Englannista ja englantilaisista

Mielestäni englantilainen kulttuuri on monen asian kautta tarkasteltuna maailman kehittynein kulttuuri tällä hetkellä. Yksi keskeisimmistä itseäni siinä miellyttävä asia on etenkin alkuperäisten kunnon englantilaisten harjoittama kohteliaisuuskulttuuri, johon ei tavallisesti liity minkäänlaista omanvoiton pyrkimystä. Se on siis täysin seremoniallista, jota ei kuitenkaan koskaan kyseenalaisteta tässä yhteydessä, koska sen tarkoitus on myös taata kaikille ihmisille miellyttävä päivä toisten englantilaisten joukossa aina. Joku voisi sanoa myös, että esimerkiksi saksalaiset hallitsevat kohteliaisuuden, mutta mielestäni saksalaisten kohteliaisuus on lähes aina liitteessä toimintaan ja sen tehokkuuteen, jossa tehokkuus vain perustellaan joissain tilanteissa saksalaisen kohteliaisuuden kautta, joka ei ole asia englantilaisessa kohteliaisuudessa. Voidaan sanoa, vaikka alkuperäiset englantilaiset periytyvät anglosaksisista ihmisistä, ja esimerkiksi minullakin on kantaisien joukossa William the Conqueroria edeltäneitä anglosaksisisia kuninkaita, että englantilainen kulttuuri on syntynyt monien eri kulttuurien puserruksessa ja kehittänyt sitä kautta omaleimaisuuttaan. Kuitenkin nykypäivänä sanotaan, ettei tyypillinen englantilainen aristokraatti käytä esimerkiksi ranskan kielestä tulevia ilmaisuja, ja jo aikaa sitten niille on löydetty englantilaiset vastineet, tällaisia sanoja ovat esimerkiksi ”pardon”, ”serviette” ja ”dessert”. Englantilainen herrasmies ja aristokraatti sanoo pikkuporvarin kysymykseen suoranaisella ja suoraluontoisella ”what?” – kommentilla. Ja serviette on napkin ja dessert pudding. Etenkin ranskalaisalkuperäisten termien käyttäminen paljastaa englantilaisessa sen, mihin kulttuuriseen viitekehykseen hän liittyy. Minulle tulee aina Englannista poistuessani suuri haikeuden tunne, koska olen aloittanut siellä matkailun äitini kanssa noin kymmenvuotiaana, ja sen jälkeen olen käynyt siellä yli kaksikymmentä kertaa. Olen aina kokenut olevani anglofiili ja syyt siihen miksi näin on, liittyvät varmasti sekä suvuista perittyihin ominaisuuksiin mutta myös varmasti luonteeseen ja siinä ilmeneviin ominaisuuksiin. Olen jo räkänokasta alkaen ihaillut englantilaiseen kulttuuriin liittyvää kohteliaisuutta ja sitä, miten englantilaiset suorastaan iloitsevat joka päivä omasta kohteliaisuudestaan ja siihen liittyvistä tilanteista ja ominaisuuksista. ”Bubbly” on tietynlainen kohteliaisuuteen ja luonteen ominaisuuksiin liittyvä piirre, joka tavallisesti liitetään juuri englantilaisiin. Englantilainen kulttuuri on harvinainen siinäkin mielessä, että se on aina hakenut suurimmat kulttuuriset virikkeensä etenkin yläluokasta, ja tuohon tuli harvinainen poikkeama silloin, kun Työväenpuolue poisti vuosituhannen vaihteessa lähes kaikkien perinnöllisen aateliston oikeuden istua tittelinsä takia ylähuoneessa eli House of Lordsissa. Toinen merkittävä muutos aatelin oikeuksissa toteutui liitteessä monarkkiin, kun tavallisesti kruunajaisissa olleet herttuat (eli Duke) loistivat poissaolollaan Kaarlen kruunajaisissa. Tavallisesti herttuat oli jo satojen vuosien ajat olleet merkittävässä roolissa monarkkien kruunajaisissa, johon tapaan kuului se, että he laittoivat aatelisarvostaan kertovan koronetin päähän samalla hetkellä, milloin monarkki kruunattiin. Näin ollen monarkian liitettä perinnölliseen aateliin on vähennetty, ja mielestäni se ei ole ainoastaan hyvä ja tuore asia. Mihin englantilaiset siis pyrkivät kohteliaisuudellaan ja onko siinä yleensäkään taustalla minkäänlaista pyrkimyksen aihetta? Taustalla on varmasti kulttuurin säilyttämisen pyrkimys, kuten monessa muussakin kulttuurissa. Tunnetussa laulussa ”I vow to thee my country” lauletaan, että ”her ways are ways of gentleness, and all her paths are peace”. Juuri termi ja adjektiivi “gentle” on varmasti yksi selittävä tekijä ja pyrkimys kohteliaisuuden taustalla. Mielestäni suomalainen vastine termille gentle voisi olla esimerkiksi herkkämielisyys. Englantilaiset ovat tunnetusti suvaitsevaisia esimerkiksi maahanmuuttajia tai seksuaalivähemmistöjä kohtaan, koska englantilaiset ajattelevat pohjimmiltaan, että tuollaiset asiat ovat yksityisiä asioita, ja periaatteessa kaikki ihmiset voivat kasvun ja kehityksen kautta lähestyä sitä, miksi englantilaisuutta nimitetään. On esimerkiksi sanottava, että etenkin intialaiset ovat monesti omaksuneet brittiläisen kulttuurin merkkipiirteen eli kohteliaisuuden hyvin perustavalla tavalla. Kuitenkin on selvää, että kuten lähes kaikissa muissa suurissa kulttuuripiireissä, on englantilaisilla hyvin perusteellinen itseluottamus ja tunto omasta tehtävästään, jonka ansiosta muita kulttuuriryhmiä siedetään mutta varmasti englantilainen aristokraatti uskoo, että alempia ja kulttuurille vieraita ryhmiä voidaan myös joissain tilanteissa oikeamielisesti ojentaa. Englantilaiset siis iloitsevat omasta kulttuuristaan ja etenkin sen merkkipiirteenä usein tulevasta kohteliaisuudestaan. Tähän voidaan katsoa liittyvän jotain sellaista, joka ilmenee englannin verbin revere kautta. Kuitenkin nykyaikaisessa englantilaisessa kulttuurissa on huonoja piirteitä, jotka ilmenevät jopa joissain tapauksissa suhteessa suomalaiseen kulttuuriin. Kuten kaikissa muissa suurissa kulttuuripiireissä, englantilaiseen kulttuuriin liittyy tiettyjä epämiellyttäviä ja epäjärjestelmällisiä piirteitä, joista yksi ilmenee esimerkiksi roskaamisen kautta. Englannissa on esimerkiksi Suomeen verrattuna paljon vähemmän roskiksia, ja monessa tapauksessa etenkin huonommilla alueilla, roskia heitetään kipuilematta maahan ja ympäristöön. Näin esimerkiksi äskeisellä matkallani raskaustestin junan kokolattiamaton päällä. Lisäksi siellä oli erinäisiä roskia ja matossa selkeitä pesemättömiä eriteläiskiä. Tämän lisäksi englantilaisten mieltymys kermaan ja suklaaseen pitää tämän joukon suhteellisen ylipainoisena. Mikä on minua aina miellyttänyt englantilaisissa on heidän pitkä historiansa ja etenkin aristokraattien suhteellisen laaja historian tuntemus, jonka myötä on aina oman suvun ja sukujen historian kautta löydetty aina myös tietyn aikakauden kollektiivinen englantilainen historia. Kohteliaisuuden ja itsevarmuuden lisäksi englantilaiseen kulttuuriin liittyy myös eksentrisyys ja poikkeavan käytöksen (quirky behaviour) hyväksyminen ja tilan antaminen henkilön omille mielipiteille, käytännöille ja harrastuksille. Olen käyttänyt liitteessä ihmisten toimintaan käsitettä ”preferenssiautonomia”, jota voidaan mielestäni käyttää esimerkiksi tässä yhteydessä. Englantilainen kulttuuri korostaa yksilön autonomiaa ja mahdollisuutta valita omat mielenkiinnonkohteet, joka erottaa sen jo selkeästi esimerkiksi suomalaisesta yhtenäiskulttuurista ja siitä, miten Suomessa kollektiivisella paineella yritetään samaistaa ihmisiä samanlaisten käsitysten, arvostusten ja arvojen pariin. Englannissa on siis olennaista autonomia ja yksilöiden vapaus, joka ei ilmene samalla tavalla esimerkiksi Suomessa. Jotkut ovat kuvanneet englantilaisten autonomian tahtoa siinäkin mielessä, että siellä ajatellaan, etteivät englantilaiset tarvitse esimerkiksi saksalaisia ja ranskalaisia, ja eivät halua olla heidän alaisuudessaan olevan Euroopan Unionin jäseniä. Englantilaisen aristokratian on monessa yhteydessä korostettu olevan eksentrisyyden viimeinen suoja rahvaan korostamalta yhtenäiskulttuurilta ja kollektiiviselta paineelta. Yksi asia lisää, missä Labour halusi vähentää perinnöllisen aristokratian oikeuksia ja tottumuksia oli punaketun metsästämisen kieltäminen noin viisitoista vuotta sitten. Olen tietysti samaa mieltä uudistajien kanssa, että punaketun metsästys perustui jonkinlaiseen raakuuteen. Englantilainen aristokratia on aina harrastanut tietynlaisia aktiviteetteja omilla maillaan, joihin kuuluu esimerkiksi ampuminen ja metsästys. Monilla omaisuutensa säilyttäneillä suvuilla on vielä tänäkin päivänä riistanvartija (game-keeper), jonka tehtävä on valmistaa riistaa yleensä suhteellisen pienen ajan kestävää metsästysvaihetta varten. Yksi aristokraatti kuvasi omaa periaatelista tätiään jossain vaiheessa, että tämä eli pitkiä aikoja countryside-aktiviteettiensa aikana Milky Way- ja Mars-patukoilla ja tietysti suurella määrällä viskiä ja giniä. Etenkin englantilaisilla aristokraateilla on pitkä historia, jonka tuntemiseen he tavallisesti suurella antaumuksella perehtyvät. Kansakunnan historia on heillä liitteessä omien sukujen historiaan ja on tavallista suurissa kartanoissa, jotka ovat vielä säilyneet samoilla suvuilla, että seiniltä löytyy sukuportrettien lisäksi myös esimerkiksi kansakunnalle merkittävien poliitikkojen ja tärkeiden ihmisten muotokuvia, sekä tietysti varakkaammilla hieman tunnetumpia maalaustaiteen helmiä. Hauska anekdootti englantilaisten aristokraattien historiantajusta oli se, kun erään lehden toimittaja oli tapaamassa essential country squirea Francis Fulfordia, jonka suku on säilynyt samoilla mailla miltei tuhannen vuoden ajan. Fulford ja toimittaja olivat käyskennelleet suvun tiluksilla, ja Fulford oli eräässä vaiheessa maassa olevan kuopan yhteydessä sanonut että ”War damage”, johon toimittaja oli kysynyt, että onko se tullut toisen maailmansodan aikana, johon Fulford oli todennut ”No, from the fucking civil war”. Ja sivuhuomiona on todettava, että Englannin sisällissota käytiin 1600-luvulla. Itselleni on hyvin tärkeäksi tullut englantilaisuuden yhteydessä landed gentryyn kuuluneen Cecil Spring-Ricen sanoittama kappale ”I vow to thee my country”; jota on perinteisesti soitettu suurten kulttuurille merkittävien ihmisten hautajaisissa, joista esimerkkinä voidaan mainita vaikkapa Lady Thatcherin hautajaiset. Siinä tulee mielestäni esiin paljon sellaisia piirteitä, joita voidaan pitää etenkin yläluokan ohjaaman englantilaisen kulttuurin leimaavimpina piirteinä. Aristokratian arvot ja siihen liittyvä syvä konservatiivipuolueen kannatus ilmenee Englannissa etenkin maaseudulla, joissa niille on yhä nykyäänkin tilaa. Monet aristokraatit toimivat vielä nykyäänkin etenkin countryside-aktiviteettien ja alueellisten päätöselimien yhteydessä, samalla kun Lontoo ja suuret kaupungit ovat muuttuneet muualta tulleiden väestöryhmien olemisen takia. Vaikka lain mukaan Englannissa voitaisiin vielä myöntää perinnöllisiä aatelisarvoja, niin niitä ei kuitenkaan ole enää myönnetty yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Viimeinen ihminen, joka sai Britanniassa suvussaan periytyvän matalimman aatelistittelin, oli Lady Thatcherin aviomies Denis, josta tehtiin Thatcherin pääministeriydestä eroamisen yhteydessä baronetti. On sanottava, että esimerkiksi monarkioiden aikaisessa Suomessa viimeinen aatelisarvo on myönnetty yli sata vuotta sitten. Viimeisin ylhäisaateliin merkitty brittiläinen suku on pääministeri Harold Macmillanin suku, jolle annettiin kymmeniä vuosia sitten Stocktonin jaarlin arvo. Eli toistan uudelleen, että aristokratian ja landed gentryn arvot vallitsevat Englannissa vielä etenkin maaseudulla, samalla kun kaupungeissa asuvien ihmisten käsitykset ovat muuttuneet ja voidaan sanoa kaupungeissa asuvien liberaalisuuden tulleen oheistuotteena Englannin ja Britannian väestöpohjan muututtua. Näin äskettäisellä matkallani etenkin Devonissa suuria maatiloja ja kartanoita. Ne suvut, jotka ovat pystyneet vielä tälläkin ajalla hallitsemaan omaa maa-aluettaan ja taidekokoelmia, ovat keskittyneet taiteensa ja kirjakokoelmiensa luetteloimiseen ja kategorisoimiseen, ja voidaan sanoa joidenkin aatelisten muuttuneen tietynlaisiksi kuraattoreiksi, joiden omaisuuden kannatteleminen tulee myös koko kansakuntaa, koska tietyssä mielessä heidän omaisuutensa monessa tapauksessa edustaa koko kansakunnan yhteistä dna:ta. Esimerkiksi suurten huutokauppaketjujen kuten Sotheby’s meklareista suuri osa on jo pitkän aikaa ollut peräisin perinnöllisestä aatelista. On myös ollut tyypillistä, että kun englantilaisella aatelisilla on aina ollut periaate, joka muistuttaa itseäni etenkin omien isovanhempieni periaatteesta ”junk fills unnecessary space”, ja koska tuo ”junk” monella suvulla on ollut rahan arvoista omaisuutta, ovat jotkut suvut väliajoin myyneet esimerkiksi omaa taide-, kirja-, tai antiikkiomaisuuttaan. Minulla itselläni on sukujeni kautta paljon englantilaisia esi-isiä ja -äitejä, joten minussa itsessänikin on jonkin verran englantilaista mutta tarkemmin sanoen, ettenkin skotlantilaista verta. Joukossa on monarkkeja ja ylhäisaatelisia. Monet aristokraattien taidekokoelmat ovat syntyneet tarkan ja havainnoivan silmien alaisena. Väliajoin aatelisten on tarvinnut myydä vähemmän olennaista omaisuuttaan, koska 1800-luvun lopun maatalouden laman jälkeen suuret maatilat eivät ole enää tuottaneet itsessään sellaista omaisuutta, joka olisi voinut taata kartanoiden korjauksia ja ylläpitoa, minkä takia onkin sanottu englantilaisesta aristokratiasta, että he ovat asset-rich (omaisuudessa rikkaita) mutta samalla cash-poor (massin määrässä köyhiä). Tietyt kuuluisimmat ja suurimmat etenkin ylhäisaatelin kartanot on jo yli viidenkymmenen vuoden ajan otettu tuottamaan kustannuksia varten tarvitun rahan takia ottamaan vieraita ja esimerkiksi Duke of Devonshiren Chatsworth House on jo pitkän ajan aikana muodostunut tunnetuksi tavaramerkiksi, jolle on kehitetty ainakin kymmeniä erilaisia tuotemerkkejä ja brändejä. Esimerkiksi sarja Country House Rescue tuo esiin monen aatelisen suvun paineen sen suhteen, koska rahaa ei kuitenkaan vaikuta olevan tarpeeksi kustannuksien täydelliseen hoitamiseen. Monessa ohjelman jaksossa on kuitenkin päädytty liikemiesälyn mukaisiin ratkaisuihin, jotka ovat taanneet ainakin nähtävästi rahan tulon kartanoihin. Meidän sukumme viimeisin iso maatila on Virrantalo Luikonlahdessa Kaavilla. Olen muutamaan otteeseen suunnitellut sinne muuttamista, koska taloa ei ole varsinaisesti ole asuttu yli kahteenkymmeneen vuoteen. Sen yhteydessä olen pyöritellyt päässäni monia erilaisia tapoja, joilla tilasta saisi vielä tuottavan kokonaisuuden ja esimerkiksi laajennukset ja katon uusiminen voitaisiin toteuttaa. Virrantalo sijaitsee kaukana Koillis-Savossa, vaikka etäisyydet esimerkiksi Kuopioon ja Joensuuhun eivät ole täysin mahdottomat. Olen joskus myös leikitellyt ajatuksella, että voisin joskus ostaa jonkun suvulle aiemmin kuuluneista Virrantaloa suuremmista kartanoista, joita sijaitsee etenkin Luhangassa, Kangasniemellä ja Heinävedellä. Tällä hetkellä minulla ei ole siihen varaa, mutta olen kuitenkin valmis mahdollisuuksien mukaan kehittämään ratkaisuja sen suhteen, että suvun maaomaisuus ja myös suvun aiempi maaomaisuus ei menisi täysin hunningolle. Eli voidaan tiivistetysti sanoa, että Englannissa jos jossakin on säilynyt aristokratian valta etenkin lyödä rikki porvariston ja pikkuporvariston käytösmalleja ja aristokratian dna- ja kulttuuritausta ja niihin liittyvät käsitykset ovat merkittävässä roolissa vieläkin englantilaisessa kulttuurissa, vaikka sen seremoniallista roolia on vähennetty esimerkiksi aiemmin tässä kirjoituksessa mainittujen esimerkkien tavalla. Kiitos Englanti! Minä arvostan sinua kovin.