Runoilijuudesta ja sen ehdoista

Runoilijuuden ehdoksi voidaan varmaankin ensimmäisenä asettaa se, että runoilija on ihminen, joka löytää uutta. Uuden löytäminen tarkoittaa havainnollista ja vallankumouksellista tulkintaa. Runoilija voi myös näyttää asioiden oikean tilan kuvailemalla maailmaa itseironisella, ironisella tai satiirisella tavalla, jossa asiat käänetään päinvastoin niiden yleisen luonteen vastaisesti.  Runoilijan perusharraste on kielellinen kommunikointi, paitsi sillä poikkeuksella, ettei runoilija kommunikoi suoranaisesti toisten ihmisten kanssa, vaan pikemminkin joidenkin korkeammanlaatuisten, ideaalisten maailmojen kanssa. Tietysti voidaan mainita käyttäen esimerkkeinä vaikka Shakespearen sonetteja (jotka oli todellisuudessa kirjoitettu miehelle) että joskus runoilija voi kirjoittaa myös rakastetulleen, mutta silloin ei kirjoiteta naisille vaan Naiselle. Runoilijuudeksi voidaan siis yksinkertaisesti määritellä se, että runoilija harrastaa runoutta ja monesti tuohon harrastamiseen liittyy anarkistinen ja vallankumouksellinen punkhenkinen mielenlaatu. Tämä sen takia, koska tavanomainen runous, jolla ei ole lähdettä luovuudessa ja omaperäisyydessä on roskaa ja se pitäisi parempien esimerkkien avulla pyrkiä suistamaan ihmisten mielikuvissa runoudesta. Historiallisia esimerkkejä aidoimmista runoilijanluonteista ovat varmaankin antaneet esimerkiksi Byron, Keats, Shelley ja Wordworth. Nämä esimerkit elivät koko elämänsä runouden läpi ja sen kautta. He olivat aitoja esteetikkoja, joille estetiikka merkitsi koko maailmaa. Voidaan kuitenkin sanoa, että pelkästään jonkin nimen omaaminen ei takaa sitä, että kyseessä olisi aito runoilija, nämä edelliset ovat siksi lähinnä historiallisia esimerkkejä runoilijuudesta. On mielenkiintoista tarkastella hieman myös sitä, millainen ihminen ei ole runoilija. Ensimmäinen piirre on varmaankin se, ettei tuollainen ihminen elä kielen vapauden maailmassa, vaan hänen kielensä on valmiiksi määriteltyä, joko itsensä tai häntä ympäröivien ihmisten mielestä. Epärunoilijan kielenkäyttö ja kielen tulkinta ovat todella pinnallisella tasolla ja poimivat kielellisiä vaikutteita esimerkiksi vallankäyttäjiltä. Tästä voidaan esimerkiksi mainita se, kun joku hallituksen ministereistä käytti julkisesti termiä "vatulointi", mikä näkyi pian sen jälkeen pikkupoliitikkojen ja toimittajien kirjoituksissa. "We are all in the gutter, but some of us are looking at the stars", mainitsi aikanaan Oscar Wilde, ja tuosta voisi varmaankin sanoa, että ihmiset, jotka eivät ole runoilijoita, eivät uskalla katsoa kohden tähtiä ja tuntea tunteita, jotka vahvuudessaan ylittävät heidän kokemansa maailman rajat. Epärunoilija on siis myös sellainen henkilö, joka ei pysty havainnoimaan maailmaa omaperäisellä tavalla. Heidän ajattelunsa on siis fiksoitunutta - jumittunutta. Epärunoilijan kielen täyttävät kliseet, yleiset sanonnat ja jäljittely-yritykset. Runous itsessään on etenkin kielellisiä havaintoja ilmiöistä, jotka monesti toistuvat kaikkien samana historiallisena aikana elävien ihmisten elämissä ja maailmassa. Runous pyrkii luonteessaan itseisarvoisuuteen ja se on etenkin maailman ja ihmisen omaperäistä tulkintaa. Aidoin runous on varmaan maallisista huolista välittämättömän kartanon pojan tai tyttären harrastetta, jolla ei pyritä mihinkään muuhun: runous vain on, ja miltei aina se pystyy ilmaisemaan jotain olennaista siitä tavasta jolla yksittäinen ihminen näkee maailman ja oman itsensä. Epäaito runous syntyy olosuhteista, jotka estävät luovuutta, miksi voidaan tulkita esimerkiksi köyhyys. Kuitenkin onhan se niin, että aidoimmat boheemiset runoilijat/taiteilijat ovat lähes koko tunnetun lähihistorian aikana olleet aina rahapulassa ja voidaankin varmaan sanoa, että elätyksensä hankkiminenkin voi joskus tuottaa sellaisia havaintoja, joka voidaan tulkita runoudeksi: mutta kuitenkin on varmaa, ettei runoudella tulisi koskaan pyrkiä mihinkään materiaaliseen tai käytännölliseen päämäärään. Aito runoilijuus syntyy siitä perustapahtumasta, jossa verbaliikka ja maailma kohtaavat. Se vaatii myös sitä, että tietyt aistit ovat riittävän kehittyneitä. Tämä mainittu aisti on etenkin kauneusaisti, joka vastaa esteettisen ilmaisun kehittymisessä kaikkea. Myös ylevän havaitseminen on tärkeä asia runoilijalle, vaikka toisaalta runoutta voidaan luoda myös Bukowski/Kalervo Palsa-metodilla. Kirjoittelihan Rimbaudkin esimerkiksi skatologisia, ulosteisiin ja ulostamiseen liittyviä runoja. Koska runous syntyy tuosta olennaisesta perustapahtumasta, jossa kielellinen ilmaisu ja maailma kohtaavat, voidaan sanoa, että mikään runous ei ole toista parempaa lähteensä perusteella, vaan itse luomisen tapahtuman lopputuloksen kehittäminen tuottaa lyriikkaan sellaisen juonteen, että sitä voidaan joillakin välineillä arvioida ja asettaa paremmuusjärjestykseen. Runous vastaa ihmisen universaaliseen tapaan ymmärtää maailmaa ja sen erilaisia piirteitä. Runous vaatii sitä, että tuollainen ihminen osaa merkitä kokemiaan ilmiöitä omaperäisellä tavalla. Runoilijan toiminta on sellaista, että siinä merkitään ilmiöitä ylös - siinä kielitaito sisäistyy tapahtumaan ja toisinpäin ja samalla runoilijan kyky tulkita ilmiöitä uudenlaiseksi kehittyy. Ylevyyden taju pystyy ihmisellä yhdistämään yksittäisen havainnon kokonaiseksi maailman teoriaksi. Runoilija pyrkii näyttämään ja nostamaan ilmiöitä esiin ja niiden korostamisella tuollainen ilmaisu laajentaa samalla myös lukijoiden ja samalla aikaa olemassaolevien toisten ihmisten maailmaa. Kielenkäyttö siis päällystää yhden osan havainnosta, joka tehdään kieltä ja ihmisten toimintaa havainnoimalla. Voidaan sanoa, että runouden kehittymisessä on rooli myös palautteella, vaikkei runouden aiheuttavaan perustoimintoon voida vaikuttaa. Kun tullaan runouden arvosteluun, voidaan sanoa, että siinä ihmisten yhteiselon perustavat ja vaikutteellisuudesta johtuvat vertailukohdalliset symbolit ottavat vallan ja yksittäisestä runoilijasta tehdään Runoilija ja kaanonin jäsen. Sen takia mielestäni tulisi kiinnittää huomiota etenkin ns. huonoon runouteen ja epätavallisiin aiheisiin runouden välineenä. Runouden pitäisi aina kumota alas jotain perustavaa ja epäaitoa.