Humanismin toiveesta

Eikö olisi hienoa, jos ihmiset katsoisivat kaikkea ihmisellistä suvaitsevaisesti ja positiivisten lasien lävitse? Eikö olisi hienoa, että jos yksi sortuis, muut tukena ois? Minusta on tiettyjen kokemusten takia tullut antihumanisti vaikka nuoruudessa olin hyvin ihmiseen suuntautuva ja humanistinen. Voi ajatella mitä kokemukset aiheuttavat ihmisessä – onko ihminen siis John Locken sanoman mukaan vain tyhjä taulu, johon kokemukset lyövät leimansa? Olen alkanut nykyään ajatella entistä enemmän tämän Locken teorian kautta. Ei kukaan, jota hakataan henkisesti ja fyysisesti koko ajan voi enää luottaa ihmiseen ja kuvitella kaikkien pyrkivän etenkin hyvään ja etenkin hyvään toiselle ihmiselle.

Onko ihmisluonnossa siis jotain pysyvää ominaisuuksellisuutta, jonka perusteella voitaisiin väittää ihmisten olevan pysyvästi jonkinlaisia. Ainakin jonkinlainen joukkoindignaatio, joukossa suuttuminen tai närkästyminen, on mielestäni ihmisille tyypillistä – tai vähintäänkin aina kollektiivin kautta asioihin suuntautuvilla ihmisillä. Olen aina omannut yksilöpohjaisen näkemyksen maailmasta ja harvoin vertailen ihmisyksilöitä toisiinsa. Kuitenkin joukolle on ominaista myös vertailu ja paremmalta näyttämisen halu, joka on jonkinlaisen näkyvänä näyteltävän humanismin taustalla aina samanlaisen esiintyvä lähes kaikkien ihmisten joukossa. Eli näkyvästi näytellään niin suurisydämistä ja hyvää mutta toisaalta samalla vertaillaan kaikkien kanssa että saatettaisiin näyttää toisia paremmalta.

Paremmalta näyttämisen halu on siis yksi tyypillinen ihmisen ominaisuus tai taipumus, joka on mielestäni selkeässä ristiriidassa esimerkiksi vaikka Aristoteleen kirjoittaman suurisieluisuuden hyveen kanssa. Suurisieluisuus on mielestäni sitä, että ymmärretään välittömyys ja yksilöiden etäisyys toisistaan, jolloin toisten ihmisten menestystä tai hyvyyttä ei tule ottaa henkilökohtaiseksi asiaksi, johon pitäisi omilla toimilla pyrkiä vaikuttamaan. Nimenomaan jonkin yksilön ottaminen henkilökohtaiseksi asiaksi on tavallisesti syynä siinä minkä takia ihmiset eivät pysty olemaan suurimman osan aikaa humanistisia. Goethen vanhalla iällä toteama lausuma, jonka mukaan hän pystyi ymmärtämään kaiken lukemansa täysin legitiimiksi, on osoitus asenteesta, johon ihmisten tulisi pyrkiä. Jonkun ihmisen minää tai hänen ilmaisemiaan ajatuksia ei tule ottaa henkilökohtaisen paheksunnan alaiseksi, koska loppujen lopulta kaikilla ihmisillä on oikeus valita asioiden ja ajatusten suhteen täysin hyväksyttävästi ja yksin.

On varmaan kliseistä puhua lauseesta ”anna kaikkien kukkien kukkia”, mutta mielestäni tuo asenne on kuitenkin jotain tavoiteltavan arvoista. Jokaiselle tulisi antaa oikeus olla maailmassa ja toistenkin ihmisten keskellä täysin vapaasti. Tyypilliset kapo-ihmiset, pinnallisen ja virheellisesti motivoituneen moraalisen arvon kyttääjät, pyrkivät muovaamaan lähipiiriään ja maailmaansa omien ajatustensa mukaisesti ja siinä on alkuperäinen syy siihen, minkä takia humanismia on joskus vaikea uskoa mahdolliseksi.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija