Instituutiot tarkoittavat sellaisia ihmisten välisiä yhteenliittymiä, mitkä mahdollistavat ihmisten välisen yhteistoiminnan eli kollektiivisen toiminnan. Instituutiot toimivat tavallisesti yhdessä ja instituution sisällä sovittujen toimintamallien ja sääntöjen osoittamalla tavalla. Instituutiot myös suojelevat ja tuovat esiin historiaa ja perinteitä, jotka muodostavat instituutioiden keskeisen ytimen. Kuitenkin instituutioita on voitava arvioida myös yleisellä tasolla, jolla instituutiot ovat yhteiskunnallisen ja yhteisöllisen toiminnan pohjana. Tämä instituutioiden kollektiivinen taso on nimeltään tunnustushierarkia, joka tarkoittaa arvotunteista tulevien arvojen tunnustamisesta seuraavaa instituutioiden järjestelmää siinä muodossa, miten arvot muodostuvat järjestykseen niiden arvokkuuden kautta. Instituutiot ja niiden piirissä toimivat ihmiset siis korostavat tiettyjä arvoja ja niiden tiettyä osaa, jonka myötä instituutioiden parissa toimivat ihmiset ovat tiettyjen erityisten arvojen korostajia. On kuitenkin selvää, että arvot ovat kokonaisuus, eivätkä ihmiset voi toimia vain tiettyjen arvojen kautta unohtamalla silloin muut arvot. Kuitenkin ihmisten paikka instituutioissa määrittyy heidän luonteidensa perusteella, jossa esimerkiksi tietyt vakavat ja ajattomat luonteet kuuluvat etenkin tunnustushierarkian ylimmillä tasoilla olevien uskonnon, metafysiikan, korkeakulttuurin ja tieteenfilosofian piiriin. Toisaalta hyvin nopeaoppiset ja luonteeltaan vikkelät ihmiset kuuluvat ehdottomasti kaupankäyntiin ja tiettyjen ihmiselämässä tarvittujen materiaalisten edellykkeiden tuottamiseen ja välittämiseen, kuten vähittäiskauppaan. Ihmisten luonteet ja niiden korostuvat piirteet siis määrittävät sitä, millä tasolla ja minkälaisen instituution keskellä ihmiset ovat tarkoitettu yhteiskunnassa toimimaan. Eli loppujen lopuksi tunnustushierarkia ei pakota ihmisiä tunnustamaan arvoja samassa järjestyksessä kuin ne hierarkiassa näkyvät, vaan heillä on oikeus korostaa sitä instituutiotasoa, joka sopii heidän omaan arvojen tunnistamisen tapaansa ja preferenssiautonomian muotoon. Kaikilla ihmisillä on osansa kaikkiin instituutioihin, mutta heidän työn muodossa esiin tuleva keskeisin toimintansa ei keskity samoihin asioihin kuten työn jakautuminen yhteiskunnassa esittää. Paras mahdollisin tunnustushierarkia on sellainen, jossa arvojen mukainen järjestys mahdollistaa sen, että instituutiotasot voivat lähentyä toisiaan omassa kokonaisvaltaisessa arvossaan. Tällöin instituutiot ovat siinä muodossa että esimerkiksi yhteiskunnan tasoinen vallankäyttö ja asioihin osallistuminen voi tapahtua kokonaisvaltaisesti eikä instituutioiden olennaista erityismuotoa tarvitse koko ajan huomioida instituutioiden ohjaamisessa. Tässä tapauksessa esimerkiksi uskonnon tason on lähestyttävä jonkinlaista kansalaisuskontoa, ja toisaalta esimerkiksi tavallisimmissa materiaalisen olemassaolon turvaamiseen pyrkivissä toimissa ja ylläpitämisissä on lähestyttävä vapaata markkinataloutta, jossa alimmat instituutiotasot eivät enää ole niin pyyteellisiä kuin miten ne olisivat esimerkiksi sosialistisessa yhtenäiskulttuurissa. Esimerkiksi matalimpien instituutiotasojen materiaalista olemassaoloa tukevien asenteiden ja menetelmien voidaan katsoa muuttuvan globalisaation myötä kun markkinoille tulee esimerkiksi erilaisia elintarvikkeita tai kun esimerkiksi ulkomailta tulevat aatteet järjestävät uudelleen sitä, millä tavalla ihmiset elävät arkeaan matalimmalla materiaalisella tasolla. Paras yhteiskunta siis muodostuisi siitä, kun sen tunnustushierarkian kaikki instituutiotasot olisivat mahdollisimman pyyteettömiä eli ne antaisivat ihmisille oikeuden valita mahdollisimman monien erilaisten olemassaoloon liittyvien asioiden kautta. Instituutioiden pyyteettömyyttä ja pyyteellisyyttä voidaan arvioida esimerkiksi ironian ja satiirin kautta, joka alkaa tavallisimmin instituutioiden sisältä, kun instituution piirissä toimivat ihmiset katselevat omaa performatiivista rooliaan, jonka tarkoitus on mahdollistaa heille oman näkökulman huomioimisen siinä kun he toimivat jonkin instituution keskellä. Performatiivinen rooli on siis tärkeä omatunto siinä, kun tunnustushierarkian instituutioita arvioidaan, koska tunnustushierarkian on loppujen lopuksi perustuttava aina yksilöiden näkökulmaan, koska tunnustushierarkian instituutioiden muoto perustuu aina siihen kun yksilöt hakevat yksilöllisten periaatteiden kautta omille arvoilleen paikkaa yhteiskunnassa. Eli voidaan sanoa, että egoismin ja altruismin on lähestyttävä yhteiskunnassa toisiaan, vaikka onkin varmasti niin, että egoistiset ihmiset, jotka pyrkivät omaan hyötyyn ovat hyödyllisimmillään siinä, kun he tuovat markkinoille uusia tuotteita ja harrastavat liiketoimintaa, joka mahdollistaa valinnan mahdollisuuden myös esimerkiksi päivittäistuotteiden kuten ruokatarvikkeiden piirissä. Altruistiset ihmiset taas soveltuvat hyvin sellaisiin toimintoihin, jotka perustuvat jatkuvuudelle kuten kirkon piiriin tai esimerkiksi terveydenhuoltoon. Kuitenkin suurinta lahjakkuutta vaativat toimet kuten korkeakulttuuri, metafysiikka ja tiede sekä tieteen filosofia on tavallisesti järkevintä jättää sellaisille yhteiskunnan jäsenille, joilla on eniten aivopotentiaalia. Yhteiskunta on siis yhteenkokoava kattokäsite, samalla kun yhteiskunnan on perustuttava ainakin toistaiseksi tunnustushierarkiaan. Voidaan kylläkin ajatella sitä, että sen myötä, kun tunnustushierarkian instituutiotasot tulevat entistä pyyteettömimmiksi, voidaan silloin kyseenalaistaa se, tulisiko instituutioiden järjestyä hierarkiaan minkäänlaisen sisäisen arvojärjestyksen kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti