Pitäisikö yhteiskunnan kasvattaa ihmisiä johonkin?

Onko koulu vain huvittelu-/ajanvietepaikka? Liittyykö opetustehtävä joihinkin tiettyihin yhteiskunnallisiin instituutioihin? Mielestäni yhteiskunnalla tulisi olla jonkinlainen ideaalikuva siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa tulisi ohjata. Tietysti koulu on keskeinen oppimisen paikka etenkin varhaisella iällä, mutta yhteiskunnan olemassaolon turvaamiseksi ja sen estämiseksi, etteivät ihmiset tule liian riippuvaisiksi tukijärjestelmistä, tulisi yhteiskunnallista ohjaamista lisätä ennen koulua, koulun aikana ja ja koulun jälkeen annettavaksi. On varsin kyseenalaista voidaanko enää tässä yhteydessä käyttää termiä yhteiskunta, mutta ainakin se antaa jonkinlaisen lähtökohdan näihin pohdintoihin. Mielestäni suurin osa yhteiskunnallisista instituutioista tulisi yksityistää sen takia, että yhteiskunnan sisällä olevien erillisten yhteisöjen määrä voisi lisääntyä. Eli tuohan on varsin yhteiskunnan vastainen tavoite ja päämäärä. Käytänkin mielummin esimerkiksi Diltheyltä tulevaa Gemeinschaft-käsitettä, joka kääntyy suomeksi nimellä yhteisö. Ihmisiä tulisi rohkaista perustamaan joihinkin aatteisiin ja arvoihin perustuvia yhteisöjä yhteiskunnan sisään, siitä olisi hyötyä etenkin sen takia, että yhteiskunnan tuottamaa muista ihmisistä vieraantumisen kokemusta ei enää samassa määrin ilmenisi toisin kuin yhteiskunnan tapauksessa. Instituutioiden tulisi siis perustua yhteisöihin, joita yhteiskunta jonkinlaisena nimellisen välineellisenä rakenteena tukisi ja suojelisi. Mielestäni paras vaihtoehto yhteiskunnan käsitteen olosuhteeksi olisi Robert Nozickin ensimmäisenä käyttämän termin yövartijavaltio, mukainen. Ihmisiä tulisi koulussa tukea etenkin omatoimisuuteen ja itsenäiseen tiedonhakuun, joiden avulla myös omaperäinen ajattelu voisi kehittyä ja tulla yleisemmäksi. Koululaitosta tulisi kehittää enemmän itsenäistä ja yksilöllistä työskentelyä sisältäväksi. Samalla lapsia ja nuoria voitaisiin ottaa osa-aikaisiin töihin jo entistä nuorempina, koska turha ajankäyttö, joka on aiemmin liittynyt turhaan koulunpenkillä istumiseen, olisi poistunut tai ainakin mahdollisimman paljon vähentynyt. Nuoret voisivat elää monipuolisempaa elämää, kun heitä ei pakotettaisi olemaan tiettyjä aikoja kahdeksan ja neljän välillä materiaalisesti koulussa. Lukiot tulisi yksityistää ja mieluiten niitä tulisi kehittää niin, että jokainen lukio omaksuisi jonkinlaisen opillisen erityisalan tai useita erityisaloja, joiden avulla lukiota markkinoitaisiin ja joista annettaisiin koulussa tavalliseen tasoon nähden poikkeuksellisen monipuolista ja laaja-alaista opetusta. Tuo vaatisi vain sen, että lukiolaisten tulisi voida liikkua maassa sen verran, että jokainen saisi vahvempaa valmentamista yliopistoa varten sellaisessa aineessa, joka häntä itseään kiinnostaa. Varhaisempi itsenäistyminen vanhemmista ja kotoota tukisi sitä, että oppilaat voisivat tehdä noin 16-17 vuotiaasta alkaen jonkinlaista työtä, jolla hän voisi elättää itseään ja jolla hän voisi ainakin osin kustantaa oman opiskelunsa. Ihmisiä tulisi siis yhteiskunnassa kasvattaa etenkin omatoimisuuteen, itsenäiseen olemiseen ja tekemiseen sekä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa myös työntekoon. Yhteiskunta voisi turvaverkkona olla luomassa sellaisia työpaikkoja, joissa mahdollisimman moni voisi tehdä kiinnostuksensa perusteella itselleen sopivaa työtä. Tämä asia, että oma ala valittaisiin monesti jo aikaisempaa varhaisemmassa vaiheessa, voisi taata sen, että yhteiskunta saisi paljon nykyistä enemmän osaavampia ja tietävämpiä ammattilaisia ja asiantuntijoita työtehtäviin, jotka pitävät yhteiskuntaa ja yhteisöjä kasassa. Nuoret olisivat päättäväisempiä ja tiedollisesti rikkaampia, minkä ansiosta luokkaopetusta voitaisiin vähentää huomattavasti. Yksityistäminen ja yksilöllisen oppimisen lisääminen tukisi tutkija-/opettajamentaliteetin lisääntymistä yhteiskunnassa. Erikoistuminen takaisi sen, että alansa huiput ja ne jotka ovat pyrkineet eniten tiedon hankkimiseen työllistyisivät varmasti ja poikkeuksetta. Myöskin koulunopettajan tehtävän tulisi voida muuttua siihen suuntaan, että tutkijat voisivat työllistyä myös kouluihin ja siinä samalla he voisivat syvällisemmin perehtyä omaan alaansa. Eli kun pohditaan sitä, pitäisikö yhteiskunnan opettaa kansalaisiaan johonkin, ja mitä tuollainen opetus voisi olla, voidaan sanoa, että yhteiskunnan tulisi kaikessa korostaa erikoistumista ja eriytymistä. Tällä tavalla yhteiskunta perustuisi asiantuntijuuteen ja samalla ihmiset voisivat palveluiden kautta saada eniten tarpeitaan vastaavan vastineen. Samalla kun ihmiset eläisivät laajemman diversiteetin kautta yhteiskunnassa, samalla yhteiskunta tulisi koko ajan rikkaammaksi, koska erikoistumisen myötä yhteiskunnan inhimillinen diversiteetti laajenisi koko ajan ja ihminen lähestyisi Aristoteleen mukaista onnellisuuden tilaa, jossa tärkeintä on etenkin älyllinen kontemplaatio. Olisi kuitenkin tietysti muistettava se, että insinöörejä ja teknikoitakin tarvitaan, mutta mielestäni tuo erottelu henkisten ja materiaalisten tieteiden välillä tulisi johtaa kouluun asti, jossa nuoret, jotka eivät kykenen henkisten tieteiden alalla tapahtuvaan itsenäiseen työskentelyyn erotettaisiin muista jo siinä vaiheessa että peruskoulun jälkeen heidät laitettaisiin suoraan ammattikouluun ja sieltä edelleen ammattikorkeakouluun. Yhteiskunta ei siis mielestäni saisi olla tukahduttamassa minkäänlaista ajattelua, ellei sitten siihen lasketa sosialidemokraattisia ajatuksia. Mielestäni luonnehtimani yhteiskunnan muoto ja se jatkuva kehittyminen jonka se sisältää, voittaisi suoraan sosialistiset ajatukset tehokkuudessaan ja sillä miten laajat mahdollisuudet se ihmisille tarjoaa. Koska sosialidemokratia ja muu vasemmistolaisuus saa yleensä kannatusta niiden ihmisten parissa, jotka eivät itsenäisesti pärjää tai niiden parissa, jotka esimerkiksi kuntasektorilla haluavat leimata omat työpaikkansa, tulisi nämä olosuhteet poistaa sillä, että ellei itsenäistä työskentelyä ja koulutusta tapahdu, voitaisiin niitä tukia, jotka itsessään ovat luonnehtimaani yhteiskuntaan nähden varsin antiikkisia, poistaa vähitellen tuollaisilta ihmisiltä. Kun on tarpeen pärjätä, nousisi silloin ihmisten motiivit työskentelyyn ja koulutukseen. Sopimustyöpaikat kunnan tasolla, jotka leimataan aina kunnallisvaaleissa, tulisi suurelta osin poistaa. Tiettyjä inhimillisyyteen kuuluvia kunnallisia ja valtiollisia laitoksia voitaisiin ihmisten heikoimman osan takia säilyttää, mutta sellaiset työpaikat, jotka ovat olemassa kyseisen työpaikan täyttävän ihmisen itsensä elättämisen takia, tulisi epäilemättä poistaa. Mielestäni läheisriippuvainenkin oppii itsenäisyyttä ja pystyisi suojelemaan perhettään, kun vain tehtäisiin kaikille selväksi, että sitä odotetaan kaikilta näiden ja näiden perusajatusten ja periaatteiden takia. Samalla aikaa yhteiskunnan tulisi korostaa sitä, että kaikki ihmiset ovat oikeuksiltaan yhtäläisiä ja yhteiskunnallisia hierarkioita tulisi pyrkiä purkamaan. Hierarkia voidaan yhteiskunnassa oikeuttaa vain sen myötä, jos instituutio tai ihminen ei pyri ja ei ole pyrkinyt asemaansa hyödyntämällä siinä samalla toisia ihmisiä ja instituutioita. Pyyteettömyyttä ja itsenäisyyttä tulisi siis korostaa yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Nämä periaatteet tulisi hyväksyä yhteiskuntaan sen takia, koska ilman niitä ihmiset joutuisivat anarkiaan. Kuitenkin nämä periaatteet mahdollistavat sen, että samalla kun ihmiset tulevat entiseen nähden enemmän itsenäisiksi ja pyyteettömimmiksi, voitaisiin itsenäisyyden ideaalin korostamista ja promotoimista vähentää yhteiskunnan sillä tasolla, jonka on tarkoitus kommunikoida yhteiskunnan jäsenille. Yhteiskunta ei siis puutu sellaiseen tekemiseen, joka on itsenäistä ja pyyteetöntä, vain antiyhteiskunnallisen kommentaariaatin toimintaa on tarkoitus säädellä ja hiljentää. Kommentaariaatti on siis se yhteiskunnan muodostama megainstituutio, joka voi olla ohjailemassa ihmisiä kohti sosialismia ja anarkokapitalismia, se siis hyödyntää instituutioita toisten kustannuksella ja voi olla esimerkiksi lisäämässä yhteiskuntaan uskonnollista/poliittista radikalismia. Kommentaariaatin alkuperä on proletariaatissa, vaikka kaikki kommentaariaatin sisältämät jäsenet eivät ole työväkitaustaisia. Kuitenkin Marxin tuoma ajatus siitä, että diktatuurin takia kaikki tasot eivät voi olla itsenäisiä ja riippumattomia, johdetaan suoraan yhteiskunnan sen hetkiseen tilanteeseen. Kommentaariaatti tukee kommentoinnin ja toisten ihmisten asioihin puuttumisen oikeutusta ja diktatuuria. Varmaan perustavimmalla tasolla ja yleisen esimerkin mukaisesti, Jeesus Kristus oli pyyteetön ja itsenäinen ihminen, joka ei hyödyntänyt ja loukannut muita ihmisiä. Kommentaariaatti taas oli tuon ajan valtiollinen johto, joka ei pyrkinyt saamaan yksilöllistä kuvaa Jeesuksesta, vaan kuuntelivat ilkeämielisiä kuulopuheita ja toisten ihmisten käsityksiä hänestä. Jeesus oli vapaa ihminen ja muut olivat tuolloin kommentaariaattia. Koska uskonto (mutta etenkin buddhismi, kristinusko ja hindulaisuus) kuuluu historiallisesti korkeimmalle yhteiskunnan tunnustushierarkian tasolle pyyteettömyytensä takia, voidaan Jeesusta pitää esimerkkinä siitä, miten kommentaariaatti ei suvaitse itsestään riippumatonta ajattelua ja toimintaa. Kommentaariaatti on siis Marxin perillinen, vaikkakin se ei enää vastaa mitään proletariaanista liikettä. Marxin henkinen köyhyys, ihmisten toisistaan riippuvaiseksi tekeminen ja kaikenlaisen (etenkin henkisen) ylevyyden alentaminen jatkuu kommentaariaatin historiallisessa liikkeessä.