Kotkat eivät lennä parvessa

Kotkille tiedotettiin kerran heidän yhteisestä tiedonjakotoimistostaan pohjoisessa Suomessa, että jatkossa kaikkien kotkien tulisi alkaa lentää laumassa. Ne ihmettelivät päätöstä aluksi. Suurin osa niistä ei halunnut ottaa tuollaista komentoa vastaan, koska ne kokivat ylpeytensä olevan sen tiellä. Ne eivät osanneet suhtautua komentoon, koska ne katsoivat toisten eläinten pelon ja kunnioituksen vähenevät niitä kohtaan, jos ne alkaisivat seurata tuollaista komentoa. Esimerkiksi hiirten tiedonjakelutoimisto oli jo julkaissut väheksyvän tiedotteen uutisen johdosta. Kuitenkin vähitellen kotkien kollektiivitunto otti suuressa osassa niitä vallan, ja ne alkoivat vähitellen seurata ohjetta. Käytännöllisesti ohje ei ollut niille hyväksi, koska saalistettavaa ravintoa ei lopulta löytynyt kymmenen tai kahdenkymmenen kotkan parvelle, ja lopulta niiden joukossa nopeimmat ja kollektiivia eniten manipuloimaan oppineet kotkat alkoivat saada niiden piirissä saalistusvaltaa. Saalistusvalta – se oli se sana, jota kotkien yhteinen tiedonjakelutoimisto alkoi sanella niiden piiriin. Tiedonjakelutoimisto halusi antaa kotkien ymmärtää, että niiden tulisi alkaa määrätä siitä, kenellä kotkien piirissä oli eniten saalistusvaltaa, eli että toisten kotkien tulisi antaa parhaimpien kotkien jakaa saaliin ja että toisten kotkien tulisi tyytyä niihin rippeisiin, jotka saalistusvaltaisilta kotkilta sattuisivat jäämään. Vähitellen tämä sääntö alkoi tulla valtaan kotkien keskuudessa ja samanaikaisesti sellaisia kotkia, jotka eivät saaneet saalistusvaltaa tiedonjakotoimistolta, alkoi kuolla ja sitä myöten mieliala saalistusvallan säätämistä vastaan alkoi vahvistua ja jotkut kotkista alkoivat kyseenalaistaa oman kollektiivinsa määräykset. Kotkat alkoivat nurista ja sanoa johdon olevan väärässä. Sitten yhtenä lapin kesän pitkänä päivänä yksi kotka, jonka nimi oli Yrjö oli etenkin kyllästynyt saalistusvaltaan, koska se oli joutunut kerran metsästäjän kiikariin ja sen toinen siipi oli lievästi vahingoittunut. Yrjö ei ollut enää saalistusvallan säätämisen ja kotkien parvessa lentämisen määräämisen jälkeen saanut enää paljon syötävää, se oli joutunut tyytymään rippeisiin ja monta sen sukulaisista oli kuollut heikkouteen ja nälkään. Yrjö lehahti kerran kuusen oksalle, kun muu parvi jatkoi lentämistä kairaa pitkin. Muut kotkat huomasivat tämän ja yrittivät saada sen takaisin joukkoonsa paheksuvasti kirkumalla: mukaan! mukaan! Yrjö ei kuitenkaan välittänyt enää tästä, koska se oli tullut järkiinsä oman nälän tunteensa kautta. Se alkoi huutaa parvelle: erotkaa! erotkaa! Pian kotkat alkoivat kaarrella suuremmalla alalla ja ne alkoivat saada takaisin otteen synnynnäisistä ominaisuuksistaan, ne eivät lopulta enää muistaneet kollektiivin käskyä, koska nälkä oli alkanut virtaamaan niiden suonissa ja järki oli lopulta palanneet niiden päihin. Ne päättivät pitää keskinäisen kokouksen ja laskeutuivat alas maahan. Johtajakotka oli nimeltään Reino ja se yritti saada otteen kotkien keskinäisestä mielialasta. Voiko Yrjö olla oikeassa, Reino kysyi. Onko meidän yksilöllinen tahtomme suurempi kuin mitä tiedonjakelutoimisto väittää? Pitäisikö meidän jatkossa lentää vain yksinämme? Yksi kotka jonka nimi oli Riitaoja sanoi paheksuvasti, kyllä meidän tulee noudattaa johdon käskyä, miksi muuten se olisi meille annettu? Toinen kotka jonka nimi oli Lehto, sanoi: mielestäni päätös oli jo alun alkaen väärä, emme me kuulu kollektiiviin tai laumaan. Kotkat äänestivät asiasta ja päättivät tiukan mielipiteen vaihdon jälkeen jatkaa yksinään yksilöinä lentämistä. Suurin osa oli samaa mieltä asiasta kuin Yrjö. Lopulta kotkat päättivät juhlia äänestyksen tulosta, ja ne alkoivat kerätä joukolla jyrsijöitä maasta asianmukaisen palkitsemisen hyväksi. Kotkia kaarteli hyvän hiiriapajan päällä mustana kuin korsteeni.  Kairan laidalla oli pieni mökki, jonne lapsenlapsi oli tullut vierailulle ukkinsa luokse: sitten poika kysyi: Ovatko nuo kotkia, vaari? Eivät ne voi olla, kotkat eivät lennä parvessa, vaari sanoi.

Humanismin toiveesta

Eikö olisi hienoa, jos ihmiset katsoisivat kaikkea ihmisellistä suvaitsevaisesti ja positiivisten lasien lävitse? Eikö olisi hienoa, että jos yksi sortuis, muut tukena ois? Minusta on tiettyjen kokemusten takia tullut antihumanisti vaikka nuoruudessa olin hyvin ihmiseen suuntautuva ja humanistinen. Voi ajatella mitä kokemukset aiheuttavat ihmisessä – onko ihminen siis John Locken sanoman mukaan vain tyhjä taulu, johon kokemukset lyövät leimansa? Olen alkanut nykyään ajatella entistä enemmän tämän Locken teorian kautta. Ei kukaan, jota hakataan henkisesti ja fyysisesti koko ajan voi enää luottaa ihmiseen ja kuvitella kaikkien pyrkivän etenkin hyvään ja etenkin hyvään toiselle ihmiselle.

Onko ihmisluonnossa siis jotain pysyvää ominaisuuksellisuutta, jonka perusteella voitaisiin väittää ihmisten olevan pysyvästi jonkinlaisia. Ainakin jonkinlainen joukkoindignaatio, joukossa suuttuminen tai närkästyminen, on mielestäni ihmisille tyypillistä – tai vähintäänkin aina kollektiivin kautta asioihin suuntautuvilla ihmisillä. Olen aina omannut yksilöpohjaisen näkemyksen maailmasta ja harvoin vertailen ihmisyksilöitä toisiinsa. Kuitenkin joukolle on ominaista myös vertailu ja paremmalta näyttämisen halu, joka on jonkinlaisen näkyvänä näyteltävän humanismin taustalla aina samanlaisen esiintyvä lähes kaikkien ihmisten joukossa. Eli näkyvästi näytellään niin suurisydämistä ja hyvää mutta toisaalta samalla vertaillaan kaikkien kanssa että saatettaisiin näyttää toisia paremmalta.

Paremmalta näyttämisen halu on siis yksi tyypillinen ihmisen ominaisuus tai taipumus, joka on mielestäni selkeässä ristiriidassa esimerkiksi vaikka Aristoteleen kirjoittaman suurisieluisuuden hyveen kanssa. Suurisieluisuus on mielestäni sitä, että ymmärretään välittömyys ja yksilöiden etäisyys toisistaan, jolloin toisten ihmisten menestystä tai hyvyyttä ei tule ottaa henkilökohtaiseksi asiaksi, johon pitäisi omilla toimilla pyrkiä vaikuttamaan. Nimenomaan jonkin yksilön ottaminen henkilökohtaiseksi asiaksi on tavallisesti syynä siinä minkä takia ihmiset eivät pysty olemaan suurimman osan aikaa humanistisia. Goethen vanhalla iällä toteama lausuma, jonka mukaan hän pystyi ymmärtämään kaiken lukemansa täysin legitiimiksi, on osoitus asenteesta, johon ihmisten tulisi pyrkiä. Jonkun ihmisen minää tai hänen ilmaisemiaan ajatuksia ei tule ottaa henkilökohtaisen paheksunnan alaiseksi, koska loppujen lopulta kaikilla ihmisillä on oikeus valita asioiden ja ajatusten suhteen täysin hyväksyttävästi ja yksin.

On varmaan kliseistä puhua lauseesta ”anna kaikkien kukkien kukkia”, mutta mielestäni tuo asenne on kuitenkin jotain tavoiteltavan arvoista. Jokaiselle tulisi antaa oikeus olla maailmassa ja toistenkin ihmisten keskellä täysin vapaasti. Tyypilliset kapo-ihmiset, pinnallisen ja virheellisesti motivoituneen moraalisen arvon kyttääjät, pyrkivät muovaamaan lähipiiriään ja maailmaansa omien ajatustensa mukaisesti ja siinä on alkuperäinen syy siihen, minkä takia humanismia on joskus vaikea uskoa mahdolliseksi.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Käännös John Miltonin runosta "Rome"

Rooma

Kaupunki jollaista ette näe vertaa

Kuin Rooma, maan kuningatar

niin kaikille kuulu ja onnella vahvistettu

Kansakunnista; siellä Capitolin voi nähdä

Kaikkien muiden ylle nostaen arvokkaan päänsä

Tarpeian kiveä, hänen linnoituksensa

Rikkoutumaton ja siellä Palatinoksen kukkula

Keisarillinen palatsi, reunoiltaan valtava ja korkea

Rakenne, kuuluisimpien arkkitehtien luoma

Laajat vallihaudat, rikkoamattomat kauas

Tornit ja terassit, ja loisteliaat kattohuoneistot

Monen hienon piirteen lailla, enemmänkin

Jumalten asunnot (niin hyvin kuin olen

luopunut ilmaisista mikroskoopeista) siihen voit uskoa

Ulkona ja sisällä molemmat, pilarit ja katot

Veistetty työ, tunnettujen taiteilijoiden tekemä

Setrissä, marmorissa, norsunluussa tai kullassa

sieltä portteihin suuntaat katseesi, ja näet

Mistä yhtymäkohdasta eteenpäin, tai houkutelluksi sisään

Preetorit, prokonsulit provinsseihinsa

Kiire tai takaisintulolla, valtiollisessa kostyymissa

Liktorit ja sauvat, valtasi merkit

Legioonat ja kohortit, hevosten ja siipien valu

Tai Suurlähetystöt kaukaisista maista

Monia tapoja Appian teillä

Tai Aemiliaaneilla, kaukaisimmasta etelästä

Syeni, ja missä varjo laskeutuu molemmilta puolilta

Meroe, Nilotian saaret ja enemmän länttä päin

Bocchuksen valtakunta mustien maurien merelle

Aasian kuninkaista ja Parthanialaisia niiden joukossa

Intiasta ja kultaisesta Chersonessista

Ja eniten Intian saarelta Taprobaneesta

Punahtuneita kasvoja valkoisiin silkkisiin turbaaneihin verhottuja

Galliasta, Gadeksesta ja Britannian lännestä

Saksalaiset ja Skyytit ja Sarmatialaisten pohjoinen

Tonavan takana Tauriin altaalle asti

Kaikki valtiot nyt Roomalle kuuliaisuutta vannovat

Rooman suurelle keisarille, jonka suuri valta

Valtavassa maamäärässään, valta ja voima

Tapojen sivistys, sodassa ja taiteissa

Ja suurta kunniaa josta jokainen pitää

Partihialaisten edessä, nämä kaksi valtaistuinta

Loput ovat barbaareja ja juuri ja juuri taistelun arvoisia

Jaettuna pikku kuninkaille jotka ovat liian kaukana

Olen näyttänyt nämä sinulle, olen näyttänyt teille kaiken

Maailman valtakunnat, ja kaikki niiden loisto

Tällä kuninkaalla ei ole poikaa ja on jo vanha

Vanha ja vaikutusvaltainen ja Roomasta eläköitynyt

Caprille, saarelle joka on pieni mutta voimakas

Campagnan rannikolla, tarkoitteella siellä

Hänen kauheiden nautintojensa vapaudessa nauttimiseen

Sitoutumalla ilkikuriseen suosikkiin

Koko yleinen kansa välittää ja on kuitenkin hänestä epäluuloista

Kaikkien vihattuna ja vihaaminen, millä helppoudella

Kuninkaallisten hyveiden innostamana omana tapanasi

Ilmentyen ja alkaen jaloista töistä

Jos haluat lyödä tämän hirviön valtaistuimeltaan

Nyt silmässä näärännäppy ja paikassaan nousevana

Voitto vapauttaa kansan palvelevan ikeen alta

Ja minun avullani haluatte antaa minulle vallan

On annettu, ja sillä oikeudella annan sen teille

Tähtää ei yhtään vähempään kuin kokonaiseen maailmaan.

Tähtää korkeimpaan, ilman korkeinta saavutettua

Ei tule olemaan teille istuvana, tai kauan aikaa

Davidin valtaistuimella, olkoon profetoitu mitä tahansa.

Sartren näytelmän (Huis clos) ensimmäinen kohtaus suomennettuna

Suljettu yhteisö – Jean-Paul Sartre

Henkilöt

Inés

Estelle

Garcin

Kylmäkkö

 

Ensimmäinen kohtaus

Garcin, Kylmäkkö

Salonki toisen tasavallan tyyliin. Pronssinen figuuri Kamiinan päällä

Garcin tulee sisään ja katsoo ympärilleen. Siellä ovat myös muut

Kylmäkkö: Täällä me olemme

Garcin: Niin se on.

Kylmäkkö: Niin se on

Garcin: Minun mielestäni ihmiset voivat olla hyvin mööpeleiden keskellä.

Kylmäkkö: Sen kaikki ihmiset saavat kokea.

Garcin: Ovatko kaikki huoneet siinä kunnossa?

Kylmäkkö: Missä asiat näyttävät siltä? Kiinalaiset ja intialaiset tulevat tänne. Missä silloin aiot tasavaltaista tuolia tarvita?

Garcin: Ja minä, mitä minä siitä saisin. Tiedättekö kuka minä olin. Niinpä, mitä hyötyä siitä olisi. Lopuksi olen aina elänyt huonekalujaen kanssa, joita en olisi tarvinnut ja hämärissä tilanteissa; se huvittaa minua kyllä. Tapahtuma Louis-Philippen aikaisessa ruokasalissa, hauskaa, eikö?

Kylmäkkö: Sinä tulet näkemään: Toisen valtakunnan salonki ei ole sitä huonompi.

Garcin: Mitä? Hauskaa. Hauskaa, hauskaa, hauskaa. Hän katsoo ympärilleen. Sitä paitsi, en ole sitä odottanut… Tiedätte varmasti mitä ihmiset siellä alhaalla kertovat?

Kylmäkkö: Minkälaisista asioista?

Garcin: Epävarmoilla, kaukaa haetuilla partakarvoilla: siitä kaikesta.

Kylmäkkö: Uskotteko jotenkin tähän puppuun? Ihmisistä, jotka eivät ole koskaan asettaneet jalkojaan tänne. Lopultakin, kun olette sieltä tänne tulleet.

Garcin: Todellakin

Molemmat nauravat

Garcin: Yhtäkkiä lujaksi tullen: Missä ovat paalut?

Kylmäkkö: Mitä?

Garcin: Paalut. ritilät, nahkasuppilot?

Kylmäkkö: Sinä vitsailet nyt varmasti?

Garcin: Katsoo häntä kohden: Niin? Aha, ei, en vitsaile. Tauko. Hän liikkuu edestakaisin. Ei peiliä, ei ikkunaa, luonnollisesti. Ei mitään särkyvää. Yllättävällä nytkähtyväisyydellä. Ja kuka on ottanut minun hammastahnani?

Kylmäkkö: Se on meillä. Ihmisarvo on jälleen tärkeänä. Fantastista.

Garcin: lyö vihaisesti käsinojaa: Ei nyt mitään uskomattomuuksia. Tiedän tilanteeni läpi tämän. Mutta en vaadi, että te…

Kylmäkkö: Siinä hyvä! Vaivata teitä. Mutta asia on yksinkertaisesti niin, kaikki vieraat kysyvät samanlaisia kysymyksiä. He tulevat umpihuppelissa: Missä on paalu. Silmänräpäyksessä sen lupaan teille: teidän ei tule ajatella vain toilettien kuntoa. JA sitten kun olette rauhoittuneet, saatte hammastahnan. Mutta Jumalan tähden, ettekö voi vielä ajatella kertaalleen? Ja sitten, minkä takia haluatte vain hampaittenne kuntoa ajatella.

Garcin: rauhoittuneena: Kyllä, oikein, minkä takia? Hän katsoo ympärilleen. Ja kenet minä näen nyt peilissäni. Mutta pronssifiguuri se on luonnollisesti mitä kaikki muukin. Voin nähdä sen edessäni että voin yhdessä silmänråpäyksessä ritiläisten silmien edessä olla. Revittyjen silmien kanssa, vai mitä? Ei juokseteta itseämme, ei ole mitään toivottavaa: sanon teille että tunnen tilani täysin hyvin. Pitääkö minun kertoa teille miltä se vaikuttaa? Mies tukehtuu, mies kaatuu, mies juopuu, vain silmät jäävät pinnan yläpuolelle. Ja mitä te näette? Barbedienne figuurin. Mitä vuoristolaisunesta! Niin kyllä, se on varmasti häneltä kielletty, minulle sanoakseni: minä en sinua halua vaivata. Mutta pankaa merkille, että ihmiset eivät voi minua yllättää, päättäkää itse miten, jos minua haluatte shokeerata; minä katson tilannetta suoraan silmiin. Hän kävelee jälleen ympäriinsä. Ei hammastahnaa, eikä myöskään sänkyä. Silloin ei tarvitse luonnollisesti nukkua.

Kylmäkkö: Loogista!

Garcin: Minun täytyy panostaa tähän. Missä päin pitäisi siis nukkua? Uni pakkautuu korvien taakse. Voi huomata että yksi silmä lurpsahtaa kiinni. mutta missä nukkua. Kun asettuu hetkeksi sohvalle ja ssst pian on kiukkuisuus poissa. Täytyy vain hangata silmiä, nousta uudelleen ja pian kaikki alkaa taas.

Kylmäkkö: Mikä kukkainen fantasia sinulla onkaan!

Garcin: Teillä on toki suu. Minä en tule huutamaan, en tule vaikertamaan, mutta katson tilaisuutta suoraan silmiin. EN halua hänen takiaan romahtaa ilman sitä että tunnistan tilanteen. Kukkainen fantasia? Ihmisellä ei ole vain kerran halua nukkumiseen. Myös silloin täytyy nukkua, vaikka ei ole tyytymätön. Suurisieluista. Hetkessä kerran. Hetkessä kerran: Miksi se on niin vaikeaa. Miksi se on niin väistämättömän vaikeaa. Minulla on: elämä ilman särkymistä.

Kylmäkkö: Mitä särkymisestä?

Garcin: tekee hänen kauttaan. Mitä särkymisestä? Vaikeauskoisesti: Katsokaa minua nyt. Olin varma asiasta! Se selvittää paksun, ulkopuolella olevan ja tunkeilevan katseenne. Todellakin, olette halvaantunut.

Kylmäkkö: Mistä käsin puhutte sitten?

Garcin: Silmäluomistanne. Teemme vain nimellisesti silmäluomillanne. Silmäniskuksi sitä kutsutaan. Pieni musta katse. Esirippu alas, esirippu ylös. Se oli särkyminen. Silmät ilmeilevät kovasti, maailma katoaa. Ette voi nähdä itseänne. miten nautinnollista se oli. Neljä tuhatta taukoa tunnissa. Neljä tuhatta pientä virtaa. Ja kun minä sanon neljä tuhatta. Ja mitä sitten? Tulen myös ilman silmäluomia elämään. Älkää siis katsoko minua niin tuomitsevasti! Ilman silmäluomia, ilman unta, se on kuitenkin samantekevää. EN tule enää osaamaan unen saamista. Mutta miten minä voin silloin enää jaksaa? Yrittäkää kerran se käsittää, vahvoittakaa itsenne: Minä olen vastarinnan henki, ymmärtäkää se, ja minä … minä provosoin mielelläni Vaikka en voikaan provosoida ilman taukoa. Tuolla ulkona on yö. Minä nukun. Minulla on raskas uni. Korvaukseksi minua hemmotellaan yksinkertaisilla unilla. Pelto, vaikka ei kuitenkaan, unelmoin, että menin sitä pitkin. Onko tosiaan päivä.

Kylmäkkö: Näette kuitenkin että lamppu on päällä.

Garcin: Tietysti. Se on teidän päivänne. Ja ulkona?

Kylmäkkö Hämillään: Ulkona?

Garcin: Ulkona! Näiden seinien takana.

Kylmäkkö: Siellä on sali.

Garcin: Ja salin ulkopuolella?

Kylmäkkö: Siellä on muita huoneita ja muita saleja ja rappukäytävä.

Garcin: Ja sitten?

Kylmäkkö: Se on kaikki mitä on.

Garcia: Sinulla on varmasti myös vapaita päiviä. Minne menet silloin?

Kylmäkkö: Setäni luokse. Kylmäkaappi on kolmannessa kerroksessa.

Garcin: Sitä olin ajatellutkin. Missä on laskuri?

Kylmäkkö: Sellaista ei ole.

Garcin: Ihmiset eivät voi myöskään sulkea valoja?

Kylmäkkö: Johto voi katkaista sähkön. Mutta en muista että sellaista olisi koskaan tapahtunut tässä kerroksessa. Sähkö kulkee kuitenkin ympärillämme.

Garcin: Suloista. Ihmisten täytyy elää myös avoimin silmin.

Kylmäkkö ironisesti: Elää…

Garcin: Älkää kuitenkaan ratsastako tänne jonkin yksittäisen sanan kanssa. Avoimin silmin. Aina tulee valoisampi päivä silmissäni olemaan. Ja päässäni. Tauko. Ja kun minä heitän pronssifiguurin päin sähkövaloa. Menettekö silloin ulos?

Kylmäkkö: Se on liian vaikeaa.

Garcin: Ottaa pronssifiguurin ja yrittää nostaa sen ylös. Olette oikeassa. Se on liian vaikeaa.

Kylmäkkö: Ja kun ette enää minua tarvitse, jätän teidät yksin.

Garcin: nykii itseään. Te menette? Näkemiin sitten. Kylmäkkö menee kohti ovea. . Odottakaa! Kylmäkkö kääntyy. Onko tuo kellon ääni? Kylmäkkö nyökkää. Voinko soittaa kelloa teille, kun haluan ja teidän tulisi silloin tulla?

Kylmäkkö: Periaatteessa kyllä. Mutta teillä on riivinrautanne. Joku jumittuu aina mekanismeihin.

Garcin: menee kellon luokse ja painaa nappia. se soi. Menkää!

Kylmäkkö: Hämmästyneenä. Minä menen. lopulta kello soi. Mutta älkää vielä riemuitko liian varhain. se ei kauaa kestä. Olen kuitenkin palveluksessanne.

Garcin. hankaa partaansa ja kutsuu häntä uudestaan: Minä…

Kylmäkkö: Niin?

Garcin: EI mitään. Hän menee kamiinan luo ja ottaa paperiveitsen. Mikä tämä sitten on?

Kylmäkkö: Näette sen kyllä, paperiveitsi.

Garcin: Onko täällä myös kirjoja?

Kylmäkkö: Ei..

Garcin: Minkä takia tämä sitten on täällä? Kylmäkkö kohauttaa olkapäitään. Hyvä. Menkää jo.

Kylmäkkö poistuu.

 

 

Helppousindeksi ja kriteerit

Helppousindeksi tarkoittaa työn määrän ja laadun määrittämää arvollista määrettä siitä, kuinka paljon yhteiskunnassa tehdään työtä niin yksilöllisellä ja yhteisöllisellä tasolla. Helppousindeksiin liittyy myös käsite helppousarvo, joka taas kertoo siitä, millainen työ on muodoltaan ja yksilölle asettamalta vaivaavuusarvoltaan. Helppousindeksiä siis määrittää helppousarvo lisättynä työn arvoon ja laatuun. Helppousarvoa voidaan esimerkiksi määrittää sen mukaan, kuinka ihmisiä määritellään yhteiskunnassa vapaisiin, riippumattomiin, epävapaisiin ja manipuloiviin ihmisiin. Helppousarvo on suurin sellaisessa ammatissa, jonka tekijä manipuloi toisia ihmisiä ontokraattisesti olemisen vapauden tavoittamista varten. Eli ne, jotka pyrkivät yhteiskunnassa olemisen valtaan toisten ihmisten manipuloinnilla tekevät työtä, joka on kaikkien helpointa, eli tällaisen työn helppousarvo on silloin korkein ja tällainen työ ei siis pysy yllä siinä, kun yhteisöllistä helppousindeksiä verrataan tällaisen ihmisen työnteon arvoon. Voidaan siis sanoa, että esimerkiksi luottamusmiehet ja muut sellaiset ihmiset, jotka vaikuttavat toisten ihmisten työnteon määrään ja arvoon, ovat myös sellaisia ihmisiä, joiden tekemän työn helppousarvo on korkeaa ja näin ollen tällainen työ myös vähentää yhteisöllistä helppousindeksiä ja sen arvoa, jolloin sellaisten ihmisten, jotka ovat vapaita ja riippumattomia, on pyrittävä omalla työllään kaventamaan tuota helppousindeksin laskemista sellaiselle tasolle, jossa yhteiskunnassa olevan työn määrä ja näin ollen uusi työ ja sen mahdollistaminen kaventuisi. On selvää, että uusi työ ja uudenlaiset työtehtävät vaativat vapautta ja näin ollen sellaisten ihmisten kovempaa työpanosta, jotka voivat toimia vapaasti ja riippumattomasti, ja näin ollen esimerkiksi he pystyvät säätelemään esimerkiksi uusien yritysten perustamista, samalla kun manipuloivien ihmisten joukko pyrkii tekemään epävapaista ihmisistä laiskoja sosialisteja, jotka eivät ota huomioon helppousindeksin merkitystä työnteon laadun ja määrän asettamisessa. On varmasti niin, että esimerkiksi opiskelijoille tulisi antaa yhteiskunnassa sellaisia työtehtäviä, joiden helppousarvo ei ole liian matala, koska joka tapauksessa heidän työtään on valvottava heidän kokemattomuutensa takia. Mutta kuitenkin tietynlaisen valvonnan jälkeen riittävän kyvykkäälle työntekijälle on annettava matalamman helppousarvon mukaista työtä, ja tässä mielessä pitäisi yksilöiden helppousindeksiä tarkastelemalla määrittää sitä, millaista helppousarvoa tällaisten ihmisten työ on aikaisemmin vaatinut ja millainen helppousarvo voisi sopia tällaisille ihmisille. On selvää, että esimerkiksi tietynlaiset suojatyöpaikat, kuten vaikka kehitysvammaisilla, määrittyvät korkean helppousarvon kautta, jolloin niiden tuottama yhteisöllinen helppousindeksi ei voi nousta kovin korkealle tasolle ja he eivät tavallisesti pysty tasoittamaan helppousindeksiä toisten työpaikkojen tuottamasta hyödystä ja haitasta. Kuitenkin olisi näiden käsitteiden kautta muistettava, että vapaille ja riippumattomille ihmisille tulisi antaa kunniaa siitä, että he pystyvät suoristamaan yhteisöllistä helppousindeksiä suuremman helppousarvon mukaisten työtehtävien aiheuttaman haitan osalla. 

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija 

Banaali paha ja etiikalla tarkastaminen

Banaali paha tarkoittaa tavanomaista tai arkipäiväistä pahaa. Tällainen paha tapahtuu huomaamatta ja se monesti liittyy erilaisiin käytänteisiin, jotka saavat alkunsa huomaamattomuudesta ja välinpitämättömyydestä. Banaali paha ei huomioi tavallisesti yksilöitä, koska sen paha tapahtuu usein silloin kun yksilöitä ja erilaisia herkkyyksiä ei huomioida toisten ihmisten kanssa tekemisissä ollessa. Yksilöt eroavat toisistaan, ja sen takia yksilön käsitettä tulisi käsitellä ja huomioida erilaisten eettisten teorioiden yhteydessä. Etiikan tulisi alkaa yksilöstä, koska monesti jos yksilö samaistetaan kulttuurin tai yhteisön kautta jonkinlaiseen annettuun viitekehykseen, on se monesti omiaan aiheuttamaan pahaa joillekin sellaisille yhdenmukaistamisen kohteille, jotka poikkeavat jollain tavalla ihmisten enemmistöstä. Monesti herkimmät ihmiset ovat uhreja siinä, kun tavanomaista tai banaalia pahaa aiheutetaan joillekin ihmisille. Suuri osa ihmisistä on laskettavissa niin sanotun erityisherkkien ihmisten kategorian sisälle, ja tämä aiheuttaa sen, että osa ihmisistä kokee arkensa asiat eri tavalla kuin suuri osa ihmisistä. Tällaisilla ihmisillä pieni kosketus voi tuntua kuin nyrkinisku ja kevyt huudahdus voi tuntua kuin helvetin tulet leimuaisivat tällaisen ihmisen korvakäytävissä. Banaali paha voi monesti aiheutua myös esimerkiksi vähemmistön edustajalle, jonka poikkeavuutta ei oteta huomioon siinä. kun tehdään jonkinlaisia ratkaisuja joidenkin ihmisten paikasta tai tehtävistä maailmassa. Tämän takia esimerkiksi työhön hakeutumisessa yksilöllisiä arvoja ja piirteitä tulisi kuunnella enemmän kuin esimerkiksi vaikka sitä, millaiselta ihmisen työhistoria aikaisemmalta ajalta näyttää. Yksilöä ja hänelle aiheutuvaa banaalia pahaa ei välttämättä edes koskaan huomata, koska monessa tapauksessa tällaiset yksilöt pakotetaan olemaan hiljaa ja mukautumaan siihen oikeudenmukaisuuden muotoon, joka sattuu vain olemaan tällaisessa paikassa toteutettavissa. Banaalin pahan yhteydessä on huomioitava oikeudenmukaisuus ja ne tekijät, jotka määrittävät oikeudenmukaisuuden muotoa. Korkein oikeudenmukaisuus huolehtii yksilöstä ja hänen valinnoistaan ja profiilistaan toisten ihmisten keskuudessa eikä se jätä yksilöä ja hänen ominaisuuksiaan yksin. Kollektiiviset ratkaisut ja liian kapea kollektiivinen rajoittaminen on monesti syynä banaalin pahan syntyyn, ja tämän takia yhteiskunnan sisällä tulisi tutkia ja pohtia sitä, miten oikeudenmukaisuus voisi toteutua kun on pakko tehdä jonkinlaisia kollektiivisia ratkaisuja ja päätöksiä. Yksilön on oltava yhteiskunnan perustavin yksikkö kaikenlaisten yhteisöllisten ja kollektiivisten ratkaisujen pohjalla, ja yksilöä ei myöskään voida koskaan samaistaa kollektiiviseen yksikköön. Jokaista ihmistä tulisi kuulla silloin, kun he kokevat, ettei heidän näkökulmaansa ole kuultu. Etiikan on alettava yksilöstä, ja tämän takia yksilön käsitettä tulisi yhteiskunnassa enemmän määrittää ja purkaa osiin.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Mitä vähemmän poliitikkoja sitä parempi

Jossakin naistenlehdessä Sannakaisa Heikkinen kertoo, että aikoo jättää politiikan. En ole kyseistä lehteä lukenut, mutta isoäitini kertoi tämän äskeisessä puhelinkeskustelussamme. Minulle tuli vain mieleen, että miten loistava ajatus! Olisi kansakunnan tilan ja yhteisten asioidemme kannalta erittäin hyvä, jos poliitikot jättäisivät politiikan ja vetäytyisivät Sannakaisan tavalla luomaan paskaa omiin navettoihinsa. Koska politiikka rappeuttaa ihmisten kyvyn ajatella itsenäisesti ja selkeästi, niin olisi paljon parempaa, jos nykyaikainen parlamentaarinen demokratiamme olisi erimuotoinen kuin mitä se on tällä hetkellä. Olen miettinyt, että nykypäivänä riittävän sivistynyt ihminen, joka kuitenkin omaisi sen verran itsenäistä ajattelukykyä, että hän puhuisi asioista oikealla ja selkeällä tavalla, tulisi lopulta todella suosituksi politiikassa. Poliitikon, ainakin silloin, jos älyä ei häneltä löydy tarpeeksi paljon, on Suomenkin järjestelmässä tultava kapulakieltä pyöritteleväksi byrokraatiksi, joka ei itsekään tiedä sitä, kenen asioita ja minkä takia hän todellisuudessa ajaa ja minkä vuoksi hän on politiikassa. Esimerkkinä tästä vaikkapa Jussi Halla-ahon jättämä puheenjohtajuus Perussuomalaisissa. On selvää, ettei äskettäin ketään suuren puolueen johtajaa ole palvottu samalla tavalla profeettana kuin Halla-ahoa. Se, että hän on päättänyt jättää asemansa ja vielä pelkurina jättää perustelut asemasta luopumiselle kymmenen vuoden päästä julkistettavaksi kertoo vain siitä, että hänessä ei ole munaa olla pääministerinä tuollaisen valokehän patsastamana. Onhan selvää, että Suomessa vastuun kantajiksi pääsee tavallisesti vain vallanhimoisimmat pyrkyrit ja aggressiivisimmat riidanhaastajat. Esimerkkinä tästä vaikka Jan Vapaavuoren jättäminen puheenjohtajuuden ulkopuolelle varsinaisen ”poliittisen” pellen, Alexander Stubbin hyväksi. Mielestäni totuuden puhuminen on paikallaan politiikan keskiössä, ja sen takia on parempi, jos poliitikko on lähempänä kansaa kuin toisia poliitikkoja ja heidän kabinettejaan. Kuitenkin on selvää, että tämänkaltainen itsekseen pärjääminen vaatii myös henkistä kanttia ja älykkyyttä, minkä takia esimerkiksi vaikka Teuvo Hakkarainen ei käy eksemplaariksi tämänkaltaisesta poliitikosta. Mielestäni sivistykseen kuuluu se, että silloin ei tule loukanneeksi toisia ihmisiä, mutta toisaalta herkkänahkainenkaan ei saa olla. Arvot on tunnistettava itsenäisesti ja muotoiltava itselleen omanlaisensa henkinen maailmankatsomuksen horisontti. Poliitikko ei voi olla riippuvainen toisista poliitikoista tai omasta tai toisten puolueista. Eli reaktiivinen ja relatiivinen politiikan tekeminen ei voi koskaan olla itseislähtöistä, vaan se asettaa aina jonkin toisen tahon oman valtansa vastustettavaksi, josta hyvänä esimerkkinä Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä, joiden hoitamiseen valtiolta menisi paljon rahaa, elleivät he saisi avohoitoa omalta puolueeltaan.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Relatiivinen ja itseisarvoinen arvojen käsittäminen

Monesti ihmiset teeskentelevät halutessaan jotain myönteistä etua itselleen. Esimerkiksi entinen kaverini poimi heti, kun mainitsin, että hänen kannattaisi keskittyä Paulo Coelhon kirjojen sijaan Leibnizin ja Spinozan lukemiseen, jonkin omasta mielestään jommalta kummalta näistä peräisin olevan sitaatin, joka yllättävää kyllä sopi juuri hänen oman mielentilansa ilmaisemiseen. Kirjallisuutta ja filosofiaa tulisi arvostaa sen itseisarvon kautta, eikä etenkin hakea joidenkin kirjoittajien teksteistä vaan sellaisia kohtia, jotka soveltuvat esimerkiksi oman mielentilan ilmaisuun. Eli jotkut egotistiset ihmiset hakevat kaikkialta omia ajatuksiaan tukevia arvoja, mielipiteitä ja ajatuksia. Egotistiset ajattelijat ovat etenkin välinearvoa korostavia, ja kaikki suuret ajattelijat ovat heille kiinnostavia vain silloin, jos niissä on itselle sopivaa välinearvoa. Arvojen käsittämistä voidaan samaten pohtia sekä relatiivisuuden eli suhteellisen välinearvon kautta kuten myös itseisarvon eli uniikkisuuden ja pyyteettömyyden kautta. Arvo on siis arvostamisen kohde, joka monesti ilmaisee sen, mihin arvostaminen suuntautuu. Relatiivinen arvojen käsittäminen tarkoittaa sellaista järjestelmää, jossa yksikään arvo ei ole arvokas itsessään, vaan aina siinä suhteessa missä se tulee esimerkiksi arvostamisen kohteeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että tällainen arvottaminen on myös reaktiivista, koska tällä tavalla arvot valitaan sen mukaan, miten tilanne mitäkin vaatii. Eli suhteellinen ja reaktiivinen arvottaminen on sidosteista etenkin tilanteen lakeihin ja sääntöihin. Eli suhteellisessa arvottamisessa olosuhteet ovat aina arvokkaampia kuin esimerkiksi arvot itsessään eli toisin sanoen esimerkiksi sellainen todellisuus, joka ilmaisee henkistä ja inhimillistä korkeutta. Relatiivisessa arvojen määrittämisessä siis kaikki mahdollinen voidaan alentaa ja tavanmukaistaa sen perusteella, miten tilanne vaatii arvojen sopeuttamista. Itseisarvoisten arvojen oikeutusta ei voida kyseenalaistaa, koska niissä ilmenee kaikki se, mitä korkeimman tasoiset ihmiset ovat aina maailman historian aikana arvostaneet. Relatiivisessa järjestelmässä kaikki muiden tavallisten ihmisten tason ylittävä ajattelu ja inhimillinen korkeus voidaan alentaa sen takia, jos sillä ei ole sopivaa tilanneyhteyttä tai jos ei näytä käytännöllisten syyperiaatteiden kautta voivan olla hyödyksi jonkin matala-arvoisen tavoitteen osalla. Relatiivinen ja reaktiivinen arvottaja siis etsii ympäristöstä pelkästään apua omien tavoitteidensa toteuttamiselle, samalla kun kaiken ajattelun on voitava ylittää tahdon mukainen asioiden tavoittelu. Ajattelijan kuuluu tunnistaa ensimmäisenä oma itseisarvoinen ajatus- ja arvojärjestyksensä ja jätettävä pintapuolinen materiaalisten välttämättömyyksien mukainen tavoittelu omaan arvoonsa. Tämän takia on sanottava, että henkisesti vaativissa ammateissa työskentelevien tulisi saada perusteellisempi turvattu tausta korkean ajattelun jatkuvuuden mahdollistamiseksi. Arvoja tulee siis voida arvostaa omien alueidensa kautta eikä häikäilemätöntä arvojen vaihtelua tilanteen mukaan tulisi yhteiskunnassa hyväksyä, eikä etenkään sen takia, koska jotkut itsekkäät ihmiset voivat käyttää pyyteettömästi ajatteluunsa suuntautuneiden korkeiden ajattelijoiden töitä omien materiaalisten tavoitteidensa edistämiseksi. Kaikille arvoille on yhteiskunnassa oma paikkansa ja niillä on myös oikeus ilmetä yhteiskunnassa ja yksilöiden tasolla. Arvojen on saatava oma institutionaalinen tilansa, jossa ne voivat ilmetä myös samanaikaisesti. Onhan selvää, että joidenkin yksilöiden arvot, joiden perusteella he työskentelevät voivat keskittyä esimerkiksi materiaalisen hyvinvoinnin edistämiseen kuten ne voivat keskittyä myös henkisen kulttuurin alalle kuten esimerkiksi musiikkiin tai taiteeseen. Kaikenlaisille arvostamisille on annettava oikeus ilmetä, vaikka voidaan kuitenkin sanoa, että pyyteettömyyden varmistamiseksi instituutiot tulee järjestää tunnustushierarkiaan sen perusteella kuinka pyyteettömiä, henkisesti korkeita ja vapaita ne ovat. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vain korkeimmat instituutiotasot voisivat nauttia vapaudesta, vaan se tarkoittaa sitä, että samanlaisen vapauden alla eri asiat reagoivat eri tavalla. Kuitenkin vapaa markkinatalous tuo kuitenkin mahdollisuuden laajentaa vapautta myös esimerkiksi ruoan ja päivittäistarvikkeiden osalla.