Runo

Kyynelvirrat kirjoittavat 

ja kirjoittavat

tarinoista melankolisesta mielestä '

ja miehestä

joka nukkuu kun

pitäisi olla hereillä

joka on hereillä

kun pitäisi nukkua

kolmio farkkujesi alla

houkuttaa minua

mutta mikä ja mitä muu

sinussa kiinnostaa

postia tulee kolmelta

niissä kerrotaan aina vain hyvää

odotan kuitenkin viestiäsi yöllä

jolloin eläimet elävät.

Runo

 Mikä on kansan laita

vallan korkean aita

mitä meille kerrotaan ja miksi

mikä aiheutuu muille siksi

voisiko valtaa yhtään vähentää

päättäjiä kansaan lähentää

olisiko joku silloin väärässä

voisiko poliitikkoja vähentää määrässä

voisimmeko me tehdä sen itse

ettei kukaan silloin siitä itke

poliitikot armaat vähentämättömät

ne meille kaiken antavat

toisiimme meidän lähentämättömät

ne vastuun suuren kantavat

tulisiko meidän jättää heidät

antaa kaikelle uuden alun

siinä kun kaiken entisen peität

ja kasvaa annat oman halun

 

 

Vapauden ja vastuun lisääntyminen ja helppousindeksi

Preferenssiautonomia on yksilön tasolla määriteltävä keino, jossa mitataan vapauden ja vastuun jakautumista yksilössä. Helppousindeksi on laskutapa, jolla vapautta ja vastuuta mitataan etenkin yhteiskunnan mutta myös yhteiskunnan tasolla. Helppousarvo taas tarkoittaa työhön kuuluvaa piirrettä, joka määrittää sitä, kuinka suuresti työn merkitys vaikuttaa helppousindeksin mittaamiseen. Yhteiskunnassa on siis ylläpidettävä erilaisten helppousarvojen mukaista työtä, jossa kaikkien tekemä työ ei ole eikä tule ilmi samanlaisessa helppousarvossa. Näin ollen kaikki yhteiskunnan jäseninä toimivat yksilöt eivät samalla tavalla vaikuta helppousindeksiin ja sen saamaan määritelmään yhteiskunnassa harrastettavasta työstä. Helppousarvo määrittyy etenkin siitä, kuinka paljon vastuuta toisten tekemästä työstä yksilön omassa työssä on. Helppousarvo myös määrittää sitä, kuinka paljon hyötyä ja palkkioita yhteiskunnan jäsen voi työstään saada. Eli helppousindeksi huomioi aina sen, millainen työn laatu on. Kuitenkin on selvää, ettei työn vähän vaativuudesta voida kuitenkaan suoranaisesti hyötyä yhteiskunnassa, ja eri tavalla määritellyn helppousarvon sisällä tehdystä työstä on saatava suurempi myönteinen tulos ja seuraus kuin sellaisessa työssä josta on helpompaa suoriutua ja joka ei kanna mukanaan samanlaista vastuuta. Kuten olen jo aiemmin ilmaissut ei voida sanoa, että vapaus heikentäisi helppousindeksiä sinänsä aivan kuin ei voida sanoa, että vastuun ottaminen aina tukisi helppousindeksiä. Sen takia yhteiskunnassa tehtävää työtä ei voida määritellä suoranaisesti kaikkien kohdalla samanlaisten preferenssiautonomisten vastuun ja vapauden käsitteiden kautta. Joskus voi olla hyväksi, jos esimerkiksi hyvin matalan helppousarvon mukaisessa työssä työskentelevät ihmiset saavat enemmän vapautta kuin sellaisessa työssä, jossa helppousarvo on hyvin korkeassa pisteessä. Helppousindeksin on aina pyrittävä olemaan samassa tasapainopisteessä, ja yhteiskunnassa tehtävän työn on aina pyrittävä myötäilemään sellaista preferenssiautonomista pistettä, joka on lähellä työn tasapainopistettä. Vastuun ottamiseen liittyy aina tietynlainen pyyteettömyys, joka tarkoittaa myös valinnan alaisuutta. Eli toisin sanoen yhteiskunnassa on määriteltävä se, että korkeimmilla tunnustushierarkian instituutiotasoilla tehdään myös eniten sellaista työtä, joka vaatii vastuuta ja joka on siten eniten korkeinta helppousarvoa ilmaiseva. Eli silloin, jos ammatin valinnassa on käytetty paljon vapautta ja vapaata valintaa, on silloin myös työssä oltava korkeampi helppousarvo kuin enemmän pakon kautta otetuissa ammateissa ja niissä on voitava kantaa enemmän vastuusta suuremmasta työpanoksesta. Kuitenkin kuten jo aiemmin ilmaisin, myös vapauden ja vastuun käsitteitä on voitava tulkita sisällöllisesti, sillä ammateissa vapaus ja vastuu, vaikka ne ilmenevät kaikessa, on vapaan valinnan kautta otetuissa urissa enemmän pyyteettömyyttä siinä mielessä, että ne vaativat korkeampaa vastuuta ja työpanoksesta huolehtimista. Kuitenkin myös esimerkiksi vaikkapa päivittäistavaroiden kaupassa on myös johtotasolla paljon vastuuta, mutta se ei määrity samanlaisten periaatteiden kautta, kuin sellaisissa ammateissa, jotka vaativat yksilöllistä pyyteettömyyttä ja vastuun ottamista. Eli eri tunnustushierarkian tasoilla vapaus ja vastuu määrittyvät jokseenkin eri tavalla ilmenevien periaatteiden kautta. Helppousarvo voidaan myös jakaa sisäisesti eri osiin, jossa se voi tarkoittaa yksilön ja yhteiskunnan tasolla eri asioita. Esimerkiksi sellainen ammatti, joka on valittu pyyteettömyyden olosuhteiden eli vapaan valinnan alaisena, vaatii tavallisesti korkeata helppousarvoa etenkin yksilön tasolla, samalla kun yhteiskunnallinen helppousarvo on monesti korkea jo silloinkin, jos ammatissa vaaditaan paljon omien tavoitteiden etsimistä esimerkiksi pääoman lisäämisen mielessä. Eli on sanottava, että vaikka tunnustushierarkiassa voidaan antaa sisäinen arvo esimerkiksi korkeakulttuurin ja taiteiden asteelle, on kuitenkin myös matalammissa materiaalisen olemisen ylläpitämiseen liittyvissä tasoissa voitava kantaa vastuuta siitä, etteivät pyyteellisemmät tasot kehity muuhun suuntaan kuin vain pyyteellisyyden tason laskemiseen ja tunnustushierarkian instituutiotasojen arvolliseen yhdentämiseen. Helppousindeksissä on siis tunnustushierarkian tasojen yhteydessä erilaisia muotoja, jotka määrittävät sitä. Jokin ammatti voi olla yksilöllisesti todella vaativaa, joka kuitenkin ei kohteessaan liity suurempaan yhteiskunnalliseen vastuuseen ja samalla aikaa on sellaisia ammatteja, jotka eivät ole yksilöllisesti vaativia, mutta jotka kuitenkin sisältävät paljon yhteiskunnalliseen vastuuseen liittyviä piirteitä. Helppousindeksi ei siis suoranaisesti vaan preferenssiautonomian tavalla vain mittaa suoranaista ja jakamatonta vapautta ja vastuuta.

Instituutiot, tunnustushierarkia ja yhteiskunta

Instituutiot tarkoittavat sellaisia ihmisten välisiä yhteenliittymiä, mitkä mahdollistavat ihmisten välisen yhteistoiminnan eli kollektiivisen toiminnan. Instituutiot toimivat tavallisesti yhdessä ja instituution sisällä sovittujen toimintamallien ja sääntöjen osoittamalla tavalla. Instituutiot myös suojelevat ja tuovat esiin historiaa ja perinteitä, jotka muodostavat instituutioiden keskeisen ytimen. Kuitenkin instituutioita on voitava arvioida myös yleisellä tasolla, jolla instituutiot ovat yhteiskunnallisen ja yhteisöllisen toiminnan pohjana. Tämä instituutioiden kollektiivinen taso on nimeltään tunnustushierarkia, joka tarkoittaa arvotunteista tulevien arvojen tunnustamisesta seuraavaa instituutioiden järjestelmää siinä muodossa, miten arvot muodostuvat järjestykseen niiden arvokkuuden kautta. Instituutiot ja niiden piirissä toimivat ihmiset siis korostavat tiettyjä arvoja ja niiden tiettyä osaa, jonka myötä instituutioiden parissa toimivat ihmiset ovat tiettyjen erityisten arvojen korostajia. On kuitenkin selvää, että arvot ovat kokonaisuus, eivätkä ihmiset voi toimia vain tiettyjen arvojen kautta unohtamalla silloin muut arvot. Kuitenkin ihmisten paikka instituutioissa määrittyy heidän luonteidensa perusteella, jossa esimerkiksi tietyt vakavat ja ajattomat luonteet kuuluvat etenkin tunnustushierarkian ylimmillä tasoilla olevien uskonnon, metafysiikan, korkeakulttuurin ja tieteenfilosofian piiriin. Toisaalta hyvin nopeaoppiset ja luonteeltaan vikkelät ihmiset kuuluvat ehdottomasti kaupankäyntiin ja tiettyjen ihmiselämässä tarvittujen materiaalisten edellykkeiden tuottamiseen ja välittämiseen, kuten vähittäiskauppaan. Ihmisten luonteet ja niiden korostuvat piirteet siis määrittävät sitä, millä tasolla ja minkälaisen instituution keskellä ihmiset ovat tarkoitettu yhteiskunnassa toimimaan. Eli loppujen lopuksi tunnustushierarkia ei pakota ihmisiä tunnustamaan arvoja samassa järjestyksessä kuin ne hierarkiassa näkyvät, vaan heillä on oikeus korostaa sitä instituutiotasoa, joka sopii heidän omaan arvojen tunnistamisen tapaansa ja preferenssiautonomian muotoon. Kaikilla ihmisillä on osansa kaikkiin instituutioihin, mutta heidän työn muodossa esiin tuleva keskeisin toimintansa ei keskity samoihin asioihin kuten työn jakautuminen yhteiskunnassa esittää. Paras mahdollisin tunnustushierarkia on sellainen, jossa arvojen mukainen järjestys mahdollistaa sen, että instituutiotasot voivat lähentyä toisiaan omassa kokonaisvaltaisessa arvossaan. Tällöin instituutiot ovat siinä muodossa että esimerkiksi yhteiskunnan tasoinen vallankäyttö ja asioihin osallistuminen voi tapahtua kokonaisvaltaisesti eikä instituutioiden olennaista erityismuotoa tarvitse koko ajan huomioida instituutioiden ohjaamisessa. Tässä tapauksessa esimerkiksi uskonnon tason on lähestyttävä jonkinlaista kansalaisuskontoa, ja toisaalta esimerkiksi tavallisimmissa materiaalisen olemassaolon turvaamiseen pyrkivissä toimissa ja ylläpitämisissä on lähestyttävä vapaata markkinataloutta, jossa alimmat instituutiotasot eivät enää ole niin pyyteellisiä kuin miten ne olisivat esimerkiksi sosialistisessa yhtenäiskulttuurissa. Esimerkiksi matalimpien instituutiotasojen materiaalista olemassaoloa tukevien asenteiden ja menetelmien voidaan katsoa muuttuvan globalisaation myötä kun markkinoille tulee esimerkiksi erilaisia elintarvikkeita tai kun esimerkiksi ulkomailta tulevat aatteet järjestävät uudelleen sitä, millä tavalla ihmiset elävät arkeaan matalimmalla materiaalisella tasolla. Paras yhteiskunta siis muodostuisi siitä, kun sen tunnustushierarkian kaikki instituutiotasot olisivat mahdollisimman pyyteettömiä eli ne antaisivat ihmisille oikeuden valita mahdollisimman monien erilaisten olemassaoloon liittyvien asioiden kautta. Instituutioiden pyyteettömyyttä ja pyyteellisyyttä voidaan arvioida esimerkiksi ironian ja satiirin kautta, joka alkaa tavallisimmin instituutioiden sisältä, kun instituution piirissä toimivat ihmiset katselevat omaa performatiivista rooliaan, jonka tarkoitus on mahdollistaa heille oman näkökulman huomioimisen siinä kun he toimivat jonkin instituution keskellä. Performatiivinen rooli on siis tärkeä omatunto siinä, kun tunnustushierarkian instituutioita arvioidaan, koska tunnustushierarkian on loppujen lopuksi perustuttava aina yksilöiden näkökulmaan, koska tunnustushierarkian instituutioiden muoto perustuu aina siihen kun yksilöt hakevat yksilöllisten periaatteiden kautta omille arvoilleen paikkaa yhteiskunnassa. Eli voidaan sanoa, että egoismin ja altruismin on lähestyttävä yhteiskunnassa toisiaan, vaikka onkin varmasti niin, että egoistiset ihmiset, jotka pyrkivät omaan hyötyyn ovat hyödyllisimmillään siinä, kun he tuovat markkinoille uusia tuotteita ja harrastavat liiketoimintaa, joka mahdollistaa valinnan mahdollisuuden myös esimerkiksi päivittäistuotteiden kuten ruokatarvikkeiden piirissä. Altruistiset ihmiset taas soveltuvat hyvin sellaisiin toimintoihin, jotka perustuvat jatkuvuudelle kuten kirkon piiriin tai esimerkiksi terveydenhuoltoon. Kuitenkin suurinta lahjakkuutta vaativat toimet kuten korkeakulttuuri, metafysiikka ja tiede sekä tieteen filosofia on tavallisesti järkevintä jättää sellaisille yhteiskunnan jäsenille, joilla on eniten aivopotentiaalia. Yhteiskunta on siis yhteenkokoava kattokäsite, samalla kun yhteiskunnan on perustuttava ainakin toistaiseksi tunnustushierarkiaan. Voidaan kylläkin ajatella sitä, että sen myötä, kun tunnustushierarkian instituutiotasot tulevat entistä pyyteettömimmiksi, voidaan silloin kyseenalaistaa se, tulisiko instituutioiden järjestyä hierarkiaan minkäänlaisen sisäisen arvojärjestyksen kautta.

Muistiinpanoja ja lainauksia artikkelista Anna Kuutsa: ”Konstitpa on vaimollakin.” Dialogikerronta yhteiskunnallisen teeman esiintuojana Maria Jotunin novellissa ”Kansantapa”

Kaunokirjallisuudessa esitetty puhe on perinteisesti mielletty muodoksi, jonka avulla fiktiivisen maailman tapahtumat ja hahmot välittyvät lukijalle objektiivisesti ja suoraan.

Vuoropuhelukerrontaan on esimerkiksi liitetty kyky näyttää tarinamaailmassa käytyjä keskusteluja (vrt. Thomas 2012 15-16) tai lihallistaa henkilöhahmoja yksilöidyn kielenkäytön esittämisen kautta (vrt. Nykänen ja Koivisto 2013 9). Samalla päällisin puolin välitön kerrontamuoto on kytkeytynyt yhteen realistisuuden määritelmän kanssa (Thomas 2012 15-18)

Kenties tästä johtuen dialogimuoto ja puheen esitys ovat saaneet osakseen maineen ideologisena tai emansipoivana kerronnan keinona. Teksti antaa äänen alistetuille ihmisryhmille ja päästää heidät näin kertomaan kokemastaan lukijalle ilman kertojan holhoavaa otetta.

(mm. Vapaavuori 1989, Hakola 1993, Rojola 1999a, 1999b) lisäksi viimeisimpänä Riikka Rossi (2011, 2013) ja Lea Rojola (2006a, 2006b) ovat artikkeleissaan käsitelleet Jotunin tuotantoa sen tyylillisten piirteiden, naiskuvauksen sekä lukijan ja tekstin välisen dialogisuuden kautta.

Tässä artikkelissa nostan esiin Jotunin dialogikerronnan keinoja yhteiskunnallisten kysymysten ja menneisyyden kuvauksena käyttäen esimerkinomaisena kohdetekstinä kokoelmassa ”Kun on tunteet” ilmestynyttä novellia ”Kansantapa”. ”Kotikehvellys” Naisten puheessa kansantavaksi, naisten ikiaikaiseksi keinoksi selvitä miesten määrittelemässä maailmassa.

Kuten lukuisissa Jotunin teksteissä, myös Kansantavassa on teemana naisten keinottelu ja toimiminen patriarkaalisessa yhteiskunnassa (ks. Rojola 2006a 282, 291. 2006b). Nostan esiin novellissa esitettyjä naishahmojen kommunikaation tapoja. ”vaimon konsteja”. Välittää tekstin yhteiskunnallista teemaa.

Lisäksi otan kantaa varsinkin varhaisessa feministisessä narratologiassa esillä olleeseen tulkintaan puheen esityksestä ”äänen antavana” muotona. Myös suorien puhelainojen dialogikerrontaa on mahdollista lukea yhteiskunnallisen tematiikan ilmentäjänä tekstin hienovireiset kerronnalliset rakennelmat huomioiden.

Jälkiklassisen, kognitiivisen, ja feministisen narratologian teorioita keskittyen vuoropuhelukerronnan asetelmien vaihdosten merkitykseen novellin teeman välittymisessä.  Monipuolinen teoriatausta sekä rajattu kerronnallinen ilmiö. Uusia näkökulmia dialogin ja puheen esitysten kerronnallisten keinojen tulkintaan.

Dialogimuotoa joka 1) eri keinoin esittää tarinamaailman vuorovaikutustilannetta 2) toimii hahmojen mielten välillä tematisoituna esityksenä. 3) välittää kollektiivista ääntä ja on nähtävissä kertojan muotoilemana kerronnan keinona.

Novellissa esiintyvät dialogikerronnan muodot välittävät yksilöllisyyden sijaan paikoitellen laajempia kulttuurisia odotuksia sekä tekstin yhteiskunnallista tematiikkaa.

Bronwen Thomas painottaa dialogia kerrontamuotona, jonka tulkinnassa on huomioitava kertomuksen vuorovaikutustilanne kokonaisuudessaan – huomionarvoista ovat puhe-esitysten lisäksi esimerkiksi eleet ja sosiaalinen tilanne erilaisina dynamiikkoineen.

Myös dialogi voi toimia osana hahmojen sisäisten maailmojen välittymistä (Thomas 2012 4, 48) Kuten mielen teorian kirjallisuudentutkimuksen piiriin tuoneen Alan Palmer (2004) ja Liza Zunshine (2006) myös Thomas (2012, 48) mieltää hahmojen sisäisten maailmojen olevan jossain määrin konstruoitavissa tekstissä kielennettyjen käytöksen, puheen ilmausten sekä tajunnanesitysten kokonaisuuksista. Thomasin mallissa dialogia tulkitaan kognitiivisen lähtökohdan mukaisesti todellisen maailman käytösmalleista käsin. Näin ollen myös puhe-esitysten tulkinnassa korostuu varsinkin Palmerin (2004, 57, 107) painottama mielen moninaisuus. Ihmismielen sisältöä ei nähdäkään pelkkänä sanallistettuna ajatteluna sillä tunteet tai ei-tiedostetut mielen tilat voivat esiintyä myös ei-verbaalisessa muodossa.

Emännän mainitaan ilostuvan kun tämä näkee Kaisan saapuvan tupaan, emäntä kyselee Kaisan tulemisesta kehruuksistaan vilkaisten ja Kaisa katsoo huokaisten penkin päässä veistelevään isäntään. Koska Kansatavan kerronta ei suoraan kontekstoi tapahtumia tiettyyn aikaan, paikkaan tai tilanteeseen, lukijan on pääteltävä tarinamaailman lainalaisuuksia puhtaasti vuoropuhelun esityksen pohjalta.

Lea Rojola (2006a 284, 292) on käsitellyt Kansantavan alun epäsuoraa katseilla tapahtuvaa viestintää naisten taktiikkana ja naisyhteisön toimintana. Naishahmojen välinen tuttuus ja yhteisöllisyys jota Rojola (2006b 497) on tulkinnut Jotunin Rakkautta-novellin dialogiesityksessä.

Palmerin (2011, 211-213) mukaan tajunnan liikkeet ilmenevät myös kehon rajojen ulkopuolella ja suuntautuvat näin ollen myös muille kuin yksilölle itselleen: koska mieli on sosiaalinen se voi erilaisten ryhmien sisällä laajentua toisinaan jopa kollektiiviseksi ajatteluksi tai jaetuksi mieleksi. Kollektiivisen ajattelun käsite.

Toisaalta taas Palmerin mallia kritisoineen Daniel Hutton mukaan kaunokirjallisten mielten tulkinta perustuu käytökseen ja sosiaaliseen kontekstiin mentalistisen tajuntojen lukemisen sijaan. Yhtä lailla myös Thomas on nostanut arvailun ja spekulaation osuutta vuorovaikutuksen esityksissä  sekä korostanut mahdollisuutta kommunikaatiotilanteen jäsenten erilaisiin käsityksiin omista rooleistaan kollektiivisessa ajattelussa.

Kansantavassa naisten mieltenvälinen yhteistyö ei suinkaan toimi erehdyksittä vaan emäntä joutuu esimerkiksi vilkaisemaan kärsimättömään Kaisaan merkitsevästi tämän noustessa penkistä liian aikaisesti.

Palmerin tietoisuuden lukemista korostavan ja Hutton kulttuurisen tiedon merkitystä korostavan lähtökohdan välillä. Sen sijaan hahmojen välillä tapahtuvaa mielten tulkintaa voi arvioida sen kuvaaman vuorovaikutustilanteen kautta. Näkökulma on verrattavissa sekä Thomasin sosiaalista kontekstia painottavaan dialogiteoriaan että Matti Hyvärisen huomioon mielten saavutettavuudesta kommunikaatiotilanteen jäsenten suhteen kuvauksessa. Tajuntoja ei tulisi määritellä joko saavutettavina tai saavuttamattomina vaan tekstin sisällä vaihtelevana luettavuuden asteikkona. hahmon heijastumat omista toiveistaan ja oletuksistaan mieltenluvun kohdetta tai sosiaalista tilannetta kohtaan (Hyvärinen)

Kansantavan naisista varsinkin Lois-Kaisan voi ttulkita toivovan tiivistä ja saumatonta mentaalista ymmärrystä itsensä ja emännän välille.

Dialogin analysointi kognitiivisen narratologian avulla nostaa esille vuoropuhelun esitysten kiinnittymisen osaksi fiktiivisen maailman vuorovaikutustilannetta. Thomas huomauttaa kuinka esimerkiksi runsaasti mielten arvailua vaativat vuorovaikutustilanteet saattavat kuvata fiktiivistä maailmaa jossa vapaa ilmaisu ja ulkoisen mielen eli esimerkiksi eleillä viestimisen välittyminen on hankalaa tai esteellistä. Yhtä lailla vuorovaikutuksen esitystä voivat kuvat menneisyyteen sijoittuvia tarinamaailmoja.

Thomas liittää näkökulmaansa David Hermanin luoman käsitteen kaunokirjallisen kerronnan metakommunikatiivisiesta funktiosta.

Kansantavan alun vuoropuhelussa kertojan raportoimat tahattomat silmäykset välittävät lukijalle tietoa tarinamaailman tilanteesta, jossa julkilausuttujen puheiden näytösmäinen rooli vuorovaikutustilanteen kokonaisuudessa korostuu.

Myös Rojola on huomauttanut Jotunin naishahmojen pyrkimyksistä vaikuttaa elämäänsä arkisen vastasrinnan keinojen kautta. Kansantavassa julkisen ja avoimen puheen ollessa mahdotonta hahmot pyrkivät edistämään yhteistä agendaansa salakaupasta heille mahdollisten ei-verbaalisten kommunikaatiokeinojen avulla.

Hahmojen mielenliikkeiden esitykset vuorottelevat. Kognitiivisessa suubtauksessa fiktiivisiä tajunnanesityksiä puretaan yleensä ensimmäisenä auki Alan Palmerin esittelemän puhekategoriamallin avulla. Malli käsittää hahmon mielen esityksen niin sanottuna sisäisenä puheena jolloin kerronnassa sanallistetaan hahmon mielensisäisyys usein kertojan ja hahmon muotoilujen moniäänisenä esityksenä. Toisaalta tajunnankuvauksia ei tarvitse lukea moniäänisyyden vaan kertojan jäljittelytaitojen kautta. retorista narratologiaa edustavan Richard Walshin kertovan äänen synteettisyyttä korostavassa teoriassa kerronta pikemminkin imitoi hahmon sisäistä puhetta ja esimerkiksi vapaassa epäsuorassa esityksessä kuvaus on muokattujen aika  ja persoonamuotojen tähden lähempänä kertovan tahon kuvausta hahmon subjektiivisesta mielestä.

ks. lainaus sivu 26

Toisteiset esitykset palautuvat kertojan muotoilemiksi ajatuskaariksi joissa hahmon persoonallisen kielenkäytön ja subjektiivisen kokemuksen taso vaihtelee asteittain. Hahmon mielen kuvaus aaltoilee siis jatkuvasti ettäännytetyn ja hahmon subjektiivisuutta korostavan esityksen välillä. Tematisoituna esityksenä.

Fiktiivisten mielten välistä dialogisuutta.

Naiset siis ikää kuin seurailevat toistensa sisäisiä tajuntoja

Kansantavan naisten tajuntojen dialogisuus korostaa naisten välistä yhteyttä (vrt. Rojola) mutta samalla se liittyy myös kysymykseen mielen sosiaalisuudesta. Palmer näkee mielen toimivan sosiaalisesti sen välittyessä ulospäin nähtävissä olevina, tietoisina tai tiedostamattomina eleinä, on Jens Brockmeier (2011) puolestaan huomauttanut myös verbalisoidun tajunnan esityksen olevan sosiaalista ja toisille suunnattua: mielen kerronnallistaminen on jo itsessään sosiaalinen teko sillä kieli toimii aina dialogisesti ympäristön kanssa.

Brockmeierin mukaan jokainen tarina, puheen illmaus ja ele kiinnittää mielen ympäröivään yhteisöön. Palmer (2004) taas painottaa hahmojen tajuntojen vuorovaikutusta kuvatun sosiaalisen tilanteen kanssa.

Mari Hatavara ja Jarkko Toikkanen. Myös fiktiivisten hahmojen verbalisoidut tajunnat saattavat rakentua kulttuuristen odotuksenmukaisuuksien varaan ja pitää sisällään kulttuurisidonnaisia hokemia. Näin ollen mielen tekstuaalinen esitys ei hahmon kehon rajojen sisälläkään ole yksityistä vaan kiinnittyy sosiaaliseen ympäristöön ja kulttuurisiin ajatusmalleihin (Hatavara ja Toikkanen)

Myös Kansantavassa emännän ja Kaisan tietoisuudet reagoivat voimakkaasti tarinamaailman sosiaaliseen tilanteeseen.

Novellin vuorovaikutusta tulkittaessa ei voi ottaa huomioon pelkästään emännän ja Kaisan keskinäistä sosiaalista yhteisöä vaan katse on myös suunnattava siihen mikä ajaa naiset viestimään piilotetusti ja välttämään julkista sananvaihtoa.

Hatavaran ja Toikkasen mallissa sisäiset mielet muotoutuvat suhteessa sosiaaliseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Kansantavan dialogiset tajunnan esitykset antavat lisäksi olettaa myös mieltenkuvauksen olevan luettavissa osaksi sosiaalisen ja kirjoitusajan yhteiskunnallisen tilanteen välittymistä.

Näin ollen myös tarinamaailmassa vallitseva hiljaisuus on tulkittavissa eleillä käytyyn dialogiin verrannolliseksi menneisyyden kommunikaatiotilanteiden representaatioksi.

Kun naisten heikompaa yhteiskunnallista asemaa kuvataan juuri äänettömien dialogien avulla on koko kerrontarakenne nähtävissä novellin yhteiskunnallista teemaa rakentavana tekijänä.

Metakommunikatiivisuuden käsite. Käsite on näin rinnastettavissa varhaista feminististä narratologiaa edustavan Susan Lanserin ajatukseen kerronnan keinoista erilaisten kommunikaation tapojen esittämiseen: sallittujen äänen käytön tapojen ilmeneminen kerronnan rakenteessa on yksi mahdollinen väylä., jonka kautta Lanserin määrittelemä tekijällinen ääni kontrolloi kerronnan muotoja välittäessään tekstin ideologista merkitystä.

Lanserin feministinen narratologia korostaa myös kirjallisuuden referentiaalisuutta puheaktina (Hatavara)

Kansantavassa kirjoitusajan yhteiskunnan sukupuolten välinen epätasa-arvo välittyy juuri erilaisten hiljaisuudessa tapahtuvien  vuorovaikutuskeinojen kautta.

Näin myös kerronnan rakenne tematisoi tekstin välittämiä merkityksiä.

Kansantavan edustavuus suomalaisen maalaisyhteisön naisten kommunikaation mahdollisuuksista rakentuu negaation avulla,

Tässä tulkinnassa naiset eivät siis puhu pelkästään omasta kokemuksestaan vaan puheesta välittyy myös kulttuuriseen tietoon linkittyviä odotuksia joita Matti Hyvärinen määrittelee skriptin käsitteen avulla. siinä tapahtumat näyttäytyvät rutiininomaisina odotuksen tai säännönmukaisina jatkumoina joita kaunokirjallinen kerronta joko mukailee tai joista se poikkeaa. Jerome Brunerin (1990) alkuperäistä mallia kehittäneen Hyvärisen mukaan kerrottu tulisi mieltää suhteessa skripteihin niin että kerronnallisuuden vaatimaa totutusta poikkeamista voisi ilmetä myös kerronnan keinoissa (Hyvärinen).

Skriptit, odotuksenmukasuus ja muu kulttuurinen ymmärrys kääntyvät yleensä hankalasti osaksi narratologista kirjallisuudentutkimusta, sillä ne esiintyvät harvoin tekstissä kielennettynä ilmiönä.

Kansantavassa tällainen keino on skriptien välitttyminen dialogin kollektiivisen äänen esityksen kautta, joka on nähtävissä puheen persoonamuotojen vaihdoksissa.

Susan Lanserin (1993) yhteisöllisen äänen teoriassa me-muotoinen ääni on merkittävä tekijällisen äänen ideologinen keino jonka avulla kerronta välittää esimerkiksi marginaaliryhmien kollektiivista ääntä. Richard Walsh taas lisää kaunokirjallisen äänen määrittelyynsä interpellaation käsitteen jossa ideologinen viesti läpäisee puhuvan subjektin. Lanserin tavoin myös Walsh pyrkii laajentamaan puhujan ja kertojan roolia kohti ideologisempaa muotoa: interpellaatiossa fiktiivinen ääni välittää kerronnan oletuksia ja edustaa laajemman joukon ajatustapoja niin ettei se välttämättä ruumiillistu tiettyyn hahmoon, kertojaan tai Lanserin ehdottamaan tekijään. (Walsh 2010)

Kansantavan dialogiesityksissä kollektiivisuus on paikannettavissa Jotunille ominaisiin ja myös aiemmassa tutkimuksessa esiin nostettuihin nollapersoona ja passiivimuotoisiin puheen esityksiin.

Toisaalta nollapersoonan lisäksi repliikeissä esiintyvät puhuttelumuodot ovat myös ikään kuin suunnattu määrittelemättömälle toiselle. Näetsen mies jonka otit omasi on. Ja kun omasi on, toimeen sen kanssa tule.

Nollapersoonan kerronnallinen käyttö tuottaa Lanserin alkuperäisen kollektiivisen äänen teorian monikkomuotoa ristiriitaisempaa ja monitulkintaisempaa rakennetta sillä sen käyttö hämärtää sekä puhujan identiteettiä että puheen kohdetta. Siinä missä me-muotoinen yhteisöllinen kerronnallinen ääni perustuu yhteisen kokemuksen välittämisen illuusiolle, nollapersoonan avulla käy ilmi kuvaus jota ei voi paikantaa kehenkään koska se voi kuulua kenelle tahansa. Kerrottu ei kuvastu niiinkään jaettuna vaan nollapersoonan käyttö kokemuksen kuvauksessa antaa mahdollisuuden tulkita sitä persoonottamana.

Tulkinta on verrattavissa Walshin äänen interpellaation määritelmään jolloin kerronta nollapersoonan avulla etäännyttää henkilökohtaisesta ja tuottaa kuvaa hahmoista asiansa kasvottomina ideologisina puhujahahmoina.

Kansantavan dialogissa puhujan subjektiuden voi siis tulkita paikoitellen katoavan. Kun puheen esitys ei enää linkitykään puhtaasti yksilölliseen henkilöhahmoon sen voi nähdä välittävän enemmänkin naisille yleisemmin sallittuja odotuksia naimisiinmenoa ja avioelämää kohtaan.

Ideologinen esittämisen muoto

Kansantavan analyysin kautta myös puheen välittämät kollektiiviset äänet on mahdollista nähdä kertojan temaattisina muotoiluina. Näkökulma vertautuu Lanserin (1992) ajatukseen jonka mukaan nimenomaan tekijällinen ääni kokoaa, järjestää ja ohjaa yksittäisten hahmojen esitykset yhtenäiseksi yhteisölliseksi ääneksi; myös Walsh painottaa kaikenlaisen kerronnan kantavan aina mukanaan eri tavoin ilmeneviä ideologioita ja ennakko-oletuksia mutta viittaa interpellaation käsitteellään nimenomaan muotoon jossa kerronnan oletukset välittyvät abstraktimmalla ja ideologisemmalla tavalla. Kollektiivisuuden kantaaottava vaikutelma syntyy siis juuri tekijällisen äänen tekemien kerronnan tason vaihdosten kautta.

Kansantavan dialogissa esitetyn puheen persoonamuodot vaihtelevat tavoilla jotka ovat verrattavissa tajunnankuvausten vapaaseen epäsuoraan esitykseen: esitetyssä puheessa on nähtävissä samankaltaista aaltoliikettä yleisemmän tason teemojen välittymisestä.

Kokemusten kuvaukseen.

joka rinnastuu tajunnankuvien liukumiin hahmon mielen suoran esittämisen ja kertojan välittömän kuvauksen välillä.

Kertoja siis muokkaa tajunnankuvauksen lisäksi myös hahmojen puheen sisältöä ja muotoja

Osa suorilta puhe-esityksiltä vaikuttavista repliikeistä on näin ollen tulkittavissa puheessa esitettäväksi tajunnan vapaaseen epäsuoraan esitykseen verrattavaksi kerronnaksi.

Ajatus vertautuu Walshin (2010) painottamaan huomioon siitä ettei vapaa epäsuora esitys niinkään tuota tekstille moniäänisyyttä vaan on sen sijaan miellettävä kertovan tason tuottamana hahmon puheen tai kielenkäytön imitaatioina. Näin ollen dialogikerronta tai edes suorilta vaikuttavat puheen esitykset eivät välttämättä suo tekstille moniäänisyyttä tai päästä henkilöhahmoja ääneen sillä Kansantavan analyysin perusteella myös hahmojen repliikkejä voi lukea kertojan tematisointeina.

Kerronta esittää hahmojen puhetta totutusta kielenkäytöstä poikkeavissa aika ja persoonamuodoissa mikä kannustaa tulkitsemaan puhetta enemmänkin yksittäisen hahmon ääntä jäljittelevinä eli synteettisenä äänenä.

Kerronnan ideologiseen strategiaan liitettynä se laajenee hahmojen tasolta koskemaan novellin kerronnan rakennetta kokonaisuudessaan.

Tässä artikkelissa olen nostanut esiin niitä Kansantavan dialogikerronnan piirteitä jotka purkavat vuoropuhelukerrontaa koskevia objektiivisuuden ja henkilöhahmokeskeisyyden oletuksia.

vaan puheen esitykset ja vuorovaikutustilanteen kuvaukset voivat välittää myös tekstin yhteiskunnallista tematiikkaa.

dialogikerronnan että tarinamaailman tapahtumien tasolla.

Näkökulma uudistaa dialogiteoriaa joka on aiemmin painottanut kerrontamuodon objektiivisuutta ja välittömyyttä.

Kissa joka ei tahtonut kehrätä

Kissa oli päättänyt, että se ei halunnut kehrätä. Se oli ollut aina täysin turhaa ja minkäänlaisia syvempiä tunteita isäntäänsä kohtaan sillä ei ollut. Se ei ollut koskaan ollut tilanteessa, jossa kehrääminen olisi ollut oikea vaihtoehto toiminnan jatkamiseen. Kissa oli ehkä perinyt ominaisuuden äidiltään, sillä sekään ei koskaan kissan pentuaikana ollut nähnyt aiheelliseksi kehrätä tai osoittaa yleensäkään minkäänlaisia välittämisen ja hyvän olo tunteita. Aina kun isäntä piti kissaa sylissään, kissa ihmetteli, että mitä isäntä oikein tekee, sillä sitä ei oltu koskaan aikaisemminkaan pidetty sylissä. Isäntä silitteli ja rapsutteli kissaa, mutta kissa ei ollut koskaan kokenut sitä niin mukavaksi, että kehrääminen olisi ollut vaihtoehto toiminnalle. Kun kissa oli metsästänyt talosta hiiren, toi se sen nähtäväksi isännälleen, joka kehui sen jälkeen kissaa, miten hieno metsästäjä ja jäägeri se oikein oli. Silloin kissa oli ollut lähellä kehräämistä, koska se oli niin ylpeä siitä, miten sen metsästäjän lahjat aiheuttivat isännässään tyytyväisyyden tunteita. Kissa ei pitänyt yleensäkään ihmisistä, ja monesti se kävi omistajan jalan kimppuun, kun isäntä ei tajunnut sen tarpeita, esimerkiksi ruoan suhteen. Sen mielestä isäntä myös haisi joskus pahalta. Joskus isäntä ei tuntunut miellyttävältä, vaikka se kuitenkin koko ajan kehui kissaansa ja hellitteli tätä. Kissa ei tiennyt halusiko se jäädä isäntänsä perheeseen, ja joskus se oli ajatellut karkaamista, vaikka pelkäsikin ulko-ovea ja ei koskaan halunnut lähestyä sitä liian paljon. Se oli kasvanut sisällä tapahtuvaan elämään kiinni. Kissa oli ollut joskus ulkokissa ja ammattimainen hiiren metsästäjä, se tapasi monesti käydä öisin hiirimetällä ulkona. Kuitenkin nyt kissa oli ollut jo monta vuotta sisäkissa, ja leikkaamisen jälkeen myös lisääntymishalut olivat kaikonneet. Kissa ei enää mourunnutkaan vaan se naukui joskus pehmeällä äänellä, kun isäntä ei ollut tajunnut antaa sille ruokaa tai silloin, kun isäntä ei tajunnut heti päästää sitä parvekkeelle katselemaan lintuja ja pihan tapahtumia. Kissa myös monesti sirkutti keveästi, kun isäntä tuli joltain pidemmältä matkaltaan kotiin. Kissa oli pehmeäturkkinen ja väritykseltään kaunis, ja monet ihmiset olivatkin kehuneet sen turkin kauneutta. Eräästä isännän kaverista se piti erityisesti, koska tämäkin mies oli kissaihmisiä oman isäntänsä tapaan. Kuitenkin pehmeän vatsansa se paljasti vain isännälle ja mammalle. Kun eräs isännän kaveri oli yrittänyt silittää sitä vatsasta ja näin rikkonut sen luottamuksen, oli se tarttunut välittömästi käteen kiinni kynsillään ja hampaillaan. Kissa oli hyvin leikkisä nuoren ikänsä takia ja monesti se oli turhautunut isäntäänsä, kun tämä ei ollut tajunnut aina leikkiä sen kanssa niin usein, kun se olisi halunnut. Kissa piti mammasta jopa enemmän kuin isännästään, jota se ei aina sietänyt ja jota se usein pureskeli, kun turhautuminen eteni riittävän pitkälle. Eräänä kauniina päivänä kissa koki olonsa todella mukavaksi ja sen mieleen nousi kuva siitä, kuinka se oli ensimmäistä kertaa nähnyt isäntänsä. Se muistikuva oli niin kokonaisvaltainen ja hyvä, että se koki olonsa rennoksi ja vapautuneeksi, sen olemus oli muuttunut ja se koki ensimmäistä kertaa isännän olevan ihan hyvä karvaton kaveri ja omistaja, ja kun isäntä nosti sen syliinsä ja rapsutteli sitä leuan alta, ei kissa hetken päästä voinut olla kehräämättä ja pian se kurisi ja hyrisi täyttä päätä ja hankasi päätään isäntänsä päähän. Kissa koki tämän kokemuksen niin hyväksi, että pian se jatkoi kehräämistä – aina kun isäntä nosti sen syliinsä. Ja niitä kertoja oli monta.

Runo

 Pistetäänkö?

Asetetaanko?

Sijoitetaanko?

Laitetaanko?

Pannaanko?

Tennysonin kaikuja

On meistä kaikonnut voima,

joka maat, taivaat myllersi

olkaamme siis mitä olemme

Karaistunut sankar'joukko

heikentämänä ajan ja kohtalon

Mut tahtonsa on vahva

Se uurastaa, etsii löytääkseen eikä hellitä.

Voidaanko tiedettä käyttää arvoista ajateltaessa

Tiede tarkoittaa järjestäytynyttä tiedonhankintajärjestelmää, joka pyrkii aina objektiivisuuteen ja järjenmukaisuuteen. Tieteessä pyritään aina hakemaan jonkinlaisia luonnon lakeja, vaikka esimerkiksi Paul Feyerabend on kyseenalaistanut tieteen absoluuttisen järjellisyyden ja väittänyt että monet muutkin tiedonhankintamenetelmät ovat yhtä päteviä kuin esimerkiksi kova tiede.. Tärkeitä periaatteita tieteen metodologiassa ovat Carl-Gustaf Hempelin peittävän lain malli ja Karl Popperin fallibilistinen-tieteenfilosofia. Eli sellainen teoria ei voi olla tarkistettava ja pätevä, joka on infallibilistinen eli kumoamaton. Teoriat ovat sen yleislaatuisempia, jotka peittävät periaatteidensa yleisyydellä matalammat periaatteet. Popper ajatteli, että teorioita voidaan kyseenalaistaa ja eliminoida sen myötä, kun tulee esiin parempia teorioita. Arvofilosofia on jokseenkin tieteenfilosofiasta erillinen suuntaus, joka on läheisempää sukua etiikalle ja yhteiskuntafilosofialle. Miten sitten tieteen piirissä pyritään löytämään uutta tietoa entisen tilalle. Monet ovat korostaneet induktion merkitystä, jossa havaitun esimerkkipotentiaalin kautta pyritään muodostamaan yleisiä lakeja. Esimerkiksi: kaikki nähdyt joutsenet ovat valkoisia, joten kaikki joutsenet ovat valkoisia. Induktio ei siis ota huomioon asioiden empiirisiä periaatteita- Yksi tapa suhtautua ennen kokemusta tuleviin päätelmiin ja niihin päätelmiin, jotka tulevat kokemuksen jälkeen (apriorisuus, aposteriorisuus) synteettisellä eli apriorisella tavalla ja analyyttisellä eli kokemuksen kautta saadulla menetelmällä. Yksi sisäisen päättelyn väline on deduktio, joka säilyttää niin sanotusti totuuden ja sen perustavan lain eli esimerkiksi: Sokrates on kuolevainen, kaikki ihmiset ovat kuolevaisia, joten Sokrates on kuolevainen. Induktiota on monessa yhteydessä tutkittu muutamista tärkeistä suunnista, eli vaikkapa esimerkiksi: voidaanko induktion todennäköisyyttä vahvistaa jollain tietyllä osajoukolla empiirisesti havaituista tosiasioista. Voidaan puhua ja kirjoittaa niin sanotusta vahvasta induktiosta ja heikosta induktiosta. Arvofilosofia alkaa mielestäni subjektiivisten ihmisten kokemista arvotunteista, jotka voivat tulla objektiivisiksi tai vaihtoehtoisesti vaikutteellisiksi tultuaan ihmiset voivat alkaa tunnustamaan ontokratian ja kommentaariaatin manipuloimia subjektiivisia mielipiteitä, jotka ovat aina relatiivisia, reaktiivisia, pyyteellisiä ja ristiriitaisia. Kun arvojensa tunnustamisen ja niiden toteuttamisen tulisi tuoda ihmisille sisäistä rauhaa, aiheuttavat subjektiiviset mielipiteet uhreissaan ristiriitaisuutta, jatkuvaa tyytymättömyyden tunnetta ja kilpailun ja anarkisoimisen halua. Heillä ei varsinaisesti ole minkäänlaisia totuuteen perustuvia arvoja, koska he eivät voi epävapautensa takia tunnustaa todellisia arvoja. Reaktiivisuus arvoissa tarkoittaa sitä, että tällaiset subjektiivisten mielipiteiden ohjaamat ihmiset eivät aja rohkeasti omia arvojaan, vaan he suuntautuvat aina sellaisiin tahoihin yhteiskunnassa, jotka tunnustavat objektiivisia arvoja. Kaikki arvot perustuvat vapauteen ja sen takia sellaisilla ihmisillä, joilla ei ole vapautta esimerkiksi vapaan markkinatalouden myötä, eivät voi suuntautua aitoihin objektiivisiin arvoihin. Kuitenkin tieteen menetelmiä voidaan käyttää hyväksi arvojen tunnistamisessa, koska ne on tulkittava oikeiksi systemaattisilla menetelmillä. Eli objektiivinen arvo on objektiiviseksi tulonsa jälkeen yhtä todellinen kuin tieteen esimerkiksi fysiikan piirissä toteutuva luonnonlaki.

 

Sosiaalisesta mediasta ja julkkiskulttuurista

Sanotaan, että kansa ansaitsee sellaiset julkkikset, jotka se saa. Katsoin esimerkiksi Selviytyjät sarjan ”julkkisversiota” ja en tunnistanut yhtään tuon sarjan ihmisistä minkään yhteyden kautta. Yksi käsite on niin sanottu turha julkkis, ja mielestäni voidaan sanoa, että sellaisia ihmisiä, jotka eivät mitenkään erotu esimerkiksi henkisen tason kautta ei tulisi millään tavalla palvoa. Koska ihmiset elävät entistä suuremmin sosiaalisen median muodostaman kulttuurin sisällä, on sellaisista ihmisistä, jotka osaavat häikäilemättömällä tavalla hyödyntää tällaisia vaihtoehtoisen ”vaikuttamisen” välineitä tullut todella itsetärkeitä. Esimerkiksi sinkkuillallinen-sarjassa jotkut niin sanotut julkkikset saattavat kertoa paritettavalleen olevansa julkkis tai työpaikan olevan jokin turha tv-sarja. Mielestäni tällainen kulttuuri, joka keskittyy vain korostamaan joidenkin monissa tapauksissa keskinkertaisten ihmisten persoonia, ei missään nimessä ole oikeaan suuntaan otettu askel. Julkisuudessakin tulisi pyrkiä asiakeskeisyyteen eikä ihmiskeskeisyyteen pyrkivään todellisuuteen. Lapset ja nuoret ajattelevat, että paras tulevaisuudenkuva on julkkiksena oleminen ilman mitään siihen lisättyä määrettä. Minun toiveammattini olisi joko antikvaarisen kirjakaupan tai antiikkiliikkeen omistaminen ja työskentely siinä. Tämä varmasti kertoo siitä, että olen niin sanotusti jäänyt ajastani jälkeen, koska eivät nuoret ihmiset osta antikvaarisia kirjoja eikä antiikkia, vaikka heillä olisi siihen rahaakin, ja mielestäni tämä kertoo näkemyksen ja sivistyneisyyden puutteesta. Kaikessa tavoitellaan nykypäivänä uutta ja uudenaikaista, ja etenkin nuoret ja toisaalta myös monet naiset arvioivat toisia ihmisiä sen perusteella, millaisia heidän tietokoneensa, tablettinsa ja puhelimensa ovat. Sanoihan joku Anna Abreu, jossakin vaiheessa, ettei historiaa tarvita, koska täytyy koko ajan suuntautua tulevaan. On kyseenalaista, ymmärsikö tämä tuolloinen teinilaulaja edes kysymystä, vaan tarkoitti sillä varmaankin omaa seurustelu jne. historiaa. Kuitenkin asenteet, jotka vähentävät historian ymmärtämistä ja siihen suuntautuvaa mielenkiintoa ovat aina vaarallisia ja mikä pahinta, ne ovat yleistyneet entistä enemmän viimeisen kymmenen vuoden sisällä. Nykypäivänä ominaisuuksiltaan täysin tavalliset pälliäiset ovat päässeet somevaikuttajiksi, koska ihmiset hakevat monesti arkeensa tuttuutta, ja sen takia tällaiset ihmiset, joita kutsutaan hyviksi jätkiksi, koska he ovat niin vitsikkäitä ja ottavat kuukausipalkkansa saamisen kautta tavalliset pälliäiset omaan arkeensa esimerkiksi sen kautta, kun pikkuihminen voi kommentoida tai tykätä julkkiksien jonnekin sosiaaliseen mediaan kirjoittamaa/kirjoittamasta kommenttia/kommentista, pääsevät näkymään ihmisten keskellä. Tämä epätoivottava suuntaus tapahtuu etenkin mm. twitterin, facebookin ja instagramin kautta, mutta monesti nämä ihmisille tutut pärstät ja äänet levittyvät keskuuteemme myös esimerkiksi televisiosta ja radiosta. Habermas kirjoitti julkisuuden feodalisoitumisesta, jossa kaikki ihmiset eivät pääse osallisiksi yhteiskunnallisesta keskustelusta, koska se on rajoitettu niin pienen piirin sisään. On varmasti niin, että Suomessa toisilla ihmisillä on enemmän sananvaltaa ja oikeutta näkyä kuin toisilla. Tälle asialle pitäisi painokkaasti tehdä jotain. Pitäisi päästä pois ns. tutun pärstän syndroomasta – tosiasiassa nämä ihmiset eivät halua vain miellyttää heitä palvovia pikkuihmisiä.

Runo

 Arthur katsoo minua ylhäältä

Arthur oli hiljainen, persoonallinen poika

vastasi aina kun sanoin hänelle moita

nuoli aina kasvojani, kun tulin

etääntymisestä väliajoin yliopiston kurin

suhtautui lämpimästi kuin kissa ikään

ei jättänyt minusta tuntematta mitään

Hän meni lopulta pilven päälle

haltijaksi meidän alempien säälle

Minäkin joskus liityn hänen mukaan

ei estä minua se eikä kukaan

on kissoilla myös korkeampi voima

leijonien ja tiikerien vahvuus roima

muistan intosi ja lopulta sairauden

oli se mielelleni todella harhaute

olisin pitänyt sinua mukanani kauemmin

kuin olisit ollut terve kuitenkin