Joukkopriorisointi ja erottelukapasiteetti

Joukkopriorisointi tarkoittaa nimensä mukaisesti sitä, miten joukossa päätetään tärkeistä asioista ja arvostamisen kohteista, eli arvoista, joista voi olla kaikille ihmisille tasamukaisesti hyötyä yhteiskunnassa ja toisten ihmisten kanssa toimiessa. Joukkopriorisoinnissa siis päätetään totuudesta siitä ymmärtävien kesken. Siinä siis päätetään siitä, mitkä asiat asetetaan etusijalle yhteisön sisällä toimiessa. Joukkopriorisoinnissa siis tehdään jotain sen eteen, että kaikkein sopivimmat arvot tulevat tulkinnassa ja priorisoinnissa esille. Priorisoinnissa tärkeitä asioita ovat etenkin arvojen sosiaalisen kompetenssin aste, sillä onhan selvää, etteivät arvot voi olla liian suuressa määrin sosiaaliselle ympäristölle vihamielisiä arvoja. Joukkopriorisoinnissa siis katsotaan, mikä on ensisijaista ja mitkä arvot ovat sille vähäpätöisempiä. Näin on tehtävä sen takia, koska muussa tapauksessa yhteisö ja yhteiskunta ajautuisivat anarkiaan ja arvolliseen mielivaltaisuuteen. Joukkopriorisoinnissa siis tehdään erottelu todellisuuden ja mielipiteiden välillä, sillä mielipiteet pysyvät aina vain subjektiivisina emootioina, joiden käsittely ja joiden kautta ajattelu on aina riippuvaista vain niitä käyttävien ihmisten omasta mielentilasta ja virkeyden asteesta. Arvojen, siinä tapauksessa että ne kvalifioidaan joukkopriorisoinnilla, on oltava objektiivisia tai niiden on ainakin muuneltuina oltava potentiaalisia olemaan objektiivisia. Joukkopriorisoinnissa siis päätetään yhteisöllisistä arvoista, joiden on oltava yhteisöllisiä muutoksen kautta, koska arvon perusmääre on aina subjektin toiminnassa, eikä niiden luonteessa ole alkuperäisesti yhteisöllisyyden viitekehystä.

                             Erottelukapasiteetti on joukkopriorisoinnin sukulaiskäsite ja se tarkoittaa sitä, miten hyvin ihminen pystyy erottelemaan todellisuutta siten, että totuus ja mielipiteet ratkeavat erilaisiin kategorioihin. Eli minkä takia mielipiteiden ja objektiivisen totuuden erottelu sitten on tärkeää? Se on sen takia tärkeää, että koska arvot ovat alkukohtaisesti subjektiivisia tulee niiden sosiaalisen kompetenssin takia olla kyvykkäitä tulemaan objektiivisiksi, koska jos noudatettaisiin vain tiettyjen yksilöiden subjektiivisia emootioita, eivät muut ihmiset yhteiskunnassa voisi kokea itseänsä millaisin keinoin hyvänsä vapaaksi. Erottelu siis tarkoittaa kategorisoimista laadun perusteella, ja kapasiteetti tarkoittaa yksilön kompetenssia erotteluun mutta etenkin pätevään erotteluun.  Pätevä erottelu vaatii sitä, että yksilö voi huomata arvojensa kompetenssin, mitkä ovat yksityisiä ja eivät siinä mielessä kuitenkaan välttämättä epäpäteviä, ja mitkä ovat arvoja, joilla on sosiaalista kompetenssia siihen, että ne voitaisiin ihmisyhteisössä yleistää yleispätevälle objektiiviselle tasolle. Mitä isompi on ihmisen kapasiteetti tutkia arvojen luonnetta ja laatua, sitä parempi on hänen erottelukykynsä. Erottelu siis tarkoittaa samanlaista prosessia kun viljasta erotellaan jyvät akanoista. Kapasiteetin yhteydessä on sanottava, etteivät kaikki pysty tunnistamaan arvojen laatua, ja sen takia tällaiset ihmiset monesti syrjäytyvät ympärillä vallitsevasta yhteisöstä, eivätkä he yleensä saa merkittävämpää tunnustusta ansioistaan. Esimerkiksi monet kuuluisat taiteilijat kuuluvat tähän ryhmään, sillä he ovat seuranneet subjektiivisia emootioitaan ja arvojaan taiteellisessa toiminnassa ja saaneet jotain aikaan, mutta joukkopriorisoinnin kieltämisen takia, heitä ei ole tunnustettu elinaikanaan vaan monesti heidät on ”löydetty” vasta jälkikäteen. Ehkä merkittävin esimerkki on todennäköisesti aspergerin syndroomasta kärsinyt Ludwig van Beethoven. Monestin ne jotka eivät osaa erotella arvoja ovat hyperemotionaalisuudesta kärsivät naiset ja feminiiniset miehet, sillä heillä ei ole eikä heidän arvoillaan ole agoralle asti johtavia arvoja vaan heidän arvonsa pysyvät aina kommentoinnin ja mielipiteiden ilmaisemisen tasolla, eli he eivät reaalisesti ole todella mitään mieltä mistään, eivätkä he pysty arvojen mielessä tavoittamaan objektiivisen todellisuuden tasoa, eli he eivät näe niitä kiinnikkeitä ulkoisessa, joihin objektiivisen tasolle tulevien arvojen tulisi liittyä. Heille kaikki on subjektiivista hämärää, ja sen takia monet tällaiset eivät pysty esimerkiksi opiskelemaan korkeakouluasteella.

                             Maksimointiavaruus tarkoittaa sellaista kolmiulotteista tilaa, jossa määritetään se, onko arvo jotain erittäin hyvää, hyvää, pahaa tai erittäin pahaa. Arvo asetetaan maksimointiavaruuden sisään, ja silloin vertaillaan sen ominaisuuksia siinä, kuinka se esiintyy tavallisesti ihmisissä ja sen saama tila-arvo määrittää sen, onko se minkälaatuista. Esimerkiksi voidaan sanoa että kun arvioidaan esimerkiksi naurua, voidaan sanoa että kun sen ominaisuuksia vertaillaan ja käytetään indeksaalista tulkintaa, eli tilanneyhteyden huomioivaa tulkintaa sen yhteydessä, voidaan sanoa, että se on laadullisesti etenkin hyvää tai erittäin hyvää, koska onhan nauru aina myönteisempää kuin itku, mutta kun maksimointiavaruuden näkökulmaan, joka mittaa etenkin määrällistä arvon määrettä, tuodaan indeksaalinen tulkinta, voidaan sanoa, ettei se aina ole erittäin hyvää tai edes hyvää. Onhan sanottava että nauru ei ole hyvää tai erittäin hyvää, silloin kun sen tarkoituksena on esimerkiksi pilkata tai nöyryyttää toista ihmistä tai ihmisiä. Eli voidaan sanoa, että esimerkiksi nauru on sellainen ominaisuus, jota ei voida maksimointiavaruuden sisällä määrittää koska määrällinen arvon määre ei riitä määrittämään arvoa kokonaisuudessaan. Eli esimerkiksi naurusta ei voida sanoa, millainen sen määre on – eli se voi olla hyvää tai pahaa, eikä sen arvoa sinänsä voida yleistää objektiiviselle tasolle, eli nauru arvona on dead end, umpikuja. Tämä määrällisen ja laadullisen arvon määreen mittaaminen on asia, joka aiheuttaa sen, että tietyt asiat pysyvät subjektiivisella tasolla.

                             Arvo on siis jotain mitä arvostetaan, eli se on tietynlainen toisen potenssin hyve. Ihminen katsoo että tällainen asia vaatii häneltä kunnioitusta ja sen mukaan toimimista. Arvojen alkuperä  on arvotunteissa, jotka ovat ihmisen subjektiivisesti kokemia ja tunnustamia emootioita, jotka tulevat sisältä käsin eli ihmisen kehittymisprosessita, eivätkä ne ole peräisin ulkoisen todellisuuden ihmisessä aiheuttamasta arvojen reaalistumisen seurauksesta. Arvo on peräisin hermostojärjestelmän toiminnasta, joka voi liittyä esimerkiksi aivojen kokoon, muotoon ja koostumukseen. Autenttisen ja aidosti kokevan ihmisen arvot siis ovat sisäsyntyisiä, kun taas sitä vastoin epäautenttinen ihminen joutuu tilanteeseen, jossa ulkoinen eli vaikutteellisuus joka liittyy kommentaariaatin käskyvaltaan, alkaa säätelemään hänelle arvoja, jotka syntyvät sen sisäisestä strategiasta, jossa se ohjailee tiettyjä instituutioita ja arvoja oman manipulaationsa kohteina. Kommentaariaatti koostuu ihmisistä, joiden tehtävänä on kirjoittaa marginaaleja ihmisten arvoihin ja niistä ohjautuviin instituutioihin. Se siis kommentoinnila pyrkii liittämään tiettyjä arvoja kokevia ihmisiä oman yhteiskunnallisen strategiansa pelinappuloiksi. Tunnustushierarkia tarkoittaa yhteiskunnallisten instituutioiden saamaa järjestystä, jossa ne luontaisen tilansa kautta ovat henkisen korkeuden asettamassa järjestyksessä, eli ylin on metafysiikan ja uskontojen taso, sen jälkeen korkeakulttuuri, kirjallisuus, taiteet, tieteet jne. Alimmat tasot liittyvät ihmisen fyysisiin tarpeisiin, kuten vessassa käyntiin, syömiseen ja säätilalta suojautumiseen. Tästä voidaan esimerkiksi havaita sosialismin kommentaariaanisuus, koska se nostaa fyysiset tarpeet ja mekaanisen työn tunnustushierarkian korkeimmalle tasolle, mutta onhan sanottava, että se loppujen lopuksi johtuu arvojen kommentoinnilla manipuloinnista. Eli voidaan sanoa, että henkinen taso on se, minkä perusteella instituutioita tulisi arvostella. Eli esimerkiksi työn määre on korkeampi arvo kuin työntekijä, sillä päinvastaisella sosialistisella kommentoinnilla nostetaan ihmisen subjektiiviset arvot objektiivista tasoa korkeammalle, eli objektiivinen taso on se, jossa määritellään työn määre ja kuvaus. Yleensäkin tunnustushierarkia on sen kaltainen järjestelmä, jossa huomioidaan henkinen taso, joka on täysin itsepyrkeisyyden vastainen tapa hahmottaa arvoja ja instituutioita. Eli voidaan sanoa, että instituution henkinen arvo määrittyy itsepyrkeisyyden puutteesta eli pyyteettömästä roolista ihmisiä kohtaan. Eli hierarkia ei tässä tarkoita pakottamisjärjestelmää vaan sopimisen järjestelmää sen jälkeen kun ihmiset arvottavat pyyteettömästi eli objektiivisesti omia arvojaan ja niistä seuraavia instituutioita. Sen sijaan kommentaariaatti pyrkii vaikutteellisuuden kautta manipuloimaan ihmisten arvoja, eli tekemään niistä subjektiivisia vertailukohdallisia symboleita, joiden asema on täysin subjektiivinen ja mielivaltainen. Niistä se pyrkii rakentamaan arvoinstituutioita, koska pyyteelliset ihmiset tavallisesti luopuvat arvoistaan ja omaksuvat uusia kun heitä manipuloidaan tai annetaan lupaus jonkun arvon tunnustamisesta seuraavasta palkkiosta. Kommentaariaanisessa järjestelmässä tällaisista arvoista muodostetaan arvoinstituutioita,  joita tuetaan tuki-instituutioilla, joiden olemassaoloon johtaa asettamiskonstantti, jonka kautta muodostetaan arvoinstituutioille tuki-instituutioita, jotka ovat pakottavia järjestelmiä, jotka myös takaavat sen pakottamisella että arvoinstituutiot pysyvät yllä. Arvoinstituutioita on esimerkiksi ammattijärjestöt ja niiden tuki-instituutio on lakolla pakottaminen. Ammattijärjestöt syntyvät vaikutteellisuudesta sen takia, koska ne arvioivat ihmisiä etenkin tunnustushierarkian matalamman tason arvoilla, jotka ovat matalasta tasostaan johtuen täysin pyyteellisiä ja itsepyrkeisiä. Korkeammissa kulttuureissa on päästy niin pitkälle objektiivisten arvojen tunnustamisessa, että mielivaltaa ei ilmene kovin usein, tai se saadaan stabilisoitua. Esimerkiksi Britanniassa passipoliisit eivät tavallisesti kentällä kanna asetta, joka kertoo siitä, etteivät he usein kohtaa itsepyrkeisyyttä ja subjektiivisten emootioiden motivoivaa toimintaa, eli arvojen tunnustaminen ja niiden jakaminen voi tapahtua vapaasti ilman pakottamista ja ne voivat aivan rauhassa kehittää itseään. Arvotasapaino, eli se, että ihmiset ovat tasapainoisessa tilassa sekä yksityisten että yhteisöllisten arvojensa kautta, tarkoittaa sitä, että ihmiset ovat tunnustaneet arvoissa objektiivisen ja että tietyt koko yhteiskunnan sisällä olevat instituutiot eivät koskaan pysty horjuttamaan koko järjestelmää.