Teatterin teoriasta osa II

Teatterin teoria tarkoittaa niiden kokoelmatodellisuuksien osakkaiden yhteenliittymää, johon teatteri ja sen tekeminen perustuvat. Teatteri koostuu näyttelijöistä, ohjaajasta ja näytelmän käsikirjoittajasta. Kuitenkin voidaan sano, että myös katsoja on yksi teatterin tekemisen osa. Teatterin silmät korostuvat ohjaajassa, näyttelijässä ja kolmannessa silmässä, joka on ideaalityypin mukainen teatterin harrastaja. Joudutaan käyttämään termiä ideaalityyppi, koska kaikki teatterin käyttäjät eivät ole samanlaisia. Kolmannen silmän yhteydessä on korostettava sitä, että sille on pyrittävä antamaan kaikkensa, koska sitä ei kuitenkaan voida yleisesti määritelllä koskemaan kaikkia näytelmiä ja teatteriesityksiä. Näyttelijän, ohjaajan ja käsikirjoittajan on muodostettava tuo ideaalityyppi kaikissa teatteriesityksissä, ja se kolmas silmä on silloin ensimmäisenä arvioimassa teatterinäytöksen hyvyyttä ja ideaalityypin vastaavuutta. Ohjaajam on muutettava alkuperäisteksti vastaamaan nykypäivää, koska eivät ihmiset halua nähdä nykypäivänä teatterissa samanlaista näyttelyä kuin mitä harrastettiin vuosikymmeniä sitten. Kristian Smedsin tuntematon sotilas vuonna 2008 oli yksi esimerkki modernin ohjaajan kyvystä mukauttaa klassikkokirjallisuutta nykypäivääm. Siinä moukaroitiin pesukoneita jne. Teatterin näyttelijöiden yhteydessä on korostettava spontaniteettia, vartalollla näyttelemistä, eli on siis katsottava turkkalaisittain kaikki se, mihin näyttelijä voi vartalollaan pystyä. Lisäksi on korostettava mimiikkaa ja puhetta, joissa kaikki äärimmäisyydet pitäisi ottaa käyttöön. Puhetta voidaan arvioida esimerkiksi sen järkiperäisyyden, juurevuuden, murteellisuuden, hajanaisuuden ja esimerkiksi myös äänen voimakkuuden kautta. Mimiikassa on siis osattava tanssia ja muodostaa vartalollaan symbolimerkityksiä ja siinäkin on korostettava äärimmäisyyksien olemassaoloa. Teatteri siis perustuu siihen, että näytetään ihmiskeinojen avulla kaikki äärimmäisyydet jotka niissä jotenkin korostuvat. Spontaanisuus taas tarkoittaa etenkin sitä, että ohjaajan on voitava antaa näyttelijöille vapaus elää omassa roolihahmossaan. Mitä voitaisiin hyvin kuvata teatterin keinoin on mielisairaus ja psykoottisuus, vaikka se kuitenkin vaatii mukautumiskykyistä luonnenäyttelijää kuten esimerkiksi Tarmo Mannin. Lisäksi on voitava kuvata yksilöiden mielenkiinnonkohteita tuomalla nuo mielenkiinnonkohteet teatterin materiaaliksi: on siis selvää, että esimerkiksi ihminen joka pitää paljon kissoista voidaan esittää kissan hahmossa, vaikka tarkoitukseni onkin tässä kohtaa muualla kuin Pedro Hietasessa. Mukavaa olisi myös kuvata kompulsiivisia neurooseja, joita voisivat olla esimerkiksi jatkuva runkkaaminen tai vaikkapa asioiden asettelu aina uudelleen samoille paikoille. Yleensäkin seksuaaliset paineet, joissa kiihotus alkaa kaikista mahdollisista asioista on asia, jota teatterin keinoin voitaisiin hyvin kuvata. Hyvä teatterin tekijä on etenkin sellainen, joka voi toiminnallaan muodostaa itse representaatioita, joita toiset ihmiset alkavat toistamaan. Hyvä teatterin tekijä on sellainen joka pystyy imeyttämään itseensä roolihahmon koko persoonallisuuden ja luonteen, ja siitä voisi tulla jopa hänen persoonallisuutensa osa, josta taas on mainittava Tarmo Manni ja toisaalta myös Kari Väänänen. Teatterissa voitaisiin myös hyvin kuvata myös ihmisen alitajuntaa, jossa merkittävin esimerkki elokuvamaailmasta on Bunuelin ja Dalin Un chien andalou. Siinä ohjaajat pystyivät hyvin esittämään omien uniensa fragmentaarista maailmaa todellisuuden kuvana. On katolisia pappeja, jotka vetävät perässään flyygeleitä, joiden päällä on aasien päitä jne. Teatterin on kuitenkin aina voitava olla sellaista, ettei se vastaa oletuksia, vaan näyttelijöille ja ohjaajille on annettava tilaa. Teatterin tekijöistä, jotka kannattaa muistaa siinä kun arvioidaan sitä, mistä teatterin tekemisen tulisi koostua, ovat esimerkiksi Turkan teatterikorkekakoulussa käyttämä metodi, jossa pyrittiin kurittamaan lihaa ja pistämään se äärimmilleen (ks. kirja Lihat ylös!); toinen on Turkan oppilaista muodostunut vain yhden genrensä mukaisen esityksen pitänyt Jumalan teatteri, joka oli säkenöivän uudenaikainen ja provosoiva näytös (1987 Oulussa); Yksi merkittävän suuntauksen perustanut mies oli myöskin merkittävä mies eli Antonin Artaud. Hän katsoi Julmuuden teatterissaan, että teatteri on liian pitkän aikaa keskittynyt puheeseen, samalla kun sen pitäisi Balilla harrastettavan teatterinmuodon mukaan olla enemmän ruumiillisuutta ja vartaloa koskeva suuntaus, jossa vartalo laitetaan koville määrätietoisten ja ankarien praktiikkojen mukaan; myös voidaan mainita Brechtiläinen teatteri, joka on taas vastakohtainen sekä surrealistista että Artaudin teatteria vastaan; Surrealismin keksi Pariisissa Andre Breton, ja surrealistisessa teatterissa korostetaan Un chien andaloun mukaisia unikuvia ja kaikkea sellaista mitä ei olla rajoitettu järjen ankarien rajojen sisään. Bunuel ja Dali päättivätkin ennen Le chien andolouta, ettei siinä olisi mitään järjellistä.