Miten todellisuus simuloi itseään

Todellisuudella tarkoitamme ympäristössämme olevia invariantteja ja variantteja, jotka säätelevät osin sitä, miten ihmiset kokevat ympäröiviä tosiasioita. Invariantti tarkoittaa pysyvyyttä, joka määrittelee todellisuudessa sitä, miten ihmiset kokevat ajasta aikaan vallitsevia tosiasiaseikkoja. Variantti taas tarkoittaa muuttuvaa todellisuutta, eli sitä, miten ihmiset kokevat sen kaltaiset tosiasiat, joihin ihmiset voivat vaikuttaa ja jotka ovat heidän mielensä subjektiivisen osan tavoitettavissa – ne ovat siis kontingenssiin avoimia. Kuitenkin ihmiselle tärkeintä on tajuta se, miten heidän oma mielensä toimii ja vasta sen jälkeen otettava kantaa siihen miten maailma toimii siinä, kun se määrittelee todellisuutta ihmisille. On myös tarkasteltava sitä, miten yhteiskunta suhtautuu sellaisiin uudenlaisiin ideoihin, joita ajattelevat ihmiset tuottavat yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Monesti ne muovaavat ajassa sitä, miten ihmiset kokevat ympärillä olevan yhteiskunnan piirteet. Todellisuus selvästikin pyrkii sopeuttamaan uudet ideat itseensä osoittamalla itsensä mukaan pätevästi niiden kuuluvan jo valmiina olevaan todellisuuteen. Tässä on siis tärkeätä miettiä sitä, mikä on invarianttien ja varianttien välinen suhde, ja miten määrittyy se, kuinka syvällistä totuutta joku väite asiantilassaan kertoo. Todellisuuden peruspiirre on se, että se pyrkii aina mukauttamaan itsensä suhteessa tasapainopisteeseensa. Todellisuus siis sopeuttaa yksilöiden ajattelun aina itseensä, sikäli kun on mahdollista, että adaptiivinen tulkinta on tapauksessa mahdollista. Adaptiivinen tulkinta tarkoittaa sitä toimenpidettä, miten yksilöllisen ajattelun tuloksena tulleet ajatukset sopeutetaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja sen kaanoniin. Joku minua syvällisempi ajattelija on kirjoittanut, että kaikenlainen moraalinen närkästys suhteessa jonkinlaiseen toimintaan kertoo ainoastaan arvioijan henkisen kehityksen pysähtymisestä. Tässä taustalla voi olla vasemmistolainen staattisuus, joka ei missään mielessä tue ainakaan dynaamista yhteiskuntaa, jossa yksilöt loisivat keskenään kaikille sopivan yhteiskunnallisen todellisuuden raamit. Ajattelu on siis jossain mielessä täysin yhteismitatonta suhteessa yhteiskunnalliseen todellisuuteen, ja adaptiivinen tulkinta ei aina voi olla täysin validi suhteessa ajatuksen tuottajaan. Se on yhteismitatonta suhteessa yhteiskunnalliseen todellisuuteen, koska kaikki aito ajattelu ja ideoiden tuottaminen on perusluonnoltaan epäsosiaalista toimintaa. Ajatellessaan ihminen joutuu olemaan epäsosiaalinen, koska hän ei voi vaikuttaa siihen tapaan miten yhteiskunnallinen todellisuus vaikuttaa ihmiseen. Kuitenkin siitäkin voidaan varmasti muutamana peruspiirteenä mainita termit vaikutteellisuus, tunnustushierarkia, kommentaariaatti, merkitysvalta, arvotunne ja esteistyminen. Vaikutteellisuus tarkoittaa sitä epäitsenäisyyden astetta, jossa ihminen toimii; Tunnustushierarkia on paremmassa muodossaan yhteiskunnan arvollista järjestymistä luonnehtiva kehikko; kommentaariaatti on nyky-yhteiskuntaan muotoutunut eliittiryhmittymä, joka pyrkii luonnehtimaan ihmisille todellisuutta hallitsemalla ja uudelleenjärjestelemällä todellisuutta; Merkitysvalta on sellaista valtaa, jota kommentaariaatti ylläpitää suhteessa ihmisille tärkeisiin käsitteisiin; arvotunne on sellainen ei-sentimentaaliseen tunteellisen laatu, joka kertoo ihmisille psyyken välityksellä siitä, millaisia asioita ihmisen kannattaa elämässään arvostaa; esteistyminen tarkoittaa sitä mielen apatiaa, joka seuraa siitä, kun ihminen havaitsee, ettei adaptiivinen tulkinta hänen kokemistaan ja yhteiskunnan arvostamista arvoista ns. sovi yhteen. Todellisuus siis haluaa säilyä samana sen takia, koska se pyrkii rajoittamaan ajattelua, jonka yksittäiset yksilöt ovat tuottamassa. Se pyrkii siis ehkäisemään muutosta adaptiivisella tulkinnalla ja käytännöillä. Todellisuus siis pyrkii sopeuttamaan muutosta hakevan todellisuudenalan omilla sen itsensä tuottamilla ja muokkaamilla ideoilla ja käsitteillä. Tässä yhteiskunta hyödyntää byrokratiainstituutiota, jonka avulla ihmisten tarpeita ja ihanteita voidaan mukauttaa yhteiskuntaan niiden ympärillä. Simuloidessaan ympäröivää todellisuutta yhteiskunta katsoo kaiken toistuvan samanlaisena jolla on linkki Nietzschen ajatukseen todellisuuden ikuisesta paluusta. Simuloidessaan todellisuutta yhteiskunta katsoo, että yhteiskuntaan ei tarvita minkäänlaista erityistä tai yksityistä ajattelua – päinvastoin – vain yhteiskunnan tuottama ja sen säätelemä todellisuus on sen mielestä soveltuvaa siihen, minkälaisia ajatuksia yhteiskunnan jäsenet voivat harjoittaa. Vapautta ja vapaata yhteiskunnallisen todellisuuden tulkintaa harjoittava yhteiskunta voi perustua pelkästään poliittisesti oikeistolaiseen älymystöön ja vapaa-ajattelijoiden joukkoon, koska vasemmistolaiset eivät tajua vapauden merkitystä – he itse asiassa ovat valmiita uhraamaan sen oman ”tasa-arvoisuutensa” takia – eivätkä he etenkään tajua sitä Hayekilta tulevaa ajatusta, jonka mukaan vapaiden yksilöiden ylläpitämä vapaus saavutetaan ainoastaan vapaalla markkinataloudella. Omaperäiset mielet siis luovat maailman uudelleen ilmiöitä tulkitsemalla. Omaperäisistä mielistä ja taiteilijoista on sanottava se, että luovuus liittyy useasti jonkinlaiseen lapsenmielisyyteen ja leikkisyyteen; monesti luovia taiteilijoita pidetään omaperäisinä ja joskus jopa kehitysvammaisina tai tyhminä. Syynä tähän on se, että suurin osa ihmisistä ajattelee pikkuporvarillisten ennakkoluulojen kautta – heille aikuisena oleminen on tärkeä asia ja heidän mielestään he voivat sen perusteella olla kunniallisia kansalaisia ja yhteiskunnan jäseniä. Luovuutta eivät tavallisesti hallitse naissukupuolen edustajat, koska heidän mielensä ei ole yhtä kehittynyt kuin mitä se on useimmilla huippuluovilla miehillä. Pikkuporvari haluaa olla etenkin samanlaatuinen kunnon kansalainen ja aikuinen ihminen ja sen takia luovuuteen liitettäviä lapsenomaisia piirteitä kartetaan ja monesti luovien ihmisten kanssa tekemisissä olevat tavanomaiset naiset pyrkivät sopeuttamaan luovan mielen naisen mukaan muodostettuun hierarkiaan. Tämä sen takia, koska naiset eivät ymmärrä sitä, kuinka tärkeää luovien mielten olemassaolo on yhteiskunnalle ja maailmankaikkeudelle. Tässä kunnollisuudessa seurataan johtajaa kuin apinalauma. Siinä myös suhtaudutaan ennakkoluuloisesti kaikenlaiseen ennakkoluulottomuuteen ja uusia ajatuksia ja ideoita tuottavaan ajatteluun. Nämä naisten ylläpitämät tavanomaiset hierarkiat määrittelevät ihmisen naturalistisesti, jossa kaikki on olemassa ympärillä olevassa luonnossa, eikä muuta, esimerkiksi yksityisen panostuksen myötä syntyvää ajattelua tarvita. Lisäksi naturalistit katsovat, että kaikille asioille ja ihmisille on oma paikkansa valmiiksi määrättynä, koska he katsovat ettei arvollisten määritelmien muuttuvuus pidä paikkaansa ja kaikkien on suhtauduttava kaikkeen tavalla, joka on jo valmiiksi määrättynä. On myös tarkasteltava sitä, miten todellisuudessa olevat invariantit ja variantit määrittyvät ja minkälainen keskinäinen suhde näillä käsitteillä on todellisuudessa ja sen tulkinnassa. Invariantti on etenkin sellainen käsite, jota voidaan tarkastella sillä tavalla, että kun todellisuuden perusteita ravistellaan ovat nämä invariantit eli pysyvyydet sellaisia asiantiloja tai faktoja, jotka jäävät jäljelle ravistelusta huolimatta. Variantit taas sitä vastoin ovat sellaisia asioita, jotka eivät jää paikoilleen ravistelusta. Todellisuuden arviointi on siis tässä mielessä sitä, että erotellaan käsitteitä ja samalla kritisoidaan niitä mahdollisimman arvollisesti neutraalin suhtautumistavan avulla. Käsitteet ovat siis aina voitava avata uudelleen ja suhtautua käsitteisiin sen suhteen millainen sijoittuminen todellisuuden kartalla niillä on ja missä muodossa ne ilmenevät. Todellisuus on siis sen luontoinen, että se pyrkii itsensä simuloinnilla ylläpitämään yhtenäisyyttä ja tasapainoa yhteiskunnassa ja kaikenlainen ajattelu on perusluonnoltaan epäsosiaalista ravistelevaa väkivaltaisuutta suhteessa todellisuuteen.