Frans Josef von Beckerin eteneminen tiedemiehenä (von Becker-suvun historiikista, sivut 97-99)
Sen jälkeen kun vanhemmat muuttivat Helsinkiin, Frans Josef koulutettiin Axel Laurellin perustamassa ja ylläpitämässä lyseossa, josta hän valmistui vuonna 1839 yleisarvosanalla laudatur. Opiskeluaikanaan Frans Josef harrasti ahkerasti piirtämistä ja maalaamista yliopiston sen aikaisien opettajien Pehr Adolf Kruskopfin ja Frans Fredrik Sedmigradskijn ohjauksessa ja sai opinnoistaan jopa virallisen todistuksen. Filosofian kandidaatiksi hän valmistui vuonna 1844 ja maisteriksi jo samana vuonna. Jo aikaisemmin oli Frans Josef vakuuttunut lääkärinkutsumuksestaan, jossa häntä ohjasi arkkiatri Johan Agapetus Törngren, jonka luona Laukon kartanossa, joka oli entinen Kurkien kotikartano, Vesilahdella hän sisarustensa ja vanhempiensa kanssa usein vieraili kesäisin. Laukon luonnonkauniit maisemat antoivat nuorille hyvät mahdollisuudet luonnontutkimukseen. Metsästys ja kalastus olivat yleisiä harrasteita. 18 päivänä elokuuta Agapetuksen päivänä ystävykset ja sukulaiset kokoontuivat yhteen juhlinnan merkeissä. Vieraiden joukossa olivat monesti Immanuel Ilmoni ja Elias Lönnrot joka oli toiminut aiemmin Törngrenin lasten kotiopettajana. Frans Josef valmistui lääketieteen tohtoriksi vuonna 1852 tutkielmalla, jonka nimi oli ”Anatomisk beskrifning öfver de sex första cerebralnervparen hos sus scrofa” ja kuului tutkimusalueeseen, jota Bonsdorffin esikuvan mukaan tutkittiin ahkerasti. Lääkärinuransa alussa hän otti vastaan jopa lääkärinviran Hämeenlinnassa, mutta odotteli samanaikaisesti uraa yliopistolla. Uusi paikka farmasiassa ja farmakologiassa oli yhä vapaana ja ei ollut tiedossa, että joku olisi tavoitellut sitä. Valmistaakseen itseään virkaa varten lähti Frans Josef vuonna 1851 tiedematkalle Saksaan ja vieraili ensin Göttingenissä, jossa hän työskenteli Fr. Wöhlerin luona ja sitten Leipzigissa Karl Gotthelf Lehmannin luona. Viimeksi mainittu oli fysiologisen kemian oppikirjansa kautta tehnyt itsestään tunnetun nimen ja siksi Frans Josef vietti suuren osan lukuvuodesta 1852-53 hänen opissaan. Kun Yliopiston uudet asetukset tulivat virallisiksi 1.10.1852 ja monet virat tulivat avoimiksi, haki Frans Josef virkoja, mitä varten hän oli heti Suomeen palattuaan kirjoittanut tutkielman ”Om kolhydraternas förändring inom den lefvande djurkroppen”. Tässä työssä hän yritti monien eri tavalla modifioitujen kokeiden, jotka käsittelivät eläinten sokeripitoisuutta eläinorganismissa, todistaa asioita. Hän näytti että sama kyseessä oleva substanssi siirtyy suoraan vereen ja näytti että sen imeytyminen vatsassa on puhdas endosmoottinen prosessi, josta käsin suolen silmukka joka hallitsee sokerin imeytymistä pitää olla sen kokoinen, että se voi vastata sokerin määrää, riippuen erilaisista endosmoottisista vastaavuuksista veren sokerin imeytymisessä ja vedessä. Sokerin lisäyksen jälkeen tapahtuu syövyttävän aineen muodostuminen etenkin coecumissa. Frans Josef tutki sokerin määrän vaihtelua veressä ja havaitsi että veren hajoaminen voi tapahtua jopa pons Varolin takaosan ärsytettynä ollessa. Tämän työnsä hän muutti saksankielelle kirjoituksessa ”Uber des Verhalten des Zuckers beim thierischen Stoffwechsel”. Tämä työ vaikutti niin Frans Josefin tunnettavuuteen, että kun hän vierailullaan Berliinissä vuonna 1857 esitteli itsensä R. Virchowille, tämä kysyi: ”Sind Sie der Zucker Becker?”. Vaikuttuneena sellaisista kirjoista kuin MA. Hoeflen ”Chemie und Mikroskopie am Krankenbette” houkutti nuorta lääkäriä tutkimaan verta, maitoa, virtsaa ja muita eritteitä. Kun hän oli oppinut niistä aiheista kirjoitti hän Suomen lääkäriyhdistyksen kokousta varten tutkielman vuonna 1862, jonka nimi oli ”Kort anvisning till kvantitativ bestämning af de normala, äfvensom af de oftast förekommande abnorma bestånddelarne uti urinen”. Ollessaan professorina farmasiassa ja farmakologiassa toimi Frans Josef ahkerasti Lääkärikollokviossa sairaanhoitoverojen vuotuisissa tarkastuksissa. Vuonna 1863 Frans Josef jätti konsistorille ehdotuksen muutoksesta farmasian alan velvoitteissa ja tehtävissä. Hän ehdotti että farmaseuttien opettaminen pitäisi täysin erottaa ammatin harjoittamisesta ja sallia se farmaseuttiselle viranhaltijalle siihen asti kunnes voitaisiin järjestää että farmasian opiskelijat opettelukauden jälkeen olisivat velvoitettuja ottamaan vastaan ohjausta kemiassa botaniikassa jne. ja ottaisivat ohjausta teknisessä ja farmaseuttisessa kemiassa praktisen farmaseutin puolesta. Lisäksi hän esitti että ammattiin kuuluvat lääketieteelliset oppiaineet kuten lääketieteellinen fysiikka., tulisi yhdistää fysiologian oppituoliin, rakentaa paremmin sopiva laboratorio ja yhdenmukaistaa farmasian ja fysiologisen kemian professorinvirka palkkaominaisuuksiltaan muiden professuurien kanssa. Frans Josef koki jo varhain että hän ei voinut tavoittaa haluamaansa lääkärinvirassaan. Koska hänellä oli kehittynyt ja tasainen käsi, kiinnosti häntä jo uran alkuvaiheessa kirurgia. Kun vielä täyttämätön kirurgian oppituoli JW Pippingin kuoltua tuli avoimeksi talvella 1858 haki Frans Josef sitä ja konsistori asetti hänet ensimmäiselle ehdokassijalle. Seuraavina kahtena kesäkautena hän kävi ulkomailla ja opiskeli kirurgiaa. Hän esitteli ja puolusti 21.9.1859 tutkielmaansa ”Om resektion uti knäleden”, joka tuli hyvin tunnetuksi. Siinä oli havaittavissa selkeitä jälkiä siitä, että tekijällä ei ollut ollut aikaa materiaalin tarkkaan ja kriittiseen lukemiseen. Sinä aikana kun Frans Josef opiskeli vuosina 1852–53 Saksassa, ilmestyi Hermann Ludvig Ferdinand von Helmholtzin mullistava työ silmäpeilistä. Jos tämä onkin tänä päivänä jokaisen silmälääkärin erottamaton instrumentti, Albrecht von Graefe sanoi näin, kun hän esitteli sen käytön praktisessa oftalmologiassa: ”Helmholtz hat uns eine neue Welt erschlossen”. Tämän suuren innostuksen aikana, joka nousi näistä merkittävistä löydöistä silmälääketieteen siihen asti tummalla kentällä, heräsi Frans Josefin rakkaus oftalmologiaan, johon hän sitten antaumuksella sitoutui. Graefe oli Frans Josefille nerouden valo, joka näytti ihmisille silmälääketieteen oikean suunnan ja vakuutti hänet siitä, että hänet oli tarkoitettu silmän sairauksien hoitamiseen. Hyödyntäen tarkasti rikkaita mahdollisuuksia oppimiseen matkoillaan hän oli omistautunut alusta alkaen ottamaan osaa oftalmologian odottamattomaan kehittymiseen. Ei kauaa sen jälkeen kun hän palasi kotiin, aloitti hän itse harrastamaan operatiivista silmälääketiedettä ja vuonna 1857 hän suoritti julkisessa sairaalassa ensimmäisen kaihileikkauksensa W. Pippingin toimiessa hänen assistenttinaan. Uusi vuonna 1857 tehty matka Berliiniin antoi hänelle mahdollisuuden ottaa oppia von Graefen kliinisestä ohjauksesta ja samalla heistä tuli hyvät ystävät. Vuonna 1870 keisarillinen senaatti hyväksyi esityksen jonka mukaan keisarillliseen Aleksanterin yliopistoon perustettiin oftalmologian oppituoli. Ja vuonna 1871 Frans Josef valittiin tuohon virkaan. Oftalmologina Frans Josef tuli tunnetuksi ja kuuluisaksi mieheksi. Hän oli ensimmäinen joka käytti laajalla skaalalla meidän keskuudessamme silmälääketiedettä käyttäen apunaan uuden aikaisia paranneltuja fysikaalisia apukeinoja. Kuinka moni saikaan kiittää häntä oman näkökykynsä pelastamisesta. Opettajana hän oli pilkuntarkka ja selkeä niin kliinisissä demonstraatioissa kuin systemaattisissa luennoissa. Hän jätti jälkeensä oftalmologisia kirjoituksia, joista epäilemättä tärkein on hänen Archiv für Ophtalmologiessa vuonna 1863 päivätty Max Schultzen luona Bonnissa kirjoitettu tutkielma: ”Untersuchungen über den Bau der Linse bei dem Menschen und den Wirbelthieren”. Tämä tutkimus antaa ensimmäisen oikean kuvauksen linssin kehityksen tuntemisessa ja sen anatomisessa muodostusrakenteessa. Varhaisina vuosinaan Frans Josef otti ahkerasti osaa Suomen lääkäriyhdistyksen toimintaan, hän oli sihteeri 1855–57 ja hallituksen jäsen 1867 ja 1874. Suomen tiedeyhdistykseen hän kuului vuodesta 1865 ja oli sen puheenjohtaja 1869 70. Sen vuosipäivänä 1869 hän piti puheen harmaakaihista ja vuonna 1870 valosta, sen lähteistä ja ominaisuuksista. Frans Josef oli nuorelta iältä alkaen luonnon lämmin ystävä. Hänen hyvä silmänsä maalauksessa ja piirtämisessä oli avannut hänen silmänsä luonnon kauneudelle. Hän harrasti jopa muotokuvamaalausta ensimmäisestä ulkomaanmatkastaan asti ja monet matkat ulkomaille kehittivät hänen makuaan ja antoi hänelle mahdollisuuden tulla tutuksi kuuluisimpien tunnettujen maalaajien töiden kanssa. Hänen viimeinen maisemataulu on päivätty elokuussa 1890.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti