Jaettu henkinen intimiteetti yhteiskunnassa

Jaettu henkinen intimiteetti tarkoittaa yhteiskunnan tasolla esimerkiksi sitä, että sen ollessa riittävän vahvana, ei yhteiskuntaan tule anarkiaa, ja jonkinlaiset yhteiset arvot voidaan tunnistaa. Jaettu henkinen intimiteetti tarkoittaa siis sitä alustaa, jolle arvojen päättäminen perustuu. Voidaan siis sanoa, että kun yhteiskunta on paralleelissa suhteessa sen toimintaan, silloin yhteiskunta kehittyyy samassa tahdissa, ja tuossa tahdissa korostuu jaetut arvostukset ja arvostelmat. Sen kohdalla kun ajatellaan henkistä intimiteettiä silloin tulee esiin käsite performativinen rooli. Monilla ns. tavallisilla ihmisillä on taipumusta ajatella kehittymättömästi. Siihen sisältyy vallan symbolisuuden, valtailluusion ja kehittymättömien arvohierarkioiden omaksumista ja niiden toimintaan mukautumista. Esimerkiksi jos ajatellaan vaikka ironiaa, itseironiaa tai satiiria, niin voidaan havaita sen yhteydessä se perustavin ero, mikä erottaa esimerkiksi brittejä ja suomalaisia on juuri erilainen maailman hahmottamiskyky. Suomalaiset nostavat omia poliitikkojaan jalustalle ja sitten uskovat tämän jalustalle nousemisen olevan pelkästään kyseisen poliitikon ansiota, jonka yhteydessä tulee mieleen esimerkiksi Sanna Marin ja hänen ”ihmiskasvoinen politiikkansa”. Tavallinen suomalainen ei ymmärrä eikä monessa mielessä hyväksy jalustalle nostettujen ihmisten satirisointia tai ironisointia. Esimerkiksi Britanniassa koetaan kansalaisen perusoikeudeksi suhtautua poliitikkoihin ironian ja satiirin valossa. Toisaalta myös brittiläiset poliitikot suhtautuvat itseensä leikillisesti ja itseironialla, koska se on tyyli, jonka avulla brittiläinen kulttuuri säilyttää itsessään mahdollisuuden kansalaisen ja yksilön käsitteen vahvistamiseen. Sardonisen ironinen kommentti voi olla joskus keskustelun lamaava, koska siihen ei voi vastata kuin ironialla sillä muuten siihen tosissaan vastaava ihminen kuten poliitkko tekisi itsensä naurunalaiseksi ainakin älykkäämpien ihmisten mielestä. Jaettua henkistä intimiteettiä pitää tietyssä tilanteessa rajoittaa ja siinä tulee esiin termi performatiivinen rooli. Se tarkoittaa käytäntöön ja omaan elämään sisältyvää yksilöllistä näkemystä oman maailman ja ihmisen hahmotuskyvystä. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että monessa yhteydessä on hyväksyttävä jonkinlainen monimallisemantiikkaa, koska jos semantiikka on suvaitsematon sanellaan silloin ihmisille käsitteet ja arvostukset liittessä valtaan. Mielestäni on olennaisempaa, että tavallisilla on jonkinlainen uskomusjärjestelmä, kuin se, että kaikki kelluisivat vain sattumanvaraisuuden merellä, antaen itselleen illuusioita sisällöttömillä käsitteillä, joista ei mitään ymmärrä. On tietysti selvää, että tieteellinen maailmanhahmotustapa on paras, mutta siinäkin on muistettava konteksti. Mielestäni olennaisimmatkin käsitteet ovat nominalistisia ja instrumentaalisia, eli se on totta, että samat ilmiöt voidaan ilmaista monella eri käsitejärjestelmällä. Kuitenkin yhteiskunnassa tulee olla jonkinlaiset jaetut käsitteet ainakin tietyissä yhteyksissä, koska ilmiöitä kuvaavilla termeillä täytyy olla samankaltainen viittauskohde. Myöskään politiikasta ei tulisi omaksua suoraan käsitteitä ja muodostaa poliittisen korrektisuuden mukaista konsensusta, jossa sanelu tulee suoraan korkeammaksi katsotulta taholta. Episteemisellä reitillä totuuteen ei siis mielestäni ole merkitystä ja kaikkein pahinta on se, jos maailmanhahmotus muodostuu ihmisille heidän kokemansa hierarkkisuuden takia. Muistan esimerkiksi sen, kun yksi entinen ystäväni, pikkuporvarillinen ja punavihreä nahjus, tulkitsi minun tarkoittavan ihmisten tappamiseen alkamista, kun käytin joskus termiä radikalisoituminen, jolla tarkoitin kuitenkin yhteiskunnallisen toiminnan vakavaksi tulemista. Voidaan siis mielestäni sanoa, että totuus ja todellisuus on tietyllä tavalla ainakin humaniteetin alueella keksittävä uudestaan. Olisi parasta, jos ihmiset katsoisivat itsellään olevan oikeuden kehittää tarkkoja käsitteitä, joilla haluaa omaa kuvaamisjörjestelmäänsä tuoda esiin. Ja tämä oikeus sisältyy etenkin performatiiviseen rooliin, jonka voidaan katsoa takaavan yksilöille vapauden itsenäiseen todellisuuteen yhteiskunnan sisällä. Tuo vapaus tarkoittaa esimerkiksi ironiaa, satiiria ja itseironiaa. Olen viime aikoina huomannut esimerkiksi Alkossa, että saatan sanoa, jos joku innokas asiakaspalvelija hyökkää kimppuun, että ”Jos minä otan tämän” tai ”ehkä minä otan tämän”, joka tietysti epäkohteliaille maalaisille tarkoittaa sitä, että ehkä en ota tätä ja vaan pröystäilen maksukyvylläni ja palautan vielä juoman hyllyyn. Mielestäni yksittäisen yksilön käsitteelle on annettava suuri painoarvo. Jos ajatellaan kehittyneintä huumoria, niin mielestäni voidaan sanoa, että esimerkiksi brittiläinen 1980-luvulla tehty Blackadder on ironiassaaan ja satiirisuudessaan huippukamaa. Rowan Atkinson, joka näytteli pääosaa, oli myös käsikirjoituksessa mukana, ja yleisesti luullaan, että Atkínsonilla, joka on valmistunut Cambridgen yliopistosta, on 178:n älykkyysosamäärä. Jos ajatellaan ironiaa ja itseironiaa suhteessa todellisuuteen, niin voidaan katsoa, että Blackadder-tyyppinen huumori tuo performatiivisen roolin ihmisten keskuuteen. Mielestäni itseironia on kehittyneen ja vanhan kulttuurin piirre. Olen alkanut pitkästä aikaa ajattelemaan, että ruotsalainen yhteiskunta on monessa asiassa paljon kehittyneempi kuin suomalainen. Hierarkioiden ja vallan symbolien osuus päätöksenteossa ei ole läheskään samalla kehittymättömällä tasolla kuin Suomessa. Esimerkki on siitä, että Ruotsissa teititellään tunnetusti vain kuningasta, minkä lisäksi ruotsalaiset hallitsevat keskustelun taidon, ja sen yhteydessä kuunnellaan kaikkia eikä vain kuviteltujen hierarkioiden huipulla olevia. Ironia suuntautuu etenkin vallan kritisointiin, ja sitä on korostettava etenkin suhteessa olemisen valtaan ja sen käsikassaraan kommentaariaattiin ja sen levittämään merkitysvaltaan ja vaikutteellisuuteen. Eli olemisen valta perustuu siihen, että sitä ei voi millään lailla kritisoida edes koko valtakunnan tasolla. Kommentaariaatti nimenomaisesti kommentoi yksilöitä ja pyrkii laittamaan heidän rekisteriinsä marginaalin, ja lopulta tuota marginaalia hyväksikäyttäen se tekee yksilöistä vaikutteellisia, mikä koko ajan lisää ontokratian merkitysvaltaa, eli se tarkoittaa sodan termein aseiden heittämistä maahan ilman taistelua. Vaikutteellisena ihminen menettää oman ajattelunsa merkityksen tunnun. Vaikutteellisena ihminen omaksuu olemisen vallan eli ontokratian sanelemat arvot vastustamatta, joita totellessaan he tulevat samanlaiseksi kuin kaikki muut tavalliset ihmiset – eli niin kuin Das Man, - kaikki eikä ketään. Mielestäni on huumorin mielessä tärkeää, että ihmiset havainnoivat maailmaa huumorin varjolla. Kehittynein huumori ei ole sarkastista esimerkiksi yksilöä loukkavaa vitsin iskemistä. Kehittynein huumori on havainnoivaa, arjen pienistä asioista nousevaa huumoria. Suomessa katsotaan vieläkin olevan tärkeää sen, että korkeissa asemissa olevien on annettava lausuntoja jonkinlaisista mikrokonflikteista, joiden merkityksen kuka hyvänsä voisi omantuntonsa ja etiikan tajunsa kautta ymmärtää. Suomessa poliitikot kohtelevat äänestäjiään vieläkin aivan kuin pikkulapsia. Poliitikoilla on ”tiimejä” kuin ala-asteen jalkapallopelissä. Lisäksi on naurettavaa, että poliitikot jakavat itseään äänestäneet ja toisia äänestäneet ryhmiin provinsiaalisilla vaalien jälkeisillä lehdissä olevilla ”kiitoksilla”. Mielestäni voidaan sanoa, että tavallisella tallukalla on Suomessa vieläkin kiinteä havainnointikyky, joka kohdistuu etenkin jaettuun henkiseen intimiteettiin. Se on tavallisille ihmisille aivan kuin jonkinlainen aita, jota ei voi ylittää koska siitä seuraa yhteiskunnallista reprimaatiota. Onkin todella niin, että, jos jollakin yksilöllä on taipumusta itsenäiseen ajatteluun, niin silloin tällaisen ihmisen tulisi olla sellainen kuin on, ilman minkäänlaisia pidikkeitä. Jos suurin osa suomalaisista ei ymmärrä ironiaa, ei se tarkoita sitä, ettei sitä voisi Suomessakin käyttää. Reaktiot siihen ovat tavanomaisia, koska jotkut kuvittelevat sen olevan haukkumista tai tarpeetonta ilkeyttä. Kuitenkin ironia ja satiiri ovat maailmankirjallisuuden tasollakin kehittyneintä lajia ja ne kohdistuvat aina asioihin eikä yksilöihin. Ironian käyttö ja sen ymmärtäminen vaatii älykkyyttä ja itse koen perineeni sen aika suoranaisesti äitini isältä ja hänelle se on tullut oman isänsä kautta. Ironisena voidaan pitää tapahtumaa kun ukkini isä kuoli keväällä 1955. Sitä voidaan pitää miehekkäänä lähtönä, sillä kertoman mukaan edellisenä iltana hän oli antanut kellonsa ja vaakunasormuksensa Hilda-mummolle ja mennyt nukkumaan, ja aamuun mennessä hän oli kuollut rauhassa omaan sänkyynsä ja omaan makuukammariinsa. Ironia ja satiiri syntyy monesti ulkopuolisuuden tuntemuksesta, joka voi olla vaikuttunut mahdollisesti toisten ihmisten tyhmyydestä. Siihen liittyy tavallisesti myös jonkinlaiset periaatteet, joiden kautta maailmaa hahmotetaan. Ironia ja satiiri syntyvät monesti vanhemmasta kulttuurista, josta on tullut myöhemmin vähemmistö karkeiden maalaisten keskelle. Mutta se on todettava uudestaan, että ironia ja satiiri kertovat kehittyneemmästä kulttuurista, minkä takia sitä esitetään useim esimerkiksi Svenska Teaternissa, ja minkä takia karkeat ja väärissä asioissa ja arvostamisessa liian suoria olevat ihmiset eivät sitä tapaa ymmärtää. Lähipiirissäni on yksi esimerkki totisesta maalaisuudesta, jota eivät korkeammat kulttuuriset virikkeet ole suuremmin muuttaneet, ja se on isäni äiti. Eli voisi yhteenvetona todeta, että jaettu henkinen intimiteetti ei ole kaikissa tilanteissa sopivaa, koska se tekee ihmiset tietämättömäksi itsestään ja maailmasta. Monesti jonkinlainen ulkopuolisuuden kokemus, ainakin silloin kun siihen liittyy älykkyyttä, on suosiollista eri asioiden havaitsemisessa, sillä se tarjoaa mahdollisuuden luoviin ja innovatiivisiin ratkaisuihin. Ainakin se jättää tavalliset tallukat epätietoisuuden tilaan kihisemään kateudesta ja vihasta.