Väikkärin uusi tutkimussuunnitelma!

Köyhyyden eettisestä tulkinnasta, 14.9.2016
1. Tutkimuksen tausta
1.1 Tausta
Tutkimukseni käsittelee köyhyyden yhteiskunnallista ilmiötä korostaen sitä näkemystä, jonka mukaan köyhyyden mittaamista ei voida suorittaa suoranaisesti pelkästään bruttokansantuotetta ja yksilökohtaisia tuloja tarkastelemalla ja arvioimalla. Tutkimuksen taustana on laaja, etenkin 1970-luvulta alkanut tapa hahmottaa köyhyyttä eri tavoilla ja tuosta tavasta seurannut erilaisten köyhyyden teorioiden kirjo. Tutkimus perustuu etenkin Martha Nussbaumin ja Amartya Senin käsittelemään toimintamahdollisuuksien teoriaan, joka esittelee näiden kahden filosofin lähestymistavan köyhyyteen. Filosofinen viitekehys tutkimukselle on soveltava etiikka ja etenkin sen alalaji bioetiikka, joka käsittelee yhtenä aiheenaan myös köyhyyttä. Tutkimus käsittelee myös Peter Singerin utilitaristista lähestymistapaa köyhyyteen, missä sivujuonne liittyy utilitariismin perustajaan John Stuart Milliin. Köyhyyden tutkimus on varsin uusi ala ja siinä on muutamia varsin tunnettuja teoreetikoita, kuten edellämainitut Nussbaum, Singer ja Sen.  Myös klassikot kuten Immanuel Kant ovat tutkimuksissaan määritelleet köyhyyteen liittyviä aiheita, kuten edellämainittu Immanuel Kant teoksessaan Tapojen metafysiikka, jossa hän mainitsi tunnetun maksiiminsa, jonka mukaan ihmistä on aina lähestyttävä päämääränä eikä välineenä jollekin päämäärälle.  Köyhyyttä voidaan määritellä ja on määritelty monella tapaa: yksi on perustarpeiden lähestymistapa, jonka mukaan köyhyys on kyvyttömyyttä tyydyttää perustarpeita puutteiden ja mahdollisuuksien vähyyden takia; toinen on mainittujen Senin ja Nussbaumin korostama toimintamahdollisuuksien lähestymistapa, jonka mukaan köyhyys määrittyy siitä, ettei ihminen kykene ohjaamaan omaa toimintaansa - eli hänellä ei ole mahdollisuuksia toimia täysin riippumattomalla tavalla; kolmas on hyvinvointiin perustuva näkökulma, jonka mukaan köyhyys on hyvinvoinnin vastakohta; neljäs on epätasa-arvoisuuteen liittyvä lähestymistapa, jonka mukaan köyhyys on prosessi, jonka myötä ihmisten köyhyys perustuu myös esimerkiksi epätasa-arvoisuuteen ja sosiaaliseen eristämiseen; viides on ihmisoikeuksiin perustuva lähestymistapa, jonka mukaan köyhyys on perustavimpien vapauksien ja perusoikeuksien riistämistä (Wiman, 2012). Bioetiikan lähestymistapa on tänä päivänä monissa paikoin kansainvälinen ja globaali ja siinä otetaan huomioon köyhyyden ihmisoikeuksiin liittyvät modifikaatiot (Teays, 2014). Myöskin aiheeseen liittyvät distribuution teoreetikot, jotka väittävät, että köyhyyteen liittyviä ongelmia voidaan ratkaista jakamalla uudelleen varallisuutta. Tähän monet ovat kuitenkin ilmaisseet tyytymättömyyttä.
1.2 Aikaisempi tutkimus ja löydökset
Aikaisempi köyhyyteen liittyvä tutkimus on keskittynyt määrittelemään sitä, mitä köyhyys on ja kuinka siihen voitaisiin puuttua erilaisin välinein. Se on määritellyt köyhyyttä erilaisten näkökulmien kautta, joita voidaan löytää ainakin viisi erilaista. Monet teoreetikot kuten Amartya Sen, ovat huomanneet, että köyhyyden määritteleminen keskimääräisen bruttokansantuotteen tason kautta ei riitä määrittelemään köyhyyteen liittyviä osailmiöitä. Sen takia on löydettävä toisenlaisia lähestymistapoja, jotka ottaisivat huomioon myös ne olosuhteet, joissa köyhät ihmiset elävät ja miten ne voivat lisätä köyhyyden uudelleenilmenemistä. Tästä sukupolvelta toiseen siirtyvästä köyhyydestä on kirjoittanut esimerkiksi Ronald WIman artikkelissaan "What poverty is". Aikaisempi tutkimus on siis todennut sen, että monesti köyhyyden olemassaolon olosuhteet uusivat köyhyyttä ja se on yleistä etenkin kehitysmaissa absoluuttisen köyhyyden tapauksessa.
1.3 Mitä uutta aiheesta voidaan löytää
Tässä pyritään selvittämään sitä, voidaanko mahdollisesti löytää jonkinlainen keskimallin määritelmä siihen, miten köyhyyttä voitaisiin määritellä jatkossa, ja mikä tapa on kaikkein perustelluin, selkein ja totuutta kuvaavin. Tässä voidaan pyrkiä määrittelemään sitä, miten erilaisia lähestymistapoja yhdistämällä voitaisiin löytää sopivin köyhyyden määrittelemisen tapa ilman, että jatkettaisiin koulukuntajakoa asian ympärillä, koska se ei itse asiassa silloin etene kohti köyhyyden ongelman määrittelyä. Olisi siis pyrittävä löytämään sopivia puolia kaikista kunnollisesti perustelluista lähestymistavoista. Aion myös käsitellä köyhyyden olosuhteita siten, että pyrin löytämään ratkaisuja köyhyyden ongelman määrittelemiseen köyhyydestä itsestään käsin, eikä muualta käsin, koska tuo virhe näyttää olevan olleen aiemmin oikeanlaisten lähestymistapojen löytämisen esteenä. Hypoteesini mukaan köyhyyden ratkaisut voidaan löytää köyhyydestä itsestään, ja etenkään aiemmin ei ole kiinnitetty huomiota siihen, että jotkut ihmiset voivat esimerkiksi suhtautua omaan köyhyyteensä eri tavalla kuin toiset. Tähän liittyen aion käsitellä myös esimerkiksi munkkien harjoittamaa vapaaehtoista köyhyyttä ja sen alkuperää. Sitä tärkeää asiaa voidaan myös kysyä toimintamahdollisuuksien teorian viitekehyksessä, voidaanko ihmisille tarjota toimintamahdollisuuksia myös ennen sitä kuin varsinainen köyhyyden ongelma on poistettu lähiyhteisöstä.
2. Tutkimuksen tavoitteet
2.1 Hypoteesit
Hypoteesini on, että köyhyyden määrittelemisessä ei voida käyttää kankeata bruttokansantuotteeseen ja yksilön tuloihin liittyvää määritelmää. Hypoteesini mukaan voidaan löytää parempia keinoja köyhyyden määrittelemiseen, mikä liittyy etenkin köyhyyden saamiin käytännön muotoihin, eikä johonkin mittarilla määriteltyyn hyvinvoinnin ja toimeentulon määrään tai varallisuuden uudelleen jakamiseen. Ei siis voida arvioida niin, että köyhyys voitaisiin poistaa kun lisätään yhteisössä jonkinlaisia utiliteetin kautta määriteltäviä hyvinvoinnin mittareita. Pareto-optimaalisuus, Singerin utilitarismi ja Nashin peliteoria ovat niitä vastateorioita joita tarkastelen tutkimuksessa ja koettelen niitä vastaan esimerkiksi Senin ja Nussbaumin edustamaa toimintamahdollisuuksien teoriaa. Tutkimuksessa tulen myös käsittelemään esimerkiksi Rawlsin edustamaa perustarpeiden teoriaa köyhyyteen sekä ihmisoikeuksien, arvokkuuden ja tunnustamisen näkökulmia.
2.2 Tutkimuksen tavoitteet
Tutkimuksen tavoitteena on käsitellä kaikkia muita köyhyyden tunnistamiseen ja poistamiseen tarkoitettuja näkemystapoja kuin bruttokansantuotteeseen perustuvaa lähestymistapaa. Tutkimuksessa on tarkoitus pyrkiä etsimään parasta mahdollista lähestymistapaa köyhyyden määrittelemiseen ja sen poistamiseen. Tutkimuksen tavoitteena on pyrkiä löytämään sopivin synteesi aiemmin määritellyistä köyhyyteen liittyvistä lähestymistavoista ja käsitellä siinä samalla myös aiheeseen aiemmin annettuja lähestymistapoja. Tutkimuksen pääasiallisin tavoite on muodostaa synteesi köyhyyden määritelmistä ja siihen annetuista ratkaisuvaihtoehdoista. Tämä onnistuu etenkin vertailemalla aiempia lähestymistapoja köyhyyteen. Niiden pohjalta voidaan muotoilla uusia lähestymistapoja köyhyyteen, jotka voivat olla aiemmin annettuja parempia. Samalla on tarkoitus tutkia niitä etenkin Amartya Senilta tulevia kantoja, jonka mukaan köyhyyttä voitaisiin jollakin mahdollisella menetelmällä mitata ja formuloida.
3. Aineisto ja menetelmät
3.1 Tutkimusmenetelmät ja aineistot
Tutkimusmenetelmänäni on etenkin erilaisten köyhyyteen liittyvien lähestymistapojen vertaileva tutkimus käsittelemällä niiden sisältämiä todellisia asioita käsitteiden takana. Tarkoitus on siis katsoa mitkä käsitteet voi niin sanotusti katsoa läpi ja mitkä sisältävät jotain todella merkittävää, jonka voisi ottaa hyötyyn parasta määritelmää ja köyhyyden ongelmaan liittyvien ratkaisujen löytämisessä. Käytän apuna kaikkia akateemisen filosofian sisältämiä kirjoja ja artikkeleja, jotka vaikuttavat kiinnostavimmilta köyhyyden ongelman selvittämisen suhteen. Tutkimusaineistoa on paljon, joten on tärkeää myös rajata aineisto tarkasti, mikä tietysti vaatii sitä ennen siihen perehtymistä. Tärkeimpiä teoreetikoita ovat etenkin SInger, Nussbaum, Sen, Wolff, Rawls ja Mill.
3.2 Aineiston käsittely ja käyttösuunnitelma
Kiinnitän aineiston käsittelyssä huomiota etenkin köyhyyden määrittelyssä käytettyihin käsitteisiin. Pyrin myös lähentämään teoreettisia näkökulmia sekä asioiden todellista käytännöllistä tilaa. Kirjoitan lähdekirjallisuuden perusteella tiivistelmiä ja asioiden yhdistelyn jälkeen kokonaisia lukuja väitöskirjaan. Kun konkluusio on saatu kasaan aineiston käsittelyn jälkeen, on mahdollisesti tarpeellista palata vielä tekstirunkoon ja tarvittaessa uusia sitä. Koko työn on tarkoitus valmistua puolentoista vuoden sisällä.
3.3 Työsuunnitelma ja osatöiden suunnitelma
Aion käsitellä tutkimukseen liittyviä aiheita lähdekirjallisuuteen perehtymällä ja aloitan sen perustavimmista aiheen klassikoista kuten Senistä, Nussbaumista ja Singeristä. Sen jälkeen siirryn vähemmän tunnettuihin aiheen teoreetikoihin ja kirjoitan vähitellen lukuja väitöskirjaan keskittyen etenkin osallisesti erilaisiin köyhyyden lähestymistapoihin. Klassikoiden ja lähestymistapojen yksittäinen käsittely vie osiinsa jaettuina noin kuukauden per aihe.
4. Aikataulu ja rahoitus
4.1 Vaiheiden aikataulu
Aion saada väitöskirjan valmiiksi noin yhdessä-puolessatoista vuodessa.  Viiden perustavimman köyhyyteen liittyvän lähestymistavan käsittely vie noin puoli vuotta ja klassikoiden käsittely yhtä kauan. Konkluusioiden muodostamiseen tulee menemään yhdestä kahteen kuukautta, joten voisi ajatella, että väitöskirja voisi olla valmis syksyllä 2017 tai vuoden 2018 alussa.
4.2 Rahoitussuunnitelma ja rahoituksen lähteet
En ole vielä keskustellut tästä aiheesta ohjaajan kanssa, mutta mahdollisia rahoituksen saamisen paikkoja on paljon. Tutkimuksen aihe on yhteiskuntapoliittisesti ja filosofisesti tärkeä ja sen takia uskon saavani tälle tutkimukselleni rahoitusta. Rahoituksen käyttötarkoitukset liittyvät etenkin lähdemateriaalin hankkimiseen ja tutkimukseen liittyvään liikkumiseen kotimaassa ja ulkomailla.
5. Tutkimukseen liittyvät eettiset näkökulmat
Köyhyys on vieläkin monessa eri suhteessa tabu ja sen takia tutkimukseen liittyy merkittävä eettinen näkökulma, joka liittyy etenkin siihen, miten ihmiset voivat myöntää olevansa köyhiä. Monet ihmisistä elävät edelleen etenkin länsimaissa suhteellisesti toisia köyhempinä, mutta jotkut tyytyvät rooliinsa valittamatta. Sen takia pitäisi määritellä enemmän niitä olosuhteita, jotka johtavat köyhyyden olemassaoloon ja esimerkiksi keskimääräisen eliniän laskemiseen ja muihin kansanterveydellisiin vaikutuksiin. Eettiset kysymykset liittyvät etenkin siihen, ketkä ihmiset haluavat tulla määritellyiksi köyhiksi ja ovatko sellaiset ihmiset jotka voidaan tunnistaa köyhiksi ja jotka eivät itsekään köyhyyttään kiellä jotenkin moraalisesti vajavaisempia ihmisiä. Köyhyyden olosuhteiden alla ihmiset tulevat monesti sosiaalisesti kehitysvammaisiksi määritellyksi. Sen takia on oltava tarkka siinä, ettei tuomitse ihmisiä vajavaisista mahdollisuuksistaan tai köyhyyden olemassaolon olosuhteista.
6. Julkaisusuunnitelma
Tutkimus on tarkoitus julkaista kokonaisuudessaan Tampereen yliopiston yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikön filosofian tohtoriohjelmassa.
7. Tutkimustulosten hyödyntäminen
Tutkimukseni tuloksia voidaan hyödyntää siinä, kun pyritään määrittelemään parasta mahdollista lähestymistapaa köyhyyden ongelmiin. Tästä on hyötyä etenkin poliittisen filosofian, sosiaalipolitiikan, yhteiskuntapolitiikan, sosiaalityön, teologian ja sosiologian viitekehyksissä. Tutkimuksella on tarkoitus yhdentää ja lähentää noita tieteenaloja tämän merkittävän köyhyyteen liittyvän aihenipun käsittelemisessä. Lähtökohtainen asenne tutkimukseen on siis monitieteellinen, vaikka käsittelytapa onkin etenkin filosofinen ja eettinen.
7.1 Arvio hyödystä ja yhteiskunnallisesta merkityksestä
Köyhyyteen liittyvä tutkimus on nykypäivänä kansainvälisen vastuun tai solidaarisuuden takia kovassa huudossa. Köyhyyttä on pyöritelty ilmiönä, muttei vieläkään ole saatu määriteltyä sitä, miten köyhyys ja keinot sen poistamiseen tulisi todellisesti nimetä. Köyhyyden ongelma on yksi suurimmista ihmisten elämänlaatua määrittelevistä kysymyksistä ja sen takia siihen liittyvällä tutkimuksella on suuri yhteiskunnallinen merkitys. Oikeimman lähestymistavan löytämisellä köyhyyden ongelmaan voidaan tietysti myös vaikuttaa ongelman poistamiseen, ja mikä voisikaan olla tärkeämpi ja yleisesti merkityksellisempi ongelma maailmassa?
8. Tutkimuksen alustava rakenne (tämä täydentyy ja muuttaa muotoaan tietysti tutkimuksen edetessä)
1. Johdanto
2. Mitä köyhyys on?
    2.1 Miten köyhyys vaikuttaa
        2.1.1 Köyhyyden kansanterveydellinen vaikutus
    2.2 Köyhyyden psykologia
        2.2.1 Karsiutuvuuden psykologia
    2.3 Köyhyyden tulkinnasta
        2.3.1 Eettinen tulkinta yleisesti klassikoiden mukaan
    2.4 YK:n tulkinta köyhyydestä
    2.5 Vapaaehtoinen köyhyys ja sen motiivit
        2.5.1 Munkkien ja varhaiskristittyjen etiikka
        2.5.2 Köyhyyden puolustus
3. Soveltava etiikka ja sen tarjoamat ratkaisut
    3.1 Bioetiikan kohde
        3.1.1 Globaali köyhyys ja globaali bioetiikka
4. Köyhyyden määrittelytavat
    4.1 Perustarpeiden lähestymistapa
    4.2 Toimintamahdollisuuksien lähestymistapa
    4.3 Hyvinvoinnin lähestymistapa
    4.4 Epätasa-arvoisuuden lähestymistapa
    4.5 Ihmisoikeuksien lähestymistapa
5. Amartya Sen ja toimintamahdollisuudet
    5.1 Köyhyyden mittaaminen
    5.2 Pareto-optimaalisuus ja Senin vastaus
    5.3 Peliteorian välittämä tieto ihmisen motiiveista ja sen suhde köyhyyden     poistamiseen
6. Martha Nussbaum ja toimintamahdollisuudet
    6.1 Utilitarismin kritiikki
    6.2 Vammaisten ja muiden vähemmistöjen toimintamahdollisuudet
7. Peter Singer ja utilitaristinen tapa köyhyyden suhteen
    7.1 Miten Singer on vastannut Nussbaumin kritiikkiin
        7.1.1 Preferenssiutilitarismi
        7.1.2 Adaptiivinen utilitarismi
        7.1.3 Tekoutilitarismi
    7.2 John Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria ja Kansojen Oikeus
        7.2.3 Robert Nozickin vastaus Rawlsille
        7.2.4 Rawlsin ja Nozickin vertailua
    7.3 John Stuart Millin utilitarismista
        7.3.1 Velvollisuuseetikot kuten Kant ja ihmisen päämääränä pitäminen
        7.4.1 Hyve-eetikot
8. Tavanomainen BKT-lähestymistapa köyhyyteen
    8.1 Miksi sitä on kritisoitu
    8.2 Onko sen kritisoinnille todellista syytä
    8.3 Mikä on sen vastaus köyhyyteen ja sen poistamiseen
    8.4 Distribuution näkökulma
9. Mikä voi olla paras tapa suhtautua köyhyyteen
    9.1 Miksi se on paras tapa
    9.2 Minkä takia sen vaihtoehdot ovat huonompia
10. Konkluusiot: Mitä köyhyys on ja miten se poistetaan
11. Lähteet
9. Kirjallisuusluettelo
(Tämä lista täydentyy vielä tutkimuksen valmistelun edetessä.)
Fabre, C.; Miller, D.: Justice and culture: Rawls, Sen, Nussbaum and O'Neill, Political Studies Review, 2003
Fitzpatrick: Applied ethics and social problems
Graf, G.; Schweiger, G.: The philosophical evaluation of poverty, 2013, Universität Salzburg
Holland: Philosophical Introduction to Bioethics
Häyry, M.; Häyry, H.: Rakasta, kärsi ja unhoita
Kant, I.: Die Metaphysik der Sitten
Mill, J,S.: Utilitarianism, 1863
Mullainathan, S.: The psychology of Poverty, 2010
Myllykangas, M.; Räsänen, P.: Mitä maksaa ihmishenki
Nozick, R.: Anarchy, state and utopia, Basic Books, 2013
Nussbaum, M.: The capabilities of people with cognitive disabilities, Metaphilosophy LLC, 2009
Nussbaum, M.: Creating capabilities - The human development approach, 2011, The Belknap Press of Harvard University Press
Nussbaum, M.: The frontiers of justice, Harvard University Press, 2007
Ord, T.: Global poverty and the demands of morality, Cambridge, 2014
Pietarinen, J.; Poutanen, S.: Etiikan teorioita, Gaudeamus, 1998
Rawls, J.: Theory of Justice, Harvard University Press, 1972
Räikkä, j.: Moraalin kanssa, 2004
Sarshar, M.: Amartya Sen's theory of poverty, National Law University Delhi
Sen, A.: Development as capability expansion
Sen, A.: Human Rights and Capabilities, Journal of Human Development, 2005
Sen, A.: Issues in the measurement of poverty, Nuffield College, Oxford, 1979
Singer, P.: Is Act-Utilitarianism Self-Defeating?, The Philosophical Review, 1972
Singer, P.: A Bit Rich, 2004, The Age
Singer, P.: A Response to Martha Nussbaum, 2002, The Tanner Lectures on Human Values
Singer, P.: Famine, Affluence and Morality, 1972, Philosophy and Public Affairs
Singer, P.: Happiness, Money and Giving it Away, 2006a, Project Syndicate
Singer, P.: Practical Ethics, 2011, Cambridge University Press
Singer, P.: Share the Wealth, 2001, The Daily Princetonian
Singer, P.: The Right to Be Rich or Poor, 1975, The New York Review of Books
Singer, P.: What Should Billionaire Give - and What Should You, 2006b, The New York Times Magazine
Singer, P.: Why Pay More for Fairness, 2006c, Project Syndicate
Teays, W.; Gordon, J-S.; Dundes Renteln, A.: Global bioethics and human rights, 2014, Rowman and Littlefield
Wiman, R.: What poverty is, 2012
10. Tutkimushankkeeseen osallistuvien henkilöiden ja yksiköiden nimet
Tekijä: Olli von Becker, YTM
Ohjaajat: Filosofian professori VTT Matti Häyry, Aalto-Yliopisto
Yksikkö: Tampereen yliopisto, Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö

Ritarihuoneenpuistikossa

Ritarihuoneen puistikossa juon pussikaljaa
välillä kokeilen rintaani, missä taskulämmin koskenkorva
hölskyy viljaista tietään, polkuaan, kulkien rauhassa
Ritarihuoneen puistikossa yritän peitellä hömpsyjen ottamista
olemmehan sentään ritarihuoneen puistikossa
puistikossa joka on siniveristen puisto
jonka vierellä sijaitsee siniveristen päätoimisto
jossa debytantit asettuvat riviin
ja sukuyhdistelmiä tutkineet herrat
kuten vapaaherrat
valitsevat sopivimman sopivalla taustalla
siellä harrastetaan eugeniikkaa
siellä ei pieraista, ainakaan muuten kuin salaa
siellä ei kerrota veloista, vaan saatavista
Ritarihuoneen puistikossa mieleni täyttää epätoivo
voisinko silti olla menemättä isoon päärakennukseen
sillä siellä minua ei hyväksytä
siniveriset katsovat vain aatelisesta siittiöstä tulleen
oikeaksi siniveriseksi,
joka merkitään siniveristen kirjaan
missä muut siniveriset ovat lueteltuina
jotka eivät ole vaan kuten minä
jotka eivät juo pussikaljaa ritarihuoneen puistikossa
joiden kielelle koskenkorva on -
aivan liian rahvaanomainen tuote
Ritarihuoneen puistikossa, olen onnellinen
Ritarihuoneen puistikossa, olen ennen sisäänmenoa
Ritarihuoneen puistikossa, otan huikat että vaikuttaisin mondeenimmalta
Ritarihuoneen puistikossa, en jaksa enää välittää mistään.

Minkälaiselle toiminnalle on sanottava Ei

Etenkin nuoret ihmiset syyllistyvät monesti toimintaan ja ajatteluun, joka ei ole eettisesti inhimillistä. Ensimmäinen pakkotoiminto on liiallisen seksuaalisuuden ylläpitäminen. Nämä ihmiset antavat elinten liikutella itseään ja samalla he tulkitsevat kaikkien muidenkin toimia samanlaisten matalamielisten periaatteiden ohjaamasti. Monesti etenkin naisilla seksuaalinen kiinnostus ja sen tunnistaminen laajenee kaikille elämän osa-alueille, eli he voivat helposti jopa palveluammateissa olla erottelemassa ihmisiä viehättäviin ja epäviehättäviin. Tuohan on siis erittäin epäammattimaista, huomioiden vielä sekin, että joillakin naisilla on tapana tylyllä käytöksellä estää mahdollinen romanttinen lähestyminen, vaikkei kyseessä oleva mies ole edes kuvitellut mitään seksuaalishenkistä tämän naisen kanssa. Toinen pakkotoiminto liittyy siihen kuinka monet ihmiset mutta etenkin nuoret ihmiset tapaavat yliarvostaa heidän näkemässään yhteiskunnallisessa hierarkiassa korkeimmalla asteella heidän mukaansa olevia ihmisiä ja tahoja. Muistan senkin kuinka Kuopion Lyseossa statukseni ilmeisesti nousi nuorten neitien piirissä, niin heti oli kaikenlaista halkonaamaa tulossa puheille. Todellisuudessa hierarkioita ei ole ja ajatus siitä että sellaisia olisi perustuu matalamielisten auktoriteettiuskoisten pienten ihmisten ajatusmaailmaan. On kammottavaa havaita se, kuinka suurin osa ihmisistä ei edes ajatuksen tasolla pyri pitämään periaatteenaan tasa-arvoisuutta ja tasa-arvoista kohtelua.  Sen sijaan suurin osa ihmisistä ajattelee epätasa-arvoisesti ja asettaa ihmisiä hierarkiaan ehkä etenkin sosiaalisen elämän takia. Tähän liittyy myös se, että rahaa arvostetaan ja se jos jollain ei ole jotain kulutushyödykettä mikä monilla on, on tämä ihminen ehdottomasti alempiarvoinen, vaikka hän ei esimerkiksi henkilökohtaisista syistä olisi koskaan ajatellutkaan sellaisen hankkimista. Statuksen yliarvioimiseen liittyy sekin, että jotkut ihmisistä ovat hyvin kiinnostuneita erilaisista statussymboleista, eli he näkevät niin, että jos jollain ei ole jotain hilavitkutinta, on hänessä siinä kohdin tyhjä aukko, eli he ajattelevat, että tällaiselta ihmiseltä puuttuu jotain. Nämä ihmiset siis ajattelevat lineaarisesti jatkuvan teknologisen kehityksen mukaisesti ja katsovat, että ollakseen korkeastatuksinen on silloin oltava kaikki ajan vaatimat statussymbolit. On naurettavaa ajatella sitä, miten jotkut ihmiset voivat esimerkiksi autostaan saada niin hyviä kicksejä, että se kannattaa pitää pelkästään sen takia millaisia tunteita se herättää toisissa ihmisissä. Paha pakkotoiminto on se, jos arvostaa toisten mielipiteitä enemmän kuin omiaan. Tämä kertoo siitä millaisia kollektiivipersoonallisuuksia suurin osa ihmisistä on. Nuori ihminen katsoo, ettei hänellä ole oikeutta omata mielipiteitä, joiden katsotaan kuuluvan yhteiskunnan hierarkiassa korkeimmalla oleville. Ainoastaan jossain puuhakerhossa kuten nuorisovaltuustossa oleminen saa jotkut tulevaisuuden mielipidetotalitaristit tuntemaan olevansa yhteiskunnalle arvokkaita. Toisaalta jotkut ihmisistä katsovat, että joillakin ihmisillä on suurempi oikeus tehdä arvioita toisista ja asioista, eli he voivat olla millaisia narsisteja tahansa ihmisten enemmistön mielipiteen mukaan. Monet ihmisistä ovat myös omia asioitaan enemmän kiinnostuneita toisten arvostelusta ja siinäkin useimmin lyödään vyön alle ja nostellaan pöydälle ihmisen varmasti heikoimpia puolia. Jos haluaa olla ystävällinen eikä julma, tulisi aina ottaa huomioon ihmisen parhaimmat puolet, eikä olla niin ala-arvoisia arvioissaan. Varmaan perustavin ero eettisellä ja hyvään pyrkivällä ihmisellä on tavalliseen nähden se, etteivät tällaiset ihmiset pyri itseisarvoisesti hyvyyteen. Naisen julmuus on aina julmempaa kuin miehen. Kuitenkin nainen pyrkii suhteistamaan itsensä mieheen. Kuitenkin nainen haluaa monesti arvostella jotain toista miestä, ja silloin kaikki henkiseltä laadultaan naisia muistuttavat miehet liittyvät arvostelemaan toista tai Levinaan sanoin kolmatta. Nainen siis tällä toimenpiteellä vetää heikkoluonteisen miehen omalle tasolleen moraalin ulkopuolella. Naisen on aina päästävä arvostelemaan toisia ihmisiä, vaikkei edes tuntisi tai tietäisi heitä. He myös määrittelevät ihmiset hyvin pinnallisten mittareiden kautta

Pitäisikö yhteiskunnan kasvattaa ihmisiä johonkin?

Onko koulu vain huvittelu-/ajanvietepaikka? Liittyykö opetustehtävä joihinkin tiettyihin yhteiskunnallisiin instituutioihin? Mielestäni yhteiskunnalla tulisi olla jonkinlainen ideaalikuva siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa tulisi ohjata. Tietysti koulu on keskeinen oppimisen paikka etenkin varhaisella iällä, mutta yhteiskunnan olemassaolon turvaamiseksi ja sen estämiseksi, etteivät ihmiset tule liian riippuvaisiksi tukijärjestelmistä, tulisi yhteiskunnallista ohjaamista lisätä ennen koulua, koulun aikana ja ja koulun jälkeen annettavaksi. On varsin kyseenalaista voidaanko enää tässä yhteydessä käyttää termiä yhteiskunta, mutta ainakin se antaa jonkinlaisen lähtökohdan näihin pohdintoihin. Mielestäni suurin osa yhteiskunnallisista instituutioista tulisi yksityistää sen takia, että yhteiskunnan sisällä olevien erillisten yhteisöjen määrä voisi lisääntyä. Eli tuohan on varsin yhteiskunnan vastainen tavoite ja päämäärä. Käytänkin mielummin esimerkiksi Diltheyltä tulevaa Gemeinschaft-käsitettä, joka kääntyy suomeksi nimellä yhteisö. Ihmisiä tulisi rohkaista perustamaan joihinkin aatteisiin ja arvoihin perustuvia yhteisöjä yhteiskunnan sisään, siitä olisi hyötyä etenkin sen takia, että yhteiskunnan tuottamaa muista ihmisistä vieraantumisen kokemusta ei enää samassa määrin ilmenisi toisin kuin yhteiskunnan tapauksessa. Instituutioiden tulisi siis perustua yhteisöihin, joita yhteiskunta jonkinlaisena nimellisen välineellisenä rakenteena tukisi ja suojelisi. Mielestäni paras vaihtoehto yhteiskunnan käsitteen olosuhteeksi olisi Robert Nozickin ensimmäisenä käyttämän termin yövartijavaltio, mukainen. Ihmisiä tulisi koulussa tukea etenkin omatoimisuuteen ja itsenäiseen tiedonhakuun, joiden avulla myös omaperäinen ajattelu voisi kehittyä ja tulla yleisemmäksi. Koululaitosta tulisi kehittää enemmän itsenäistä ja yksilöllistä työskentelyä sisältäväksi. Samalla lapsia ja nuoria voitaisiin ottaa osa-aikaisiin töihin jo entistä nuorempina, koska turha ajankäyttö, joka on aiemmin liittynyt turhaan koulunpenkillä istumiseen, olisi poistunut tai ainakin mahdollisimman paljon vähentynyt. Nuoret voisivat elää monipuolisempaa elämää, kun heitä ei pakotettaisi olemaan tiettyjä aikoja kahdeksan ja neljän välillä materiaalisesti koulussa. Lukiot tulisi yksityistää ja mieluiten niitä tulisi kehittää niin, että jokainen lukio omaksuisi jonkinlaisen opillisen erityisalan tai useita erityisaloja, joiden avulla lukiota markkinoitaisiin ja joista annettaisiin koulussa tavalliseen tasoon nähden poikkeuksellisen monipuolista ja laaja-alaista opetusta. Tuo vaatisi vain sen, että lukiolaisten tulisi voida liikkua maassa sen verran, että jokainen saisi vahvempaa valmentamista yliopistoa varten sellaisessa aineessa, joka häntä itseään kiinnostaa. Varhaisempi itsenäistyminen vanhemmista ja kotoota tukisi sitä, että oppilaat voisivat tehdä noin 16-17 vuotiaasta alkaen jonkinlaista työtä, jolla hän voisi elättää itseään ja jolla hän voisi ainakin osin kustantaa oman opiskelunsa. Ihmisiä tulisi siis yhteiskunnassa kasvattaa etenkin omatoimisuuteen, itsenäiseen olemiseen ja tekemiseen sekä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa myös työntekoon. Yhteiskunta voisi turvaverkkona olla luomassa sellaisia työpaikkoja, joissa mahdollisimman moni voisi tehdä kiinnostuksensa perusteella itselleen sopivaa työtä. Tämä asia, että oma ala valittaisiin monesti jo aikaisempaa varhaisemmassa vaiheessa, voisi taata sen, että yhteiskunta saisi paljon nykyistä enemmän osaavampia ja tietävämpiä ammattilaisia ja asiantuntijoita työtehtäviin, jotka pitävät yhteiskuntaa ja yhteisöjä kasassa. Nuoret olisivat päättäväisempiä ja tiedollisesti rikkaampia, minkä ansiosta luokkaopetusta voitaisiin vähentää huomattavasti. Yksityistäminen ja yksilöllisen oppimisen lisääminen tukisi tutkija-/opettajamentaliteetin lisääntymistä yhteiskunnassa. Erikoistuminen takaisi sen, että alansa huiput ja ne jotka ovat pyrkineet eniten tiedon hankkimiseen työllistyisivät varmasti ja poikkeuksetta. Myöskin koulunopettajan tehtävän tulisi voida muuttua siihen suuntaan, että tutkijat voisivat työllistyä myös kouluihin ja siinä samalla he voisivat syvällisemmin perehtyä omaan alaansa. Eli kun pohditaan sitä, pitäisikö yhteiskunnan opettaa kansalaisiaan johonkin, ja mitä tuollainen opetus voisi olla, voidaan sanoa, että yhteiskunnan tulisi kaikessa korostaa erikoistumista ja eriytymistä. Tällä tavalla yhteiskunta perustuisi asiantuntijuuteen ja samalla ihmiset voisivat palveluiden kautta saada eniten tarpeitaan vastaavan vastineen. Samalla kun ihmiset eläisivät laajemman diversiteetin kautta yhteiskunnassa, samalla yhteiskunta tulisi koko ajan rikkaammaksi, koska erikoistumisen myötä yhteiskunnan inhimillinen diversiteetti laajenisi koko ajan ja ihminen lähestyisi Aristoteleen mukaista onnellisuuden tilaa, jossa tärkeintä on etenkin älyllinen kontemplaatio. Olisi kuitenkin tietysti muistettava se, että insinöörejä ja teknikoitakin tarvitaan, mutta mielestäni tuo erottelu henkisten ja materiaalisten tieteiden välillä tulisi johtaa kouluun asti, jossa nuoret, jotka eivät kykenen henkisten tieteiden alalla tapahtuvaan itsenäiseen työskentelyyn erotettaisiin muista jo siinä vaiheessa että peruskoulun jälkeen heidät laitettaisiin suoraan ammattikouluun ja sieltä edelleen ammattikorkeakouluun. Yhteiskunta ei siis mielestäni saisi olla tukahduttamassa minkäänlaista ajattelua, ellei sitten siihen lasketa sosialidemokraattisia ajatuksia. Mielestäni luonnehtimani yhteiskunnan muoto ja se jatkuva kehittyminen jonka se sisältää, voittaisi suoraan sosialistiset ajatukset tehokkuudessaan ja sillä miten laajat mahdollisuudet se ihmisille tarjoaa. Koska sosialidemokratia ja muu vasemmistolaisuus saa yleensä kannatusta niiden ihmisten parissa, jotka eivät itsenäisesti pärjää tai niiden parissa, jotka esimerkiksi kuntasektorilla haluavat leimata omat työpaikkansa, tulisi nämä olosuhteet poistaa sillä, että ellei itsenäistä työskentelyä ja koulutusta tapahdu, voitaisiin niitä tukia, jotka itsessään ovat luonnehtimaani yhteiskuntaan nähden varsin antiikkisia, poistaa vähitellen tuollaisilta ihmisiltä. Kun on tarpeen pärjätä, nousisi silloin ihmisten motiivit työskentelyyn ja koulutukseen. Sopimustyöpaikat kunnan tasolla, jotka leimataan aina kunnallisvaaleissa, tulisi suurelta osin poistaa. Tiettyjä inhimillisyyteen kuuluvia kunnallisia ja valtiollisia laitoksia voitaisiin ihmisten heikoimman osan takia säilyttää, mutta sellaiset työpaikat, jotka ovat olemassa kyseisen työpaikan täyttävän ihmisen itsensä elättämisen takia, tulisi epäilemättä poistaa. Mielestäni läheisriippuvainenkin oppii itsenäisyyttä ja pystyisi suojelemaan perhettään, kun vain tehtäisiin kaikille selväksi, että sitä odotetaan kaikilta näiden ja näiden perusajatusten ja periaatteiden takia. Samalla aikaa yhteiskunnan tulisi korostaa sitä, että kaikki ihmiset ovat oikeuksiltaan yhtäläisiä ja yhteiskunnallisia hierarkioita tulisi pyrkiä purkamaan. Hierarkia voidaan yhteiskunnassa oikeuttaa vain sen myötä, jos instituutio tai ihminen ei pyri ja ei ole pyrkinyt asemaansa hyödyntämällä siinä samalla toisia ihmisiä ja instituutioita. Pyyteettömyyttä ja itsenäisyyttä tulisi siis korostaa yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Nämä periaatteet tulisi hyväksyä yhteiskuntaan sen takia, koska ilman niitä ihmiset joutuisivat anarkiaan. Kuitenkin nämä periaatteet mahdollistavat sen, että samalla kun ihmiset tulevat entiseen nähden enemmän itsenäisiksi ja pyyteettömimmiksi, voitaisiin itsenäisyyden ideaalin korostamista ja promotoimista vähentää yhteiskunnan sillä tasolla, jonka on tarkoitus kommunikoida yhteiskunnan jäsenille. Yhteiskunta ei siis puutu sellaiseen tekemiseen, joka on itsenäistä ja pyyteetöntä, vain antiyhteiskunnallisen kommentaariaatin toimintaa on tarkoitus säädellä ja hiljentää. Kommentaariaatti on siis se yhteiskunnan muodostama megainstituutio, joka voi olla ohjailemassa ihmisiä kohti sosialismia ja anarkokapitalismia, se siis hyödyntää instituutioita toisten kustannuksella ja voi olla esimerkiksi lisäämässä yhteiskuntaan uskonnollista/poliittista radikalismia. Kommentaariaatin alkuperä on proletariaatissa, vaikka kaikki kommentaariaatin sisältämät jäsenet eivät ole työväkitaustaisia. Kuitenkin Marxin tuoma ajatus siitä, että diktatuurin takia kaikki tasot eivät voi olla itsenäisiä ja riippumattomia, johdetaan suoraan yhteiskunnan sen hetkiseen tilanteeseen. Kommentaariaatti tukee kommentoinnin ja toisten ihmisten asioihin puuttumisen oikeutusta ja diktatuuria. Varmaan perustavimmalla tasolla ja yleisen esimerkin mukaisesti, Jeesus Kristus oli pyyteetön ja itsenäinen ihminen, joka ei hyödyntänyt ja loukannut muita ihmisiä. Kommentaariaatti taas oli tuon ajan valtiollinen johto, joka ei pyrkinyt saamaan yksilöllistä kuvaa Jeesuksesta, vaan kuuntelivat ilkeämielisiä kuulopuheita ja toisten ihmisten käsityksiä hänestä. Jeesus oli vapaa ihminen ja muut olivat tuolloin kommentaariaattia. Koska uskonto (mutta etenkin buddhismi, kristinusko ja hindulaisuus) kuuluu historiallisesti korkeimmalle yhteiskunnan tunnustushierarkian tasolle pyyteettömyytensä takia, voidaan Jeesusta pitää esimerkkinä siitä, miten kommentaariaatti ei suvaitse itsestään riippumatonta ajattelua ja toimintaa. Kommentaariaatti on siis Marxin perillinen, vaikkakin se ei enää vastaa mitään proletariaanista liikettä. Marxin henkinen köyhyys, ihmisten toisistaan riippuvaiseksi tekeminen ja kaikenlaisen (etenkin henkisen) ylevyyden alentaminen jatkuu kommentaariaatin historiallisessa liikkeessä.

Kirjoitus Uutis-Jousessa (lokakuu 2016)

Tasapäistämisen kulttuurista ja oikeimmasta koulutuspolitiikasta

Onko nuorten ja lapsien todellisen kykyprofiilin havaitseva koulutuspolitiikka pelkkä haave? On väärin, että lapsille ei anneta heidän kykyjensä mukaista opetusta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita vain lahjakkaiden lapsien mahdollisuuksien lisäämistä, vaan erityshuomio on kiinnitettävä myös vähempilahjaisiin.

On naurettavaa, miten Suomessa tänä päivänä joissakin tapauksissa ala-asteikäisille lapsille ei anneta edes todistuksiin numeroita. Onko lapsista tullut niin herkkänahkaisia, vai ovatko näistä asioista vastaavat päättäjät tulleet niin tyhmiksi, etteivät he havaitse sitä, miten tärkeätä koulutiellä etenemisen kannalta numeroarviointi on? Lapset passiintuvat tuollaisesta päiväkotimeiningistä ja jotkut alkavat häiriökäyttäytymään pelkästä tekemisen puutteesta.

Missään suuressa kulttuurivaltiossa ei sosialidemokraattisella puolueella ole ollut historian aikana yhtä suurta merkitystä kuin Suomessa. Ja se näkyy. Sosialidemokratia perustuu kaiken jakamiseen, eli esimerkiksi lahjakkaiden oppilaiden on jaettava erilaatuisen kykyprofiilin omaavien kärsimykset ja koulussa kokemansa vaikeudet. Mielestäni koulu on paikka, jossa ei pitäisi toteuttaa minkään puolueen edustamaa ideologiaa. Mutta Suomessa tuo ei ole todellisuutta, vaan feministiset opettajat pakottavat lahjakkaat oppilaat oman häiriintyneen poliittisen suuntansa alaisiksi.

Tasapäistäminen tarkoittaa koulussa sitä, että kaikki oppilaat tungetaan samaan muottiin ja eroja älyllisessä suoriutumisessa ei oteta huomioon ja sen huomioimisesta tehdään kiellettyä, koska silloin ollaan pahoja oikeistolaisia ihmisiä ja ei itketä huonoimman osan koulussa kamppailun takia.

Suomessa vieläkin oleva koulun aloittamisen ikä, seitsemän vuotta, on jo yleensäkin ottaen liian myöhäinen ikä siinä mielessä, että koulutus voisi osua lapsen iällisen kehittymisen oikeimpaan aikaan. Mielestäni se, että varmaan suurin osa maistereista on valmistunut (ja valmistuu) maisteriksi 30-vuoden tienoilla kertoo siitä, että tämän maan koulutusjärjestelmässä on jotain perustavanlaatuista vikaa. Mielestäni yliopistossa maleksivia tyhjäntoimittajia kohtaan olisi otettava tiukempi linja. Itsekin olin yliopiston alkuvaiheessa ulkomailla ja menetin opintotukeni. Kuitenkin sain sen takaisin, kun suoritin yhden lukuvuoden aikana päälle sata opintopistettä.

Kritisoin joskus aikaisemmassa kirjoituksessani nuorisovaltuustoja. Kirjoitin siitä sen takia, että se on hyvä esimerkki sosialistisen yhteiskunnan johtajien ylläpitämistä instituutioista, joissa otetaan huomioon vain jonkinlainen "ikäryhmä". Mielestäni ihmisten kategorioimisessa on paljon ikäryhmää parempia mittareita, joiden avulla voitaisiin arvioida oppilaita ja heidän yksilöllistä kehittymistään. Jokaisessa koululuokassa on antisosiaalinen häiriötä aiheuttava osa, joka pitäisi panna varhaisemmassa vaiheessa kuriin, etteivät he olisi heikentämässä lahjakkaiden etenemistä ja alentamassa heidän itsetuntoaan kiusaamisen välityksellä.

Lisäksi pitäisi vakavalla otteella ottaa huomioon se tulevaisuuden tarve, jonka myötä vähintäänkin lukiotason oppilaitokset tulisi yksityistää ja alueen korkeamman koulutusytimen kautta miettiä yksittäisten oppilaitosten erikoistumisesta johonkin eriytyneeseen oppialaan.

Olli von Becker
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri, joka valmistelee väitöskirjaansa. Vapaa-ajallaan hän lukee moraalifilosofiaa ja tutkii Conservative Monday Clubin historiaa.

Historianfilosofiasta ja ajan filosofiasta

Historia tarkoittaa kokoelmaa erilaisia ihmisiin ja maailmaan liittyviä tietoja, joista voidaan saada tietoa jonkinlaisen niistä kootun materiaalin kautta. Historian tuntemista pidetään tärkeänä sen takia, koska monen ihmisen mielestä jo aikaisemmin historiassa todetut yhtäläisyydet tähän päivään toistuvat, esimerkkeinä vaikka poliitikkojen tai sotilasjohtajien toiminnassaan käyttämät strategiat. Esimerkkinä voidaan varmaan pitää Medicien Firenzeä, jonka aikana tunnettu filosofi Niccolo Machiavelli kirjoitti politiikan ja sodankäynnin taitoa esittelevän kirjansa "Ruhtinas". Shakespeare on myös kuvannut monissa näytelmissään vallankäyttöä ja politiikassa häikäilemättömästi toimivia despootteja. Moderni esimerkki historiasta oppia ottaneesta häikäilemättömän julmasta poliitikosta on Michael Dobbsin englantilaisessa sarjassa House of Cards esiintyvä fiktiivinen poliitikko ja myöhempi pääministeri Francis Urquhart, joka tutki ja antoi oppitunteja Medicien Firenzestä ja Machiavellista, ja joka siteerasi aina osuvasti jotain Shakespearen kuninkaisiin liittyvistä draamoista. Historia siis jakaantuu etenkin henkilöhistoriaan ja tapahtumien historiaan. Jotkut ovat väittäneet ettei historiaa voida pitää tieteenä, koska sen periaatteissa ilmenee paljon tulkinnanvaraista ja aivan Heideggerin Olemiseen ja aikaan verraten, historiaa voidaan monesti pitää jonkinlaisena faktaa ja fiktiota sekoittavana runoutena. Esimerkiksi Derrida on väittänyt että esimerkiksi Aristoteleen elämästä voidaan sanoa vain, että hän syntyi, ajatteli ja kuoli ja kaikki muu on liian epätarkkaa siihen, että voitaisiin sanoa sen kuvaavan objektiivista totuutta. Derrida kritisoi myös sitä, miten joitain elämänkertoja tarjotaan ihmisille virallisina elämänkertoina. Silloin tuo virallisuus vie ihmisen huomion pois siitä, miten epätarkkaa kuvausta ja omaperäisiä lähdetietoja tuo kirja voikaan sisältää. Helpompaa on varmaankin kuvata ajan yleistä historiaa, koska tietoa on paljon enemmäns saatavilla. Karl Lamprechtista alkanutta kulttuuriperäistä historiantutkimusta harrasti suomalaisista historioitsijoista etenkin Gunnar Suolahti. Tuollainen kulttuuripohjainen historiallinen arviointi on myös joillekin ihmistieteilijöille helppoa. Kulttuurifilosofi ja historioitsija Oswald Spengler kirjoitti loistavan kirjansa kulttuuriperäisestä filosofiasta ja se historian tulkinnasta, joka oli nimeltään Untergang des Abendlandes. Hän kuvasi siinä kulttuurien sisäistä historiallista kehitystä ja hänen mukaansa kulttuurit kulkevat läpi samat vuodenajat, kuten ihmiset maapallolla. Kulttuuri on varmaankin eksaktimpi kuvauksen tapana kuin esimerkiksi kansakunta. Etenkin nykypäivänä, koska kansallisvaltioita ei länsimaissa enää käytännöllisesti ole olemassa. Kulttuurin yhdistävinä piirteinä voidaan pitää kieltä, ihonväriä, tapoja, perinteitä ja arvoja. Sen takia tarkka kulttuurien kuvaus onnistuukin varmaan vain sitä kautta, että on tekemisissä tuollaisen kulttuurin kanssa. Kulttuuripohjainen historian kuvaus vaatii etenkin sitä, että tutkija ei ole kummajainen toisessa kulttuurissa, jonka perustavimmista pohjarakenteista hän ei suurestikaan tiedä mitään. Koska kulttuurikin on nykypäivänä kovin kapea käsite, ei sitäkään historian välineenä voida pitää riittävänä tieteentekoon. Yksi näkökulma on se, että tarkastellaan ihmisiä systeemien ja järjestelmien kuten instituutioiden kautta. Instituutio voidaan määritellä sisältämään yksilöitä siinä mielessä, että he ovat jotenkin tekemisissä toistensa kanssa ja jakavat joitakin arvoja, jotka sisältyvät kyseisen instituution toimintaan ja olemassaoloon. Voidaan sen perusteella sanoa, että historia voi kuitenkin kehittyä kohti tieteellisyyttä samalla kun systeemiäly kehittyy ja sen myötä saadaan entistä parempia keinoja määritellä ihmisiä joidenkin perustavimpien kategorioiden kautta. Filosofian historia on varmaankin yksi tarkimmista historiaa sisältävistä opinaloista. Sen kautta saadaan pääsy syväsymbolien maailmaan, koska kaikki menestyneimmät ajattelijat ovat jossain vaiheessa uraansa päässeet rikkomaan tuon esteen, joka on kaikkien syvällisesti ajattelevien ihmisten tiellä asuivat he missä tahansa ja olivat he peräisin mistä ajasta hyvänsä. Tuo tukahduttava viitekehys on kommentaariaatin vaikutteellisuudella ylläpitävä merkitysvalta, joka sanelee ihmisten arvoihin päästyään kaikkea sitä, minkä ihminen muistaa ajastaan ja mitä hän panee siitä merkille. Syväsymbolien vastainen kommentaariaatin ylläpitämä symbolisuus on vertailukohdallinen symbolisuus, joka siis nimensä mukaisesti ajaa ihmisiä vertailemaan ajatuksiaan ja arvojaan toistensa kanssa, ja samalla he yrittävät saada niitä optimoiduksi sellaiseen muotoon, jossa ne eivät poikkeaisi toisistaan. Kun kommentaariaatti vaikutteellistaa ihmisen, lukitsee se hänen kokemansa arvot merkitysvallan alaisiksi ja siinä ihmisten kokemat arvotunteet menettävät vapautensa ja näkyvyytensä ihmiselle. Asettamiskonstanttina kommentaariaatti vaikutteellistaa arvotunteet itseensä ja alkaa laittaa niitä kaikki instituutiot sisältävään tunnustushierarkiaan omien päämääriensä mukaisesti. Instituutiot esiintyvät vertailukohdallisten symbolien kautta, joista tulee arvoinstituutioita. Asettamiskonstanteista tulee tuki-instituutioita, joilla on vain välineellinen rooli suhteessa arvoinstituutioihin. Samalla puolet ihmisistä menettävät onnellisuutensa ja työstä saamansa nautinnon, koska kommentaariaatti alkaa ehdollistamaan muita tunnustushierarkian tasoja omiin tasoihinsa ja se siis toisin sanoen, poistaa itseisarvoisuuden vapaan ihmisen arvoista. Lisäksi se poistaa itseisarvoisuuden ja pyyteettömyyden joistakin instituutiotasoista, jotka ovat aiemmin olleet omavaraisia ja itsenäisiä.
Aika tarkoittaa tapaa jolla hahmotamme olemistamme tällä planeetalla. Ennen Einsteiniä puhuttiin absoluuttisesta ajasta, mutta hän toi esiin suhteellisen ajan, joka on riippuvainen kappaleiden sijainnista ja liikkumisesta. Fyysikot ja matemaatikot ja vähän myös filosofit puhuvat aikatilasta tai avaruusajasta. Henri Bergson lähestyi ajan käsitettä keston käsitteen avulla. Siinä ihminen havaitsisi ajan kulun sen kautta mitä hän tekee. Kestäminen tarkoittaa siis sitä, kuinka kauan jokin kestää. Aikaa ei siis myöskään Bergsonin mukaan tulisi lähestyä absoluuttisesta näkökulmasta, koska ihmiset käsittävät ajan kaikkien asioiden kestämisen mukaan. Hän siis ajatteli ettei aika  voi olla ihmisen mielen ulkopuolella, koska ihmisen ajan kokeminen on tärkein asia siinä kun ajatellaan ajan olemusta. Ajan virta, jonka katsotaan ajautuvan vain yhteen suuntaan, on yksi merkittävimmistä ajanfilosofiaa käsittelevistä ongelmista. Tähän voidaan antaa selitykseksi se, että ihmisellä on tapana koota ajasta kokemuksia, joilla on jonkinlainen kausaalisuussuhde seuraaviin muistin ilmaisemiin tapahtumiin. Presentisminä esitellyn kannan mukaisesti tulkitsijalla voi olla samanaikaisesti mielessään useita todellisuuksia järjestyksessä. Eternalismin mukaan aika on yksi ulottuvuus kolmen muun ulottuvuuden ohessa ja sen takia menneisyys ja tulevaisuus ovat yhtä arvokkaita ja läsnäolevia. kuin nykyhetki. Enduratismin mukaan olion pysyvyys tarkoittaa sitä, että se on kokonaisuudessaan olemassa kaikkina ajan hetkinä. Perduratismin mukaan olio on läsnä ajassa jatkumona, jossa sen ilmenemistä vastaa etenkin sen ajalliset ominaisuudet.

Runoilijuudesta ja sen ehdoista

Runoilijuuden ehdoksi voidaan varmaankin ensimmäisenä asettaa se, että runoilija on ihminen, joka löytää uutta. Uuden löytäminen tarkoittaa havainnollista ja vallankumouksellista tulkintaa. Runoilija voi myös näyttää asioiden oikean tilan kuvailemalla maailmaa itseironisella, ironisella tai satiirisella tavalla, jossa asiat käänetään päinvastoin niiden yleisen luonteen vastaisesti.  Runoilijan perusharraste on kielellinen kommunikointi, paitsi sillä poikkeuksella, ettei runoilija kommunikoi suoranaisesti toisten ihmisten kanssa, vaan pikemminkin joidenkin korkeammanlaatuisten, ideaalisten maailmojen kanssa. Tietysti voidaan mainita käyttäen esimerkkeinä vaikka Shakespearen sonetteja (jotka oli todellisuudessa kirjoitettu miehelle) että joskus runoilija voi kirjoittaa myös rakastetulleen, mutta silloin ei kirjoiteta naisille vaan Naiselle. Runoilijuudeksi voidaan siis yksinkertaisesti määritellä se, että runoilija harrastaa runoutta ja monesti tuohon harrastamiseen liittyy anarkistinen ja vallankumouksellinen punkhenkinen mielenlaatu. Tämä sen takia, koska tavanomainen runous, jolla ei ole lähdettä luovuudessa ja omaperäisyydessä on roskaa ja se pitäisi parempien esimerkkien avulla pyrkiä suistamaan ihmisten mielikuvissa runoudesta. Historiallisia esimerkkejä aidoimmista runoilijanluonteista ovat varmaankin antaneet esimerkiksi Byron, Keats, Shelley ja Wordworth. Nämä esimerkit elivät koko elämänsä runouden läpi ja sen kautta. He olivat aitoja esteetikkoja, joille estetiikka merkitsi koko maailmaa. Voidaan kuitenkin sanoa, että pelkästään jonkin nimen omaaminen ei takaa sitä, että kyseessä olisi aito runoilija, nämä edelliset ovat siksi lähinnä historiallisia esimerkkejä runoilijuudesta. On mielenkiintoista tarkastella hieman myös sitä, millainen ihminen ei ole runoilija. Ensimmäinen piirre on varmaankin se, ettei tuollainen ihminen elä kielen vapauden maailmassa, vaan hänen kielensä on valmiiksi määriteltyä, joko itsensä tai häntä ympäröivien ihmisten mielestä. Epärunoilijan kielenkäyttö ja kielen tulkinta ovat todella pinnallisella tasolla ja poimivat kielellisiä vaikutteita esimerkiksi vallankäyttäjiltä. Tästä voidaan esimerkiksi mainita se, kun joku hallituksen ministereistä käytti julkisesti termiä "vatulointi", mikä näkyi pian sen jälkeen pikkupoliitikkojen ja toimittajien kirjoituksissa. "We are all in the gutter, but some of us are looking at the stars", mainitsi aikanaan Oscar Wilde, ja tuosta voisi varmaankin sanoa, että ihmiset, jotka eivät ole runoilijoita, eivät uskalla katsoa kohden tähtiä ja tuntea tunteita, jotka vahvuudessaan ylittävät heidän kokemansa maailman rajat. Epärunoilija on siis myös sellainen henkilö, joka ei pysty havainnoimaan maailmaa omaperäisellä tavalla. Heidän ajattelunsa on siis fiksoitunutta - jumittunutta. Epärunoilijan kielen täyttävät kliseet, yleiset sanonnat ja jäljittely-yritykset. Runous itsessään on etenkin kielellisiä havaintoja ilmiöistä, jotka monesti toistuvat kaikkien samana historiallisena aikana elävien ihmisten elämissä ja maailmassa. Runous pyrkii luonteessaan itseisarvoisuuteen ja se on etenkin maailman ja ihmisen omaperäistä tulkintaa. Aidoin runous on varmaan maallisista huolista välittämättömän kartanon pojan tai tyttären harrastetta, jolla ei pyritä mihinkään muuhun: runous vain on, ja miltei aina se pystyy ilmaisemaan jotain olennaista siitä tavasta jolla yksittäinen ihminen näkee maailman ja oman itsensä. Epäaito runous syntyy olosuhteista, jotka estävät luovuutta, miksi voidaan tulkita esimerkiksi köyhyys. Kuitenkin onhan se niin, että aidoimmat boheemiset runoilijat/taiteilijat ovat lähes koko tunnetun lähihistorian aikana olleet aina rahapulassa ja voidaankin varmaan sanoa, että elätyksensä hankkiminenkin voi joskus tuottaa sellaisia havaintoja, joka voidaan tulkita runoudeksi: mutta kuitenkin on varmaa, ettei runoudella tulisi koskaan pyrkiä mihinkään materiaaliseen tai käytännölliseen päämäärään. Aito runoilijuus syntyy siitä perustapahtumasta, jossa verbaliikka ja maailma kohtaavat. Se vaatii myös sitä, että tietyt aistit ovat riittävän kehittyneitä. Tämä mainittu aisti on etenkin kauneusaisti, joka vastaa esteettisen ilmaisun kehittymisessä kaikkea. Myös ylevän havaitseminen on tärkeä asia runoilijalle, vaikka toisaalta runoutta voidaan luoda myös Bukowski/Kalervo Palsa-metodilla. Kirjoittelihan Rimbaudkin esimerkiksi skatologisia, ulosteisiin ja ulostamiseen liittyviä runoja. Koska runous syntyy tuosta olennaisesta perustapahtumasta, jossa kielellinen ilmaisu ja maailma kohtaavat, voidaan sanoa, että mikään runous ei ole toista parempaa lähteensä perusteella, vaan itse luomisen tapahtuman lopputuloksen kehittäminen tuottaa lyriikkaan sellaisen juonteen, että sitä voidaan joillakin välineillä arvioida ja asettaa paremmuusjärjestykseen. Runous vastaa ihmisen universaaliseen tapaan ymmärtää maailmaa ja sen erilaisia piirteitä. Runous vaatii sitä, että tuollainen ihminen osaa merkitä kokemiaan ilmiöitä omaperäisellä tavalla. Runoilijan toiminta on sellaista, että siinä merkitään ilmiöitä ylös - siinä kielitaito sisäistyy tapahtumaan ja toisinpäin ja samalla runoilijan kyky tulkita ilmiöitä uudenlaiseksi kehittyy. Ylevyyden taju pystyy ihmisellä yhdistämään yksittäisen havainnon kokonaiseksi maailman teoriaksi. Runoilija pyrkii näyttämään ja nostamaan ilmiöitä esiin ja niiden korostamisella tuollainen ilmaisu laajentaa samalla myös lukijoiden ja samalla aikaa olemassaolevien toisten ihmisten maailmaa. Kielenkäyttö siis päällystää yhden osan havainnosta, joka tehdään kieltä ja ihmisten toimintaa havainnoimalla. Voidaan sanoa, että runouden kehittymisessä on rooli myös palautteella, vaikkei runouden aiheuttavaan perustoimintoon voida vaikuttaa. Kun tullaan runouden arvosteluun, voidaan sanoa, että siinä ihmisten yhteiselon perustavat ja vaikutteellisuudesta johtuvat vertailukohdalliset symbolit ottavat vallan ja yksittäisestä runoilijasta tehdään Runoilija ja kaanonin jäsen. Sen takia mielestäni tulisi kiinnittää huomiota etenkin ns. huonoon runouteen ja epätavallisiin aiheisiin runouden välineenä. Runouden pitäisi aina kumota alas jotain perustavaa ja epäaitoa.