Pieni näyte valmistumassa olevasta käännöksestä Mircea Eliaden romaniankielisestä kirjasta Maitreyi

Tein niin kovasti työtä tämän kirjan eteen, koska en muistanut tarkkaa päivää, jolloin tapasin Maitreyin. En löytänyt mitään tuonvuotisista muistiinpanoistani. Hänen nimensä esiintyy niissä paljon myöhemmin kun jouduin lähtemään mielisairaalasta ja muuttamaan insinööri Narendra Senin luokse Bhowaniporen alueelle. Mutta tämä tapahtui vuonna 1929, ja olin tavannut Maitreyin ainakin kymmenen kuukautta aiemmin. Ja jos tästä tarinasta alkaen kärsin jonkin verran se johtuu siitä, etten enää pysty kuvailemaan hänen olemustaan tapaamisen jälkeen, enkä voi estää tuntemasta epävarmuutta, kunnioitusta ja mellakkaa sisälläni, jonka ensimmäiset tapaamiset minussa aiheuttivat. Muistan hämärästi nähneeni hänet joskus istunmassa autossa Oxford Book Stationaryn edessä sillä aikaa kun minä ja hänen isänsä, insinööri, olimme valitsemassa sopivia lauluja joulun pyhiksi. Sain varsin oudon alun, jota säesti shokeeraava ylenkatse. Hän näytti minusta rumalta, liian suurine ja mustine silmineen, hänellä oli lihaisat ja raheat huulet, isot bengalilaisen neitsyyden rinnat, jotka olivat kasvaneet liian suuriksi, kuten hedelmä uuniin laitettuna. Kun minut esiteltiin hänelle ja kun hän asetti kämmenensä otsansa eteen tervehtiäkseen minua näin hänen käsivartensa täysin tyhjänä ja ruskehtavan ihonvärini, joka tuntui hiilen ja vahan sekoitukselta. Silloin asuin vielä Wellesley Streetillä Ripon Mansionissa ja kämppäkaverini oli Harold Carr, joka työskenteli Army and Navy Storessa ja olin onnellinen tästä kaveruudesta, koska hänellä oli paljon ystäväperheitä Kalkutassa, missä vietin aikaani ja vein intialaisia tyttöjä iltaisin tapaamisiin ja tanssimaan. Tätä suhdetta käytin ehkä itse enemmän omiin tarkoitusperiin kuin Haroidin, ja yritin kuvailla hänelle Mairtreyin tyhjää kättä ja sitä tumman keltaista ihmettä, joka oli niin raivoisa ja epäfeminiininen ja muistutti enemmänkin jumalarta kuin tavallista intialaista. Harold ajoi partaansa peilin edessä jalat pöydällä. Näen sen nyt: teekupit, huonokuntoinen pyjama ja kermaleivokset (sen edestä hän pieksi pojan veriseksi, vaikkakin hän sotki siinä itsensä, kun hän palasi myöhemmin kotiinsa YMCA:n juhlista.) Hän viskasi muutaman hopeakolikon särkyneelle sängylle ja minä yritin säätää piippuani tunkemalla siihen paperirullaa, jota puristin siihen asti kunnes se oli ohut kuin tulitikku. En ymmärrä, Allan, miksi voit pitää bengalilaisesta. Ne ovat kuvottavia. Olen syntynyt itse Intiassa ja tunnen heidät paremmin kuin sinä. He ovat saastaisia, usko vain minua. Ja sitten, ei ole mitään tehtävää tai rakastettavaa. Se tyttö ei tule koskaan tavoittelemaan kättäsi.