mukainen yhteisöjen muodostaminen tuottaisi ihmisille enemmän vapauksia oman kokemusmaailmansa suhteen, ei voida sanoa, etteikö anarkismin säädökset voisi antaa ihmisille vapauksia valita omat kokemuksen rakenteensa, jossa ei voida sanoa, että vain joku yksi asia sopii kussakin kohdassa. Kuitenkin kun toimimme jollain tasolla yhdessä kaikkien muiden kanssa, pitäisi muistaa tunnustushierarkian edellyttämä nöyryys ja osallistuminen, jotka tarkoittavat sitä, että instituutioille annetaan niille kuuluva kunnioitus, mutta samalla valvotaan sitä, että kommentaariaatti ei ylety manipuloimaan ja säätelemään instituutioita oman mallinsa mukaisesti arvo- ja tuki-instituutioiksi. Eli ihmisen toiminta tietyssä instituutiossa on sen laatuista, että sen tulisi aina pyrkiä pyyteettömyyteen ja siihen, että instituutioon sitoutuminen todellakin näkyisi ihmisen osallistumisen ja työnteon laadussa. Ihmisen tulee siis olla nöyriä instituutioita kohtaan siinä mielessä, että työnantajille tulisi antaa suurempi valta työmarkkinoilla ja että samalla kun ihmiset työskentelevät lujasti tulisi heille antaa siitä sen vertainen ansio. Myöskin ihmisen arvottamisen ja kokemisen tulisi tulla ihmisellä hänestä itsestään käsin, koska muussa tapauksessa, korostamalla tietyn instituution tai instituutioiden arvoa, kommentaariaatti voi pyrkiä muuntelemaan tunnustushierarkian järjestystä, josta vaikutteellistumisen kautta seuraa pelkästään ihmisten epävapaus. Mielestäni kuitenkin anarkokapitalismi vaatii sitä, että ihmisille on annettava mahdollisuus muodostaa pienoisyhteisöjä, joissa he voivat itse päättää siitä, millaisiksi he pyrkivät muodostamaan ihmisen kokemusta ja näin osallistua kokemuksen politiikkaan.