Avoimuus ja suljetut piirit

Avoimuus tarkoittaa sitä, että suhtaudutaan ulkoiseen, toisiin ihmisiin ja maailmaan vastaanottavasti. Eli ei suljeta tiettyjä havainnon kanavia, joiden kautta voi tarkastella maailmaa. Eli avoimuus tarjoaa mahdollisuuden siihen, että voi tehdä uusia kognitiivisia havaintoja ja sitä kautta tarkistaa omaa olemassaolon järjestelmäänsä ja käsityksiään. Olisi siis ideaalista, jos ihmiset olisivat avoimia, koska siinä tapauksessa he eivät jumittuisi pintapuolisesti pääteltyihin asenteisiin, arvoihin ja ajatuksiin. Ja ei pidä luulla, että avoimuus tarkoittaa samaa kuin vaikutteellisena oleminen, vaan ihmisen oma kognitiivinen järjestelmä saa avoimuuden kautta järjestellä ulkoisesta tulevaa syötettä oman maailmansa kuvakankaalle. Ihmisillä on siis useita eri tapoja tulkita todellisuutta ja näin ollen myös monta erilaista tapaa olla avoin. Voidaan esimerkiksi sanoa, että ihminen voi tulkita esimerkiksi huumoria erilaisilla tavoilla, vaikka tietysti pitää sanoa, että ideaalisin tapa tarkastella huumoria on ymmärtää se alkuperäisessä merkityksessään, vaikka kuitenkin vaillinainen ymmärtäminenkin voi olla auttamassa yksilöitä siihen, että he voisivat myöhemmin lähestyä koko todellisuuden ymmärtämistä kokonaisvaltaisella tasolla. Kuitenkin se, jos huumoria ei ole tarkoitettu millään tavalla ilmaistavaksi, eli jos otetaan huomioon jokin seikka ihmisessä, jonka kautta jotain halutaan pilkata ei ole avoimuutta. Esimerkkinä voin mainita sen, kun olin laittanut kotona eripariset villasukat jalkaani, en varmaan välittänyt siitä mitään, niin junassa kaksi ihmistä naureskeli ja osoitteli sukilleni. Eli voidaan sanoa, että toisen ihmisen pilkkaaminen ja häpäiseminen ei ole avoimuutta, koska mielestäni tuollainen seikka korkeintaaan ilmaisee jonkinlaista välittömyyttä omaan ulkomuotoonsa, mitä voidaan pitää avoimuuden osoituksena. Instituutioiden tulisi olla avoimia, pyyteettömiä ja itseriippuvaisia. Niiden tulisi muodostaa kokonainen pienoismaailmansa, koska ihminen on tarkoitettu erikoistumaan, valitsemaan paikkansa ja toimimaan asiantuntijana ja tietyn aiheen ammattilaisena. Kuitenkin avoimuuden asenne tarkoittaa myös sitä, että voidaan olla avoimia suhteessa toisiin instituutioihin, ja mielestäni avoimuuden asenne pitää myös ihmiset erossa vaikutteellisuudelta, kommentaariaatilta ja tunnustushierarkian valtatasapainon kärjistymiseltä. Ketkä sitten ovat tahoja, jotka eivät ole avoimia. Tällaiset tahot ovat etenkin taantumuksellisia ja he vastustavat sitä, että instituutiot olisivat tarkoitettuja kuvastamaan kansakuntaa ja sen ihmisiä.  Voidaan sanoa, että modernissa maailmassamme esimerkiksi kansalliset ja kielelliset rajat ovat osittain sortuneet, ja silloin avoimuudella voidaan auttaa etenkin siinä, että muunlaiset ihmiset voisivat tulla omien instituutioidensa jäseniksi. Henkisissä asioissa on voitava muuttua samalla tavalla kuin vaikka vaatteiden koossa, ei nykypäivänä enää esimerkiksi sanota, että suomalaisten keskipituus olisi 160 senttiä, näin ollen samalla olisi huomioitava myös kulttuuriset muutokset. Surullisimpia esimerkkejä epäavoimuudesta Suomessa ovat viime aikoina olleet nämä ns. etnonationalistit, jotka väittävät kiven kovaan, että kaikki se, mikä on Suomessa hyvää, on peräisin sellaisista ihmisistä, joidenka esivanhemmat ovat asuneet täällä vähintään 500-1000 vuotta. Olen jossain mielessä eksistentialisti, ja sen takia minua ärsyttää näiden etnonationalistien tapa suhtautua todellisuuteen olemuksesta olemiseen eikä toisin päin, mitä mallia esimerkiksi paljon näitä ihmisiä sivistyneempi Jean-Paul Sartre piti oikeana menetelmänä. Esimerkiksi sellainen rasisti kuin Joseph de Gobineau ei palvonut suomalaista ”rotua”. Hän koki että samalla, kun eteläisessä Euroopassa ihmiset pilaavat perimänsä sekoittumalla mustiin, niin samaten hän koki suomalaisiin sekautumisen Pohjois-Euroopassa pilaavan pohjoisten arjalaisten veren. Myös roomalainen historioitsija Tacitus piti pohjoisen fennejä Euroopan tyhmimpänä kansana. Se nyt vaan on totta, että suomenkielinen suomalainen kulttuuri on vielä liian nuorta siihen, että täällä voitaisiin alkaa pullistelemaan suomalaisella perimällä ja suhtautumaan näkyvän kielteisesti toisenlaisia ihmisiä kohtaan. Näillä ihmisillä on jonkinlainen ihannoitu historiallinen käsitys suomalaisesta kulttuurista, minkä piiriin esimerkiksi erinäisten suuryritysten ulkomailta tulleet omistajat ovat jo satojen vuosien ajan tuoneet oman panoksensa. Toinen vääristynyt porukka on ruotsin kielen vastustajat, näillä ihmisillä ei ole minkäänlaista pitkätajuisempaa käsitystä Suomen historiasta, koska he eivät tajua sitä, että suurin osa siitä on ollut ruotsinkielistä Suomen historiaa. Itse asiassa kommunistit, joita nämä ihmiset varmaan omasta mielestään vastustavat, perustuu tosi asiassa samanlaiseen deterministiseen historialliseen järjestelmään, jossa järjestelmän oikeutusta ei voi mitenkään purkaa. Minkä takia nämä ihmiset katsovat, että vain pellavapäisten, sinisilmäisten, kalpeaihoisten ja suomea puhuvien ihmisten olisi oikeutettua saada täällä enemmän oikeuksia kuin muut? Se perustuu ensinnäkin siihen, että nämä ihmiset eivät tunnusta minkäänlaista toiseutta, ja toisaalta siihen, että he ovat itsekeskeisiä, he katsovat, että heidän tulkintansa Suomen historiasta ja kansakunnasta on täysin kyseenalaistamaton ja valmis, eli toisin sanoen heidän järjestelmässään ei ole minkäänlaista avoimuutta. Sosiaalisesti liberaalit ihmiset ovat tavallisesti avoimia, vaikka avoimuuden on katsottu liittyvän myös luovuuteen ja älykkyyteen. Avoimuus on etenkin sitä, ettei jumiuduta omiin käsityksiin, ja pyritään pitämään ne mahdollisimman löysissä köysissä, mutta etenkin sitä, että toisista ihmisistä ei tehdä liian perustavia arvioita, ellei sitten sosialisteja ja rikollisia oteta huomioon. Avoimuutta tarvitaan myös vapaan markkinatalouden järjestämisessä, olen itsekin ajatellut jo muutamia kertoja yrittäjäksi ryhtymistä. Sosialistit ja etnonationalistit ovat epäavoimia, ja oman deterministisen oopiuminsa vankeja. Sosialistien ajatukset perustuvat loppujen lopulta Marxiin ja etnonationalistien ajatukset Hitleriin, joista toki molemmat ovat sosialisteja ja sen takia vasemmistolaisia. Vapaa markkinatalous ja sosiaalinen liberalismi ovat avoimia tapoja suhtautua politiikkaan, missä yksilöille annetaan suuri vapaus omien käsityksiensä ja ajatuksiensa muodostamisessa sekä oman olemassaolonsa ohjaajana. Sen takia, koska jos tajutaan kaupan luonne, on kaupan tekijän oltava avoin, vaikka en kuitenkaan missään nimessä tarkoita sitä, että sosiaaliseen elämään ja ihmisten arviointiin tulisi tuoda tuo markkinatalouden kaupan luonne. On kaupankäyntiin liittyvää avoimuutta, eli sitä, että suhtaudutaan kuluttajan tarpeisiin suopeasti, sekä sosiaaliseen elämään ja henkiseen elämään liittyvää avoimuutta, jonka on tarkoitus mahdollistaa suvaitsevainen asenne sekä kaikenlaisten kommunikaatioyhteyksien olemassaolo kaikkien ihmisten välillä. Avoimuutta on myös se, että instituutiot pyrkivät muodostamaan itsensä antamalla mahdollisuuksia oman alansa ihmisille siten, että instituutioista voisi tulla tietyllä tavalla koulutettujen ihmisten safe haveneita. Reaktiivisuus ei ole avoimuutta, koska siinä otetaan huomioon ontokraattisen eliitin ideologiset nautinnot eli poliittinen hedonismi, jonka myötä ihmiset eivät saa arvojaan ajetuksi, koska kukaan ei saa arvojaan ajettua lain muotoon. Arvot ovat myös liitteessä instituutioihin ja monesti niiden kokonaisuus muodostaa tunnustushierarkian ja sen instituutiot, jolloin niitä ei käytetä yksittäisten instituutioiden aseman perustelemiseen tai että ne muodostuisivat vertailukohdallisten symbolien kautta arvoinstituutioiksi ja vähempiarvoiset arvotunteet takaisivat arvoinstituutioiden puolustuksen tuki-instituutioiden – tietynlaisten poliisi-instituutioiden muodossa. Kommentaariaatti pyrkii vaikutteellistamaan ihmisten arvotunteet, valtaamalla niiltä merkitysvaltaa, jolloin arvotunteiden erot korostuvat, eli jokin instituutio saadaan aseteltua selkeästi parempaan asemaan toisiin nähden, samalla kun pyyteettömässä ja ilman kommentaariaattia tapahtuvassa järjestelmässä arvotunteet ovat kokonaisuus ja ne saavat jokaisessa instituutiossa jonkinlaisen paikan, mikä takaa sen, että instituutiot ovat pyyteettömiä ja itseriippuvaisia ja ne eivät ala uhkaamaan ja riippuvaistamaan toisia instituutioita. Tämä myös mahdollistaa sen, että tällaisen järjestelmän sisäinen ihminen on myös tasapainoinen ja harmoniassa itsensä kanssa. Hän voi toteuttaa itseään instituutiossa ja arvotunteiden kautta hänellä on myös yhteys muihin instituutioihin. Etnonationalismi ja osittain sosialismikin on okkultismia ja salatiedettä, jota levitetään käsityskyvyltään heikompiin ihmisiin.