Nykypäivänä korostetaan monesti etenkin itselle koituvaa hyötyä joka asiassa. Poliitikot ja muut pintamieliset ihmiset liittävät blogeihinsa ja nettisivuillensa ylistyslitanioita toisilta samankaltaisilta ihmisiltä, jotka suostuvat toimintaan mallilla: jos sinä nyt rapsutat minun selkääni, niin minä rapsutan sen jälkeen sinun selkääsi. Tärkeintä on näyttää itsensä hyvän oloisessa ja menestyneessä kuvassa. Ja jos vaikka oikeistolaisia haukutaan egoistisiksi, on esimerkiksi Li Anderssonilla nettisivuillaan samat ylistyslitaniat.
Ja mielestäni oikeistolaiset ajavat ihmisten yleistä oikeutta vapauteen, samalla kun vasemmistolaiset korostavat omaa asemaansa ja pyrkivät saamaan oman kannattajakuntansa kustannuksella itselleen vain ontokraattista ideologista nautintoa. Ontokratia tarkoittaa olemisen valtaa ja ideologinen nautinto kannattajakunnan kustannuksella tehtyä politiikkaa, josta koituu hyötyä etenkin poliitikolle poliittisen hedonismin eli nautinnon tavoittelun järjestelmässä. Vapauteen pyrkimisen tulisi aina tarkoittaa sitä, että äänestäjille annetaan suurempi merkitys kuin oman politiikan ajolle.
Poliitikkojen persoona korostuu nykypäivänä liian paljon esimerkiksi mediassa. On naurettavaa, miten poliitikkojen esimerkiksi twitteriin sattumanvaraisesti kirjoittamat harakanvarpaat, jotka ovat kerrallaan sen korkeintaan 140 merkin pituisia, saavat kaikki toimittajat ja kommentaattorit jaloilleen, aivan kuin kyseessä olisi suurikin manifesti. Ei tajuta sitä, että poliitikonkin pää saattaa joskus kivistää ja kaikkea ei saa muotoiltua siinä muodossa kuin miten mahdollisesti haluaisi. Lisäksi nykyajan syöpä ovat somevaikuttajat, joka nykypäivän kaikkivoipaisen tähtimyytin mukana on tullut yleiseksi tavaksi käyttää internettiä.
On siis selvää, että nykypäivänä ihmiset haluavat korostaa omia tiimejään ja tukijoitaan sen sijasta, että he itse tukisivat omia tukijoitaan. Myös omien ja itsenäisten mielipiteiden ilmaiseminen ei ole enää tärkeää, koska ajatukset voidaan omaksua toisilta ihmisiltä, on siis pidettävä jatkuvasti yllä illuusiota siitä, että poliitikolla on jonkinlaisia mielipiteitä.
On siis olemassa sekä suosion tavoittelijoita ja pieni joukko itsenäisiä ajattelijoita. Suosion tavoittelijat ovat tyytyväisiä, kun he ovat suosittuja, ja muut ihmiset kehuvat heitä. He siis lautailevat pinnallisen suosion aallonharjalla, ja toteuttavat poliittista hedonismia, missä nautintoa haetaan suosiosta. Itsenäiset ajattelijat ovat etenkin poliittisia rationalisteja, jotka näkevät arvot objektiivisuuden ja järjellisyyden viitekehyksessä, ja pyrkivät näin ollen tuottamaan äänestäjilleen mahdollisimman pientä vaivaa paisuneella egolla.
Tunnen erään vastenmielisen ihmisen, joka leikkii taiteilijaa, vaikka tärkeintä hänelle on se, miltä ulkopuolelle toisille ihmisille näyttää ja että jos on näennäisesti häntä suosivia ihmisiä, mihin suosiontavoitteluun hän on suuntautunut vahvalla paatoksella. Hän ei ajattele, vaan hän miettii mitä muut hänestä ajattelevat. Hän on samanlainen kuin Li Andersson, mutta ainoalla poikkeuksella, ettei hän pääse koskaan edes kunnanvaltuustoon.
Olli von Becker
YTM
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti