Manipulointia vai itsenäistä etenemistä

Sosiaalisella psykopatialla voidaan tarkoittaa sen kaltaista ilmiötä ihmisten keskuudessa, jossa subjektiiviset mieltymykset valtaavat alaa objektiivisilta periaatteilta. Tässä voidaan esimerkiksi tarkoittaa sen kaltaista asennetta, jossa ihmiskeskeisyys valtaa alaa asiakeskeisyydeltä. Vaikka tämä ilmiö vaikuttaa etenkin politiikassa ja kansalaisyhteiskunnassa, voi se olla määräämässä myös korkeampia kulttuurin tasoja siten, että ne käskeentyvät lopulta tästä manipuloivasta joukosta.

Eli on siis selvää, että sosiaaliset psykopaatit nauttivat etenkin toisten ihmisten ohjailemisesta ja manipuloimisesta. Samalla kun tavallisin psykopatia on riippuvaista aivojen toiminnasta ja erilaisista aivokemiallisista suhteista, on psykopatian sosiaalinen muoto sellainen, että se alkaa toimintaan silloin, kun ollaan kollektiivisesti ihmisten keskellä. Ihmisillä on tietysti tiettyjä alttiuksia, jossa voidaan havaita seuraussuhde aivojen toiminnan ja käyttäytymisen välityksellä, mutta sosiaalinen psykopatia tarkoittaa etenkin ihmisten välisten suhteiden aiheuttamaa manipulaatiota ja väärin tekemistä. Voidaan esimerkiksi sanoa, että kiusaaminen on sosiaalista psykopatiaa, koska se leviää monesti nuorten ihmisten keskuudessa sen takia, koska nuoret ihmiset tahtovat olla riippuvaisina toisten saman ikäisten mielipiteistä ja toisaalta myös sen takia, koska nuorilla ihmisillä voi olla niin paljon paineita maailmassa menestymiseen, jonka takia he voivat olla monesti armottomampia verrattuna ihmisiin, jotka ovat elämänkokemusten kautta saaneet itseensä sivistystä, suvaitsevaisuutta ja inhimillisyyttä.

Mielestäni, että nuoret ihmiset voisivat saada elämänkokemusta ja kasvaa henkisesti, tulisi heitä patistaa olla jonkin aikaa erossa kavereistaan, ja esimerkiksi suuremmat yksilölliset opinnäytetyöt voisivat lisätä riippumatonta ajattelua ja toisten mielipiteistä vaikuttumattomana olemista. On mietittävä sitä, miten voisimme estää sosiaalisia psykopaatteja saamasta minkäänlaista valtaa ympäristöissä, joissa tällaiset ihmiset voivat kollektiivin kautta olla määrääviä. Tällaisia ovat esimerkiksi koulut.

Olli von Becker

YTM

Kaari osa II "Huora"

Naisen mielessä ei ollut minkäänlaista tavallisilla välineillä tunnettavaa häpeää. Hän oli aina ollut sitä mieltä, että naiset voisivat itse kantaa ja pitää huolen omista lapsistaan, etenkin kun hänen kotitalonsa ei ollut paikkakunnan pienimpiä ja kun torpparit kantoivat talon isännälle jatkuvasti rahaa. Olipa taloon juuri äskettäin ostettu uusi Ford-mallinen automobiilikin. Hän ei ollut koskaan kokenut itseään aidoksi avioelämäihmiseksi ja miehen kanssa toteutuvan rutiinin pyörittäjäksi, rumanpuoleiseksikin häntä oli joskus kuvattu ja sen takia hän oli ollut arka kylänraitin kauniimpien tyttöjen parissa. Tämä mies, hänen lapsensa siittäjä, ei ollut hänen suosikkejaan, vaikka oli häntä korkeammasta syntyperästä, vain eräs, jonka myötä laivat kohtasivat toisensa keveästi kesäisen yön hiljaa hengittävässä lämmössä. Nainen aikoi kyllä kasvattaa lapsensa, vaikka sitten huoran häpiällä. Hän ajatteli, että tämän tuli ehkä vain olla näin. On sanottava, että nainen oli saanut kokemuksia tälle ajalle epätyypillisistä tai ei ainakaan niin tavallisista irtosuhteista jo Amerikassa, josta hän oli näytösmalliin lähettänyt kuvia itsestään pukeutuneena prameisiin pukuihin ja hattuihin, jotka oli todella lainattu tällaisia kuvia varten Mrs. Waltonilta, jolla nainen oli ollut palveluksessa sisäkkönä. Walton oli aina suhtautunut naiseen alentuvasti mutta myös samalla suojelevasti, koska hän oli huomannut sen miten varovaiseksi nuori savolaistyttö oli tullut komeiden  palveluksessa myös olleiden ja samalla Haalilla käyneiden pohjalaisnaisten rinnalla, joita heitäkin palveli varakkaampia täällä New Yorkin Brooklynin Finntownissa. Nainen oli tietysti saanut ripityksensä paikkakunnan kappalaiselta Järveläiseltä, joka oli aina suhtautunut langenneisiin naisiin kielteisesti ja jopa jonkinlaisella 1800-luvun puolenvälin pastorin syyttävällä ja katumusta peräävällä tyylillä.  Hän oli tietysti saanut kärsiä tekemänsä valinnan takia. Tuolla hetkellä nainen oli onnellinen hiljalleen hiipuvasta kesästä ja pian syntyvästä lapsestaan, jopa naisen isä, vanhoillinen körttiläinen Jumalaa pelkäävä mies, joka piti hallussa kylän suurinta taloa ja tuhansien hehtaarien maa-aluetta, oli ilmaissut odottavansa pienen lapsenlapsensa syntymää. Kuitenkaan kaikki eivät olleet yhtä hyväntahtoisia. Esimerkiksi naisen äiti ja tädit olivat kutsuneet naista huoraksi ja harmitelleet tämän aiemmin vielä kohtalaisen tahraantumattoman maineen muuttumista ja menettämistä. Ei ollut edes varmaa, että nainen voisi varmasti hoitaa lapsensa aikaihmiseksi, koska naisen terveys ei koskaan ollut ollut voimakas ja hyvä, ja Amerikassakin hän oli ollut lavantaudissa muutamia kertoja samalla kun sydän oli alkanut reistailemaan toisinaisen mutta rankan ryyppäämisen takia. Naisen onneksi hän tuli isosta talosta, jossa oli huoneita monille lapsille ja näiden jälkeläisille, sillä jos hän olisi ollut tavallinen torpan tyttö olisi hänen lapsensa eroteltu huutolaiseksi jollekin vieraalle ihmiselle, ja sitä nainen ei olisi voinut kestää, sillä hän suhtautui jo valmiiksi arvostavasti lapseensa ja toivoi tälle hyviä geenejä, olihan hän kuitenkin arvioinut muille salassa olleen kumppaninsa jo valmiiksi siten, ettei ainakaan mieheltä olisi lapselle tulossa häntä itseään huonompia geenejä. Jos lapsi olisi laitettu huutolaiseksi, ei hänestä olisi välttämättä myöhemmin kuulunut mitään. Kuitenkin orastavasta katumuksestaan huolimatta nainen oli aina ollut liian valmis lankeamaan sänkyyn kauniiden poikien kanssa, jotka käyttivät hänen maalaisen ulkonäkönsä hänelle aiheuttamaa jokseenkin henkis- ja seksuaalisluonteista traumaa hyväkseen ja jättivät tämän yhden kohtaamisen jälkeen. Nyt nainen oli velvoitettu istumaan huoran penkissä kirkon edessä seuraavan sunnuntaijumalanpalveluksen aikaan, vaikka hänen lapsensa ei ollut vielä edes syntynyt. Elettiin sitä aikaa, jolloin kirkon tuomioihin suhtauduttiin vielä vakavasti. Nainen koki jonkinlaista hiljaista ylpeyttä siitä, että hän oli voinut näyttää yksilöllisyytensä omalla valinnallaan. Huoraksi hän ei itseään kokenut, koska vaatimaton ulkonäkö ei ollut tehnyt hänestä yleensä ja kaikessa seksuaalista ja ylpeätä. Siinä mielessä miten jotkut nätit tytöt muuttuvat käveleviksi monumenteiksi sen myötä, kun he huomaavat innostavansa enemmän kuin yhtä tarjolla kylänraitilla olevaa miestä. Nainen ei koskaan ollut ollut kovin viisas tai älykäs, ja noin neljäkymmentävuotiaana hän katsoi, että hänen olisi yksinkertaisesti saatava lapsi keinolla millä hyvänsä. Naisen pienoinen kauneus oli jäänyt pois kilojen lisääntyessä, ja huonomaineinen nainen ei ollut kovin suuressa kurssissa avioliittomarkkinoilla. Naisen sisaruksetkin suhtautuivat naiseen alentuvasti, koska he huomasivat sen, että tämä nainen oli liian huomioon jäämätön siihen, että hän olisi voinut tavoitella merkittävämpää huomiota renkejä ja torpan poikia kummoisemmalta taholta. Kun nainen istui sunnuntaina huoran penkissä kirkon oven vieressä, koki hän tilanteessa siltä, ettei se tulisi murtamaan häntä, vaikka pitäjän hurskaat emännät irvistelivät ja miltei sylkivät häntä päin. Nainen koki orastavaa ylpeyttä siitä, ettei hän ollut katunut liikaa. Tämä asia ei tulisi murtamaan häntä.

Luovasta osallistumisesta

Luovan osallistumisen käsitettä ovat ensimmäisinä tuoneet tiettäväksi Chicagon yliopiston professori Andrew McFarland ja Tukholman yliopiston valtiotieteen professori Michele Micheletti. Luova osallistuminen tarkoittaa osallistumista, joka saa uudenlaisia ja innovatiivisia muotoja ja tämän takia tällainen osallistuminen tapahtuu monesti ulkopuolella varsinaisten instituutioiden, joiden tavallisesti katsotaan vastaavan osallistumisesta tai ”vaikuttamisesta”. Monesti tällainen osallistuminen on sen laatuista, että siinä mukana olevilla ihmisillä ei joidenkin syiden takia ole mahdollisuutta osallistua poliittisten tai muiden laatuisten instituutioiden kautta poliittiseen osallistumiseen. Monesti tämä voi johtua ikäryhmästä, kansallisuudesta tai muun peräisestä syrjinnästä. Syrjiminen valtainstituutioiden taholta voi johtua tahattomasta deprivaatiosta, asenteista, jotka eivät muutu hetkessä, sekä inklusiivisten käytäntöjen kyvyttömyydestä saavuttaa omia tavoitteitaan kokonaisvaltaisesti. Inklusiivisilla käytännöillä pyritään edistämään inklusiivista demokratiaa siten, että deprivaatiota ihmisten äänen kuuluvuuden suhteen ei hevin tapahtuisi. On varmaan niin, että koska nykyaikaiset eurooppalaiset yhteiskunnat ovat lähes poikkeuksetta monikulttuureita, on ihmisten varovaisuus erilaisuutta ja sen hyväksymistä kohden lisääntyneet. Koska yhteiskunnan tulisi suhtautua kaikenlaisiin kansalaisiinsa tasaveroisesti, olisi sen piirissä ruvettava edistämään sellaista ajattelua, jossa yhtäkään ihmistä ei tulkittaisi erilaiseksi siinä mielessä, että tällaisen reseption kautta voitaisiin ruveta suhtautumaan kansalaisiin epätasa-arvoisesti. Vähemmistöillekin on taattava mahdollisuuksia voidakseen muuttaa ympäröivää yhteiskuntaa kaltaisekseen, ja tuossa tilanteessa tarvitaan luovaa osallistumista itsensä ja poliittisen osallistumisen mielessä. Poliittisen luovan osallistumisen lajeja on muutamia, ja käyn niitä tässä yhteydessä läpi. Ensimmäinen osallistumisen muoto on ”poliittinen foorumi tai agora”, joka tarkoittaa sen kaltaista poliittista osallistumista, jossa koko lähiyhteisö kokoontuu yhteen ”torille” päättämään asioista, jotka koskettavat kaikkia ja joita tulisi sen takia voida kannustaa ottaa osaa keskusteluun ja päätöksentekoon. Toinen luovan poliittisen osallistumisen muoto on ”pyrkimykset ja instituutiot-muoto”- Tämä osallistumisen muoto tarkoittaa etenkin klassisen poliittisen liberalismin toteuttamista, jossa nähdään, että ihmiset tai kansalaiset ovat mukana politiikassa edistääkseen omia pyrkimyksiään ja instituutiot pyrkivät ohjautumaan edistämään tällaisia yksilöiden omia pyrkimyksiä. P-I-mallissa on neljä sen sisäistä osallistumisen perusmuotoa. Ensimmäinen on kiinnostus pyrkimiseen jonkin instituution sisällä äänestämisen kautta. Toinen on kiinnostus pyrkimiseen kampanjoimalla edustajaehdokkaiden puolesta vaaleissa. Kolmas on henkilönkohtaisen kiinnostuksen osoittaminen liittymällä johonkin mielipiteitä edustavaan järjestöön tai edistämällä ja edustamalla jotain mielipiteitä edustavaa järjestöä ja olemalla yhteydessä valtion instituutioihin omien pyrkimisen kohteiden edistämiseksi ja edustamiseksi. P-I-mallin neljäs alajaos käsittää sen, kun yksittäinen kansalainen voi ottaa yhteyttä hallituksen edustajaan ajaakseen omia tai toisten lähialansa ihmisten pyrkimyksiä. Kolmas sosiaalisen ja poliittisen osallistumisen muoto on kansalaisosallistuminen, jossa ihmisten nähdään ottamaan osaa sosiaaliseen ja kansalaismuotoiseen vuorovaikutukseen ja sillä tavalla antavat panoksen sille sosiaaliselle pääomalle, jolla ylläpidetään yhteiskunnan ryhmärakennetta. Poliittisen ja sosiaalisen osallistumisen neljäs muoto on osallistuminen sosiaalisten järjestöjen ja yhteenliittymien kautta. Sosiaalisten järjestöjen ja yhteenliittyminen keskimmäinen tendenssi on epäinstitutionaalisten taktiikkojen hyväksi käyttäminen omien tavoitteiden saavuttamiseksi. Tällaiset taktiikat saattavat sisältää epäväkivaltaisia mielenosoituksia, lakkoja, uhkaamista tai väkivallan tekoja, tietoisuutta nostattavia ryhmittymiä, kuljetuksien tai liiketoiminnan harrastamisen estämistä jne. Luova osallistuminen tarkoittaa sellaista osallistumista, joka alkaa silloin, kun kaikki poliittiset instituutiot eivät voi tarjota tällaiselle osallistumiselle toteutumisenvaraa. Sosiaalisen yhteenliittymän määritelmä vaatii sitä, että siinä käytetään epäinstitutionaalisia toimintatapoja ja saatetaan jopa perustaa uudenlaisia instituutioita haastamaan jo olemassa olevia instituutioita. Luova osallistuminen on osallistumisen viides muoto, joka tarjoaa lisänäkökulman jo kerrattuihin foorumiin, P-I-malliin, kansalaisosallistumiseen ja sosiaalisiin yhteenliittymiin. Luova osallistuminen ei ole näistä kaikkein eniten ilmenevin osallistumisen muoto. Mutta voidaan kuitenkin sanoa, että globaalisena ilmiönä se on edistymässä ja yleistymässä kaikkein eniten ja nopeinten. Tämä tapahtuu etenkin siinä muodossa, kun ihmiset ovat alkaneet huolestumaan enemmän ympäristö ja ihmisoikeuspolitiikasta muualla maailmassa, kuin missä ihmiset itse sattuvat asumaan. Kansalaisosallistumisen teoreetikoiden ei tulisi eliminoida yhteishyvään pyrkivien jaostojen, kuluttamisboikottien ja transnationaalisten neuvonantoverkostojen toimintaa merkittävään yhteishyvään pyrkivässä toiminnassa. Luovaa osallistumista esitellään McFarlandin ja Michelettin kirjassa Creative participation, jossa yhdeksi luovan osallistumisen tapahtumisen esimerkiksi esitellään kapitalistinen omakotitaloaluehanke, jossa kaikki osallistujat pyrkivät edistämään kaikenlaista ympäristölle hyvää ja erilaisia ympäristöosallistumisen muodoille hyvää asennetta yhteisasumisessa samalla omakotialueella. Toinen esimerkki luovasta osallistumisesta annetaan esittelemällä sisilialainen mafiavastainen Addiopizzo-hanke, jossa liikkeenharjoittajat päättivät massalla ja yhdessä olla enää maksamatta suojelurahoja paikalliselle mafialle. Muita luovan osallistumisen muotoja, joita kirjassa esitellään ovat esimerkiksi poliittisten oikeuksien ja velvoitteiden esitteleminen sekularisoiduille musliminuorille, sekä vegetarianismi poliittisena muotona ja pyrkimisen kohteena. Luova osallistuminen tarkoittaa siis sitä, että se voi tapahtua transnationaalisena ja globaalina hankkeena tai pienten tai keskisuurten yhteisöjen omana keskeisenä hankkeenaan. Luovan osallistumisen yhteydessä voidaan myös korostaa esimerkiksi Iris Marion Youngin poliittisen inklusiivisuuden käsitettä, joka voi olla merkittävä tekijä asenteena edistämässä sitä, että suurempi määrä ihmisiä ottaisi osaa yhteisistä asioista päättämiseen. Inkluusio siis vaatii etenkin ihmisten tietoisuuden, päämäärätietoisuuden ja rohkeuden herättämistä, heille tulee näyttää, että he itsekin voivat olla vastaamassa ja päättämässä sekä ohjaamassa sitä yhteiskuntaa oikeaan suuntaan, jonka jäseniä he joka tapauksessa ovat. Filosofia luovana osallistumisena tarkoittaa etenkin etiikan ja sosiaalisen filosofian hyväksikäyttöä, joka tarkoittaa ihmisten käytännöllisen hyvän lisäämistä filosofian tarjoamien käsitteellisten instrumenttien avulla. Filosofia voi olla myös työtä käytännöllisten tavoitteiden saavuttamiseen eteen, josta esimerkkinä voidaan mainita esimerkiksi työskentely köyhyyttä ja tartuntatautien leviämistä vastaan. Filosofian avulla voitaisiin etenkin nostaa ihmisten käsitteellistä ymmärtämystä tärkeitä käsitteellisiä kysymyksiä kohtaan, joita ymmärtämällä voidaan etenkin edistää maailmankatsomuksellisen avartamisen lisääntymistä ja laajentamista. Mielestäni tasa-arvoisen poliittisen osallistumisen ideaalia voidaan edistää myös oikeistolaisen politiikan sisällä, sillä on selvää, että oikeistoa pitää epätasa-arvoisena vain vasemmiston äärimmäisin ja hulluin roskajoukko.

Runo

Kätken itseni nousevaan pilveen

joka kuin pössyttelyn seurauksena

värisyttää itseään kuin kastunut kissa

Kätken itseni sosialistien vaalipuheisiin

ja hämmennän heidän tarkoituksensa

ikään kuin sillä tarve olisi

mutta tarve on Naiselle

joka on kuin Sapfo tai Lea Laven

rotunainen eikä leidi tai hieno nainen

Kätken itseni luonnospapereihini

ja teen niistä itseäni paremman

teen siitä itselleni paremman

punainen menninkäinen lausuu jumaluudenylistyksiä

sille toivolle joka nousee meidän yllemme

Luopio

Ei ole tämä minun Kuopioni

luinen kaliseva Luopioni

se ei anna vaan se ottaa

kalistaa se entisten lapsiensa pottaa

näen ihmisten vääräleukojen hymyjä

kuitenkin raakoja kovia ja tylyjä!

kävelin täällä ennen rauhassa kuin Edenissä

ihmisten hyväntahtoisten rauhaisassa välissä

Nyt kaupunki on harmaa ja tumma

kuin ruskea, heppatuttujen humma

Kävelen läpi kaupungin, kovan ja aution

levähdän ja levitän itseni kuin raukion

tässä paikassa maailmaan tulin

en tiennyt, ennen kuin sulin

Nyt en jää tänne syksyä pidemmäksi

koska voimani kasvavat muualla suuremmaksi.

Koulussa tulisi opettaa arvokasta sosiaalista elämää

Arvokas sosiaalinen elämä tarkoittaa etenkin sitä, että tällaiset ihmiset harrastavat ja tekevät sellaisia asioita, joista heille on myöhemmin ja koko elämän kannalta pysyvää ja näkyvää hyötyä. Esimerkiksi voidaan sanoa, että kaikenlaiset urheilemiset, kuten ympyröiden jolkottaminen tai kiekon perässä koronoiminen ovat asioita, joista ei myöhemmin ole suurimmalle osalle tällaista harjoittaville myöhemmin minkäänlaista millään tavalla nähtävää hyötyä. Nykyään kukaan, ei edes kaikki yliopiston opettajat, saati sitten poliitikot eivät uskalla sanoa harrastavansa esimerkiksi kirjallisuutta ja lukemista, saati sitten oopperaa, koska he ajattelevat, että he näyttäytyvät silloin tavallisille äänestäjille - kymmenen uutisten katunäkymän ohikulkijoille liian kaukaisina, elitistisinä hahmoina. Arvokas on jotain sellaista, jota kannattaa vaalia, ja josta voi saada myöhemmin jonkinlaista hyötyä, joka ei ole esimerkiksi sellaista, jonka parissa voi talvi-iltoina huudella herjoja pienessä hutikassa vastakkaisen joukkueen pelaajille, ja vaikka pääsisikin jossain lajissa maan tai maapallon huipulle, ei urheilijan ura kestä koko elinikää. Ja entä sitten, kun oma kyvykkyys on käytetty loppuun ja huomataan että esimerkiksi lukuaineista ei koulunpenkiltä enää muistu mieleen mitään? Kirjallisuutta tulisi kouluissa korostaa kaikissa aineissa, eikä nykyisen tavalla pelkästään äidinkielessä. Kirjojen lukemisen ja niistä puhumisen kulttuuria tulisi korostaa yleisesti koulussa kaikkialla, ei pelkästään tietyissä lukuaineissa. Koulujen on mielestäni kasvatettava opiskelijoistaan etenkin kaikkien alojen asiantuntijoita, joka tarkoittaa sitä, että kouluissa on annettava lapsille ja nuorille mahdollisuus erikoistua eri alojen asiantuntijoiksi nykyistä järjestelmää varhaisemmassa vaiheessa. Myös kaikki päivän aikana annettava opetus tulisi vuorotellen antaa erilaisilla sivistyskielillä, koska on selvää kieltenkin tapauksessa, että opittu materiaali jäsentyy päähän etenkin siinä, kun kieliä käytetään käytännönmukaisessa merkityksessä. Kieltä on käytettävä, jotta se voi jäsentyä sen käyttäjän päähän. Ja koska nykyaikaisessa lukiossakin kielten opetus tapahtuu niin sanotusti teinikulttuurin ja lomamatkakielitaidon tasolla, olisi tällaisesta oppimisasiallisesta sanastosta paljon hyötyä oppilaille olivat he sitten minkä ikäisiä hyvänsä. Sivistys on etenkin rauhallista ja tasaista työskentelyä kohonneen tietoisuuden tason ja tiedon määrän hyväksi, jossa monesti ei ole haittaa oppijan ja sivistykseen pyrkivän yksinolosta tietyssä määrässä säännöllisesti. Kirjojen lukeminen on toimi, jossa vaaditaan kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä, ja voidaan sanoa, että sen takia siitä on nykyaikaisessa virtuaalisessa helppouden kulttuurissa tullut ihmisille vaikeata. Suomessa ei suurissakaan kaupungeissa ole enää kunnollisia kirjakauppoja, eikä antiikkikirjojen liikkeitä, paitsi varmaan jotkut sellaiset liikkeet, joiden hyllyissä kirjat istuvat korkeiden hintojen takia vuosikausia, ja tällaiset liikkeet tulevat toimeen jollain toisella tavalla, kuten videopelien ja pornolehtien myymisellä. On naurettavaa, miten suomalaiset ovat tietokoneiden ja pelikoneiden kehittymisen myötä poistaneet itseltään sen ajan käytön alan, joka aikaisemmin kuuluin kirjallisuuteen perehtymiseen. Kirjat ovat paras sivistymisen väline, koska niihin on tallennettu tietoa monta tuhatta kertaa enemmän ja pidemmän ajan kuluessa kuin koskaan minnekään Wikipediaan. Nykyisin kun jotain asiaa ei tiedetä, se katsotaan Wikipediasta ja vastaukseen tyydytään, vaikka asia voisi tavallisesti vastata paljon pidemmän luonteista perehtymistä siihen, esimerkiksi ristiriitaisten mielipiteiden takia, joita on voitu antaa esimerkiksi eri tahoilla aiheeseen liittyvässä kirjallisuudessa. Kirjan lukeminen on parasta mahdollista terapiaa ja mielen loiventamista, koska se tuottaa hyvän olon siitä, että on voinut laajentaa oman tietämyksensä määrää, ja monesti lukeminen on myös itseään ruokkiva ilmiö siinä mielessä, että monesti ihmisen kirjoihin suuntautuva intressi kasvaa ja laajenee, ja pian tällainen ihminen lukee myös sellaista kirjallisuutta, jota hän ei mahdollisesti aiemmin olisi tullut lukeneeksi. Eli tiedonhalu ja sen tyydyttyminen ei monestikaan lopu kesken ja kuten esimerkiksi muistaakseni Goethe jossain lausui, kasvaa lukijan mielenkiinnonhalu ja henkinen horisontti siten, että hän pystyy hyväksymään kaiken kirjoitetun, koska kaikessa voidaan tulkita olevan jonkinlaista järkeä eikä kukaan voi olla täydellisesti väärässä jossain tietyssä asiassa. Kirjailijoita ja taiteilijoita tulisi ehkä Suomessa tukea enemmän etenkin huomioiden ne periodit tällaisten ihmisten elämässä, jolloin luomistyö on käynnissä, eikä rahaa vuoda esiin kaikista rei’istä. Tässä kohtaa perustulo olisi paras vaihtoehto tukemaan tällaisia kirjailijoita, taiteilijoita ja freelancereita. Arvokas sosiaalinen elämä koulussa opetettuna tarkoittaa sitä, että lapsille ja nuorille opetetaan hyödyllisiä tapoja ylläpitää sosiaalista elämää. Tällaisia tapoja ovat esimerkiksi lukeminen, kirjoittaminen ja kirjoista, teorioista ja maailmankuvista ja -katsomuksista keskusteleminen ja näiden kokemusten avartaminen toisten asiaan perehtyneiden ihmisten kanssa. Kouluissa pitäisi järjestää enemmän kilpailuja kirjojen lukemisessa ja oppilaiden tulisi laatia nykyiseen verrattuna laajempia oppitöitä etenkin äidinkielessä ja kirjallisuudessa. Olisi hyväksi, jos tietyllä luokka-asteella järjestettäisiin aina lukuvuoden kuluessa jonkinlainen laajempi kirjoituskilpailu, jonka aihe voitaisiin päättää aina vuosittain lukuvuoden alussa, ja tämän tehtävän täyttämiseen lapsille ja nuorille tulisi antaa äidinkielen ja kirjallisuuden ja tarvittaessa myös muiden aineiden tunneilla vapaa-aikaa työskentelyssä tehtävän hyväksi. Arvokkaan sosiaalisen elämän opettamisen tulisi myös sisältää keskieurooppalaista tapakulttuuria, sivistyneiden tapojen ja sivistyneen ruokailun opettamista. Kouluille tulisi lisäksi antaa enemmän varoja sitä varten, että opiskelijat voisivat vierailla muualla Euroopassa tutustumassa maiden kulttuureihin, ja tämän takia ystävyyskouluhankkeita tulisi edistää rohkeammin ja määrätietoisemmin.

Runo

Nouseeko pouta minulle

jos en avaa sitä

annan sieluni pirulle

jos en tiedä kaikkea mitä

nousisiko päivä uudemman kerran

jos antaisin sen olla

kuitenkin usuttaisin sitä jonkin verran

ei olisi aivan kuin nolla

on meidän yhdistettävä voimamme

nostettava esiin yhteinen

mainiosti loistava luojamme

ei se kuitenkaan ole "Luoja" yleinen

meidät on luotu ihmisen verestä

siitä minkä minä olen antanut

vaikka en kuitenkaan kädestä

se on sitä mitä olen nivusissani kantanut

kaiken muun ohi antanut

Rakkaudettoman laulu

Tiellä kävelee

rikkaudeton

rakkaudeton mies

kukaan ei auttaa häntä voi

ei muut kuin kuoleman

kellot hänelle soi

ei nosta hän tervehdykseen kättään

on halvaantunut kuin kanto mättään

toivoisi hän jotain merkittävää

jotain, joka olisi kaiken näyttävää

ei kuitenkaan lähde käden oman kautta

siksi koska ei olisi itselleen sen tautta

näkee hän kauneuden rumuuteen

vakiintuu se hänelle mielen lujuuteen

isoisän äitiä istutettiin penkissä huoran

toi lehtolapsi mukanaan tapansa luojan

ei pääty tämä lopulta hyvin

vaikka aneltaisiin kaikki sitä,

kultaisin jyvin

Vapaudesta ja vastuusta

Vapaus ja vastuu ovat tavallisesti poliittisen filosofian tärkeimpänä pidetyt käsitteet. Tätä pohti aikanaan jo poliittisen filosofian yhtenä omaperäisimmistä ajattelijoista pidetty Isaiah Berlin, joka jakoi vapauden käsitteen negatiiviseen ja positiiviseen vapauteen, joista ensimmäinen tarkoittaa vapautta jostain ja toinen vapautta johonkin. Vapaus jostain tarkoittaa siis sitä, että ihmistä ei rajoiteta toisten tahojen toimesta, ja vapaus johonkin tarkoittaa ihmisillä olevia oikeuksia joidenkin asioiden tekemiseen. Mielestäni vapauden ja vastuun yhdistävänä käsitteenä voidaan käyttää preferenssiautonomiaa. Se tarkoittaa sitä, kun ihminen valitsee toiminnan yhteydessä joko vapautta tai vastuuta korostavan vaihtoehdon tai yhden vaihtoehdon monen vaihtoehdon joukosta. Vapaus tarkoittaa monesti sitä, että silloin voidaan valita vapaammin muistaen esimerkiksi omat pyrkimykset ja halut toiminnan suuntaamisessa. Vastuu taas tarkoittaa monesti jotain sellaista, joka täytyy tehdä jonkinlaisen nähdyn ja koetun pakon takia, mutta kuitenkin sen tekeminen näyttää monesti järkevältä, koska sen tekemättä jättäminen voisi myöhemmin rajoittaa silloin koettua vapautta. Vapauden ja vastuun kaksijako, määrittyy preferenssiautonomian kautta. Esimerkiksi Petteri Orpon valitettavasti vielä johtaman Kokoomuksen päätös jättäytyä sosialistivetoisen kansanrintamahallituksen ulkopuolelle oli osoitus siitä, että hän koki hihnojen olevan niin löysiä, että hän saattoi korostaa kokemaansa vapautta tuossa tilanteessa jättäytymällä pois uudesta sosialistihallituksesta. Hän ei kuitenkaan ole tajunnut sitä, että älyvapaiden syiden takia nähdyn ja havaitun vapauden toteuttaminen tuossa tilanteessa aiheuttaa sen asiantilan, että Kokoomuksen on oppositiossa ollessaan mietittävä sitä, miten se voisi älyllisesti rehellisellä tavalla pyrkiä olemaan vastuun kautta hyödyksi suomalaiselle poliittiselle järjestelmälle ja myös Kokoomuksen uskollisimmille kannattajille, sen oikeistosiiven jäsenille, jotka Orpo on pettänyt täysin suuntautumalla entistä vasemmalle. Eli olikin varmaan niin, että Orpo jättäytyi hallituksen ulkopuolelle, koska vaivaisen asteella oleva Kepukin on osoittautunut sitä oikeistolaisemmaksi puolueeksi. Miksi hallitukseen olisi tarvinnut ottaa kahta sosiaalidemokraattista puoluetta?

                          On kuitenkin myös tärkeää ajatella sitä, miten ihmisten moraalinen kompassi näyttää hänelle tämän preferenssiautonomian jaottelun. Ihmisten preferenssit jakautuvat eri tavalla eri tilanteissa, ja silloin on vain tärkeintä, että yksilö tai yksilöiden joukko tekee päätökset siten, että se edistää yksilön ja samalla yksilöiden joukon omaa vaellustaan moraalifilosofian viidakossa. On kuolemanvakavaa, jos poliittisen puolueen vielä virassa oleva johtaja tekee väärän päätöksen siinä, kun pitäisi valita vapauden ja vastuun välillä, ja hän voi siinä pettää oman kannattajakuntansa myötä myös itsensä ja oman hyvänsä. Pahinta tässä on se, että Petteri Orpo valitsi hallitukseen menemättömyyden oman päättämättömyytensä ja keskinkertaisuutensa takia, eikä sitä tehty esimerkiksi vasemmistoliiton kommunistien takia.

Olli von Becker

YTM

Pyrkimys- eikä aikomisyhteiskuntaan!

Meidän kaikkien on tavoiteltava pyrkimysyhteiskuntaa, jotta emme jäisi aikomusyhteiskunnan sisälle. Muinoin suomalainenkin yhteiskunta perustui aristokratiaan, jossa syntyperä määräsi sen, millaiseen elämään ihminen saattoi pyrkiä yhteiskunnassa ja omassa elämässään. Pyrkiminen tarkoittaa katkeamatonta intoa ja halua saavuttaa jotain, josta voi koitua hyvää sekä itselle, että myös toisille ihmisille ja koko yhteiskunnalle. Tunnettu tämän aatteen edustaja oli näkymättömästä kädestä vapaan markkinatalouden perustana kirjoittanut skotlantilainen moraalifilosofi ja taloustieteilijä Adam Smith. Samalla kun pyrkiminen on määrätietoista itsensä toteuttamista, on aikominen jotain sellaista, minkä esimerkiksi nykymuotoinen skandinaavinen hyvinvointiyhteiskunta voi tukahduttaa. Vaikka puhuisimme kuinka anarkokapitalismin hyvyydestä ja markkinoiden kyvystä säädellä yhteistä hyvinvointia, on kuitenkin muistettava sivistyksen periaatteet, jotka ovat jääneet paitsiolle nykyisin myös Kokoomuksen vuokra-asuntovälittäjältä vaikuttavan nykyisen ja pian entisen puheenjohtaja Petteri Orpon kohdalla. Laiva ei pysy samana, jos siitä vaihdetaan kaikki sen osat, tai näin ainakin omasta mielestäni. Aikominen tarkoittaa jonkinlaisia toiminnan suunnitelmia, jotka eivät kuitenkaan saa tuulta allensa joko yksilön oman toimettomuuden tai sitten ympärillä toimintaa säätelevän ja ohjailevan yhteiskunnan takia.

                          Voimme varmasti nykypäivänä, omasta syntyperästämme huolimatta, sanoa, että meritokratia ja vapaa markkinatalous ovat sopivia perustoja ihmisten hyvää tavoittelevalle pyrkimysyhteiskunnalle. Sivistyksen kunnioittaminen ei tarkoita sen toitottamista vaalipuheissa, koska sivistyksen tulee olla kaiken toiminnan, ajattelun ja pyrkimisen perustavimpana perustana. Mielestäni sellaiset poliitikot, jotka korostavat sivistystä vaalipuheissa, antavat itsestään varsin teennäisen ja oikeudettoman kuvan, koska he katsovat, että sivistys pitää mainita sanana, aivan kaiken muun päättömän litanian joukossa. Sivistystä ei tarvitse nostaa kepin päähän, koska se joko näkyy tai ei näy jokaisessa sitä korostamaan pyrkivässä poliitikossa ja päätöksentekijässä.

Sivistystä käytti ensimmäistä kertaa nykyistä merkitystä vastaavassa sanan muodossa Reinhold von Becker, joka on kaukaista sukua allekirjoittaneelle. Myös nykyaikaiset sanomalehdet, joita Suomessakin tuotetaan ja avustetaan, eivät olisi samassa asemassa, ellei Reinhold olisi väistellyt ansiollisesti suomen kieltä rahvaan kielenä pitäneiden toisten samalla tavalla ruotsin kieltä ensimmäisenä kielenään käyttäneiden aatelisten sylkipisaroita Turun toreilla ja kaduilla 1800-luvun alussa. Nyt on kuitenkin aika jättää menneen aarteet, ja korostaa sitä, että meritokratia toteutuakseen vaatii pyrkimysyhteiskuntaa, koska skandinaavinen hyvinvointiyhteiskunta on tehnyt suomalaisesta yhteiskunnasta innovaatioon ja uudistumiseen sivistyksen periaatteiden päällä kykenemättömän aikomisyhteiskunnan, joka ei liiku mihinkään suuntaan sosialistisen säätelyn, tukahduttamisen ja kaiken samana pitämisen takia.

Olli von Becker

YTM

Miten Kokoomus uudistetaan

Kokoomus tarvitsee uudenlaista suuntaa, johtajaa ja ideologiaa. Nykyaikainen Kokoomus on jumittunut paikalleen, koska se ei ole kehittänyt itselleen sellaisia poliittisia päämääriä, joiden avulla se olisi voinut todistaa äänestäjille, että Kokoomus kuitenkin merkitsee jotain todellista poliittista ideologiaa. Uuden suunnan hankkiminen ja siihen pyrkiminen vaatii uudenlaista puoluejohtoa, uudenlaista ideologiaa ja uudenlaista mediakuvaa. Myös vasemmiston suhteellinen nouseva kannatus antaa Kokoomukselle velvoitteen oikeistolaisten arvojen kehittämisestä ja toteuttamisesta. Petteri Orpo ei ole älyllisesti eikä poliittisesti tarpeeksi vakuuttava hahmo siihen asemaan, jossa hän tällä hetkellä on. Hän ei myöskään edusta sellaista poliittista ideologiaa, jonka pitäisi olla todellista puolueen äänestäjien takia. Enemmänkin tulee mieleen vasemmistolaisten mielistelijät Suominen ja Kanerva. Jos vertaamme häntä esimerkiksi sellaisiin entisiin kokoomuspoliitikkoihin kuin Jan Vapaavuori, Raimo Ilaskivi ja Tuure Junnila, voimme havaita sen millainen kevytsarjalainen hän todellisuudessa on monessakin mielessä. Puoluejohtajalta vaaditaan särmikkyyttä, joka auttaa siinä, kun pyritään ilmaisemaan poliittisia mielipiteitä asioista ja johtamaan puoluetta tavalla, jossa kannattajien ei tarvitse kokea suuttumusta ja hämmentyneisyyttä sen takia, että puoluejohtaja haluaa muuttaa puolueen sisällön ja sen idean. Voi kysyä, onko laiva, kun siitä otetaan kaikki osat pois ja laitetaan uudet tilalle, enää sama laiva? Aivan kuten Jan Vapaavuori, niin myös esimerkiksi sellainen edesmennyt huippuälykäs ja korkeasti sivistynyt englantilaispoliitikko kuin Enoch Powell, ovat esimerkkejä siitä, miten keskinkertaisella älyllä johdettu politiikka ei suosi älykkäitä poliitikkoja, ja heistä tulee vain äärimmäisen harvoin puoluejohtajia, koska äänestäjiä miellyttää enemmän jossain tilanteissa sellaiset poliitikot, jotka eivät ole selkeästi heitä älykkäämpiä. Tähän on saatava muutos, sillä tällä hetkellä uusi Kokoomuksen puheenjohtaja tarvitsee etenkin tehdä työtä arvottamisen ja puolueen arvopohjan herättämisen ja nostamisen eteen. Objektiiviset arvot ovat sellaisia arvoja, jotka tarjoavat kaikille samankaltaista vapautta. Ja tämän takia Kokoomukseen on saatava objektiivinen ja älykäs puoluejohtaja, koska objektiivisuuksien ja ristiriitaisten subjektiivisuuksien erottaminen on puoluejohtajan tärkeä tehtävä. Todelliset arvot ovat objektiivisia, kun taas reaktiiviset subjektiiviset arvot jäävät monesti pelkästään triviaaleiksi mielipiteiksi. Olisi perustettava kansanedustajien äänestäjien piirissä eräänlaisia työpajoja tai kokoontumisia, jotka pidettäisiin edustajan kotipaikkakunnalla, jossa yhteydessä poliitikko saisi tietää enemmän siitä, millaisia arvoja hän voisi parhaimmassa tapauksessa arvostaa. Arvojen luominen ja ilmituominen vaatii itsen tutkiskelua ja erilaisten käsitteellisten yhteyksien muodostelua ja kritisoimista mutta myös toisaalta nämä arvot on voitava tuoda ihmisten keskuuteen, jolloin niitä pitää vertailla toisiinsa kollektiivisen vastaavuuden tulkinnalla, jossa yhteydessä tulisi tulkita myös arvojen ristiriitaisuutta ja ristiriidattomuutta maksimointiavaruuden tarjoamalla avulla.  Orpo eli tämä vuokra-asuntovälittäjä on liian keskinkertainen ja pitää Kokoomusta kallellaan vasemmalle. Koska Suomessa ei enää ole muita traditionalistisesti sosialistivastaisia puolueita kuin Kokoomus, pitäisi puolueen erottautua porvarillisen aatemaailman kannattajana. Kokoomuslaisuus tarkoittaa sosiaalista ja taloudellista liberalismia, ja sen tulisi mieluiten ottaa oppia kansallisliberalismi nimellä tunnetusta poliittisesta ideologiasta, jonka mukaan samalla kun suvaitaan seksuaalisia vähemmistöjä, maahanmuuttajia ja vammaisia, niin samalla arvostetaan ja varjellaan myös oman kansallisen ja konservatiivisen kulttuurin piirteitä. Kokoomuksessa tulisi siis korostaa myös vapaata taloutta ja suojella yksilönsuojaa ja yksilönvapauksia, eli siinä sen tulisi ottaa enemmän oppia esimerkiksi liberaalipuolueelta. Kokoomuksen johto tarvitsee nuoruusleikkausta ja mikä olisikaan parempi tapa suorittaa tämä muutos, kuin oppositiosta käsin. Triumviraatti, jonka soisi johtaa Kokoomusta pitkälle tulevaisuuteen löytyy Kokoomuksen oikeistosiiven lahjakkaimmalta puolelta. He ovat Antti Häkkänen, Elina Lepomäki ja Wille Rydman. Oppositiokauden aikana Kokoomuksen on tarkasteltava arvojaan, ja sen takia mielestäni, koska Orpon keskustavasemmistolainen politiikka ei ole sanottavasti nostanut puolueen menestystä, pitäisi menestystä hakea puolueen perustavimmasta ja yksiselitteisimmästä osasta, sen oikeistosiivestä. Häkkänen, Lepomäki ja Rydman ovat älykkäitä nuoria ihmisiä, ja heidän avullaan puolue voisi tavoitella pian taas kiinteätä oikeistolaisuutta tämän juoksevan kokoomuslaisuuden sijaan. Kokoomus ei voi menestyä, jos puolueen puheenjohtaja arvostaa enemmän toisten puolueiden arvoja ja ideologiaa, kuin omaansa. Kokoomuksen ei tulisi säikähtää oikeistolaisleimaa, koska meidän puolueemme on ja me itse edustamme oikeistolaisuutta, ja on monta kertaa sanottu, että se politiikka, jota Kokoomuksen viimeaikojen heikot johtajat ovat ajaneet, on ollut paljon vasemmistolaisempaa politiikkaa kuin mitä puolueen kannattajat edustavat. Kokoomuksen on etenkin tuettava yksilönvapautta ja oikeuksia sekä yksilönsuojaa, jota se ei ole mielestäni Orpon aikana tehnyt. Myös erilaisten eri tarkoituksia palvelevien yhteisöjen perustaminen tulisi tehdä yhteiskunnan sisällä helpommaksi. Mielestäni anarkokapitalismin on loppujen lopuksi, vaikken sanokaan, että sekään pitäisi toteuttaa absoluuttisesti, kuitenkin oikeanlaisia suunta tästä puolueen ideologian toteutuksesta. Kokoomuksen tulisi korostaa yövartijavaltion oikeutuksellisuutta, vaikka samalla sitä mukaan, kun yksilöiden vapauksia lisätään, tulisi myös lisätä sellaisia viranomaistahoja, jotka edistävät tällaisen järjestelmän pysyvää olemassaoloa, vaikka nekin tulisi kuitenkin pysyttää positiossa, jossa ne eivät ole haitaksi yksilönvapauksien varjelussa. Jan Vapaavuoren poliittinen ideologia tulisi nostaa uuden kiinteätä oikeistolaisuutta edistävän Kokoomuspuolueen huoneentauluksi. Kertoo tiettyjen piirien kevytkenkäisyydestä, että niin moni puolueen jäsen halusi mieluummin puheenjohtajaksi siihen tehtävään liian kepeän ja epäuskottavan Alexander Stubbin. Kokoomuksen tulisi myös ylläpitää tärkeätä oikeusvaltion ideaaliamme, jonka myötä voimme luottaa siihen, että kaikki saamme elää oikeudenmukaisesti ja ilman vainoa Suomessamme, ja toisaalta estää tiettyjen maahanmuuttajatahojen pyrkimykset siinä, miten he voivat ylläpitää oman kulttuurinsa piirteitä ja rutiineita suomalaisen yhteiskunnan sisällä. Yhteisöjen suojaa tulisi voida ylläpitää sekä yritysten ja vapaaehtoisten järjestöjen perustamisen ja niiden sisäisen koheesion toteutumisen helpottamisella. Instituutioiden tulisi olla itseriippuvaisia, jossa niiden koostumusta tulisi voida vartioida niistä itsestään käsin. Eli tulisi ehkäistä se, että instituutiot alkaisivat suhtautua pyyteellisen vihamielisesti toisiin instituutioihin, jossa tilanteessa ne alkaisivat kilpailemaan keskenään vaikutusvallasta ja alasta. Vakaumus on valtaa, ja sen takia tulisi ruveta tulkitsemaan politiikkaa sen alkukohdasta eli arvoista, eikä arvostella poliitikkoja siten, miten he ovat käsitelleet jonkin yksittäisen poliittisen päätöksentekotilanteen, joka on monesti kepin päähän nostettua oman poliittisen ideologiansa kohdalla hämmentynyttä ja mykkää henkispoliittista nylkyttämistä.