Poikkeuksellisuuteen opettamisesta

Monessa muussa Euroopan maassa on Suomea nähden enemmän yksityisiä oppilaitoksia. Esimerkiksi Britanniassa pidetään tärkeänä koululaisten yhteydessä termiä exceptional eli poikkeuksellinen. Siellä siis etenkin yksityisissä yritetään jokaista oppilasta löytämään asian jossa hän voi loistaa eli toisin sanoin olla poikkeuksellinen yksilö. Mielestäni Suomen kankeaan opintosuunnitelmaan perustuvat peruskoulu ja lukio eivät koe tällaisia periaatteita tärkeänä, vaan siellä ajatellaan, että kaikille annetaan samanlainen opetus, ja motivointi tietynlaisia asioita kohtaan ei kuulu koululle, vaan niin sanotusti ”herrat hoitaa” - ”ei kuulu meille”. Eli tällainen keskitetty opintosuunnitelma ei ota huomioon minkäänlaisia erilaisia oppijoita olivat he sitten matalemmalla tai korkeammalla suoriutumisen tasolla. Suomen kouluissa suositaankin varmaan keskinkertaisia oppilaita, samalla kun mielestäni sekä alin että ylin taso jätetään huomiotta. Mielestäni tärkeimmät ryhmittymät oppilaiden joukossa, joihin tulisi kiinnittää huomiota ovat etenkin huonoimmin pärjäävät oppijat, joita tulisi kannustaa nousemaan keskitasolle, mutta toisaalta myös alisuoriutujat, joilla on kapasiteettiä hyvin korkealle opinnoissa suoriutumisen tasolle. Mielestäni ainakin lukiot tulisi heti yksityistää, opetussuunnitelma poistaa, ja erikoistaa lukiot tarjoamaan vaihtoehtoisia opintokokonaisuuksia oppilaille, joka voisi lisätä motivaatiota tunnistaa omat lahjansa ja mielen kiinnon kohteensa viimeistään lukiossa. Tällä tavalla oppilaat eivät olisi niin pölmistyneitä siinä vaiheessa, kun he valitsevat sitä, mitä he tekevät lukion tai ammattikoulun jälkeen. Poikkeuksellisuuden tulisi aina olla sen kaltaista lahjakkuutta, jossa oppilas pystyy ottamaan koko kykypotentiaalinsa käyttöön siten, että hän varmasti erottuu myönteisellä tavalla muista. Tässä verrattuna vaikka englantilaisiin kouluihin on se, että siellä opettajat eivät alennu jollekin joidenkin täti Moonikoiden määrittelemälle lapsen tasolle, vaan siellä aikuistuminen opetuksen vakavuuden ja painoarvon takia voidaan aloittaa paljon aikaisemmin. Muistan esimerkiksi vaikka omasta lukiossa olostani sen, että vaikkapa kielten kirjoissa saattoi olla jotenkin tyypillisimmälle nuorisokulttuurin tasolle ominaisia esimerkkejä, kuten vaikkapa viihdetähtiä ja muita teinien suosikkeja. On myös selvää, että koulutuksessa pitäisi päästä eroon ns. nuorisokulttuurista eikä korostaa sitä sen takia, jos joku on katsonut tietyn ikäisten ihmisten viitekehyksen ja vertaisryhmän olevan jotain jonka takia myös nuorisokulttuurista pitämättömät joutuvat siihen mukautuaan, koska Suomen kouluissa katsotaan vain oppilaan ikää ja luokka-astetta eikä esimerkiksi hänen jollakin tavalla poikkeuksellista lahjakkuuttaan. Nyt kun ajattelen esimerkiksi omaa alakouluaikaani, niin voin sanoa, koska keskiarvoni oli tuolloin yhdeksän ja kymmenen välissä (huonoin arvosana oli käytös), niin olisi mielestäni ollut hyvä, jos olisin saanut ylittää ainakin yhden luokka-asteen, koska muistan miten tyypillistä oli, että olin saanut tehtävät tehtyä tai luettua jonkin kokonaisuuden ennen muita ja sitten jouduin vain odottelemaan hitaampia, ja saattaa olla että noista tilanteista tuli sitten palautetta käytösnumeron muodossa. Poikkeuksellisuutta tulisi siis pitää tärkeänä periaatteena, ja tämän mukaisesti oppilaita tulisi kannustaa ja motivoida sekä kotona että koulussa löytämään omat vahvuutensa ja toimimaan niiden mukaisesti. Monesti on niin, että kyse koulussa menestymättömyydestä liittyy etenkin motivaation ja oikeanlaisen kannustuksen ja seuraamisen puuttumiseen. On tietysti selvää, aivan kuten eräs opettajaystäväni on sanonut, että peritty älykkyys näkyy lapsissa jo ala-asteella, mutta on selvää, että esimerkiksi vanhempien vastuulla on se, että esimerkiksi lasten kotitehtävistä keskustellaan ja annetaan vanhempien toimesta apua, jos lapsi sitä tarvitsee. Tämä pitäisi mielestäni jotenkin tietynlaisten uudenmuotoisten vanhemmuusvapaiden kautta mahdollistaa se, että kaikenlaiset vanhemmat kokisivat oppimisen tärkeäksi, eikä suhtautuisi passiivisesti ja välinpitämättömästi lastensa opetukseen. Voisi mielestäni olla hyväksi, jos jokaisella alakoulun luokka-asteella luokassa olisi vuorotellen ainakin yksi vanhempi, joka pyrkisi oman panoksensa avulla kannustamaan kaikkia oppilaita, ja tämän myötä myös vanhempien kiinnostus ja kompetenssi lapsen koulunkäynnin seuraamisessa voisi kehittyä. Poikkeuksellisuus on siis lapsen tai nuoren tärkeimmän puolen löytämistä. Kyllähän esimerkiksi Platonkin Valtiossaan korosti sitä, että työnjako yhteiskunnassa on tärkeää ja sen takia oppilaita pitäisi koulussa ohjata tunnistamaan se, mistä hän ohjautuu ja millä tavalla hän voi olla antamassa kontribuutiota koko yhteiskunnalle. On siis selvää, ettei kaikkien tarvitse osata samoja asioita kuin toiset, eikä esimerkiksi lasten tai nuorten tule vertailla omia vahvuuksiaan toisiin, koska kaikilta ei vaadita samanlaistan vastuuta kaikissa asioissa. Tällä tavalla saataisiin tuotettua suomalaiseen yhteiskuntaan asiantuntijoita, joilla olisi jo lukion lopussa yhtä paljon tietoa omasta erikoisalastaaan kuin miten on tähän mennessä ollut vasta joskus yliopiston puolessa välissä. Kaikilla on loppujen lopuksi omat hyvyytensä ja niiden löytämisellä, painottamisella ja kehittämisellä, voitaisiin mahdollistaa kaikenlaisille jonkinlainen oma tehtävänsä, ja uskoisin että tällä tavalla lapset ja nuoret voisivat kehittää motivaatiotaan ja saavuttamaan itselleen riittävän itsetunnon tulevia kamppailuita varten. On kuitenkin kirjoitettava siitä hullusta ajatuksesta, jonka pääministerimme on suustaan päästänyt, nimittäin se, että tulevaisuudessa Suomessa tulisi olla viisikymmentä prosenttia akateemisesti koulutettuja. On olemassa sellainen fakta, joka tuotiin esiin Tatu Vanhasen ja Richard Lynnin tutkimuksessa, jossa saatiin selville, että suomalaisen ihmisen keskimääräinen älykkyysosamärää on 96 tai 97. Jos puolet suomalaisista otettaisiin yliopistoon tarkoittaisi se sitä, että keskiälyiset ja vähän sen yli yltävät ihmiset otettaisiin tulevaisuudessa akateemisiin opintoihin. Tämä tarkoittaisi kaikenlaisen epä-älyllisen sonnan tuomista tutkimukseen, opettamiseen ja opinnäytetöihin. Silloin koulussa opetettaisiin sosiaalista vuorovaikutusta, vaikutelmaoppia tai vaikka bodilängvitsiä. Sosiologian ja sosiaalipoliitikan opiskelijoista ei tulisi olemaan pulaa, ja filosofiaankin sisältyvä viisauden rakastaminen saatettaisiin joskus korvata vaikkapa viisaalta näyttämisellä. Tällöin tapahtuisi entistä enenevämmässä mielessä se, että yliopistossakin subjektiivinen ihminen nousisi korkeimmalle sijalle, jossa aiemmin on vallinneet objektiivinen totuus ja asiakeskeisyys. Jos puolet ihmisistä otettaisiin yliopistoon, tarkoittaisi se sitä, että pian yliopistossa keskusteltaisiin meikkaamisesta, kuukautisista ja oikeanlaisista rytkyistä. Tämä johtaisi enenevämmässä määrin myös siihen kehityssuuntaan, joka on nytkin havaittavissa esimerkiksi filosofian opetuksessa, että naisia olisi enemmän ja näin ollen filosofointikin olisi tulevaisuudessa vain naisen ja pillunsa ympärillä tehtävää tulkintaa. Yleensäkin filosofiassa ei tulisi enää mitään uutta. Voi ajatella, mitä se kertoo tästä ajasta, jos on todella niin, että viimeinen länsimaisen filosofian historian ajattelija on Wittgenstein. Jos länsimainen filosofia on tosiaan loppunut, kyllä sillä jotain merkitystä on mihin hyvänsä tieteeseen. Jos Marinin visio menisi todellakin läpi, ei olisi enää totuutta, vaan pikemminkin jonkinlainen suhde totuuteen tai muuhun joltain näyttämiseen.