Lehtijuttu Wagneriaaniin

Minun Wagnerini – jonkinlaisen filosofin näkökulma

On sanottava alkuun, että tämän kirjoituksen saaminen kokoon ei vienyt minulta suuresti aikaa eikä voimia. Lupasin Sihteeri Aallolle kirjoittaa Wagneriaaniin jo viime kevään Kööpenhaminan matkan jälkeen. Sittemmin en tullut aloittaneeksi tekstin kirjoittamista ennen kuin muutamaa päivää ennen uuden lehden kokoamiseen alkamista. Kyse ei ole ollut tekstin valmiiksi saamisesta, vaan siitä, missä vaiheessa erotan muutaman tunnin muun työni ajasta ja kirjoitan tämän lyhyehkön ja varmasti tasoltaan epämääräisen höpötyksen. Tässä tämä nyt on.

Vaiheitani Wagnerinkin mukana

Minun kulkuni Wagnerin mukana alkoi jo yläasteella koulussa, vaikka voin muistaa tiettyjen oopperoiden kohtia jo sitä ennen olleelta ajalta. Luonteessani joskus korostunut halu mahtipontisuuteen ja kokemuksen kokonaan tarranneeseen musiikkiin varmasti voinee olla asian syynä. On sanottava myös, että kutsuin itseäni teini-iässä äärioikeistolaiseksi, jossa oli rasismin ja suvaitsemattomuuden sijasta etenkin Wagnerin tyyppistä suurten yksilöiden kunnioitusta, ja intellektuaalisessa kehittymättömyydessäni koin itseni jo silloin jonkinlaiseksi poikkeusihmiseksi. On sanottava, että sen verran olen perimältäni suomalainen, etten ymmärrä varsinaisesti antisemitismiä ja sen liittämistä Wagneriin, vaikka olen sen verran eurooppalainen, että tunnen asian taustan. Suunnittelin tuonaikuisessa lukiossa osallistua Viksu-kilpailuun, johon olisin kirjoittanut pidemmän esseen aiheesta, jossa olisin vertaillut esimerkiksi Siegfriedin hahmoa Bobi Sivenin hahmoon Suomen historiassa, kuitenkin en ollut vielä tuohon aikaan perehtynyt riittävän hyvin lähdetutkimukseen. Liityin Wagner-Seuraan ensimmäisenä lukiovuotena Kuopiossa. Kävin Helsingissä muutamissa Seuran tapahtumissa, joissa olin ainoa teini-ikäinen. Muistan minua ystävällisesti ja hyväntahtoisesti kaitsineet tädit ja sedät. Sittemmin tapahtui irtaantuminen Wagnerista ja hänen kaltaisestaan musiikista, koska se tuntui liian ylitsekäyvältä. Samanlainen kokemus tuli abivuonna, kun filosofian opettajani Makarios Lehtimäki oli kutsunut Kuopion Lyseoon filosofitapahtuman ja yritin sen jälkeen keskustella Käytännöllisen filosofian professori Timo Airaksisen kanssa. Asuin yliopistossa ollessani ulkomailla ja etenkin Düsseldorfissa Saksassa en kokenut minkäänlaista kiinnostusta Wagneria kohtaan, vaikka musiikkia ja oopperaa harrastinkin. Olin käynyt jo lukion aikaisten ensimmäisten reilausten aikana mm. Bayreuthissa ja siellä Festspielhausissa ja Wagnerin talossa. Siellä otettu kuva Wagnerin marmorisen patsaan vieressä tuli paikallislehden juttuun, jonka kyseisestä matkasta tein. Toinen pyhiinvaelluskohde oli Friedrich Nietzschen hauta Röcken bei Lützenissä Leipzigin lähellä. Sittemmin ulkomailla matkailun ja asumisen myötä olen vähitellen päässyt eroon jonkinlaisista junttimaisuuden piirteistä, joita minussa kaikesta ylitärkätystä pintasivistyneisyydestä huolimatta vielä teininä oli. Wagnerin musiikki on parhaimmassa tapauksessa syvällisen tainnuttavaa, vaikka se on kovaäänistä ja mahtipontista. Joskus minulla kuitenkin tapahtui jonkinlainen etääntyminen samalla tavalla kuin vasa potkaisee emäänsä. Sittemmin olen oppinut arvostamaan myös esimerkiksi Erik Satien ja Philip Glassin kaltaisia minimalisteja. Kuitenkin sittemmin kun olen päässyt kirjoittamaan myös draamaa, on Wagnerin käsitys kokonaistaidetyöstä ohjannut omaa tapaani kirjoittaa. Olen itse soittanut jonkin verran viulua ja pianoa, vaikka jonkinlaiset motoriset ongelmat, jotka ovat tulleet autistisista piirteistä, ovat aiheuttaneet sen, ettei soittaminen tunnu aina niin hyvältä kuin esimerkiksi kirjoittaminen, lukeminen ja kääntäminen. Osasin kuitenkin vielä nuorempana viheltää hyvin tarkasti ja puhtaasti, ja aina klassisen musiikin kappaleita. Ostin teini- ja lukioiässä Kuopiossa koulussa ollessani satoja cd'-levyjä, joista lähes kaikki sisälsivät klassista musiikkia. Anglofiilisyyden kautta minua ovat miellyttäneet etenkin Edward Elgar ja Gustav Holst. Olen aina korostanut Saksan ja Britannian välistä kulttuuriyhteyttä, onhan esivanhempieni joukossa mm. normannivalloitusta edeltäneitä anglosaksisia kuninkaita, jotka olivat germaaneita, joiden esivanhemmat olivat tulleet Britanniaan Saksasta. Olen joskus ylläpitänyt seuraavaa analogiaa: brittiläiset aateliset pohjimmiltaan arvostavat saksalaisia toisin kuin alemmat ihmisryhmät, ja toisaalta saksalaiset aateliset arvostavat englantilaisuutta ja Britanniaa.

Nietzsche ja Wagner

Kun ajatellaan näiden kahden suuren miehen välistä suhdetta, on alkuun paras muistaa, että Wagner oli Nietzscheä noin 31 vuotta vanhempi. Vaikka jotkut ovat väittäneet, että Wagner olisi velkaa paljon Nietzschelle, on asia kuitenkin pikemminkin toisin päin. Wagner oli etenkin Nietzschen pitkään palvoma säveltäjä ja traagisen taiteen suurin edustaja. Vaikka Wagnerin nationalismista ja antisemitismistä on puhuttu ja kirjoitettu paljon, on niissäkin paljon tulkinnallisia eroja. Wagner oli anarkisti ja enemmin auktoriteettien vastustaja kuin oikeistolainen ja autoritaarisen johtajuuden korostaja. Hän ei ehkä hyväksynyt ketään muuta auktoriteetiksi kuin itsensä. On muistettava Wagnerin arvostus esimerkiksi Ludwig Feuerbachia, Mikhail Bakuninia ja Max Proudhonia kohtaan. Wagnerin jonkinlainen antisemitismi oli hyvin kulttuurisella tasolla pysyvää, eikä se ollut tiettyinä aikoina harvinaista edes anarkistien tai vasemmistolaisten keskuudessa. Wagnerilla oli luja luottamus itseensä, mihin liittyy varmaan hänen Hegeliä ja tämän syklistä historiakäsitystä kohtaan suuntaama arvostus. Hegelin mielestä syklin alkuun vaikuttaa aina ”suuri yksilö”, ja ei ole vaikeaa kuvitella kenen Wagner katsoi omana aikanaan tuon suuren yksilön olevan. Nietzsche ihaili etenkin Lohengrinia, Ringiä ja Tristania ja Isoldea. Sittemmin Parsifal sai Nietzschen ajattelemaan, että Wagner olisi syleillyt viimeisessä teoksessaan kristinuskoa. Samalla Wagner kommentoi ilkeähkösti, että Nietzschen ongelmaksi oli lopulta koitunut jatkuva runkkaaminen. Tämä oli tehnyt Nietzschestä sairaan ja kyvyttömän, ainakin Wagnerin mielestä. Wagner oli kuitenkin sen verran kypsä, että pystyi tasa-arvoiseen suhteeseen naisen kanssa, mihin Nietzschestä ei koskaan ollut, vaikka kirjoittikin Wagnerin vaimolle tämän olevan Ariadne, ja hänen, Dionysoksen rakastavan tätä. On tietysti sanottava, että henkisestä tasa-arvoisuudesta naisen ja miehen välillä ei voida varmasti Wagnerin kohdalla voida tehdä mitään kovin pysyvälaatuisia julistuksia, vaikka eihän Cosima tai Minnakaan ajautuneet ainakaan tappamaan itseään. Wagner, vaikka hän tietysti korostikin omaa pamputtamistaan monen muun muka luovan ihmisen tavalla, oli edennyt sen verran elämänpiirissään Nietzscheen nähden, joka ei varmaan uskaltanut puhuakaan naisten kanssa, ainakaan jos nämä eivät olleet aatelisia ja huomattavan älykkäitä, kuten vaikkapa naisista ehkä vakavimpia avioitumisen ja yleisen lämpeämisen aiheita Nietzschessä herättänyt Lou von Salome. Sittemmin tosiaan Nietzsche kirjoitti Wagnerista vain alentavasti, ja kirjoittihan hän itse asiassa tästä yhden kirjansa, jonkinlaisen kiistakirjan, jota ainakaan aikalaiset ihmiset eivät ymmärtäneet, koska Nietzsche oli tapansa mukaan siinä jyrkkä ja kohtuuttomia arvioita entisestä ystävästään, monipuolisesta ja sitä paitsi paljon vanhemmasta ja tätä tunnetummasta säveltäjästä ja ihmisestä tekevä. Hitlerin käsitys Wagnerista, ei ollut Wagnerin vika, mutta Wagner-instituution Hitlerin palvonta oli valtatasapainon häikäilemätöntä myötäilyä ja natsien perässäjuoksemista. Myöskään Nietzsche ei todellakaan ollut natsi, aivan päinvastoin.

Wagner ja mielenterveysongelmat

Wagner-Seuran jäsen, psykiatri ja kirjailija Joel Haahtelakin on kirjoittanut Wagnerin ilmiselvistä mielenterveysongelmista. Ja ei olisi varmaan kaukana sekään olettamus, että Wagner sopii määritelmään autismin kirjolla. Wagner oli vaikea ja ristiriitainen mies, josta edes läheiset eivät aina saaneet kunnollista otetta ja käsitystä. Hän oli todellakin varsin hullu. On mainittu hänen kohdallaan arvioita ainakin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Kuitenkin, kuten monen muun taiteilijan, kirjailijan ja filosofin kohdalla, hänen mielenterveysongelmansa kuitenkin motivoivat ja ohjasivat syvällisesti hänen luovaa työskentelyään ja toivat hänelle selkeitä saavutuksia taiteen alalla. Haahtela pohtii tekstissään, määräisikö hän Wagnerin tullessa vastaanotolleen tälle mielentasaajia, vai rohkaisisiko hän tätä jatkamaan omien harhojensa parissa. Lopussa Haahtela kirjoittaa, että toivoisi kuitenkin Wagnerin repivän mahdollisesti kirjoitetun reseptin. Varmasti olisi ollut suuresti maailman taidemusiikin ja natsien kannalta haitallista, jos mielenterveysinstituutio olisi hukuttanut kansakuntien luovaa potentiaalia jo silloin samalla tavalla kuin miten se tapaa tehdä meidän omassa päivässämme. Wagner oli ristiriitojen täyttämä luonne, mutta on varmasti totta, että kaikkein suorimmista ja selkeimmistä ihmisistä, ainakin omasta mielestään, ei tule useimmiten luovia poikkeusihmisiä, vaan heistä tulee valvojia, mielisairaanhoitajia, poliiseja ja opettajia. Wagner suhtautui moneen asiaan varsin poikkeuksellisella tavalla, vaikka hänessä oli monen läheisen mielestä myös paljon sellaisia ominaisuuksia, jotka tekivät hänestä miellyttävän ja karismaattisen myös muiden ihmisten kuin itsensä mielestä. Se on katsottava onnelliseksi asiaksi Wagnerin kannalta, ettei hän ajautunut kuolemaan varhaisella iällä aineiden eikä itsemurhan kautta, vaikka nykyään sanotaan, että taiteilijoiden riski ajautua itsemurhaan on Tukholman Karoliinisen instituutin tekemän tutkimuksen mukaan ainakin kaksinkertainen tavanomaisemmilla aloilla työskenteleviin ihmisiin verrattuna.

Omat assosiaationi Wagneriin liittyen

Olen itse kehitellyt omassa filosofisessa teoriassani termiä kognitiivinen tonaalisuus, jossa toonikan ylä- ja alapuolet muodostavat ne rajat, joiden sisässä ihmiset pyrkivät toimimaan, toisaalla ovat korkeimmat ihanteet ja ihanteellinen elämä, samalla kun toisella puolella ovat syvästi painavat tarpeet. Tässä toonika on siis se toiminnan ihanne johon pyritään. Kuitenkin kognitiivinen atonaalisuus on taas sellainen järjestelmä, jossa toonikaan ei pyritä, vaan toiminnan periaatteita ei olla samalla tavalla järjestetty, ja tämän jos minkä voi katsoa vastaavan mielenterveysongelmista kärsivän taiteilijan sielunmaailmaa. Voidaan siis jossain mielessä sanoa, että Wagnerin toiminta musiikkinsa valmistamiseksi oli kuitenkin jossain mielessä atonaalista. Toinen merkittävä ongelma ja taidettani ja ajatteluani koskeva ongelma on isättömyys. Isäni isän, Arvi-ukin isää ei ole tiedetty suvussa miltei sataan vuoteen. Sittemmin sain asian selville, ja kävi ilmi, että Arvi-ukkini äiti Alma oli tullut raskaaksi Amerikkaan muuttaneen suomalaismiehen toimesta. Tiettävästi Arvi ei tavannut koskaan isäänsä ja on kyseenalaista onko hänen varhain kuollut äitinsä edes koskaan kertonut kenellekään poikansa isää. Arvi-ukkini sai sukunimensä äidiltään. Isättömyys ja siihen liittyvä tietämättömyys korkeimmista narratiiveista ja jonkinlainen viattomuus niiden suhteen, mikä tulee mielestäni esiin etenkin Parsifalissa, on Wagnerin tuotannon läpikäyvä teema, onhan muistettavaa, ettei hänelläkään ollut käytännössä minkäänlaista yhteyttä omaan biologiseen isäänsä ja hän piti äitinsä myöhempää kumppania Geyeriä omana isänään. Toinen omakohtainen teema Wagnerin tuotannossa on Graalin ritarien linna, joka tarkoittaa itselleni jonkinlaista katseilta pois suljettua, maisemaan sulautuvaa piilotettua kartanoa, jossa kierii itsesäälin ja petoksen vallassa haureuteen ja impotenttisuuteen pakotettu pappiskuningas, jota vanhempi ritarien esimies Gurnemanz säälii ja katselee itsearvokkaan etäisyyden päästä ja on itse asiassa oopperan lopussa tullut höperöksi vanhaksi ukoksi, joka höperehtii, höpöttelee ja höpisee itsekseen keskellä Pääsiäismusiikkia. Kartano on suljettu kaikilta muilta kuin tähän piiriin tahtomattaan suljetuilta jäseniltä, jotka muistuttavat toisiaan kaikessa, jokaisessa mielipiteessä ja vartalonheilautuksessa. Lisäksi kartanon ulkopuolella on halveksittujen ja alempaan synnin tasoon altistuneiden tavallisten maailma, joka ei voi ylettää tämän kartanon seinien ja ovien sisäpuolelle. Parsifalin kartanon sisätila on siis suljettu maailma, ja sen sijasta että Parsifal toteaisi jotain kartanon ryhmädynamiikasta, jossa ritarit odottavat pappiskuninkaan tarjoavan heille hengellistä voimaa, aivan kuin hän itse olisi vastuussa siitä, miten nämä ihmiset näkevät sen mitä arvostavat, hän vaikenee ja tekee tehtävänsä. Myös nimettömyys, josta esimerkiksi isäni isällä oli kokemusta, on tärkeä teema omassa sukuhistoriassani. Siinäkin on toistunut Lohengrinin teema, jossa suuri sankari lähtee pois, jos hänestä tulee liian läheinen.

Muita filosofeja ja Wagner

Wagnerilla oli selkeästi taipumus suuntautua kohti buddhalaisuutta ja Siddhartha Gautamaa. Schopenhauer on se filosofi jos joku, jonka tuotannossa buddhalaisuus näkyy selkeällä tavalla. Neljä jaloa totuutta toistuivat Schopenhauerin filosofiassa, jonka mukaan kaikki tahtominen on loppujen lopuksi kärsimistä tuottavaa, ja että kärsimys loppuu vain tuon tahtomisen kuolettamisella. Tällähän Schopenhauer perusteli mm. lapsettomuutta ja aviottomuutta, ja ajatteli ilman naista elämisen olevan miehelle tasaisempaa ja turvallisempaa. Schopenhauer myös ajatteli paljon nerosta, jonka tämä nero – Wagner – varmasti sulki lujasti omaan syömmeensä. Hänen mielestään, jos ihmisen toiminta toteuttaa kaiken taustalla olevaa elämäntahtoa, alkaa se viedä tilaa ja sijaa todelliselta älyltä, joka puhtaimmassa muodossa voi tehdä ihmisestä neron. Nero on Schopenhauerin mukaan etenkin sellainen ihminen, jota ohjaa täysin jakamaton ja itseisarvoinen äly, eikä hänen ajattelunsa ja toimintansa palvele minkäänlaisia muita, provinsiaalisia päämääriä, kuten esimerkiksi vaikka lisääntymistä, mihin hillitsemätön tahto voisi olla ihmistä ohjaamassa. Samalla tavalla Wagnerin taiteessa toistuu esimerkiksi Parsifalin kohdalla maallisen ja ruumiillisen rakkauden sekä ylimaallisen ja pidättyvän älyllisen rakkauden välinen kahtiajako. Parsifal voittaa itsensä ja tulee uudeksi sukunsa päämieheksi vain voittamalla Kundryn ja Klingsorin houkutukset, joka on kyllä varmaan parempi tapa valita päämies, kuin laskea pappiskuninkaaksi joku, sen perusteella, kenen ihmisen siittiöistä tällainen kandidaatti sattuu tulemaan. Siinäkin mielessä Wagner on kapinallinen, anarkisti ja vallankumouksellinen – vasemmistolainen – koska hän ajattelee myötätunnon kautta tuntevan puhtaan houkan voittavan yhteisen kansan katseilta piilotetun kartanon johtajan, etenkin aatteellisen johtajan paikan. Siinä mielessä tietysti voitaisiin sanoa, että instituution käsitys parhaimmasta tavasta johtaa itseään olisi jollain tavalla organisatorisesti kehittynyt, pappien ja poppamiesten ammattihan on perinteisesti joissain kulttuureissa periytynyt samoissa suvuissa sukupolvista toisiin. Wagnerin Parsifal rikkoo vanhan perinteen ja siirtää vallan henkiselle kehitykselle ja itsenäiselle kasvulle.

Lopun kevennykseksi runo, olkaa hyvät:

On mukana tän Wagnerin joukon monenlaista

mummoa, miestä, myös vanhempaa papparaista

ollaan yhdessä muttei sanota sanaakaan

ei se kuitenkaan silti osaa edes valaakaan!

nousee ylö korkea suuresta ja mahtavasta Parsifalista

kuin melu suuri Rio de Janeiron mölyävästä karnevaalista

tai levitoitua vain niinkin samasta Lohengrinistä

tavoitellaan koko ajan otetta kuin jostain sopukiristä

Parsifalin osa ei ole läheskään kaikille samaa

jos tunkee itseensä koko ajan liikaa kamaa

jotkut täällä ovat vain ja ainoastaan sen takia

maassa kitharoiden saisi kuitenkin myös rakia!

mutta ei se riitä meille, koska siellä on niin moni raksa!

Ei kelpaa meille muu kuin vain ja pelkästään SAKSA!

Siegfried Wagnerin leski ja sukupiirin matriarkka tervehtii toista "suurta johtajaa"

Wagner johti todellakin kaikkea!

Hankkeesta

Selvitys Markku Virrantalolle asiasta: Melttusen vanhan Virrantalon vuokraaminen ja sen mahdollinen hyödyntäminen liiketoiminnassa

Hyvä eno!

Tiedät varmasti jo minun varhaisesta lapsuudestani, että Wanha Virrantalo on aina ollut minulle erityisen tärkeä etenkin Sallin ja Leon takia. Virrantalo on äitini kotipaikka, ja äitini on aina ollut minulle hyvin tärkeä. Olen varmasti yhtä paljon von Becker kuin kuka hyvänsä omista serkuistani tai äitini sisaruksista. Virrantaloon liittyy hyvin suuri osa lämpimimmistä ja rakkaimmista lapsuudenmuistoista. Tietysti Virranportti oli myöhemmin läheisempi, ja mielestäni sen myyminen suvun ulkopuolelle oli teko isolla P:llä. Tarkoitukseni tällä kirjeellä on tarjoutua vuokraamaan vanhan Virrantalon päärakennus toistaiseksi ja myöhemmin myös mahdollisesti tarpeettomia ulkorakennuksia. Ensimmäinen tarkoitukseni Virrantalossa on kunnostaa se asuttavaan kuntoon ja myös mahdollisesti sen käyttö erinäiseen liiketoimintaan. Virrantaloon on tehtävä tarvittavat korjaukset, joista ensimmäinen on wc-/ja kylpyhuonetilojen kosteusvaurioiden korjaaminen. Lisäksi on otettava selvää muista korjauksentarpeista, jotka vaaditaan sitä varten, että rakennustarkastaja voi todeta rakennuksen asuinkelpoiseksi. Sinä omistat Virrantalon, mutta on tietysti selvää, että minun tulisi kustantaa mahdolliset korjaukset, vaikka vain vuokraisinkin entisen päärakennuksen. Nykymuotoisena rakennus varmasti menisi korjaamattomaan kuntoon vähintäänkin kymmenen vuoden sisällä. Sen takia on mielestäni suvun nimen takia olennaista ruveta toimimaan talon säilyttämiseksi mahdollisesti minun jälkeeni tuleville sukulaisillekin. Tulen ottamaan selvää talon korjausten vaatiman rahan hankkimista varten. Uskon, että hinta on sellainen, ettei se tule tuottamaan minulle vaikeuksia. Tarkoitukseni on siirtää kaikki nykyiset antiikkihuonekaluni ja mahdollisesti osa kirjastosta päärakennukseen, jos voin sinun myöntämänä siihen muuttaa. Päärakennus tulisi olemaan kakkosasuntoni, samalla kun tulen muuttamaan mieluiten kalustettuun asuntoon Helsingissä tai ulkomailla. Jo ne huonekalut, jotka ovat hallinnassani, tulevat alkuun riittämään siihen, että talosta saadaan todella aatelisen näköinen talo. Lisäksi on tarvittaessa tarkoitus hankkia lisää antiikkia talon sisustamisen täydentämiseksi. Lisäksi tulisin siirtämään taloon myös hankkimaani taidetta. Eli aikomukseni ensimmäinen osa on talon kunnostaminen asuttavaan kuntoon. Toinen vaihe on taloon muuttaminen osittain, missä yhteydessä siirrän mm. huonekalut taloon. Kolmas vaihe on siinä, kun taloa ja mahdollisesti ulkorakennuksia kartoitetaan liiketoiminnan aloittamiseen ja kartoittamiseen. Mielessäni on alkuun ollut ainakin panimotoiminta, majoitustoiminta, kirjakauppatoiminta ja kahvila-/ravintolatoiminta. Mahdollisesti tulevaisuudessa tilan mahdollisesti tarpeettomassa kunnossa olevia peltoja voitaisiin käyttää myös jonkinlaiseen tapahtumatoimintaan. Tarkoitus ei ole pelkästään asua vanhasssa Virrantalossa, vaan tehdä koko vuokran alla olevasta tilakokonaisuudesta jonkinlainen yleisyritys, jonka nimi tulisi von Beckerin sijaan olla Virrantalo. Tiedän erään sukulaisen mahdollisesti toimineen panimotoiminnan yhteydessä ja häneltä voisi mahdollisesti saada apua alkuun pääsemisessä ja kehittämisessä. Katsoisin, että yritystoiminnan kehittämisen voisi mahdollisesti aloittaa panimotoiminnasta, jossa siinäkin alkuun suurten voittojen sijasta olisi tarve tavoitella vain jakelutoimintaa paikallisyrittäjille ja jälleenmyyjille. Varmasti tarkoitus olisi aloittaa etenkin oluen panemisella, vaikka myöhemmin voitaisiin toimintaa jatkaa esimerkiksi siidereihin ja mahdollisesti myös väkeviin alkoholeihin. Panimotoimintaan minun tulisi tietysti perehtyä ottamalla yhteyttä sellaisiin ihmisiin, joilla on aiheesta kokemusta, joita tosiaan sisältyy nykyisin myös esimerkiksi facebook-kavereihini. Panimorakenteiden hankkiminen, niiden perustaminen ja varsinaisen panimotoiminnan ja oikeanlaisten tuotteiden kehittäminen vaatii varmasti ulkopuolista apua, jota tulen monipuolisesti hankkimaan. Tarkoitus on rahoittaa liiketoimintaa starttirahoilla ja erilaisten rahastojen ja te-keskuksen tarjoamilla avustuksilla. Ensimmäinen pyrkimys liiketoiminnassa olisi tietysti kulujen kattaminen, joka voisi mahdollistaa tuotantovolyymin ja jakeluyhteyksien laajentamisen. Ensiksi tietysti pitää kehittää oikeanlainen tuote/tuotteet ja vasta sen jälkeen ryhtyä markkinoimaan hanketta laaja-alaisesti. En tulisi itse ottamaan aluksi hankkeesta minkäänlaista palkkaa, vaan mahdolliset tulot tultaisiin laittamaan kulujen kattamiseen ja mahdolliseen laajentamiseen. Olen miettinyt, että jos näiden ihmisten omat jälkeläiset ja läheisemmät sukulaiset voisivat sen hyväksyä, voitaisiin tilan panimotoiminnan tuotteille antaa edesmenneiden sukulaisten nimiä, kuten Leo, Salli, Reino, Martti ja Lempi ja kaikki nämä olisivat ensiksi Virrantalon yleistuotemerkin alaisina. Näitä pyrkimyksiä varten tulen hankkimaan nuoruudessa hankkimatta jääneen ajokortin ja mahdollisesti pakettiauton jne. tila-auton, jolla erinäisten suurempien tavaroiden siirtäminen paikkojen välissä mahdollistuisi. Olisi varmasti mahdollisesti kuljetettava paikkojen välissä huonekaluja, kirjoja ja mahdollisia panimotoiminnasta johtuvia tuotteiden kuljetuksia. Paikkaa ja sen liiketoimintoja on tarkoitus markkinoida asioiden mukaisesti sekä paikallisten ja alueellisten medioiden kautta sekä myös sosiaalisen median kautta. Se on sanottava, että minä todellakin hallitsen oman viestini kuuluvaksi saamista. Uskoisin esimerkiksi Koillis-Savo-lehden esimerkiksi olevan hyvinkin kiinnostunut uudisasukkaan ja mahdollisten kuntaa kehittävien liiketoimintojen kannalta. Aion keskustella hankkeen rahoituksesta myös äitini, isäni ja isäni äidin kanssa. Mahdollista tietysti on myös lainan saaminen pankista, kunhan takaajia on riittävän verran. Haluan siis korostaa sitä, että sinä enoni et joutuisi kustantamaan minkäänlaisia kustannuksia, ellet sitten itse halua jossain vaiheessa mahdollisesti tulla mukaan mahdolliseen liiketoimintaan jonkinlaisena yhtiökumppanina. On mahdollista, että tilasta ja sen mahdollisista liiketoiminnoista voitaisiin joskus muodostaa osakeyhtiö, jossa yhteydessä osia siitä voitaisiin luovuttaa myös muille sukulaisille. Varmasti olisi myös järkevää muodostaa tilaa ja sen päärakennusta varten kannatusyhdistys, ja kuten varmasti tiedät, yhdistyksen voi Suomessa muodostaa kolmen ihmisen yhteisellä kokouksella, kunhan tietysti kaikki lakiin kuuluvat yksityiskohdat tulevat täytetyiksi. Olen jo ajatellut sitäkin, vaikka nyt on varmasti liian aikaista kuvitella mahdollisia liiketoimintoja niin pitkälle viedyiksi, että pääoman kertyessä ja mahdollisesti lähialueen tuottamattomien tilojen maiden ostamisen jälkeen tilan maita voitaisiin hyödyntää myös lomamökkien rakentamiseen, eläinten pitämiseen, viljelytoimintaan ja ehkä myös golf-radan rakentamiseen. Lisäksi olisi varmaankin mahdollistaa tilan tiloissa myös kulttuuri- ja kirjallisuustapaamisten järjestämisen. Kuitenkin haluan korostaa, että tässä vaiheessa en kirjoita edes liiketoiminnoista vaan mahdollisista liiketoiminnoista. Tässä vaiheessa olennaisinta olisi saada tilan päärakennus asuttavaan kuntoon, että voisin itse asua siinä edes osa-aikaisesti. Koska sukulaisia majailee edelleen tilan mailla, olisi mahdollisesti heitä kyky työllistää ainakin osa-aikaisesti, jos heitä tällaiset tienaamisen mahdollisuudet kiinnostaisivat, ja Kaavin kunnasta olisi varmasti mahdollista saada maintenance-toimintaan sopivaa työvoimaa ainakin osa-aikaiseksi. Kaavin kunta varmasti ottaisi uuden asukkaan ja mahdolliset liiketoiminnat hyvin vastaan.

Mitä pyydän nyt sinulta, on sen harkitseminen, olisitko valmis vuokraamaan tilan entisen päärakennuksen minulle toistaiseksi? Hinnaksi voitaisiin alkuun sopia jotain sinun mielestäsi sopivaa, esimerkiksi jotain viidensadan ja tuhannen euron väliltä. Ulkorakennuksista, jotka ainakin navetan ja entisen ulkosaunan kohdalla taitavat olla varsin sinulle tarpeettomia, pitää varmasti tarvittaessa sopia erikseen. Olimme tekemisissä kesällä asian suhteen ja silloin sinulle ei sopinut se, että olisin itse erään tutun yrittäjän kautta ottanut selvää päärakennuksen korjauksen tarpeista. Varmaa on kuitenkin se, että jos sinä haluat omien kontaktiesi kautta ottaaa selvää korjauksen tarpeista, ettet sinä kuitenkaan joutuisi selvityksestä ja korjaamisesta maksamaan. Minä asun tällä hetkellä Tampereella ja voin koska hyvänsä luopua nykyisestä asunnostani, koska asun tällä hetkellä vuokralla. Mahdollisesti työni, opiskeluni ja jatko-opintoni vievät minut lähiaikoina Helsinkiin tai ulkomaille. Kuitenkin olen valmis käyttämään voimiani ja kykyjäni laaja-alaisesti vanhan päärakennuksen vuokraamiseen, kunnostamiseen ja asuinkäyttöön saamiseen mahdollisten myöhemmin kehitettävien liiketoimintojen ja niiden toimintaan saamisen ohessa. Yksi tärkeä juttu olisi se, että saisin Virrantalon kalustettua kunnolla ja saada sen asuinkäyttöön kunnolla, minkä jälkeen vanhassa päärakennuksessa voitaisiin lisäksi järjestää myös sukulaisten tapaamisia. Kaikenlainen roska ja tarpeettomat asiat on tarkoitus heittää talosta pois ja sitä varten on talon pihaan hankittava roskalava. Olen lisäksi ennalta jo suunnitellut päärakennuksen laajentamista siihen lisättävien kahden siiven kautta, joista molemmat on tarkoitus sijoittaa talon pitkille puolille, aittojen ja tien puolelle. Olen itse asiassa piirtänyt niistä jo ennalta valmiit suunnitelmat. Näillä toiseen voitaisiin sijoittaa ruokasali ja toiselle puolelle kirjaston laajennuksia. Näitä varten Luikonlahdentietä, joka on tarkoitus nimetä uudelleen Virrantalontieksi, on tarkoitus siirtää kauemmaksi talosta, ja pihan puolelta on mahdollisesti muutettava maanpintaa ja mahdollisesti purettava ainakin osa aitoista. No, on sanottava tämän olevan aika kaukanäköistä haaveilua, vaikka tästä voi saada käsityksen siitä, että olen todellakin miettinyt asiaa kauan ja perinpohjaisesti. Näistäkin laajennuksista tulisi siis neuvotella perinpohjaisesti kiinteistön omistajan eli sinun kanssasi. Kuitenkin ensimmäisenä pyrkimyksenä tällä hetkellä on vanhan päärakennuksen korjaaminen ja sen vuokraaminen minun nimeni alaisuuteen. Jos pääsemme alkuun näin, on tietysti tarkoitukseni tuottaa asiasta pidempiä ja täydellisempiä selvityksiä mm. mahdollisen liiketoiminnan aloittamisen kannalta.

Toivon sinun ajattelevan asiaa perinpohjaisesti ja vastaavan vasta kunnon pohdinnan jälkeen. Kuitenkin mahdollisimman nopeasti.

Uskon vanhan Virrantalon kaipaavan uutta asukasta, eli tässä tapauksessa minua.

Sisaresi nuorempi poika,

Olli von Becker

Palautetta vuoden 2025 Kangasniemen Beckerin koulun Professori Reinhold von Beckerin kirjoituskilpailusta ja palkittavista nuorista ja heidän kirjoituksistaan

Aiheina tämän vuoden, järjestyksessään kymmenennen Reinhold von Beckerin stipendin kirjoituskilpailussa olivat ”Miten suomalaiset viettävät kesää”, ”Kesän jännittävin/ihanin päivä” ja ”Minä ja vuodenajat”. Tavan mukaisesti kilpailussa palkitaan seitsemän kilpailijaa, joista kolme ensimmäistä saavat rahapalkinnon ja neljä seuraavaa lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan. Kirjoitusten yleistaso oli laadukas, kun allekirjoittanut vielä tänä vuonna ensimmäistä kertaa sai lukea kaikkien kilpailuun osallistuneiden lasten kirjoitukset.

Ensimmäisen palkinnon saava kirjoittaja kirjoitti suomalaisten kesänviettotavoista ja on sanottava, että viidesluokkalaiseksi hänen kirjoituksensa oli yksityiskohtia myöten hyvin tarkka ja informatiivinen: kaikki mahdolliset Suomen luonnossa olevat kalat mainittiin tarkasti ja myös prosenttilukuja kerrottiin aivan kymmenyksien tarkkuudella. Kirjoitus oli hyvin monipuolinen ja siitä saa selkeän käsityksen sen suhteen, että kirjoittaja menestyy hyvin koulussa ja on hyvä kirjoittamaan etenkin tällaisia tietopainotteisia tekstejä.

Toinen palkinto menee kuudesluokkalaiselle tytölle, joka otti luovan riskin ja kirjoitti runon otsikolla ”Vuodenajat odottamaisillaan!”. Runo osoittaa tuon ikäiselle lapselle poikkeuksellista riimittelyn kykyä, lyyrisen rytmin tajua ja yleistä kielellistä lahjakkuutta. Mielestäni kyseinen kirjoittaja tekisi hyvin, kun hän jatkaisi runojen kirjoittamista, sillä siihen hänellä on lahjoja. En tietysti tarkoita sitä, että hänen tulisi vältellä muitakaan kirjoituksen lajeja.

Kolmanneksi tullut kuudesluokkalainen tyttö kirjoitti aiheesta ”Kesän ihanin päivä”. Hänen kirjoituksensa on kaunokirjallinen proosateksti, jossa on omakohtaisuuden takia jonkinlaista autofiktion vivahdetta. Kirjoitus kertoo kertojan taidosta ja omien kokemuksien mieleenpalauttamisen ja muistelun kautta myös omakohtaisuuden hallitsemisesta kirjoittamisessa.

Ennen kuin menen seuraaviin kirjoituksiin, on mainittava jotain kolmesta mainitusta kirjoittajasta, jotka saavat kirjoituksistaan rahapalkinnon. On huomattava, että kaikki kirjoittajat kirjoittivat eri aiheista, minkä lisäksi kirjoituksien aiheen laatu ja sisältö poikkesivat tänä vuonna toisistaan: ensimmäisen palkinnon saava kirjoittaja kirjoitti asiapohjaisen tarkan kateederiluennon, toinen runoilijanlahjoista kertovan runon ja kolmas kaunokirjallisen proosatekstin, jossa on paljon omakohtaisuutta ja kertoja on kirjoittajan oma minä.

Ensimmäisen kunniamaininnan saaja on neljäsluokkalainen ja palkittavien kuopus. Hän kirjoitti aiheesta ”Minä ja vuodenajat”. Kirjoitus sisältää paljon sympaattisia huomioita omakohtaisista ajatuksista vuodenaikoja kohtaan. Lisäksi hän oli elävöittänyt tekstiään värillisillä fonteilla ja kuvalla, josta Suomen vuodenajat tulevat hyvin ilmi. Tätä palkinnonsaajaa mietittiin myös kolmen parhaimman joukkoon, vaikka kuitenkin ajattelimme, että hänellä on vielä kaksi luokkaa aikaa osallistua kilpailuun uudelleen. Hän voi olla mielestämme tyytyväinen myös neljänteen sijaan, kun hän on ainoa luokkansa palkittava tänä vuonna.

Toisen kunniamaininnan saava kirjoittaja on tämän vuoden palkittavista ainoa poika. Hän kirjoitti aiheesta ”Ihanin kesäpäivä”. Hän kirjoitti kirjallisesta mielikuvituksesta kertovan proosatekstin, jossa näkyy myös kirjoittajan oma minä etenkin omien kiinnostuksen kohteiden kautta. Kirjoituksessa on siis kirjallisesta mielikuvituksesta kertovia piirteitä. Kirjoitus todistaa, että kirjoittaja hallitsee kirjalliset narratiivit hyvin varhaiskypsällä tavalla. Myös hänen kannattaa jatkaa kirjoittamista.

Kolmannen kunniamaininnan saaja kirjoitti aiheesta ”Miten suomalaiset viettävät kesää”. Kirjoitus tuo sympaattisella tavalla esiin myös kirjoittajan omia kiinnostuksen kohteita sekä listaa selkeällä tavalla suomalaisten kesään liittyviä asioita. Teksti on selkeä väliotsikoineen ja asioiden listauksen kannalta. Miellyttävä omakohtaisuus erottaa tekstin muiden joukosta.

Neljännen kunniamaininnan saava kirjoittaja kirjoitti varsin pitkän omakohtaisen proosatekstin, joka toi esiin hänen proosan kirjoittamisen lahjojaan, narratiivien hallitsemista ja myös omakohtaisen aiheiston ylläpitämistä tekstissä, joka kertoo siitä, ettei tällaisen proosan kirjoittaminen ole kirjoittajalle vaikeaa. Hänenkin kannattaa ehdottomasti jatkaa kirjoittamista.

Kirjoituksien taso oli hyvä, ja osakarsintoja jouduttiin suorittamaan monta kertaa. Kirjoittaminen kannattaa aina, ja toivommekin, että kirjoituskilpailun vuosittainen järjestäminen innostaisi kaikkia nuoria kirjoittamaan.

Von Becker-suku jatkaa Professori Reinhold von Beckerin kirjoituskilpailun järjestämistä ja nuorten palkitsemista myös ensi vuonna 11. kerran kilpailun historiassa.

Toivotamme kaikille oppilaille, opettajille ja perheenjäsenille rauhallista joulua ja hyvää uutta vuotta.

Von Becker-suvun palkintotoimikunnan puolesta,

Olli von Becker

Kartanohistoriaa Heinolan pitäjässä

Heinolan pitäjään on kuulunut historiallisesti vain kolme kartanoa, mutta ne ovat olleet varsin suuria ja maa-alueiltaan laajoja. Ne olivat Taipale, Paaso ja Nynäs, joista kaksi viimeistä olivat noin viiden tuhannen hehtaarin kokoisia ja ensimmäinen yli kymmenen tuhatta hehtaaria. Nynäsin alkuperäinen omistaja oli Jackarbyn kartanon omistaja eversti Ernst Johan Forbes, jonka aikana Nynäs oli asumattomana ja tyhjillään. Forbesin tytär Sofia Helena meni vuonna 1688 avioon baltiansaksalaisen Hämeen ratsurykmentin everstiluutnantti Fredrik Adolf von der Pahlenin kanssa ja kartano siirtyi silloin ko. Miehen omistukseen. Kuitenkin pariskunta asui lähinnä Myrskylän kartanossa. Von der Pahlenien tytär Christina meni vuonna 1712 avioon ratsumestari Johan Ramsayn kanssa muuttivat he asumaan kartanoon, ja mies teki siitä oman sukuhaaransa kantatilan. On arveltu, että Johan Ramsay rakennutti kartanon entisen päärakennuksen, joka oli ”mahtavista hongista multiaiselle tehty pitkä matala rakennus”, joka nykyään muodostaa uuden päärakennuksen keskiosan.

Johan ja Christina Ramsayta seurasi suvussa neljä sukupolvea sotilaina toimivia Ramsay-suvun miehiä. Vuonna 1853 kartanon peri vaikeasta silmäsairaudesta kärsinyt Fredrik Wilhelm Ramsay, joka ei sairautensa takia voinut opiskella, vaan hän antautui täydellisesti maanvijelyyn sukunsa mailla. Häneen sammui mieslinjalla Nyynäisten Ramsayn suku, ja hänen sisarpuolensa, joka oli aviossa valtioneuvos von Haartmanin kanssa, peri kartanon, joka siirtyi heiltä heidän lapsilleen. Näistä lapsista toiseksi vanhin, Naima Maria Helena, meni avioon Oskar Fredrik Gyllingin kanssa, joka peri vaimonsa kautta tilan vuonna 1882. Kaikki Nynäsin miespuoliset Ramsayt kuuluivat upseereina Hämeen ratsurykmenttiin. Siinä heidä Asikkalan komppaniansa harjoituspaikka oli Härkälässä sijaitsevan Urajärvelle vievän tien varrella ollut ns. Leirinkenttä. Kuitenkin on tiedossa, että he pitivät sotaväenharjoituksia myös Rakuunapelloksi mainitulla paikalla Myllykylässä.

Heinolasta tuli 1800-luvun alkupuoliskolla Kymenkartanon läänin maaherran ja virkamiehistön asemapaikka, joka vaikutti Nynäsiinkin siten, että aatelisten ja muiden säätyläisten seuraelämä alueella vilkastui. Tämä oli vahvaa senkin takia, koska Ramsayt olivat ennättäneet tulla sukulaissuhteisiin suurimman osan lähikartanoiden omistajien kanssa. Esimerkiksi majuri Christer Wilhelm Ramsay oli aviossa Eva Juliana Jägerhornin kanssa. Heidän poikansa Fredrik Adolf oli aviossa Paason kartanon tytön von Essenien tyttären kanssa.

Olosuhteiden muuttuminen vaikutti Nynäsiinkin sillä tavalla, että asuintilaa piti saada enemmän ja kartanoon lisättiin keskelle toinen kerros, jossa sijaitsi upea ja korkea salonki, jossa oli neljä ikkunaa ja kolme sitä pienempää huonetta.

Senaattori Gylling, joka oli saanut kartanon vaimonsa kautta myi sen vuonna 1896 Tampereen kattohuopatehdas o/y:lle. Tämä taho vuokrasi kolmen vuoden jälkeen kartanon maat Heinolan polttimo O/Y:lle kahdenkymmenen vuoden ajaksi. Noihin aikoihin rakennettiin tilanhoitajan asunto päärakennuksen lähelle. Vuoden 1904 tienoilla Kymijokivarren liikeyrityksiä koottiin yhteen Kymi O/Y:ksi, joutui Nynäs myös tuon yrityksen haltuun. Kymi O/Y sai tilan maat ja rakennukset haltuunsa vuonna 1919 ja uusi kartanon sisustuksen arvokkaaseen kuntoon ja muodosti siitä museon, minkä jälkeen se on ollut sotasokeiden työkeskuksen asuntolana ja myöhemmin vanhainkotina.

Paason kartano kuului alunperin Fleming-suvulle, joka piti sitä syrjäisenä sivutilana. Tila siirtyi Birckholtz-suvulle vuonna 1597, kun Klaus Flemingin veljentytär Anna meni avioon Kaarle-herttuan kamariherttua Hieronymys Birckholtzin kanssa. Kuitenkin he asuivat Hollolan Uskilassa. Ållongrenit, joista tuli muutaman vuoden jälkeen tilojen uusia omistajia, asuivat varsinaisessa Paasossa. Tuohon aikoihin Paaso tunnettiin Suur-Paasona, johon kuului varsinaisen Paason lisäksi Tuusjärven ratsutila, Paloniemen säteri, ja Kuhala ja Kuhaniemi Mäntyharjun puolelta rajaa.

Kun Ållongrenit olivat poistuneet siirtyi Paaso von Esseneille ja Paloniemi ja Tuusjärvi Mestertonin suvulle. Mestertonit myivät Tuusjärven sittemmin maaherra de Geerille, jonka muuttaessa pois Heinolasta hän myi tilan kapteeni Nils Westermarckille.

Viimeinen Paloniemen Mesterton muutti vuonna 1853 Joutsaan ja möi tilan Johan Anderssonille, ja kartano on siitä lähtien ollut talonpoikaisten sukujen hallussa. Lopulta se päätyi Virtasen suvulle.

Paason von Essenien aika ylsi mainitusti vuoteen 1883, jolloin se siirtyi Yrjö Schildtin omistukseen. Kartanossa oli tuolloin maata 2555 hehtaaria. Tila siirtyi vuonna 1916 tuomari Ant-Wuorisen omistukseen, milloin kartanon pinta-ala oli noin tuhat hehtaaria.

Esseneillä, Mestertoneilla ja Ramsay'llä oli myös kaupunkitalot Heinolassa, kuten myös omalla suvullani von Beckereillä. On vielä paljon myöhemmin puhuttu ja kirjoitettu niistä loistokkaista juhlista, jotka kartanojen armot järjestivät ja joissa tanssittiin ja harrastettiin kevyttä elämää. Etenkin Mestertoneilla juhlittiin iloisesti, samalla kun Ramsayt ja von Essenit harrastivat enemmän aristokraattista juhlintaa.

Everstiluutnantti von Essenin Paasoon rakennuttama kustavilaistyylinen päärakennus paloi 7. päivänä kesäkuuta vuonna 1913. Nynäs ja Paaso sijaitsivat otollisella paikalla tärkeän tieyhteyden varrella, mikä edesauttoi niiden asukkaiden aktiivista seuraelämää Heinolassa, joka oli virinnyt ja kasvanut Heinolan tultua maaherran asuinpaikaksi.

Historiallisesti suurempaa merkitystä kantaa mukanaan paikallisten upseerien rooli niin sanotussa Anjalan liitossa, josta seurasi myöhemmin Seestan kartanolla solmittu pyrkimys Suomen itsenäisyyshankkeeseen, jota olivat Seestan omistajan Georg Magnus Sprengtportenin kanssa ajamassa tämän nuori ja innokas sukulainen Anders Jägerhorn. Näiden neuvottelujen tapahtumapaikkoihin kuuluivat myös Paaso ja Heinola yleensä. Vain de Geerin erottaminen oli seurauksena tästä vehkeilystä.

Yrjö Schildtiä on pidetty edistyksellisenä miehenä, ilman myöhemmin tulleita sanan konnotaatioita. Hän hoiti antaumuksella tilaansa, mutta otti myös innokkaasti osaa kaikkiin paikallisiin yhteiskunnallisiin parannuksiin, kuten kunnan säästöpankin perustamiseen ja kunnalliskodin perustamiseen. On sanottu Schildtistä, että hän oli runsaasti aikaansa edellä ainakin paikallisiin ihmisiin verrattuna ja sen takia hänen kaikki alullepanemansa uudistukset eivät heti saaneet tulta alleen. Yksi tällainen hanke oli Heinolan kirkonkylään perustettu meijeri, johon kuului lisäksi ympäristökylien kuorinta-asemat.

Schildt oli myös etelä-Suomen ensimmäinen, joka teetätti kartanonsa tarpeita varten sähkölaitoksen, johon virta saatiin Paason koskesta. Schildtin alullepanema oli vuonna 1897 rakennettu kansakoulu, jonka hän lahjoitti tonttinsa kanssa Paason koulupiirille.

Taipaleen kartano sijaitsee syrjäisellä seudulla miltei tiettömien taipaleiden takana ja on sen takia joutunut vähemmälle huomiolle Nynäsiin ja Paasoon verrattuna. Alue on aiemmin ollut asikkalalaisten erämaita. Hämeen vanhimpien verokirjojen mukaan se kuului Eskil Laarossonille, joka oli Asikkalan Anjalanpellon kartanon toinen omistaja. Hän myi kartanon kuitenkin jo vuonna 1691 Matts Falcksonille. Tuohon aikaan tilalla oli jo asuinrakennus. Tämä on voitu päätellä sen kautta, koska kartanon alueeseen kuuluvien vanhojen riihten takana sijainneissa kivijalan jäännöksissä on vuosiluku 1632.

Sen jälkeen kartano oli pitkään Stenius-suvulla, joiden viimeisen omistajan kahdelle vävylle kartano lopulta siirtyi. Nämä olivat senaattorit Hisinger ja Streng, jotka myivät kartanon myöhemmin Warpenius-suvulle.

Kartanon osti siis vuonna 1855 Matti Warpenius. Kartano joutui tämän kuoleman jälkeen tämän nuorimmalle pojalle Matti Waldemarille. Vanhemmalle pojalle ostettiin tuolloin Rihun kartano. Tämä poika, jonka nimi oli Robert Warpenius, myi kartanonsa pian sedälleen Johan Warpeniukselle ja hankki samassa yhteydessä Älgsvikin kartanon. Heidän sisarensa Ida, joka oli mennyt avioon Taavi Siltasen kanssa, osti hän Herransaaren kartanon. Nämä kaikki vanhan Suur-Taipaleen osat kuuluivat aiemmin samaan tilaan ja pitkään samalle suvulle.

On otaksuttu, että Steniuksien rakennuttama Taipaleen kartanon päärakennus on nykyisin siirrettynä perinnönjaon takia Heponiemen kartanoon. Muiden Taipaleen osien, kuten Rihun ja Herransaaren päärakennukset ovat pysyttäytyneet omilla paikoillaan.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Kirjoittajan esivanhemmat ovat asuttaneet Paasoa vuosisatojen ajan

Pertunmaan seurakunnan historiasta ja kehittymisestä

Pertunmaan itsenäinen seurakunta perustettiin valtioneuvoston päätöksellä maaliskuun 20. päivänä vuonna 1924. Oli vain harvojen tiedossa, että saavutettu voitto oli noin seitsemänkymmenen vuoden työn tulosta, vaikka voidaan sanoa, että seurakunta-ajatus oli elänyt pertunmaalaisten mielessä jo ainakin kaksisataa vuotta. Ensimmäistä kertaa Pertunmaalla omaa kirkkoa harkittiin ja suunniteltiin jo 1850-luvulla. Asia jäi jo silloin pyörimään paikallisten mieleen. Asian käsittelyä jatkettiin vuoden 1893 helmikuussa ja seuraavien neljän vuoden aikana oman kirkon rakentaminen ja seurakuntaa koskevat merkittävämmät kysymykset olivat paikkakuntalaisten puheenaiheiden keskiössä. On tiedossa, että tuomiokapitulin hengenmiehet järjestivät asiassa kirkollisia kokouksia.

Tuolloin kaikki olivat saman asian kimpussa, vaikka erimielisyyttä syntyi siitä, olisiko perustettava oma itsenäinen seurakunta vai niin sanottu rukoushuonekunta. Myöskään kirkon paikasta paikkakunnalla ei päästy helpolla yhteisymmärrykseen. Kesään vuonna 1896 mennessä oli edetty niin hyvin, että kirkon piirrustuksia alettiin suunnitella ja ne tilattiin lopulta tunnetulta kirkkojen suunnittelijalta Josef Stenbäckiltä, joka jopa kävi paikkakunnalla katsomassa asioiden toimitusta. Valitus tuomiokapituliin kuitenkin kaatoi hankkeen tässä vaiheessa, minkä jälkeen se jäi pöydälle pitkähköksi ajaksi. Myös Hartolan ja Mäntyharjun papit suhtautuivat kielteisesti hankkeeseen. He tekivät lupauksen, jonka mukaan rukoushuonekunnan tultua perustetuksi Pertunmaalle, sieltä käytäisiin muutaman kerran vuodessa pitämässä saarnoja, mikä ei tietysti olisi paikkakunnallisille riittänyt. Kirkkohankkeelle olisi voinut käydä niin, että se olisi jopa lopullisesti unohdettu, mutta pitäjän väkeen kuului eräs toimekas henkilö, joka ei halunnut hankkeen joutuvan historian unohdukseen. Tämä mies oli Markku Pulier Vedenpään kylästä.

Markku Pulier – kirjoitustaidoton, harras kuntalainen

Pulier eleli tosiaan Pertunmaalla pienessä talossaan iäkkään vaimonsa kanssa. Hän oli syntynyt toukokuun 13. päivä vuonna 1837. Oppia saamattomana miehenä Pulier ei osannut kirjoittaa, mutta hänen puumerkkinsä voidaan siitä huolimatta löytää jokaisesta seurakunnan kokouksen pöytäkirjasta. Vuonna 1896 valittiin kirkonrakennustoimikunta, jonka puheenjohtajakin hän oli, vaikka hän joutui eräässä vaiheessa luopumaan paikalta kirjoitustaidottomana. Hän oli niin kiivas seurakunta-asiassa, että missä vain tiesi olevan samanmielisiä, taittoi hän matkan sinne jututtamaan ihmisiä. Hän oli lähettänyt vuonna 1903 tuomiokapituliin itsenäisesti anomuksen, että seurakunta-asiassa pidettäisiin kokous, minkä yhteyteen ja kirjeen loppuun hän liitti maininnan: ”Anoisin, ettei paikkakunnan pappeja määrättäisi kokousta johtamaan, vaan että se olisi joku asiata harrastava pappi.” Pulier alkoi miettiä ajan mennessä asiaa syvemmin ja häneltä ovat tästä säästyneet sanat: ”Jos muiden kans' en mennä saa, tok' yksin mennä saan.”

Pulier näki oman kertomansa mukaan unia, joiden mukaan hän ei voinut olla rauhassa ennen kuin seurakunta-asiaa Pertunmaalla oli edistetty riittävän pitkälle. Rukoushuoneen rakentaminen nousi miehen mieleen, vaikka hänen ystävänsä ihmettelivät, miten köyhä mies voisi sellaista edesauttaa. Pulier kuitenkin hankki rahaa kaikenlaisilla keksinnöillä ja niiden yrityksillä (kuten ikiliikkujalla). Sittemmin vuonna 1907 Pulier rakennutti itsenäisesti jussikoskelamaisesti paikkakuntalaisille rukoushuoneen omin voimin, minkä hän sitten virallisesti luovutti heille. Kyseinen rukoushuone vihittiin sittemmin vuonna 1925 ja siitä tuli pertunmaalaisten väliaikainen kirkko.

Pulier oli rukoushuoneen rakentamisessa kulutttanut koko omaisuutensa, mutta hän ei siitä lannistunut, vaan jatkoi tiukasti seurakunta-asiat huomionsa kohteena. Pulier oli halunnut, että hänet olisi haudattu Pertunmaan kirkkomaahan, mutta valitettavasti hän ennätti kuolla muutamaa vuotta ennen kuin hautausmaa oli vihitty käyttöön Pulier kuoli vuonna 1915 ja oli kuollessaan 78 vuoden ikäinen. Häntä kuvattiin kookkaaksi kumaraharteiseksi mieheksi, joka toiminnallaan oli jäänyt ikuisesti aikalaistensa paikallisten mieleen. Hänen vaimonsa Helga oli kuollut jo vuonna 1904.

Petrell ilmestyy esiin

Pulierin ehdotus siitä, että seurakunnan asioita hoitamaan saataisiin joku hyvin aktiivinen ja kyvykäs pappi toteutui vasta Pulierin kuoleman jälkeen vuonna 1916, milloin Mäntyharjun kirkkoherraksi valittiin rovasti K.V. Petrell. Petrellin valinta aloitti kokonaan uuden ajan seurakunnan historiassa. Paikkakuntalaiset olivat innolla edistäneet hanketta ja ajatusta, mutta vasta Petrellin tulo heidän avukseen auttoi edistämään hanketta tiedoilla ja taidoilla. Hän aloitti toimimaan aktiivisesti koko Pertunmaan eteen. On mainittu erään paikallisen isännän sanoneen, kun tämä kuuli Pertunmaan kirkon kellojen soivan ensimmäistä historiallista kertaa: ”Ilman Markkua ja Petrelliä ei noita vielä kuuluisi”. Petrell sai aikaan vuoden 1916 syksyllä rukoushuoneen kannatusyhdistyksen.

Petrellin aikana Pertunmaalla oli paljon seurakuntaan liittyvää harrastusta, jonka vertaista ei voi varmaan löytää miltään samankokoiselta paikkakunnalta. Vuoden 1917 syksyllä alettiin pappilan suunnittelu ja paikalliset tarjosivat peräti viisi erilaista tonttia lahjoituksina pappilan paikaksi. Kanntatusyhdistys valitsi tarjouksista parhaimman, joka sopi parhaiten hautausmaahan ja rukoushuoneeseen nähden. Muut, joita kannatusyhdistys ei valinnut, tarjosivat rakennuskustannuksia varten rahalahjoja. Nelihuoneinen pappila valmistui ja kuntalaiset siirsivät rakennuksen paikalleen ja toivat lisäksi tarvittavat lisähirret. Myös hautausmaan raivaaminen suoritettiin yhteistyönä, ja lahjana annetuista puista rakennettiin aita hautausmaan alueen ympärille. Koska pappilan alueisiin ei kuulunut metsää, lupasivat paikalliset isännät vastata pappilan puuntarpeesta. ¨

Kirkkoharmoni lahjoitettiin rukoushuoneyhdistykselle ja myös lahja oli se, kun rukoushuone kunnostettiin parempaan kuntoon. Hartolan seurakunta antoi vuonna 1918 vanhan kirkkonsa tapulinsa kanssa Pertunmaalle ja sen rukoushuoneyhdistykselle.

Hartola luovuttaa kirkkonsa

Hartolan kirkko oli noihin aikoihin tullut vanhaksi, eivätkä sen aikuiset vaatimukset enää täyttyneet sen tyylissä ja rakenteissa. Se sijaitsi Koskipään ja Echon ”rannattomilla pelloilla”. Noihin aikoihin Hartolan uudeksi kirkkoherraksi tuli pontevaksi mainittu Rossander. Hän sai aikaan ajatuksen, että Hartolaan tarvittaisiin uusi kirkko. Myös paikallisen hiippakunnan piispa Colliander katsoi ajatuksen hyväksi. Uusi ponteva ja kivinen kirkko valmistui vuonna 1913. Vanhaksi tullut puukirkko seisoi hylättynä omalla pellollaan. Korjata sitä ei kannattanut, vaikka toisaalta ilman korjauksia se olisi pian lahonnut omalle paikalleen.

Hartolalaiset päättivät myydä vanhan kirkkonsa Pertunmaalle pienellä 3000 markan hinnalla. Pertunmaalla tarvittiin kirkkoa, koska Pulierin rukoushuone oli liian vaatimaton ja näyttämätön. Jotkut arvioivat, ettei kirkkoa kannattaisi siirtää Hartolasta Pertunmaalle.

Siinä vaiheessa mukaan tuli Pertunmaan nuori ja intoa täynnä ollut kirkkoherra Aarne Kalliala. Ajateltiin, ettei kirkkoa siirrettäisi maksua vastaan uudelle paikalleen, vaan se tehtäisiin yhteisesti, ilmaisesti ja talkoovoimin. Sittemmin kohdattiin Hartolan vanhan kirkon purkamista ja Pertunmaalle siirtämistä vastaan suunnattuja mielialoja, etenkin Maila Talvio oli sitä mieltä, että kirkosta tehtäisiin Itä-Hämeen museo, ja kun purkajat tulivat paikalle, oli Talvio heitä vastustamassa. Myös nimismies kutsuttiin paikalle, sen jälkeen myös kansakoulun opettaja. Pertunmaan miehet nousivat kirkon katolle. Lopulta kirkko purettiin ja siirrettin Pertunmaalle useilla sadoilla hevosilla.

Suomalaisissa lehdissä kirjoitettiin sen jälkeen, että pertunmaalaiset ryöstivät Hartolasta kirkon. Kirkko rakennettiin Pertunmaalle näillä ”varastetuilla” hirsillä, joista loput käytettiin oman seurakuntatalon rakentamiseen.

Lopuksi

Rovasti Petrell alkoi vuoden 1919 keväällä toimimaan aktiivisesti oman seurakunnan saamiseksi ja perustamiseksi. Sen takia pidettin vuoden 1920 talvella Pertunmaalla kirkonkokouksia, jotka johtivat siihen, että valtioneuvosto vuonna 1924 vahvisti Pertunmaan seurakunnan itsenäiseksi kirkkoherrakunnaksi. Kirkkoherrakunnan laaja-alainen toiminta alkoi vuonna 1926.

OIli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Adolf von Beckeristä sukuhistoriikissa ja taidekilpailun taustaa (sivut 91-96)

Adolf von Beckerin taide 

Adolf von Beckerin taide ilmentää Suomen taiteen historiassa varhaisen ranskalaisen taiteen vaikutusta. Tämä antoi myöhemmin edellytyksiä Suomen taiteen kultakauden taiteilijoille. Von Becker oli ensimmäinen suomalainen taiteilija joka opiskeli Pariisissa merkittävien taiteilijoiden kuten juste milieu-taiteilija Thomas Couturen ja realismin isänä tunnetuksi tulleen Gustave Courbet'n alaisuudessa. Adolf von Becker toi Suomeen ensimmäiset vaikutteet ranskalaisesta taiteesta ja lisäksi hän edustaa Düsseldorfin vaikutuksesta erkanemista Suomen taiteessa. Düsseldorfissa opiskeli tuohon aikaan suuri määrä suomalaisia taiteilijoita. Adolf von Becker opiskeli vuonna 1859 viisi kuukautta Thomas Couturen alaisuudessa. Hän oppi siellä uudenlaisen maalaustekniikan, joka poikkesi akateemisesta maalaustavasta. Couturen alaisuudessa pyrittiin kokonaisvaltaiseen kuvalliseen ilmaisuun ja tuoreuteen: ilmaisun spontaanius ja välittömyys oli tärkeätä. (PTV, 11) Couturesta ja von Beckeristä tuli hyvät ystävät ja aina kun Adolf koki tarvetta korostaa osaamistaan, hän viittasi opiskeluunsa Couturen alaisuudessa. Ensimmäisissä originaaliteoksissaan kuten Keskiajan oppinut Adolf ammensi menneisyydestä ja myöhemmin hänelle jokseenkin keskeiseksi aiheeksi tulleita kissakuvia, joita hän kuvasi muiden mallien puutteessa. Vuoden 1863 Pariisin salongissa esitelty Poika ja papukaija edustaa hänen ensimmäisiä laatukuvamaalauksiaan. Couturen jälkeen Adolf opiskeli Courbet'n alaisuudessa. Kerrotaan että hän oli viehättynyt Coubetlta peräisin olevasta sitaatista: ”Ei ole yhtään sen vaikeampaa maalata keisarinna Eugenieta kuin porkkanaa”. Courbet’n tarkoitus oli oppia kuvaamaan kaikkea mitä todellisuus oli ilman genrejakoja. Courbet'n pääperiaatteita olivat luonnon tutkiminen, omaperäisyys, luovuus ja ankara työskentely. Ranskassa korostettiin kokonaissommittelua ennen yksityiskohtia. Harjoiteltiin ulkoilmaluonnoksia ja valöörimaalausta. Myös leveitä siveltimenvetoja korostettiin. Ranskassa oli tärkeää tradition tuntemus kuten myös värin ja viivojen yhteisvaikutus ja kokonaisuuden harmonian rytmi. Adolf kätki nämä ranskalaiset ohjeet visusti sydämeensä. Adolf kartutti taiteentuntemustaan myös matkoilla Belgiaan, Hollantiin, Espanjaan, Itävaltaan, Italiaan, Ruotsiin, Saksaan ja Venäjälle. Adolf jatkoi ranskalaisia taideopintojaan Ecouenissa P. Freren alaisuudessa. Siellä syntyivät hänen ehkä merkittävimmät teoksensa Äidin iloa ja Pikettipeli. 1870-luvun alussa Adolf aloitti perehtymisen ulkoilmamaalaukseen eli plein air-tekniikkaan. Silloin oli tarkoitus maalata mahdollisimman suuri osa teoksesta luonnossa ja jättää viimeistely ateljeehen. Kuvaava työ tuolta ajalta on Asnièresin silta Pariisin piirityksen jälkeen, jossa on monta eroavaa aspektia jossa uusi ilmaisu sekoittuu uuteen aiheeseen: näkymään kaupungissa. Teoksesta voi löytää poliittisen ulottuvuuden ja historiallisen tapahtuman rekisteröinnin. Adolf oli tiukasti mukana Suomen ja Ranskan taiteilijapiireissä. Hän tunsi esimerkiksi pietarilaisen miljonääritaitelija Wilhelm Grommén, jonka luona hän vietti kesän 1882 Albert Edelfeltin kanssa. Grommé oli ostanut aikanaan Napoleonin asuttaman kuninkaanlinnan Maison Lafitten, jossa Adolf sai maalata Lafitten kappelissa, jonka Grommé oli antanut hänelle ateljeetilaksi. 1870-lukua voidaan pitää Adolfin taiteen menestyksekkäimpänä, hän sai silloin paljon erilaisia tunnustuksia. Pietarin keisarillisen taideakatemian näyttelyssä vuonna 1873 hänet palkittiin kultamitalilla ja samana vuonna Wienissä hopeamitalilla. Siellä esillä olivat Tyttö ja nukke sekä Pikettipeli. Hän sai myös pronssimitalin Lontoon kansainvälisessä kilpailussa. Hänen teoksiaan oli näytteillä myös Pariisin maailmannäyttelyissä vuonna 1878 ja 1889 vaikkakin jälkimmäisessä hän toimi enemmän tietynlaisena taidekomissaarina kuin taiteilijana. Adolfin kissamaalaukset ja hänen mieltymyksensä kissoihin malleina on saanut jonkin verran huomiota. Hänen kissoissaan ei kuitenkaan ollut tai niiden tarkoitus ei ollut ilmentää sensuaalista vetovoimaa ja leikkisyyttä, joka voitaisiin nähdä naiseuteen viittaavaksi symbolisuudeksi. Vaikka se merkitsi sitä monille ajan taiteilijoille, se ei merkinnyt sitä Adolfille. Adolfilla oli läheinen suhde oppilaisiinsa, etenkin nuoreen Edelfeltiin, joka suhde kuitenkin kylmeni sitä myöten kun Edelfelt teki kommentteja ”omalaatuisen mieleenjohtuman omistautuneesta von Beckeristä”. tähden maalaustaiteelle Adolf ei arvostanut aikansa tyylisuuntauksista etenkään symbolismia. Hän ihmetteli sitä miten ihmiset saattoivat ostaa: ”kömpelöä symbolistista tusinatavaraa, kauhtuneita mielenkiinnottomia ulkoilmamaalauksia ja näitä sinisiä ja violetteja viimeistelemättömiä luonnoksia joita impressionistit tuottivat”. Adolf kirjoitti vuonna 1891: ”Sillä ainoa kestävä asia taiteessa on omaperäisyys, luonnon tutkimus, luotettavuus ja uuttera työskentely”. Voidaan nähdä Courbet'n oppien tepsineen. Adolf kuvasi myöhemmin Courbet'n ateljeessa vietetyn ajan tehneen ”lähtemättömän vaikutuksen”. Adolf pyrki ahkerasti eurooppalaisille taidemarkkinoille ja tämä suuntautuminen yhdistää hänet ruotsinkielisten liberaalisti ajattelevien käsitykseen kansallisen taiteen edistämisestä. He katsoivat että Suomen taide tuli nostaa kansainväliselle tasolle, kun taas fennomaanit olivat kiinnostuneempia omasta kulttuurista kansallisen itsetunnon nostattajana. Adolf tavoitteli molempia. Adolf ei haikaillut Pariisissa Suomen perään. Hän luki suomalaisia sanomalehtiä ja kuunteli maanmiesten kertomuksia. Kirjeissä hän säälii Suomen kurjaa kohtaloa ja valittaa onnetonta isänmaataan. Vuonna 1871 Adolf teki kansankuvausmatkan Pohjanmaalle taiteilijakollegansa Arvid Liljelundin kanssa. Tulokset esiteltiin Taideyhdistyksen vuosinäyttelyssä. Taideyleisö riemuitsi suomalaisista aiheista. Pohjalainen kosintakohtaus niminen maalaus nimettiin ”Suomen maalaustaiteen helmeksi”. Adolf oli löytänyt kansallisen olemuksensa oman kansansa kautta. Pikettipeli-nimisen varhaisen maalauksensa jälkeen Adolfin kansankuvauksissa korostui psykologisoiva realismi. Hän asetteli näyttämöitä jonne sijoitti eri luonteisia ja ikäisiä harmonisesti toisiaan täydentäviä kuin nukketeatterin naruista vedettäviä esiintyjiä. Adolf osallistui ulkomaalaisiin näyttelyihin Ruotsissa, Tanskassa Venäjällä, Itävallassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa. Esillä olleita kansankuvia olivat ainakin: Sairasvuoteen ääressä, Vastasyntynyt, Kaste maalaispappilassa, Pienokaisen esittely, Ennen metsästystä, Pohjalainen talonpoika, Kalastajaukkoja Perheen toivo. Adolf perusti vuonna 1872 Yksityisen maalauskoulunsa Adolf von Beckers Privat Akademi för teckning och måleri. Koulu toimi yliopiston tiloissa vuoteen 1892, jolloin hän muutti Pariisiin. Adolfin taideakatemia hyväksyi oppilaikseen myös naisia toisin kuin piirustussali, jonka oppilaat olivat miespuolisia ylioppilaita. Oppilaiden joukosta löydetään mm.: A. Edelfelt, G. Berndtson, A. Gallen, M. Wiik, H. Schjerfbeck, H. Westermarck, E. Danielson, A. Thilén ja W. Soldan. Adolf opetti että maalauksen tulisi tapahtua vapaasti ja rennosti, ensivaikutelma tuli säilyttää tuoreena. Eloisat siveltimenvedot ja suuret muodot olivat tärkeitä. Hän kehotti oppilaitaan myös Courbet'n tapaan suosimaan punertavanruskeaa terra di Siena pohjustusta perinteisen kalkinvalkoisen pohjustuksen sijaan. Adolf tunsi jo varhaisessa vaiheessa, ennen muita suomalaisia taidevaikuttajia, Pariisin merkityksen taidemaailman keskuksena ja ohjasi oppilaitaan opiskelemaan Pariisiin. Hän esim. antoi Gallenille suosituskirjeen Pariisiin menoa varten ja auttoi useita nuorempia taiteilijoita käytännön asioissa paikan päällä. Hänellä oli suhteita taiteilijavaikuttajiin joita suhteita hän hyödynsi nuorten oppilaittensa urien edistämiseksi ja otti oppilaitaan mukaan Pariisin taiteilija- ja kirjailijapiireihin. Adolfin ajan moderni taide oli realismi ja siihen hän perehdytti oppilaansa omalla kiinnostuneella ja perusteellisella tavallaan.

”Det finns ingen kungväg till konsten; utan studier, arbete, öppet sinne och känsla för naturen existerar det ingen konst.” Adolf von Becker, 1901

Edelfelt Adolf von Beckeristä

Paris onsdag d 31. Januari 1877 Härom dagen var jag nedrest till Cederström och Becker, för att av den förre få upplysningar om några svenska medeltidssaker. Becker har å konstföreningens vägnar skickat mig pengar att köpa upp gipser och planscher för.

Paris onsdag d. 29 februari 1877 (Stigell) Han har redan börjat teckna i Bonnat atelier om aftarna, där han träffar Runeberg, Becker, Nordström, Forsberg och några danskar.

Tisdag d. 13 mars 1877 I dag fick jag lov att resa till les Ternes för att lämna åt Cederström hans tapisseri, och fick då se hans och Beckers tavlor. …...Beckers, nå ja, jag begriper ej huru man med så mycket studier och så mångårig erfarenhet ej gör bättre.

Paris d. 5 April 1877 Påskafton var jag med Becker, Holmberg, Hertzberg och Berndtson hos Wepler och åt middag, varefter vi i det utmärkt vackra och varma vädret spatserade längs Boulevard exterieur. Nu har det igen blivit litet kallare efter ett förfärligt åskväder i går, men i alla fall 14 grader varmt. På måndag är det nylanningarnes årsfest och Salingre, Holmberg, B:son och jag ämna avsända ett gemensamt telegram. Vi ha tänkt vara tillsammans och kanske inbjuda representanter från Västfinska (Hertzberg), Savokarelska (Becker) och Viborgska avdelningen (Londén).

d. 3 maj 1877 Jag svarade såsom kloka människor rått mig, att jag ej kunde giva något besked förr än om en månad eller så. Jag vet alls ej vad jag skall begära. Mina kamrater ha rått så olika 1500, 1800, 2000 och så vidare. Becker vill ej sälja sin under 5000 och den är ändå bara en reproduktion av en gammal tavla och har icke fått plats på cimaisen.

Paris d. 4 maj 1878 Jag har ej riktigt klart för mig vad jag nu blivit. Stigell och Liljelund äro hedrade med liknande skrivelser, däri de dock kallas till konstnärer av första klassen. Är jag nu förmer eller mindre än de? Är jag akademiker – detsamma som Becker? Begroff, som jag i går träffade kunde ej ge mig något riktigt besked om saken. 1879 (Världsutställningen) Finland hade ingen egen konstavdelning, utan de som deltogo från vårt land: Becker, Lindholm, Liljelund, Runeberg o. a. Utställde.

Paris d. 5 december 1879 På aftonen skulle jag sammanträffa med Cederström och Becker. Vi fingo tag i Wahlberg och Horn och så slutades naturligtvis aftonen oå den sistnämndes älsklingsställe, en engelsk bar, där han får whiskytoddy, och som han givit det poetiska namnet ”hemmets altare”.

Paris den 1:sta maj 1880 Den som alls ej tar sig illa ut är gubben Becker med en liten interiör gjord här i Paris

Paris den 3 juni 1880 Ingen annan utlänning än jag har fått medalj. Becker och Berndtson, som voro med mig bjödos genast på middag. I dag har jag fått en hel uppsjö av kort och lyckönsningar Medaljen som högtidligen utges i augusti (jag låter ta ut den genom någon annan) äger fyrahundra francs, guldvärde – således något att mettre au clou om man kommer i knipa.

Reinhold von Beckeristä sukuhistoriikissa (sivut 83-89)

 

Reinhold von Beckerin vaikutuksesta kulttuurielämäämme 

”Piä Pekkeri pelisi, 

hyvä herra huomiosi, 

saata suomellen sanoia.” 

-Talonpoikainen Wiikkosanomien lukija 

Reinhold oli tullut Turun Akatemiaan 1800-luvun alussa. Reinhold respondentoi A.H. Avellanin laatimaa oikeushistoriaa käsitellyttä väitöskirjaa vuonna 1809 mutta saavutti maisterin arvon puolustamalla matematiikan alaan kuuluvaa väitöskirjaa. Vuonna 1813 tarkasteltiin Reinholdin kaksiosaista Pro venia docendi eli dosentinväitöskirjaa Dissertatio historica de Ludis priscorum scandinomen paleastris. Se käsitteli muinaisten skandinaavien kuten suomalaisten kisoja ja taisteluleikkejä. Sen nojalla hänet samana vuonna nimitettiin historian dosentiksi. Voidaan katsoa että kyseinen väitöskirja ei vielä lopullisesti suunnannut Reinholdin henkisiä harrasteta matematiikasta historiaan, vaan hän olisi halunnut tulla matematiikan apulaiseksi siihen asti, kunnes historian apulaisena työskennellyt Rancken kuoli 1815. Reinholdin tiedetään luennoineen matematiikasta vielä vuonna 1818. On arveltava että Reinhold piti uramahdollisuuksiaan parempina historiassa kuin matematiikassa. Historian luennoinnissa oli tuolloin taipumus antiikkiin, jonka kertaamiseen Reinholdkin näyttää aluksi keskittyneen. Vuonna 1816 hän kuitenkin ilmoitti luento-ohjelmaansa sisältyvän Suomen historian. Tämä on tiettävästi ensimmäinen kerta kun Suomen historia esiintyy itsenäisenä teemana yliopiston luento-ohjelmassa ja näin ollen Reinhold on jo senkin takia historian opetuksen uranuurtaja. Olof Mustelin on tarkemmin analysoinut Reinholdin luentomuistiinpanoja. Hänen mukaansa ne ilmentävät huomattavaa lukeneisuutta ”mutta eivät kykyä synteesiin tai uusien tutkimusongelmien löytämiseen”. Omaperäisenä on pidetty Reinholdin luennoissaan esittämää Suomen historian periodisointia. Historia jakaantuu hänen mukaansa kahdeksaan periodiin, joista ensimmäinen vaihe kattaa ajan esihistoriasta ruotsalaisvalloitukseen, toinen ensimmäisen päättymisestä Kalmarin Unioniin, kolmas Kalmarin Unionista Kustaa Vaasan hallitusajan loppuun, neljäs Juhana Herttuasta Kaarle IX:n kuolemaan, viides käsitti Kustaa II Adolfin ajan, kuudes ajan Kaarle XII kruunajaisiin, ja seitsemäs ja viimeinen ulottui aina Venäjän ajan alkuun. Tässä yhteydessä on mainittava myöhemmin Turun Wiikkosanomissa julkaistu ”Lyhyt kertomus Suomen kansan edesmenneistä ajoista”, joka on tiettävästi ensimmäinen suomenkielinen kokonaisesitys Suomen historiasta. Reinhold osoitti jo varhaisessa vaiheessa kiinnostusta suomenkielisiin kansanrunoihin ja jo dosentinväitöskirjassaan hän esittää perusteellisia sanaselityksiä ja merkintöjä kansanrunoudesta. Hän on kirjoittanut Suomen historian luentomuistiinpanoissaan, että vanhat kansanrunot ovat: ”Paitsi mytologian lähteinä eräissä toisessakin mielessä tärkeä aarre; niissä on oikea ja alkuperäinen suomenkieli parhaiten säilynyt ja niistä saamme lisäksi käsityksen muinaisten ihmisten tavoista, luonteesta ja elintavoista.” Reinhold pitää muistiinpanoissaan lappalaisia Suomen vanhimpina asukkaina, minkä lisäksi olisi Suomea asuttanut myös sittemmin kadonnut suomensukuinen kansa, joka olisi sittemmin hävinnyt. Tuo kansa olisi asuttanut Itämeren etelärannikkoa ja Skandinaviaa. Hän käyttää lähteinään Pythiaa, Straboa ja Tacitusta, kun hän väittää suomalaisia asuneen Saksassakin ja Veikselin itäpuolella. Reinholdin mukaan lappalaisia on myös kutsuttu nimellä ”finnar” ja Suomi olisi sittemmin saanut nimensä Finland lappalaisten mukaan. Todisteeksi lappalaisten asumisesta Etelä-Suomessa hän kertaa lappalaisia paikannimiä. Reinhold toimi useana vuonna historian professori Avellanin virkaatekevänä sijaisena kuten vuosina 1817, 1821, 1822–1823, 1824–27, 1830 ja 1832–34. Avellan kuoli 1832 kesällä ja Reinholdille avautui mahdollisuus päästä vakinaiseksi historian professoriksi. Hakuaika professorin virkaan oli määrätty päättyväksi 15. toukokuuta 1833, johon mennessä Reinhold ei ollut saanut pätevöitymisväitöstään valmiiksi, mikä johtui ehkä siitä, että hän oli epäröinyt professoriksi hakemisessa. Lopulta hän kuitenkin sai väitöksensä valmiiksi ja yliopiston konsistori kelpuutti hänet viranhakijaksi yhdessä Gabriel Reinin kanssa. Reinholdin väitöskirja De Comitatu raseborgensi käsitteli Raaseporin kreivikunnan syntyä ja siihen liittyvää historiaa Kaarle XI:n reduktion yhteydessä tapahtuneeseen lakkauttamiseen saakka. Konsistori asettui lopulta puoltamaan Reinholdia parempana hakijana, hänen ansioikseen mainittiin suurempi virkavuosien määrä, viransijaisuus historian professorina sekä hänen vuonna 1824 laatimansa suomen kielioppi Rein valitti ja parempien suhteidensa avulla konsistorin päätös ohitettiin ja Rein valittiin virkaan - Voi epäillä että Reinin venäjänkielen taitokin oli vaikuttamassa asiaan. Reinhold ei professorinväitöskirjansa jälkeen julkaissut enää yhtään historian alan tutkimusta tai artikkelia. Reinholdia voidaan pitää yhtenä Suomen kansallisen heräämisen merkittävimmistä lipunkantajista. Hän hyväksyi saksalaisen E. M. Arndtin ajatuksen siitä: ”että kansankielen unohtaminen vie alistetun kansan toisen orjaksi”. Hän on sitä mieltä, että ”Olisi surullinen todistus siitä, että kansallishenkemme on kauan sitten sammunut jos Suomen historia ja mytologian tutkimus ei tulisi Suomen nuorison lempiaineeksi ja jos niillä myrskyillä jotka ovat järkyttäneet maanosaamme ja jotka naapureissamme ruotsalaisissa ovat herättäneet uutta intoa muinaistutkimukseen, olisi meihin aivan päinvastainen vaikutus.” Reinhold lähti toukokuussa 1819 matkalle Pohjois- ja Itä-Suomeen kahden toverinsa kanssa. Matkalla hän kävi mm. piirilääkäri Topeliuksen ja rovasti Aejmelaeuksen luona. Tarkoituksena oli koota kansanrunoja. Reinholdin olemassa oleva runokokoelma sisältää noin 50 runoa, se kuinka monta niistä on kerätty vuoden 1819 runonkeruumatkalla, on epävarmaa. Reinholdin ensimmäinen kontribuutio Kalevalan kokoamiseen on vuonna 1820 Turun Wiikkosanomissa julkaistu kansantajuinen artikkeli Väinämöisestä. Väinämöisestä hänelle oli kertynyt runsaasti runomateriaalia. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kansanrunoja yhdisteltiin isommaksi kokonaisuudeksi. Tuota tapaa Lönnrot sittemmin jäljitteli Kalevalaa kootessaan. Hän on selittänyt ensin mitä Väinämöisestä kerrotaan ja sitten tuo todennetaan muinaisista runoista saaduilla otteilla. On selvää, että Reinholdin ansioksi voidaan laskea se, että Elias Lönnrot, Kalevalan kokoaja, suuntautui kansanrunouden tutkimukseen. On todennäköistä että he ovat tutustuneet toisiinsa jo ennen sitä, kun Reinhold opetti Lönnrotia yliopistossa. Lönnrot toimi nimittäin kotiopettajana professori J. Törngrenin luona Laukon kartanossa. Reinholdin vaimo oli sukua Törngrenille ja heidän perheensä vietti monesti aikaa kesällä Laukossa. Reinhold antoi Lönnrotille luvan valmistaa maisterinväitöskirjansa Väinämöisestä ja jätti hänelle käytettäväksi mytologiset muistiinmerkintänsä ja runonsa. Lönnrotin väitöskirjan De Väinämöine priscorum fennorum numine ensimmäinen osa tarkastettiin helmikuussa 1827 Reinholdin ollessa tilaisuuden esimiehenä. On hyvä kirjoittaa jotain Reinholdin lehdestä. Voidaan sanoa, että ajalleen poikkeukselliseksi sen teki se, että lehti oli suomenkielinen ja ns. tavalliselle kansalle suunnattu. Jos ei oteta lukuun viipurilaisen Jaakko Juteinin valistushenkistä arkkiveisujen ja runojen julkaisua on Reinholdin kansanvalistushenkisyys tuolle ajalle poikkeuksellista. Senaatille osoitetussa julkaisulupa anomuksessa Reinhold kirjoittaa että kansankielen viljelyä on hänen mukaansa pidettävä sivistyksen mittapuuna. Myös oikeinkirjoituksen vakiinnuttamiseen asetettiin toiveita. Valmistelu suoritettiin hyvin sillä kun lehti aloitti vuoden 1820 alussa toimintansa, oli tilaajia 2000, kaksi kertaa niin paljon kuin muilla lehdillä yhteensä. Suomalaiskansalliset aiheet olivat lehdessä vahvasti läsnä. Siinä käsiteltiin Suomen historiaa, suomen kieltä ja suomalaista mytologiaa. Uudissanojen keksijänä Reinhold on tunnettu. Hän joutui sepittämään uusia sanoja, koska suomenkieli oli tuohon aikaan niin ilmaisuköyhää. Lehdessä julkaistiin myös ulkomaanuutisia, joista yksi tärkeimmistä aiheista oli käynnissä ollut Kreikan vapaussota, missä kysymyksessä Reinhold otti voimakkaasti kantaa Kreikan puolesta. Edistyksellisiä mielipiteitä Reinhold esitti mm. ”neekeriorjuuskysymyksessä”, jossa hän asettui vastustamaan orjuutta ja kysymyksessä köyhien lasten oikeuksista hän asettui tukemaan ns. Lancaster- kouluja. Innostuneesti hän kirjoittaa myös kaupan ja elinkeinojen vapauttamisesta mutta toisaalta puolustaa silloisen säätyjärjestyksen oikeellisuutta. Vuonna 1822 hän julkaisi lehdessään ensimmäisen osan artikkelista: ” Vilpitön tutkinto kysymyksestä jos maakunnallemme olisi etua suomen kielen lukemisesta yhteisissä kouluissamme”. Voidaan katsoa että hänen lehtensä toimi lähtölaukauksena sen jälkeen vaihe vaiheelta voimistuneelle sanomalehdistölle. Reinhold kirjoitti eräässä vaiheessa: ”Ne Ruotsista suomen kieleen tungetut puukstaavit joit ei umpisuomalainen taia ensinkään oikeen ulospuhua, haittaavat ja hämmentävät häntä sekä kirjoittaissa että lukeissa.” Edistyksellisiä mielipiteitä hän on ilmaissut myös totalitaarisista ideologioista, kun hän vuonna 1820 kirjoitti opin ja uskon takia syttyneiden sotien olevan kaikkein verisimpiä. Reinholdin kieliopista voidaan sanoa, että se oli siihen astisesti laajin ja perusteellisin kielioppi. Sen lauseoppi etenkin oli esikuvana myöhemmille suomen kieltä käsitteleville tutkimuksille. Reinholdin satasivuista lauseoppia on pidetty merkittävänä saavutuksena jo sen takia, ettei sillä ollut edeltäjinä kuin Juteinin lyhyt luonnostelma ja Stråhlmanin lyhyt ja paljon heikompana pidetty esitys. Reinholdin elämän viimeisin työpositio oli senaatissa kielenkääntäjänä. Hänen merkittävin ansionsa siinä oli se, että hän otti käyttöön useita suomenkielisiä uudissanoja, joista eräät olivat kansankielestä uusiin merkityksiin lainattuja mutta suurin osa hänen itsensä sepittämiä. On sanottava sekin, että Rietrikki Polenin mukaan Reinholdista tuli lehtensä johdosta Turun aatelispiireissä niin vihattu hahmo, että hän sai varoa vastaantulijoiden suista peräisin olevia sylkipisaroita. Voidaan sanoa, että Reinholdin elämän johtava teema oli pyrkimys suomen kielen kehittämisen avulla vahvistaa omaa kansallishenkeä ja -identiteettiä. Reinhold oppi suomen kielen tiettävästi lapsena leikkiessään talonpoikien lasten kanssa. Siinä hän oppi kommunikoimaan tavallisen kansan kanssa ja pitämään sitä vertaisenaan.

On mielestäni tärkeää Reinholdin sanomalehtityöskentelyn ja kansanvalistuksen takia liittää tähän ote lehdestä, jossa Reinhold esittää näkemyksiään suomen kielen tuon hetkisestä tilasta vuonna 1820 ilmestyneessä artikkelissa.

Suomen kielestä

Suomalaisilla on, niin kuin muillakin kansoilla, monta puheen laatua. Erilailla puhuu Savolainen ja Karjalainen, erilailla Hämäläinen, ja samaten on muien maan-miestemme kanssa: - harva se pitäjä, joll’ ei ole jotakuta erinäistä puheenpartta. Jokainen uskoo kernaast oman paikkakuntansa puheen olevan muita paremman.: mut se ainoastaan voi paraiten tietää ja sanoa, missä selvin kieli löytyy, ken on tullut tuntemaan joka paikkakunnan puheen laaut, ja on, kenenkään puolta pitämätä, taiten tutkinut ne kaikki. Jo eeltäkäsin on yhtähyvin ymmärrettävä, että meren puolella, kussa usein puhutaan vierasta kieltä, ja kuhun on vanhuuen aikaan vieraasta kansasta tullut asujammia, Suomalainen puhe on enemmin murrettu ja sortunut, kuin keskellä ja Pohjan puolella Suomen maata, joien paikkojen asukkaille ei ole ollut niin paljon tekemistä erikielisten ihmisten kanssa. Se on myös löytty, että näissä viimeks mainituissa paikoissa puhutaan täyellisempätä kieltä ja että siellä asuvien puheissa ja runoissa tavataan sellaisia aika-sanoja, joit’ ei laula kaikki lapset, eikä pojat puolinkana. Sitä vasten on Maamme kieli Haminan tienoilta lähtien pitkin meren rantaa aina Porin kaupungin pohjoispuolelle asti, kehnompata, suinkin sen tähen, että näillä rantamailla katkotaan sanoista viimeiset puukstaavit pois, ikäänkuin Viron kielessä, josta tämä tapa ehkä lienee Suomen rannoille vanhuuen aikaan asujanten kanssa tullut. Suomen kielelle suureks vahingoks kirjotettiin ensimmäiset suomalaiset kirjat tällä kehnommalla Ranta-Suomalaisten kielellä, johon päälle päätteeks tungettiin Ruotista ja Latinasta liikoja puukstavia, jotka sokaisivat meiän selkeän kielemme. Ja vaikka näitä kirjoja sitten, Esivallan käskein, johonkuhun määrään murteista puhistettiin, niin jäi vielä paljon parantamata. Moni on sen jälkeen, näitä kirjoja seuraten, kirjoittanut Suomea samalla tavalla, ja tottunut ei ainoastaan kirjottamaan ja lukemaan toisin, kuin selvät Suomalaiset puhuuvat, mutta myöskin uskomaan että kirjoissa löytyy kaikkiin selvin kieli. Jokainen ymmärtää kuitenkin ettei kielen synty ole kirjoista, mut kirjoin synty kielestä, ja että sentähen kirjat pitää kielen jälkeen korjattaman, ei kieli kirjoin jälkeen. Ne Ruotista Suomen kieleen tungetut puukstavit, joit’ ei Umpi-Suomalainen taia ensinkään oikeen ulospuhua, haittaavat ja hämmentävät häntä, sekä kirjoittaissa että lukeissa: jonka asian esimerkiks tällä kertaa ainoastaan tahon mainita että Suomalaiset usein kirjottavat: ”deitä”, ”dulee”, kuin pitäisi kirjotettaman ”teitä, ”tulee”. Näistä Suomen kieltä sortavista puukstavista olen minä tahtonut puhistaa suomalaisen kirjotuksen. Täysellisempätä tietoa Suomen kielestä saahakseni olen minä, niin paljon kuin varani ja aikani tähän asti ovat myöten antaneet, Suomen maata ristiin rastiin matkustellen, kokenut tieustella joka maan paikan puheen-parren, ja ahkerasti tutkia ne samat, ennen kuin minä aloin kirjottaa tällaista Suomea, kuin näissä Wiikko-Sanomissa löytyy. Vaikka se ehk’ ei ole kaikkien mieleistä, ja vaikka minä kernaasti tahtosin joka maan mieheni mieltä tässä asiassa nouattaa, niin en taia minä kuitenkaan poiketa siitä, minkä mä olen oikeeks ja paraammaksi havainnut . Minä olen myös pyytänyt sanoa joka asian Suomalaisten omilla puheen-parsilla, niin paljon kuin olen taitanut, ettei kirjotukseni – niin kuin usein tapahtuu Herrojen Suomea kirjottaissa – tuntusi Ruotista käätylle. Jos minä tällä ahkeroimisellani tajan vähänkin auttaa Suomenkieltä siitä huonosta tilasta ja ylönkahteesta, johon se on joutunut, niin on rakkahin toivoni täytetty.

Reinholdin tytär Anna Carolina Augusta von Becker on 1900-luvun alussa muistellut kuuluisaa isäänsä:

Reinhold von Becker: Femtio år hafva förflutit sedan Reinhold von Becker den finska litteraturens vördnadsvärde Nestor som August Ahlqvist benämner honom sänktes i grafven. Någon lefnadsteckning har dock icke ännu var synlig öfver denna föträfliga lärde för att nyttja det af den celebre danska språkforskaren Rask hordom gifna epithet uppmanad från flere håll att fylla sagde brist vill jag här lemna några korta biografiska uppgifter öfver min aflidne fader, mig meddelade dels af honom sjelf dels hemtade ur tillgångliga tryckta källor och af hvad mig i öfrigt om honom är bekant. Reinhold von Becker föddes den 26 December 1788 på Paapola hemman i Kangasniemi socken i Savolaks. Föräldrarna voro sergeanten vid kongliga artilleriet och Helsingfors fältbataljon. Anders von Becker och hans maka Sofia Sundström dotter till kapellanen i Eräjärvi kapell af Orivesi socken kyrkoherden Anders Sundström och Margaretha Hoffman. Förutom sonen Reinhold föddes i detta äktenskap sönerna Gustaf, Johan och Gideon. År 1819 företog Reinhold von Becker med begifvande af Universitetets Consistorum med utverkadt tillstånd bref från Univ. Höge kansler en resa i Finland för samlandet af på folkets läppor då ännu qvarlefvande gamla runor, ordspråk, gätor historiska traditioner o. d. Äfvensom för att närmare studera dialekt-olikheterna innom det finska språket. Redan föraf (som ung student) hade han företagit kortare färder och fotvandringar i samma syfte. Han kände allmogens lif och udvanor och viste huru han hade att gå till våga för att vinna böndernas förtroende och besegra deras misstroende och förtagenhet. Reinhold von Beckers föreläsningar i histori voro talrikt besökta af den studerande ungdomen. Han var den första som sammanförde Sveriges, Finlands, Danmarks och Norges historia i ett sammanhang i enhetlig öfversigt. Hans föredrag var klart och sakrikt, logiskt och fångslande och det historiska studiet rönte under hans tid stort uppsving. Han inlade i sina föreläsningar om rikedom på faktiska anföranden om detalskildringar nödvändiga i synnerhet på den tiden då ju den studerande ungdomen hade så föga tillgång på läroböcker och historisk litteratur öfverhufvud. Ännu långt efter det han dragit sig tillbaka funnas många som ihagkomma och med värme omtalade hans skildringar af Carl den störe och den. Reinhold von Becker anförtroddes det finska psalmbokskorrekturet. Han fullgjorde på ett utmärket sätt detta mödsamma grannlaka uppdrag. August Ahqvist förundrade sig långe öfver hvem det kunde hafva varit som som gjort de såväl i språkligt hänseende som här och den hvad innehållit beträffar, behöfliga förtjenstfulla rättelserna i den nya upplagen af finska psalmboken. Och då han omsides erfor att korrekturläsaren varit Reinhold von Becker utövast han: Ja, jag kunde väl tro det. Reinhold von Becker var den som på alla områden vid finskans utbildning ståndigt första steget tyst och obemärkt enligt sin vana. Reinhold var icke utan poetisk begåfning som några smärre af honom författade dikter i Turun Wiikko-Sanomat intyga. Ett par af dem finnas reprodukterade Koskrönas lärobok. Härtill kom hans stora språkliga insigter, hans bildning och samvetsgrannhet hvarmed han utförde allt som han företog sig. Han var den första som vetenskapligt sin poetik framlade reglorna för den finska metriken. Äfven Julius Krohn talar om R. v. B. Finska metrik huru, så korta fattad den var den första i sitt slag och huru det var detta R. v. B. Utkast till finsk metrik som gaf Julius Krohn den första väckelsen att skrifva finsk vers. R. v. B lemnade efter sig inga vänner de hade gått i grafven före honom. Kvar stodo endast hans afundsmän ja till och med fiender. Härtill kom att många af Lönnrots beundrade trodde sig bäst.

Reinhold von Beckerin omistamista maatiloista ja taloista: Lammi: enstaka frälsehemman i Wehmo socken af Björneborgslän Simula: frälsehemman i Kimkallio by i Wehmo socken af Björneborgslän Tarvola: enstaka skatterusthåll i Wehmo socken af Björneborgslän Lillgård frälsehemman i Ravea by i Wehmo socken af Björneborgslän Halfva Jusela skatterusthåll i Nandia by med denundre lydande Wikuri skattehemman i Riesola by af Huittis socken i Björneborgslän En femtedel af Suomasema enstaka rusthåll Mattila kallade i Suomasema by i Orivesi socken och lika andel i Terijoki skattehemman no 4 Kerola skatterusthåll och dermed i sambrak varande halfva Pirttilä frälsehemman i Lannois by af Loppis socken i Tavastehus län

Dessutom i Helsingfors stad: En med trähus bebyggd gård i hörnet af Andrea och Georgsgatorna, invid gamla lutherska kyrkan En med stenhus bebyggd gård i hörnet af Norra Esplanad och Helenagatorna bredvid kejserliga palatset (eli tämä oli nykyisen presidentinlinnan vieressä sijaitseva Lampan talo)

Perustettavan Frans Josef von Beckerin hyväntekeväisyysjärjestön taustaa ja biografisia sekä avaavia tietoja miehen elämästä

Frans Josef von Beckerin eteneminen tiedemiehenä (von Becker-suvun historiikista, sivut 97-99)

Sen jälkeen kun vanhemmat muuttivat Helsinkiin, Frans Josef koulutettiin Axel Laurellin perustamassa ja ylläpitämässä lyseossa, josta hän valmistui vuonna 1839 yleisarvosanalla laudatur. Opiskeluaikanaan Frans Josef harrasti ahkerasti piirtämistä ja maalaamista yliopiston sen aikaisien opettajien Pehr Adolf Kruskopfin ja Frans Fredrik Sedmigradskijn ohjauksessa ja sai opinnoistaan jopa virallisen todistuksen. Filosofian kandidaatiksi hän valmistui vuonna 1844 ja maisteriksi jo samana vuonna. Jo aikaisemmin oli Frans Josef vakuuttunut lääkärinkutsumuksestaan, jossa häntä ohjasi arkkiatri Johan Agapetus Törngren, jonka luona Laukon kartanossa, joka oli entinen Kurkien kotikartano, Vesilahdella hän sisarustensa ja vanhempiensa kanssa usein vieraili kesäisin. Laukon luonnonkauniit maisemat antoivat nuorille hyvät mahdollisuudet luonnontutkimukseen. Metsästys ja kalastus olivat yleisiä harrasteita. 18 päivänä elokuuta Agapetuksen päivänä ystävykset ja sukulaiset kokoontuivat yhteen juhlinnan merkeissä. Vieraiden joukossa olivat monesti Immanuel Ilmoni ja Elias Lönnrot joka oli toiminut aiemmin Törngrenin lasten kotiopettajana. Frans Josef valmistui lääketieteen tohtoriksi vuonna 1852 tutkielmalla, jonka nimi oli ”Anatomisk beskrifning öfver de sex första cerebralnervparen hos sus scrofa” ja kuului tutkimusalueeseen, jota Bonsdorffin esikuvan mukaan tutkittiin ahkerasti. Lääkärinuransa alussa hän otti vastaan jopa lääkärinviran Hämeenlinnassa, mutta odotteli samanaikaisesti uraa yliopistolla. Uusi paikka farmasiassa ja farmakologiassa oli yhä vapaana ja ei ollut tiedossa, että joku olisi tavoitellut sitä. Valmistaakseen itseään virkaa varten lähti Frans Josef vuonna 1851 tiedematkalle Saksaan ja vieraili ensin Göttingenissä, jossa hän työskenteli Fr. Wöhlerin luona ja sitten Leipzigissa Karl Gotthelf Lehmannin luona. Viimeksi mainittu oli fysiologisen kemian oppikirjansa kautta tehnyt itsestään tunnetun nimen ja siksi Frans Josef vietti suuren osan lukuvuodesta 1852-53 hänen opissaan. Kun Yliopiston uudet asetukset tulivat virallisiksi 1.10.1852 ja monet virat tulivat avoimiksi, haki Frans Josef virkoja, mitä varten hän oli heti Suomeen palattuaan kirjoittanut tutkielman ”Om kolhydraternas förändring inom den lefvande djurkroppen”. Tässä työssä hän yritti monien eri tavalla modifioitujen kokeiden, jotka käsittelivät eläinten sokeripitoisuutta eläinorganismissa, todistaa asioita. Hän näytti että sama kyseessä oleva substanssi siirtyy suoraan vereen ja näytti että sen imeytyminen vatsassa on puhdas endosmoottinen prosessi, josta käsin suolen silmukka joka hallitsee sokerin imeytymistä pitää olla sen kokoinen, että se voi vastata sokerin määrää, riippuen erilaisista endosmoottisista vastaavuuksista veren sokerin imeytymisessä ja vedessä. Sokerin lisäyksen jälkeen tapahtuu syövyttävän aineen muodostuminen etenkin coecumissa. Frans Josef tutki sokerin määrän vaihtelua veressä ja havaitsi että veren hajoaminen voi tapahtua jopa pons Varolin takaosan ärsytettynä ollessa. Tämän työnsä hän muutti saksankielelle kirjoituksessa ”Uber des Verhalten des Zuckers beim thierischen Stoffwechsel”. Tämä työ vaikutti niin Frans Josefin tunnettavuuteen, että kun hän vierailullaan Berliinissä vuonna 1857 esitteli itsensä R. Virchowille, tämä kysyi: ”Sind Sie der Zucker Becker?”. Vaikuttuneena sellaisista kirjoista kuin MA. Hoeflen ”Chemie und Mikroskopie am Krankenbette” houkutti nuorta lääkäriä tutkimaan verta, maitoa, virtsaa ja muita eritteitä. Kun hän oli oppinut niistä aiheista kirjoitti hän Suomen lääkäriyhdistyksen kokousta varten tutkielman vuonna 1862, jonka nimi oli ”Kort anvisning till kvantitativ bestämning af de normala, äfvensom af de oftast förekommande abnorma bestånddelarne uti urinen”. Ollessaan professorina farmasiassa ja farmakologiassa toimi Frans Josef ahkerasti Lääkärikollokviossa sairaanhoitoverojen vuotuisissa tarkastuksissa. Vuonna 1863 Frans Josef jätti konsistorille ehdotuksen muutoksesta farmasian alan velvoitteissa ja tehtävissä. Hän ehdotti että farmaseuttien opettaminen pitäisi täysin erottaa ammatin harjoittamisesta ja sallia se farmaseuttiselle viranhaltijalle siihen asti kunnes voitaisiin järjestää että farmasian opiskelijat opettelukauden jälkeen olisivat velvoitettuja ottamaan vastaan ohjausta kemiassa botaniikassa jne. ja ottaisivat ohjausta teknisessä ja farmaseuttisessa kemiassa praktisen farmaseutin puolesta. Lisäksi hän esitti että ammattiin kuuluvat lääketieteelliset oppiaineet kuten lääketieteellinen fysiikka., tulisi yhdistää fysiologian oppituoliin, rakentaa paremmin sopiva laboratorio ja yhdenmukaistaa farmasian ja fysiologisen kemian professorinvirka palkkaominaisuuksiltaan muiden professuurien kanssa. Frans Josef koki jo varhain että hän ei voinut tavoittaa haluamaansa lääkärinvirassaan. Koska hänellä oli kehittynyt ja tasainen käsi, kiinnosti häntä jo uran alkuvaiheessa kirurgia. Kun vielä täyttämätön kirurgian oppituoli JW Pippingin kuoltua tuli avoimeksi talvella 1858 haki Frans Josef sitä ja konsistori asetti hänet ensimmäiselle ehdokassijalle. Seuraavina kahtena kesäkautena hän kävi ulkomailla ja opiskeli kirurgiaa. Hän esitteli ja puolusti 21.9.1859 tutkielmaansa ”Om resektion uti knäleden”, joka tuli hyvin tunnetuksi. Siinä oli havaittavissa selkeitä jälkiä siitä, että tekijällä ei ollut ollut aikaa materiaalin tarkkaan ja kriittiseen lukemiseen. Sinä aikana kun Frans Josef opiskeli vuosina 1852–53 Saksassa, ilmestyi Hermann Ludvig Ferdinand von Helmholtzin mullistava työ silmäpeilistä. Jos tämä onkin tänä päivänä jokaisen silmälääkärin erottamaton instrumentti, Albrecht von Graefe sanoi näin, kun hän esitteli sen käytön praktisessa oftalmologiassa: ”Helmholtz hat uns eine neue Welt erschlossen”. Tämän suuren innostuksen aikana, joka nousi näistä merkittävistä löydöistä silmälääketieteen siihen asti tummalla kentällä, heräsi Frans Josefin rakkaus oftalmologiaan, johon hän sitten antaumuksella sitoutui. Graefe oli Frans Josefille nerouden valo, joka näytti ihmisille silmälääketieteen oikean suunnan ja vakuutti hänet siitä, että hänet oli tarkoitettu silmän sairauksien hoitamiseen. Hyödyntäen tarkasti rikkaita mahdollisuuksia oppimiseen matkoillaan hän oli omistautunut alusta alkaen ottamaan osaa oftalmologian odottamattomaan kehittymiseen. Ei kauaa sen jälkeen kun hän palasi kotiin, aloitti hän itse harrastamaan operatiivista silmälääketiedettä ja vuonna 1857 hän suoritti julkisessa sairaalassa ensimmäisen kaihileikkauksensa W. Pippingin toimiessa hänen assistenttinaan. Uusi vuonna 1857 tehty matka Berliiniin antoi hänelle mahdollisuuden ottaa oppia von Graefen kliinisestä ohjauksesta ja samalla heistä tuli hyvät ystävät. Vuonna 1870 keisarillinen senaatti hyväksyi esityksen jonka mukaan keisarillliseen Aleksanterin yliopistoon perustettiin oftalmologian oppituoli. Ja vuonna 1871 Frans Josef valittiin tuohon virkaan. Oftalmologina Frans Josef tuli tunnetuksi ja kuuluisaksi mieheksi. Hän oli ensimmäinen joka käytti laajalla skaalalla meidän keskuudessamme silmälääketiedettä käyttäen apunaan uuden aikaisia paranneltuja fysikaalisia apukeinoja. Kuinka moni saikaan kiittää häntä oman näkökykynsä pelastamisesta. Opettajana hän oli pilkuntarkka ja selkeä niin kliinisissä demonstraatioissa kuin systemaattisissa luennoissa. Hän jätti jälkeensä oftalmologisia kirjoituksia, joista epäilemättä tärkein on hänen Archiv für Ophtalmologiessa vuonna 1863 päivätty Max Schultzen luona Bonnissa kirjoitettu tutkielma: ”Untersuchungen über den Bau der Linse bei dem Menschen und den Wirbelthieren”. Tämä tutkimus antaa ensimmäisen oikean kuvauksen linssin kehityksen tuntemisessa ja sen anatomisessa muodostusrakenteessa. Varhaisina vuosinaan Frans Josef otti ahkerasti osaa Suomen lääkäriyhdistyksen toimintaan, hän oli sihteeri 1855–57 ja hallituksen jäsen 1867 ja 1874. Suomen tiedeyhdistykseen hän kuului vuodesta 1865 ja oli sen puheenjohtaja 1869 70. Sen vuosipäivänä 1869 hän piti puheen harmaakaihista ja vuonna 1870 valosta, sen lähteistä ja ominaisuuksista. Frans Josef oli nuorelta iältä alkaen luonnon lämmin ystävä. Hänen hyvä silmänsä maalauksessa ja piirtämisessä oli avannut hänen silmänsä luonnon kauneudelle. Hän harrasti jopa muotokuvamaalausta ensimmäisestä ulkomaanmatkastaan asti ja monet matkat ulkomaille kehittivät hänen makuaan ja antoi hänelle mahdollisuuden tulla tutuksi kuuluisimpien tunnettujen maalaajien töiden kanssa. Hänen viimeinen maisemataulu on päivätty elokuussa 1890.

Pikkuporvarit ja miltä jokin näyttää sekä ihmisiä joita en ajattele öisin

On varmaa, etten ajattele erityisemmin ketään, jotka käyvät lukemassa näitä kirjoituksia. Edellisenäkin päivänä käyntejä oli noin tuhat. Olen varmaan joidenkin mielestä itseeni keskittynyt ja kuplassa elävä. Se johtuu siitä, ettei minulla ole tälläkään hetkellä minkäänlaisia velvoitteita minkäänlaisia yksilöitä eikä yhteisöjä kohtaan. Te jotka ajattelette minua, voitte olla aika varmoja siitä, etten ajattele teitä kuin korkeintaan jonkinlaisen uteliaisuuden takia. Jonkinlaisen romanssin kehittyminen on syvästi epätodennäköistä, koska standardini ovat suuret ja laajat ja koska tavalliset naiset ovat niin tyhmiä ja sivistymättömiä ja heillä on taas aivan eri asioita kunnioittavat standardit kuin millaisia arvoja ja asioita minä pidän tärkeänä. Siitä huolimatta olen hetero, minulla ei ole koskaan ollut tarvetta yhtyä miespuolisen ihmisen kanssa. Porvari ajattelee etenkin sitä, miltä jokin tai joku näyttää ja ”vaikuttaa”. Mummoni joka on täysi esimerkki pikkuporvarista on aina korostanut minullekin puhuessaan ”ensivaikutelman” merkitystä, joka on taas itselleni täysin päinvastainen tapa suhtautua ihmisten välisiin relaatioihin. Minun sisimmässäni on niin paljon ainesta ja sisältöä, ettei tavallisella naikkosella riittäisi edes kärsivällisyyttä minuun tutustumiseen, eli toisin sanoen romanssin syttyminen on varsin epätodennäköistä. On sanottava, että sellainen älykäs ihminen, joka on joutunut jopa kotonaankin älykkyytensä takia syrjityksi ja syrjäytetyksi ei todellakaan saa parhaita mahdollisia avuja muodostaa sosiaalisia suhteita missään muuallakaan. Kafkan tavalla minulla on aina ollut suuri kuvotus romanssin raadollisinta ilmausta kohtaan, enkä koe senkään asian kuuluvan kenellekään muulle kuin itselleni, se on oma valinta. Yleensäkin kaikenlainen ruumiillisuus on perustavasti oman luonteeni vastaista, olen kehittynyt sen verran älylliseksi ja henkisiä asioita korostavaksi. Pääongelma näissä sosiaalisissa suhteissa on varmaan se, että kun minä jään monen ihmisen mieleen, eivät pääosa ihmisistä jää tavallisesti omaan mieleeni. Olen kehittynyt sen verran uniikiksi ja omaksunut jonkinlaisen Sartren elämää muistuttavan tavan elää, etten voisi koskaan tulla tavalliseksi keskinkertaisten naisten arvostelemaksi ja vertailemaksi kommoditeetiksi, kauppatavaraksi, joka voidaan milloin hyvänsä unohtaa tai vaihtaa. Minä en toimi minkäänlaisten markkinoiden mukaan, en vertaile itseäni enkä ketään muutakaan. Lääkkeet ovat lopussa ja on varmaan mentävä yksityiselle psykiatrille hakemaan niitä lisää. Psykiatrin on oltava mies, koska olen saanut riittävän verran kokemusta naispuolisista psykiatreista, jotka ovat, kuten kaikki muutkin sukupuolensa edustajat, patologisesti säännöissä ja noudatteissa roikkuvia niuhottajia ja pikkuporvareita. Minun henkiset toimintoni ovat riippuvaisia päivittäin saatavasta lääkkeestä, ja jos en sitä saa, menetän täysin toimintakykyni mutta etenkin työskentelykykyni – ilman säännöllisesti saatavaa lääkettä olen täysi invalidi, joka ei pysty tekemään muuta kuin makaamaan sängyssä. Olen aina arvostanut enemmän vapautta kuin rahaa, mutta olen tullut siihen tulokseen, että rahakin on tarpeen, vaikkei elätettäviä olisi muita oman itsen ja kissan lisäksi. Mietin Wagner-Seuran Pariisiin matkalle lähtemistä, vaikka kokemukset ovat osoittaneet, etten ole tällaisten yhteisöllisten ryhmämatkojen tyypillisimpiä ihmisiä. On kyllä mainittava Sartre ja Majava siinä mielessä, että Sartre oli noin kaksikymmentä senttiä Majavaa lyhyempi, kun nykypäivänä kaikki naiset koulutustaustasta riippumatta korostavat että ehdoton minimi on 180 tai 175 senttiä miehellä. Olen kyllä huomannut senkin, että jotkut haluavat rinnastaa minut Sartreen fyysisen pituuden perusteella, joka on kyllä aikamoista paskaa, koska Sartre oli 153 senttiä pitkä ja minä noin 170 senttiä. Siinäkin mielessä en aio kiistellä asiasta haukkojen kanssa, saavat olla keskenään minun puolestani. Minulle on sanottu moneen kertaan, että olen kaikkien ominaisuuksieni kautta liian huono, ja minun puolestani he saavat olla tätä mieltä. Pääasia on se, etteivät reittimme koskaan kohtaa, olkaa keskenänne. Minulla on parempaakin tekemistä. Olen harmitellut Uno von Schrowen elämänkertaprojektiani, joka on kunnianosoitus Schrowien sammuvalle sukulaissuvulle, että lähdemateriaalia miehestä ei ole helppoa löytää ainakaan virallisten kanavien kautta. Onhan se mahdollista, että jollain toisella Unon sukulaisella, esimerkiksi naislinjaisella sukulaisella voisi mahdollisesti olla esimerkiksi vaikka miehen kirjeitä, mutta mistä sitä tietää, jos ei osaa kysyä suoraan joltain tietyltä. Olen ollut läheisempi vain yhden noin viidestä elävästä Schrowesta kanssa, jonka isoisän veli eli isosetä Uno oli, eikä hänellä ole kertomansa mukaan Unon kirjeitä, vaikka olen kiitollinen siitä hänelle, että hän on kirjoittanut yhden suosituksista elämänkertaa haettavaa apurahaa varten. Minun mielestäni minun on helpointa kirjoittaa öisin, koska se tuottaa jonkinlaisen rauhoittavan tunteen, etenkin kun en todellakaan mieti ketään öisin, samalla kun ihmiset miettivät minua. Olen lukenut muutaman varsin epäkunnioittavan kommentin sosiaalisesta mediasta, minne kirjoittavat ihmiset kuvittelevat, että jos käsittelen omia asioitani varsin avoimella tavalla, niin tämä antaa heille oikeuden kommentoida esimerkiksi omia suhteitani vanhempiini ja muunlaisiin sukulaisiin. Aion kirjoittaa lähiaikoina elokuvakäsikirjoituksen, jossa virikkeiden antajana on toiminut etenkin Sergio Leone, Luis Bunuel ja Woody Allen. Taidemakuni on aina ollut varsin uudenaikainen ja moderni, mikä varmaan osaltaan kertoo psykoottisista piirteistäni, se kuitenkin tarjoaa jonkinlaisen vapauden taiteeseen, missä voidaan hyödyntää kerroksia, toistoa, psykologisesti vaivaavia kuvia ja asioita ja tietysti itseironista ja ironista kerrontaa. Aion lisätä tekeillä olevaan Reinholdista kertovaan näytelmään absurdistisia huumorikohtauksia, jossa ironisoidaanja satirisoidaan luovien ihmisten mielenterveysongelmia ja poikkeavuutta. Myös rajojen rikkominen, avoimuus ja vapaus ovat teemoja tässäkin työssä. Aion hakea ensi vuoden alussa ainakin Taidekorkeakouluun ja Teatterikorkeakouluun opiskelemaan käsikirjoittamista ja dramaturgiaa. Aion hankkia lähiaikoina sekä valokuvakameran ja videokameran, ja alan todennäköisesti käytäntöjen opettelun jälkeen opettelemaan lyhytelokuvien tekemistä. Tietysti Aki Kaurismäen auteur-tyyli on sellainen asia, mitä olisi mukavaa opetella. Olen miettinyt, jos Reinholtti rehellisen saisi johonkin isoon teatteriin, niin voisin ehkä jossain alkunäytännössä esittää itse Reinhold von Beckeriä. Ulkomaisia hankkeita on paljon, kuten valokuvanäyttely jenkeissä ja ihmisten haastattelut etenkin Britanniassa. Lisäksi olen miettinyt New Yorkin elokuvakouluun hakemista, koska NYC kiehtoo minua syvällä tavalla. Siellä jos missä luovat ihmiset saavat omille töilleen näkyvyyttä. Mielestäni rahan arvo tulisi laittaa jonkinlaiseen indeksiin etenkin sen käytön mukaan, joka vähentäisi sen liitettä sen joidenkin mielestä kaiken selittävän määrän käsitteeseen. Eli kun arvioitaisiin se, mikä on eettinen ja hyveellinen tapa sijoittaa rahaa ja esimerkiksi harrastaa sen lahjoittamisella hyväntekeväisyyttä, niin voitaisiin määrän sijaan korostaa enemmän oikeutta ja hyvyyttä, joka vähentäisi rahan määrän käyttöä sen ainoana perusteltavissa olevana määreenä. Tämä yksi ainoa nainen, josta olen vakavassa mielessä ollut kiinnostunut, on sen verran erilaisessa elämäntilanteessa, enkä usko hänellä olevan yhtä vakavia tunteita kuin minulla, että on varmaan parasta nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa. Minä en ole koskaan ollut riippuvainen jostain tietystä naisesta pelkän seksin takia, koska olen varmaan aina ollut sen verran älyllinen, enkä ole koskaan menettänyt jonkinasteista kuvotustani kaikenlaista ruumiillisuutta kohtaan. Kuitenkin alkuvuoden New Yorkin matka aloitti minulle jonkinlaisen uuden suuntautumistavan elämään, ja olen tietysti tyytyväinen siihenkin matkaan – New Yorkissa haluan vielä jolloinkin asua ja katsella elämää vähän sieltä käsin. Olen jo ollut Suomessa yhteydessä ihmisiin, joista esimerkiksi yksi on tehnyt ainakin yhden dokumentin Michiganin ylemmän niemimaan suomalaisalueesta. Asia mihin tarvitsen tämän asian yhdeydessä apua, koska pystyn tekemään luovasta ja tutkimuksellisesta työstä suuren osan itse, on näyttelyn käytännön toteutus, tekniset jutut jne. Millaisia näyttelyhuonekaluja/pöytiä jne tarvitaan, miten hoidetaan sähkö- ja kaikki muut tekniset hommat. Mistä saadaan näihin tarvittavat välineet ja työkalut ja kuka tekee tämän käytännön työn ja kuinka paljon koko homma tulee laajuudessaan maksamaan. Se tieto tarvitaan sen takia, että tiedetään se, kuinka paljon apurahoja on haettava. Olen miettinyt, kun kirjoitan vielä lisää Itä-Hämeen historiaan liittyviä lehtijuttuja, niin kun niitä olisi ainakin 30-40, niin ne voisi julkaista yhtenä kokonaisena kirjasena. Olen listannut taas ylös von Beckereihin liittyviä esisukujani, ja tulen mahdollisesti julkaisemaan näistä esisuvuista jonkinlaisen kirjasen. Tärkeä asia on kertoa sukujen alkuperästä, maasta, alueeesta, kielestä ja tiluksista ja kartanoista. Aion myös sukuhistoriikkiin tehtävän laajennusosan lisäksi kirjoittaaa selvityksen von Becker-sukuun ja sukulaissukuihin liittyvistä kartanoista ja kartanoiden keskittymistä. Lisäksi aion kirjoittaa muistelmateoksen Virrantalon Leo ja Salli, joka kertoo äitini edesmenneistä vanhemmista. Kaiken tämän lisäksi on työn alla muitakin näytelmiä, Hiljainen ooppera ja muutamia näytelmä/kabaree-hankkeita, kuten Anglophile!, I have totally become like an Englishman ja Tulen Euroopasta. Elämäni romaani, joka käsittelee laajasti myös sukujeni ja sukulaisteni historiaa ja omaan tähänastiseen elämääni liittyviä teemoja ja muistikuvia kaunokirjallisessa muodossa. Ja näiden lisäksi on ne kymmenkunta valmiina olevaa käsikirjoitusta, joille pitäisi pikaisesti saada kustantaja. Lisäksi viimeistelen Reinhold von Beckerin elämäkerran, etenkin jos saan sitä varten haetun apurahan ensi kuusta alkaen. Täytyy tietysti muistaa myös Reinholdin pojan, sukulaiseni Adolf von Beckerin elämäkerta, jota varten minulla jo on paljon enemmän lähdemateriaalia kuin Uno von Schrowen elämäkertaa varten. Olen lukenut erään elämäkerran Hannah Arendtista, joka on jäänyt länsimaisen filosofian historiaan etenkin kehittämänsä käsitteen ”pahan banaalisuus” kautta. Mielestäni hän ei kuitenkaan pystynyt muotoilemaan selkeää filosofista maailmankatsomusta tai järjestelmää, joka on tietysti ollut yleistäkin naispuolisten kirjoittajien keskuudessa. Naiset kirjoittavat vaikutelmista ja reaktioista, ja mummoni korostama ensivaikutelma on monella suuressa roolissa. Ajattelu ja oikean filosofian tekeminen vaatii etenkin yksinoloa, ja tunnetusti naiset ovat etenkin nykyajassa yksin ollessaankin tekemisissä kaikkien muiden kanssa. Naisessa on tärkeintä etenkin luonne ja persoona, mutta kuten naiset ovat riippuvaisempia ulkonäöstään ja sen vertailusta, on monesti niin, ettei rumalla naisella ole luonnetta ja persoonaa, koska toistaen he ovat todellakin enemmän riippuvaisia ulkonäöstään ja sen saamasta huomiosta. Sen takia luonteen ja persoonan takia asiaan kuuluu naisten oman luonteen takia se, että naisen tulisi olla ainakin jollain tavalla sievä, koska rumilla naisilla on lähes poikkeuksetta alemmuudentuntoa ja huonoa itseluottamusta. Esimerkiksi minä, vaikka näytin viisitoista vuotta sitten maailman kauneimmalta mieheltä, ei lihominen ja yleinen ruumiillinen rappeutuminen ei ole millään tavalla vaikuttanut omaan itsetuntooni, ehkä sen takia, etten koskaan ole ollut kiinnostunut ulkonäöstä, enkä edes tuolloin havainnut millään tavalla sitä, jos jotkut kiinnittivät tuolloiseen ulkonäköni minkäänlaista huomiota, en hyvässä enkä pahassa. Ja kaiken huippuna tämä jonne, joka omasta mielestään kirjoittaa ”kirjoja”. Hän ajattelee minua öisin, mutta minä en aina muista edes tämän jolpin nimeä. Hän jos kuka on etenkin pikkuporvarillinen ihminen, joka ajattelee kaikessa mutta etenkin ”kirjoissaan” vain sitä, mitä establiteetti ja tärkeät kontaktit hänestä ajattelevat. Hyvän kirjailijan täytyy uskoa Hemingwayn sanoin siihen, että hänen omat kirjansa ovat parhaimpia kirjoitettuja kirjoja, ja niin on, vaikkeivat ne sellaisia olisikaan. Myöskään mistään omana aikanaan vallitsevista suuntauksista ei tule ottaa oppia. Kirjailijan on oltava etenkin vallankumouksellinen, vaikka ei sosialismin mielessä, vaan siinä miten ikonoklastisesti kaiken kumoamisella on löydetävä oma autenttinen ja syvällinen rooli. Esimerkiksi minä en lue tavallisesti suomeksi käännettyä kaunokirjallisuutta tai lyriikkaa, koska minun mielestäni on paljon helpompaa ja mukavampaaa lukea kirjoja muilla kielillä, joissa kehittymiseen on koko ajan suunnattava. En suoranaisesti näe minkäänlaista funktiota toiselle kielelle käännetylle kaunokirjallisuudelle, koska on selvää ettei autenttinen sanoma ja ilmaisun muoto voi tuossa muutoksessa säilyä. Läheisimpien esisukujeni kautta minussa on von Beckerien kautta etenkin brittiläistä alkuperää, baltiansaksalaista alkuperää, kantasaksalaista alkuperää, pitkään Suomessa olleiden sukujen alkuperää, suomenruotsalaista alkuperää, riikinruotsalaista alkuperää, ja jonkin verran ranskalaista, venäläistä ja alankomaalaistta alkuperää. Tämä arvio on tehty isoisäni isoisän kuudesta esipolvesta. Kun mennään kauemmaksi löytyy erimaalaisia sukuja myös paljon enemmän ja laajemmin. Eniten esi-isien joukossa on ollut sotilaita, mutta myös virkamiehiä, pappeja, porvareita ja teollisuuspatruunoita, kuten Robert Petre Ruotsissa. Olen saanut varmistuksen sille, että englantilainen aatelinen Baron Petre-suku on sukuyhteydessä omiin skotlantilaisiin Petren suvun jäseniin, jota olen luullut jo vuosikausia sitten. Jotkut ovat sittemmin väittäneet, ettei yhteyttä ole, mutta nyt olen varmistunut asiasta kristallinkirkkaasti. Onhan tietysti minulla työn alla myös väitösrkirja, jota pitää kehitellä aivan lähiaikoina. Voin tehdä sen esimerkiksi Englannissa tai Yhdysvalloissa, koska hallitsen englannin kielen nykyään aivan yhtä hyvin kuin oman äidinkieleni. Tilasin joku aika sitten Höblan ja sen lukemisella toivon ruotsin kielen taitoni vakiintuvan koko ajan korkealle tasolle. Brittiläisiä esisukuja minulla on mm. Scott, Andersson, Leslie, Belfrage, Petre. Mercer, Balram, Murray, Sinclair, Stewart. Aion kirjoittaa lähiaikoina myös lehtiartikkeleita ja olenkin jostain syystä keskittynyt historiallisiin artikkeleihin ja varsinaisen filosofian käsitteleminen on jäänyt vähäisempään rooliin viime aikoina. Olen aloittanut personal trainerin ohjauksessa salitreenin. Ihan mukava typsykkä kyseinen treineri näköjään on. Minulta luonnistuu monen projektin tekeminen samanaikaisesti. Minulle on luontainen tapa miettiä samanaikaisesti monia asioita, kun kuitenkin aloitan jonkin projektin tekemisen, on minun luontaisen ja rautaisen keskittymiskykyni ansiosta mahdollista saada aina tiettyä projektia edistettyä hyvinkin laajasti ja perusteellisesti. Pitäisi käydä enemmän kävelemässä ja tulisi lisäksi käydä useammin myös itsenäisesti kuntosalilla. Ei kerta viikossa personal trainerin kanssa oikein riitä minkäänlaiseen perustavampaan kunnon parantamisyritykseen. Olen miettinyt ja meinannut tehdä jonkinlaista suunnitelmaa sen suhteen, miten Kaavin Virrantaloa saisi jonkinlaiseen kehittyneesen muotoon. Olen miettinyt mm. panimotoimintaa, ja minulla on jo mielessä kahden eri olutmerkin nimet, ainakin siinä tapauksessa, jos äitini ei koe näitä nimiä loukkaavaksi, nimittäin: ”Virrantalon Leo” ja ”Virrantalon Salli”. Lisäksi siellä olisi mahdollista ravintola-/kahvilatoiminnan lisäksi järjestää mm. yöpymistä, kirjakauppaa ja tilan pelloilla esimerkiksi tilaisuuksia kuten musiikkifestivaaleja. Lisäksi eläimiä voisi taas ottaa laajemmin mukaan ja pitää yllä eläinten turvakotia, josta voisi saada tuloja esimerkiksi jonkinlaisen eläinpuiston järjestyksen avulla. Kuitenkin tilan entinen päärakennus voisi olla varsin nostalginen ja mukava paikka kirjoittaa ja edistää kaikenlaisia projekteja. Tietysti auton hankkiminen ja ajokortin hommaaminen olisivat varmasti välttämättömiä toimia. Ridderfelt-sukuinen esivanhempani kuoli kaksintaistelussa, vaikka olen aika varma siitä, että taustalla oli kepulipeliä. Ridderfelt on von Schrowien, von Essenien, von der Pahlenien ja Tandefeltien jälkeen viidenneksi läheisin esisukuni von Beckereitten linjan kautta. Oli kuitenkin mukavaa huomata, että myös Salli-mummollani on aatelisia ja korkeasäätyisiä esivanhempia, joita sukuja on esimeriksi von Sperling, Boisman ja Weman. Tämä yhteys liittyy siihen, kun yksi Järveläinen (mummoni isän suku) meni avioon alemman tason säätyläisen kanssa, joka kuului Lisander-sukuun. Tuon yhteyden kautta muodostuu kaikki muut yhteydet kuin tavalliset talonpoikaissuvut, joista suurimmalta osin mummo on koostunut. Eemeli Järveläinen oli kuitenkin kunnallismies, kiivas luonteeltaan ja mm. paikallisen suojeluskuntapiirin pitkäaikainen johtaja. Hän piti etenkin hevosista ja kasvatti niitä koko elämänsä ajan, ja monesti hänet voidaankin kuvissa nähdä saapashousut jalassa. Käsittääkseni hänen poikansa ja pojanpoika ovat jatkaneet hevosten kasvattamista. Minua on alkanut kiinnostamaan psykiatrian ja neurotieteen kautta myös lääketiede, mutta kuten äitinikin minulle on äskettäin sanonut, että se on pitkä tie, vaikka älynlahjat minulla riittäisivät mainiosti erikoislääkärin ammattiin. Voihan psykiatriaakin lukea ilman, että tarvitsisi opettaa itseään käytännön työhön. Voi olla varmaan niin, että psykiatrian ja neurotieteen tieteellinen tutkiminen sopii paremmin kuin käytännön lääkärintyöt. Olen varsin pettynyt, etten aiemmin mennyt tekemään mitä suunnittelin, nimittäin että olisin raskauttanut erästä otollisia geenejä kantanutta naista. Jälkeläinen olisi nyt jo miltei aikamies tai -nainen. Olen siis kirjoittanut viime aikoina etenkin kunnallisesta historiasta ja etenkin liittyen sellaisiin paikkakuntiin ja alueisiin, joihin minulla on oma sukuyhteys. Olisi mielenkiintoista tietää, onko tämä tuntemani ranskalainen taidehistorioitsija päässyt etenemään oman näyttelyhankkeensa kanssa. Hänhän suunnitteli jo vuosia sitten näyttelyä Adolf von Beckeristä Maison Laffitteen Pariisin pohjoispuolelle. Koin jonkinlaisen henkisen mullistuksen jokunen päivä sitten. Tulin siihen tulokseen, ettei ihmisiä voida alistaa oman kielen ja todellisuuden sisälle, koska kaikki järjestelmät ovat loppujen lopuksi vain malleja, ja vain hyvin eksakti ja kova tiede on sellaista, jota voidaan redusoida niin suuressa määrin kuin on mahdollista. Tästä tulin siihen ajatukseen, että maailmassa ei kannata olla liian itsetietoinen ja olla tekemässä ihmisistä arvioita vain oman minänsä kautta. On oltava suvaitsevainen ja kuunneltava samalla ihmisiä, vaikka nämä poikkeavat omasta minästä. Huomasin, että oloni ulkona kaupungillakin tuntui paljon luontevammaltta ja rennommalta. Itsetietoisuus voi aiheuttaaa pelkotiloja, ennakkoluuloista suhtautumista ja myös suoranaisia harhaluuloja, jotka voivat järkeilyn alaisena menä hyvinkin liian pitkälle. Luin mielenkiintoista juttua von Engelhardt (enkelin voimat)-sukuisesta esivanhemmastani ja oman sukunsa ja dynastiansa kantaisästä Carl Bernhard von Engelhardtista (1159-1230), joka osallistui kolmannelle ristiretkelle ja Akkon piirityksessä hän pelasti Ranskan kuninkaan Philip II Augustuksen hengen, mistä johtuen, hänen voimiaan kuvaamaan hänelle annettiin nimi Engelhardt, joka todellakin oli tarkoitettu kuvaamaan enkelimiäisiä voimia. Sittemmin suku on levinnyt ja tullut kuuluisaksi baltiansaksalaiseksi aatelissuvuksi.