Nuoret lehtikuuset
Mutta kuihtuneessa ruohossa piilotettu sinivuokko
Ja pitkin pieniä polkuja loppui outo lapsen huuto
olimme joskus huutojen selviä kaikuja
syvä kuin yllättävä kuolema
pysäytti kiven ennen veden tulemista
ylitulvivan loistavat mustat silmät
Mäellä puron keskellä
kirkko saarnaa sunnuntaiasuisille pelloille
ja haassa kun menimme kotiin
tupsuja pidettiin, yhtä karuna kuin anteeksiantamus
Mutta keskellä lehtikuusimetsää
Riidenmarjapensas purkautui punastelevana maasta
kantaen jokaisella oksalla
Rauhoittuneen kaipuun tuoksua
Naiset puistossa
Joka syksy nousevat puistonaiset ylös ruohikosta
Heidän kenkänsä olivat mustia kuin koivun juuret
Punainen nauru herskui heidän sala-asustaan
Ja heidän violetinväriset hameensa olivat kuin ruohopeitteen reliefi
Huiviensa alla he pitivät kesän kärsivällisyyttä
mutta heidän valtavissa harjoissaan asui myrsky
Lehtien kasaa vasten oli kirkas lokakuinen taivas
kulunut, katkera, kuihtunut ja raivokkaasti kiihotettu
Puiston naisten jalkojen alla ruohikko sairastui
Ja heidän karskeissa askeleissaan tuoksui mätä ja rappio
Mutta kun sumu ja jää iskivät puiden ja kasvien juuriin
Ne hävittivät värinsä, ne olivat harmaita ja keltaisia
apeana kuin haudankaivaja ja mysteerisenä kuin maalaisnaiset
Ruskeana kuin talven silmut apealla mielialalla
Kana
Kuten nainen, huolestunut kuin, myöhästynyt
Elämässä sen heittelevien ja vaaleiden vuosien kautta
Äiti joka taittoi sängyt alas
On unohtanut katsoa missä keskipäivän aurinko seisoo
tuli hän ulos lämpimästä tummuuden kodistaan
Pesä joka oli tullut lävistetyiksi lapsikseen
Hän löysi totuuden kun lakkasi uskomasta
Hän huomasi että kesä jatkuu pitkään, oi pitkään
mutta hänen rintansa lauloivat pitkin yötä
Ja hänen keväänsä kiiltävä ja tasainen
Ja yhtäkkiä hän tiesi mitä elämä tarkoitti
lyhyt lämmin kesä, nainen, onko sinulla jäljellä
lyhyt lämmin kesä, kiirehdi, on jo myöhä
ja sitten? Matka joka on salaisuus
aikainen syyspäivä, säälimättömän kirkkaana
Sillä aikaa kun kylmät sanat, yhä samat
kuten huonot tähdet pimeyden kuvun alla
ja viipyy, katkeruudesta loistaen
ja keskellä viha valuu hitaasti ulos
kuin hyytynyt veri tulee haavasta, pahalaisen syvältä
Hän kuuli, vieläkin hengästyneenä, että nainen itki
Hän epäröi ja kosketti naisen kättä
ja nainen, jo poissa aurinkovuoden valosta
tuli takaisin talvisen tien yksinäisyydestä
Ja yhtäkkiä hänen rintansa alkoi puhjeta kuin kukat
kaivaten suurta ja mysteeristä lohduttajaa
Hän polvistui kuuman lähteen viereen
Minkä keskellä katkerat tähdet vajosivat alas
Niiden ympärillä ammensi hän väsyneestä suusta
Myrkky, kuolettava myrkky joka piileskelee
ja sillä aikaa kun mies horjahti naisen suuntaan
hän kysyi, ulkopuoliselta, kuka hänen naisensa oli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti