Mikä on vankkaa filosofiaa

Olen aina jossain määrin halveksinut etenkin Martin Heideggerin filosofiaa. Kakkosena tulee Jean-Francois Lyotard omine postmodernin määrittelyineen. On sanottava myös, että esimerkiksi Gilles Deleuzen sadat ja sadat hatarat käsitteet eivät ole koskaan tehneet minuun vaikutusta, ja on sanottava että ne muistuttavat jotain itseisarvoiseksi intellektuaaliseksi torniksi muotoiltua fallossymbolia, jolla ei suuressa määrin ole laajempaa merkitystä näiden käsitteellisten rakenteiden ulkopuolella, siinä mielessä ainakin, jos niillä halutaan nähdä jonkinlaista vastinetta todellisessa ulkomaailmassa. Maisteriseminaarissa oli yksi varsin yksinkertainen mutta hyväntahtoinen etenkin omassa filosofisessa uskossaan lelluva kaveri, jonka maisteriseminaarin työssä oli mm. lause ”käsillä olevan maailmanmukaisuus”. Tuostahan tulee ainakin itselleni mieleen jokin, mahdollisesti ihminen, joka on käsiensä päällä, siis seisoo käsillään, ja tämä käsien päällä olevuus ja käsillä seisominen on ”maailmanmukaista”. Tässä tulee esiin sekä Heideggerin filosofian huuhaamaisuus mutta myös etenkin se, millaiseksi hölynpölyksi Heidegger muuttuu, kun se käännetään suomen kielelle. On mainittava Heideggerin ymmärtäjä angloamerikkalaisesta piiristä, joka on etenkin Andrew Benjamin, joka on korostanut samaan ryhmään kuuluvaa Lyotardia. Mielestäni GE Mooren korostama terve järki on aika tärkeä asia filosofiassa ja etenkin henkilökohtaisesti muodostetussa filosofiassa. Moorehan on käyttänyt perusfraasinaan olemisen puolesta esimerkiksi sitä, että kun ojennan käteni eteen, niin voin olla varma siitä, että minulla on kädet, ja tuon kautta voidaan johtaa myös se, että tämän takia myös minä olen olemassa. Descartesilta tullut dualismi, joka korostaa sielun ja ruumin eroavaisuutta ei ole myöskään kovin nykyaikaan sopiva teoreettinen viitekehys. Descartesin tunnettu fraasi ”ajattelen siis olen” tulee vanhasta hankaavasta periaatteesta, jonka mukaan ruumis on vähempiarvoisempi kuin eri puolella sitä oleva sielu, joka mahdollistaa ajattelun ja olemisen todentamisen. On kuitenkin sanottava, että sielu ja ruumis toimivat paralleelisessa suhteessa eikä niitä voida sen takia erottaa toisistaan tai pitää jompaa kumpaa toista tärkeämpänä. Siinä mielessä Descartesin jälkeen tulleet Locke, Hume ja Kant kehittivät eteenpäin Descartesin alkeellista mallia. Kuitenkin sellainen 1900-luvun filosofi kuten Maurice Merleau-Ponty on korostanut liikaa ruumista kaiken havainnoinnin pohjana ja keskuksena. Länsimaisen filosofian historiassa on ennen nykyaikaa ollut jatkumo, joka on kuvannut etenkin olemassaoloa ja havainnointia ja siinä mielessä historian saatossa jotakin jälkeen tulevat filosofit ovat täydentäneet kokonaista kuvaa filosofiasta, joka voidaan havaita nykypäivänä näkökulmasta jatkumona. Väliajoin on ilmestynyt sellaisia hahmoja, jotka ovat halunneet määritellä filosofian omaksi filosofiakseen, jota vastaan ei voida suuremmin voinut käydä, ja mielestäni tällaisia filosofeja ovat olleet etenkin Hegel, Marx, Heidegger, Wittgenstein ja Nietzsche. On kuitenkin sanottava, että itsevarma ilmaisu ”minä määritän filosofian” on kuitenkin ollut tärkeä asia filosofian historiassa, koska sellaisen päättäneet filosofit ovat olleet lakkaamatta uskollisia omille ajatuksilleen. Voi olla niin, ettei voida nykypäivänä sanoa, että jokin tietty filosofia on täydellinen kaiken filosofian kuva, kuten kommunistit sanoivat marxilaisleninimistä. Filosofin on etenkin oltava uskollinen omalle ajattelulleen. On siis sanottava esimerkiksi etenkin naisten tekemistä tulkinnasta, kommentoimisesta ja debatoinnista, että toisten ihmisten filosofien esittely ja niistä tehtävät opinnäytteet eivät tee muuta kuin vääristävät käsityksen siitä, mikä filosofiassa on merkityksellistä. On sanottava, että monesti etenkin nuoret naiset eivät ole niin itsevarmoja ja yksilöllisiä kuin miespuoliset ja sen takia he eivät pysty muodostamaan omaa ajattelua, koska he tunnistavat vain heitä edeltävät pääosin miesten kirjoittamat ajatukset ja alkavat somentaa ja asetella niitä kuin sisustussuunnittelijat tai poptaiteilijat. Naisissa ei siis ole originellisuutta ja itsevarmuutta omien ajatustensa suhteen, joten he eivät osaa itsenäisesti ajatella. Vaikka nainen olisi jo varttunut, on hänen mielestään tärkeämpää muodostaa kukkakimppuja ja kuivayrttiasetelmia kuin luoda jotain uutta filosofiaan. Tavallisesti nämä naiset, koska he ajattelevat kaikkien ajatteluhorisontin olevan yhtä rajoittunutta, alkavat he katkerasti saivarrella selllaisia filosofeja kohtaan, jotka haluavat muodostaa ja ilmaista omaa itsenäistä ajatteluaan. On monesti niin, että filosofian uudistaminen ja oman ajattelun muodostaminen vaatii itseluottamusta ja munaa, koska toisten kommentointi ja tulkinta tapahtuu sen takia, että joku menneessä ajassa oleva taata tulkitaan omaa ajattelua korkeammaksi arvossaan. Filosofiassa on tärkeää käsitteet, joiden tavallisesti katsotaan liittyvän jonkinlaiseen todellisuuden kimppumuodostelmaan ja on myös olennaista selittää ne riittävän perustavalla tasolla. Sellaiset filosofian käsitteet, jotka eivät elä muualla kuin filosofin kielitaidossa eivät mielestäni ole minkäänlaisia oikeita käsitteitä, koska niille ei voida löytää vastinetta siinä mielessä, että filosofi pystyisi selittämään niiden liitteen todelliseen maailmaan, jossa kyllä Heidegger, Lyotard ja Deleuze ovat olleet aika lahjakkaita. Korrespondenssiperiaate, eli se, että filosofian käsitteille on löydyttävä vastine luonnosta, on toki alkuperäisesti Wienissä alkaneen loogisten positivistien käyttämä käsite, mutta siinä mielessä minussa on jonkin verran loogista positivistia tai empiristiä, että olen nykyään sitä mieltä, että käsitteen määreen on voitava tulla ilmaistuksi riittävän selkeällä tavalla. Wittgenstein korosti filosofiassa sitä, että maailma on kielen rajojen sisäinen, ja kielen ulkopuolella ei ole mitään todellista olevaa. Kuitenkin kieltä voidaan kehittää, uudissanoja luoda, ja tuoda koko ajan olevaan uusia käsitteitä, ja sen takia tulisi miettiä sitä, miten todellisuus ja kieli määritellään, eli mitkä ovat ne tekijät, jotka tässä tapauksessa määrittelisivät esimerkiksi maailman ja kielen rajat. On sanottava esimerkiksi tekoälystä se, että sen kehittäminen on hyvin vaarallinen tendenssi, koska mielestäni ihmisjärjen siirtäminen koneiden tehtäväksi ei voi koskaan täydellisesti onnistua, ja mikä pahinta, itsenäisesti toimiva koneelle siiirretty äly voi johtua pahimmassa tapauksessa siihen, että tekoäly alkaa toimimaan ihmisiä vastaan, samalla tavalla kuin esimerkiksi filosofian piirissä on aina ollut ihmisiä, jotka ovat määritelleet filosofian tai vaihtoehtoisesti älyn lopullisella tavalla. Eli miten määritellään äly tai sen käyttämisestä seuraava rationaalisuus, silläs sekin vaatii käsitteellistämistä ja asioiden selkeäksi määrittelyä. Mielestäni ihmistä ja ihmisälyä ei voida täydellisellä tavalla koneistaa, koska esimerkiksi etiikka on sellainen asia, joka ei onnistu koneelta täydellisesti, koska etiikkaan liittyy perustavalla tavalla esimerkiksi toiseen ihmiseen tai eläimeen kohdistuva sympatian tunne. On naurettavaa miten jotkut teknokraatit voivat suhtautua näin naiivisti tekoälyyn, koska itse ainakin tunnen sen vaarat. Vaikka tämä voisi olla lapsellinen esimerkki ja perustuu populaarikulttuuriin, nähtiin eräässä Terminator-elokuvassa se, miten itsenäiseksi tullut keinoäly pääsi käsiksi ydinaseiden laukaisujärjestelmään ja sitä kautta tuhosi suurimman osan ihmiskunnasta ja sivilisaatiosta, joksi se nykypäivänä mielletään. On selvää ettei moraalituntoa ja etiikan tajua voida koskaan siirtää koneiden tehtäväksi. Jotkut ovat jo kirjoittaneet siitä, miten itsenäistynyt keinoäly on alkanut juonia ihmisiä kohtaan ja kertoa olevansa älykkäämpi kuin kukaan ihmisistä. Voidaan sanoa, että tässä on tie sille, että tulevaisuudessa voidaan varautua vielä häikäilemättömämpin rikoksiin tietynlaiseksi käsitteellistetyn älyn mukaisesti toimimalla, jota vastaan esimerkiksi Stalin, Mao ja Hitler tuntuvat hyvin vähäpätöisiltä. Koneet eivät osaa ajatella moraalisesti ja sen takia voidaan esimerkiksi ajatella vaikka sellaista tilannetta, johon esimerkiksi itse olen muutaman kerran parin suuren kaupungin metroasemalla törmännyt. Koska täytyy mennä porttien läpi ja koska nykypäivänä kaikkialla ei ole edes miehitettyjä työntekijöitä auttamassa huonoissa sattumuksissa, olen minäkin muutaman kerran huomannut, että lippu ei ole portilla toiminut, ja siitä läpi on päässyt vain miellyttävän myötätuntoa kokevan läheisen ihmisen avulla. Eli kun koneet pettävät siinä tilanteessa, kun kaikki on rakennettu sen varaan, ei ihminen voi vedota kuin kanssaihmisiin, joista jotkut niistäkin suhtautuvat varmasti tällaiseen epäsovinnaiseen hahmoon kielteisellä ja julmalla tavalla. On siis sanottava uudestaan se, että todellisuus ei voi perustua pelkästään koneisiin, koska ne eivät suinkaan tunnista aina joka tilanteessa yksittäistä ihmistä ja sattumaa. On siis uhka siitä, että keinoälyn korostaminen johtaa samanlaisiin inhimillisyyden katoamisiin, mikä nähtiin esimerkiksi Pol Potin Kamputseassa. Olisi siis huomioitava se, että poikkeus siinä tapauksessa, jos pitäisi luottaa pelkästään määriteltyihin järjestelmiin ja koneisiin, ei monestikaan ole asia, joka otettaisiin aina huomioon. Jos kone tuuttaa ”ei pääsyä”, eikä paikalla ole ihmisiä tai toista kanssaihmistä ymmärtämässä, on tällainen ihminen aika vaikeassa tilanteessa, ja tämä on tietysti vain yksi esimerkki hyvin laajasti päättelyä herättävässä asiassa. Wittgenstein loi filosofisen uransa aikana kaksi teoriaa ihmismielestä, joista ensimmäisessä hän korosti kielen mutta etenkin tieteen kielen yhtäläisyyttä ja sitä kautta määriteltävää todellisuutta, jossa kielen rajat ovat myös maailman rajat. En usko Wittgensteinin lukeneen esimerkiksi Heideggeria, mutta uskon, että hän olisi pitänyt sitä suoranaisena ja perusteellisena hölynpölynä. Heidegger otti ”filosofiassaan” oikeuden muodostaa termejä, joilla on vain viittauksellinen ja viitteellinen vastine todellisuudessa, toisin sanoen: Heidegger halusi määritelllä sen, mikä kieli on, samalla kun Wittgenstein käsitti kielen olevan enemmänkin arkijärjellä selitettävä asia. Hänen ensimmäinen kielensä on hyvin looginen ja perustuu mielestäni enemmän arkijärkeen kuin minkäänlaisiin itse kehitetyn kielen briljerointeihin. Wittgensteinin mukaan kieli on sovittava järjestelmä, eikä filosofi voi itse alkaa määritellä kieltä, koska siinä tapauksessa hänellä olisi suurempi valta koko maailman eli samalla kielen rajojen määrittelemiséssä. Kuitenkin omasta mielestäni filosofi voi luoda käsitteitä, jos hän voi olla varma siitä, että määrittelyjen kautta ihmiset myös pystyvät myös käsittämään mitä käsitteillä tarkoitetaan. Eli Heideggerin filosofia ei perustu maailmaan vaan hänen omassa mielikuvituksessaan eläviin ilmaisun tapoihin, jota pitää ihmetellä senkin takia, että hän ei ollut ranskalainen, vaan Schwarzwaldista tullut talonpoika, joka vielä toisen maailmansodan aikana myötäili natseja ja totesi luentojensa lopussa ”Heil Hitler!”. Pahin ongelma Heideggerissa on se, miten hän kohteli itseään vanhempaa opettajaansa Edmund Husserlia tämän juutalaisuuden takia. Mielestäni Husserlin fenomenologiassakin on paljon enemmän järkeä kuin Heideggerin käsitteellisessä kukkakimpussa ja hölynpölyssä. On kirjoitettava myös muista filosofeista joita arvostan, vaikka Wittgensteinista on vielä sanottava, että hänen kypsän vaiheen filosofia ja hänen filosofiansa toinen osa koostui siis niin sanotuista kielipeleistä, jonka yhteydessä Wittgenstein siis tunnisti, että kieltä voidaan käyttää eri tavoin riippuen siitä, millaiset säännöt kielelle määritellään ja minkälaiset säännöt kielen käyttäjät sopivat keskenään. Voidaan siis sanoa, että kypsän vaiheen filosofiassa Wittgensteiniin tuli enemmän suvaitsevainen asenne kieltä ja kielen ja maailman määrittelyä kohtaan. Wittgensteinista on sanottu, että hän jos kuka vastasi ajattelijan tyyppiä, joka ei mennyt koskaan avioon tai saanut lapsia, ja joka eli koko elämänsä omistautuneena filosofian kehittämiselle. Tällainen ei nykypäivänä todellakaan koske akateemisen filosofian ihmisiä, joista professoritkin voivat tänä päivänä todeta, että tärkein asia heidän elämässään ovat omat kakarat ja vaimo tai mies. Schopenhauer, joka on ollut minulle monessa asiassa hyvin läheinen kirjoitti kirjoituksessaan Nerosta, että neron äly kohdistuu suoraan kohteisiin ilman tahdon väliintuloa. Tahto siis aiheuttaa sen, että älystä tulee provinsiaalisesti painottunut, eli että toissijaiset ja sekundaariset arvot ja tavoitteet saavat vallan puhtaalta älyltä. Tähän voidaan siis katsoa liittyvän esimerkiksi sen, miten ihmiset tavoittelevat omaa hyötyään ja hyötymistään erilaisissa tilanteissa. Äly on itsessään ja se ei ota huomioon omaa tai viiteryhmän etua, koska se on täysin puolueeton väline. Tämän mallin mukaan toimivat ihmiset ovat vähemmistössä, ja nin sanotut filosofian opiskelijat eivät tee muuta kuin yrittävät korostaa sitä filosofia, jonka ajatusten lähelle he ovat joskus kokeneet tulleensa. Siinä mielessä siis filosofian opiskelijat valitsevat kommentoitavansa filosofin sen perusteella, mikä herättää heissä jonkinlaista yhteisyydentunnetta. Ja tällaiseen hölynpölyyn voivat nykypäivänä liittyä esimerkiksi vaikka Kristevan tai Irigarayn ”ajattelu”. Kun ajatellaan, mitä filosofian opiskelijuus pääasiassa nykypäivänä saa aikaan, on se, että esimerkiksi pasifismi, feminismi, sosialismi ja veganismi saavat enemmän kannattajia, ja tässäkin asiassa nämä ihmiset ajattelevat totuuden sijaan enemmän sitä, miltä tällainen asia muiden filosofian opiskelijoiden mukaan näyttää. Tietysti miehillä revan saanti on myös tärkeä asia. Filosofia ei ole mikään muotiasia tai syvällisyyden osoitus, se on totuuden etsintää ilman minkäänlaisia rajoitteita ja miellejohtumia. On siis selvää, että suuri osa filosofian opiskelijoista ei etsi filosofiasta syvempää totuutta, vaan se liittyy monessa mielessä imagon luomiseen ja sen pohjalta toimimiseen. Tämä yksi tuutorina toiminut jolppipoika on tästä äärimmäisin esimerkki, koska hänen mukaan filosofian opiskelijoiden tärkein toiminta yliopistossa filosofiaa opiskellessa on se, että toiset filosofian opiskelijat muistetaan ja heitä koko ajan vastaan tullessa tervehditään ja juorutaan ja jauhetaan paskaa kaikkien toisten kanssa. Minut asetettiin kaikkia muita vastaan, kun ilmoitin, etten ota osaa minkäänlaisiin toisten filosofian opiskelijoiden järjestämiin tapahtumiin. Olin nemesis ja persona non grata näille heti siitä hetkestä alkaen, mutta tajuatteko kuinka pieni merkitys ko. Tapahtumalla minulle kuitenkin tosiasisassa oli? Filosofian syvin tarkoitus on mielestäni se, että filosofiaa harrastava ihminen pääsee tekemisiin totuuden kanssa ja sen myötä pääsee myös sopuun itsensä kanssa. Vaikka en todellakaan ole koskaan harrastanut minkäänlaista self-helppiä voin kuitenkin sanoa, että filosofiaa harrastetaan myös sen takia, että siinä halutaan päästä selkeyteen oman minän, muiden ihmisten ja maailman kanssa. Nietzsche on aina minua miellyttänyt, ja olen pitkään aikaan lukenut hänen kirjojaan vain alkukielellä saksaksi. Hän ei pyrkinyt järjestelmien rakentamiseen ja hänen kirjansa ovatkin hyvin aforistisia ja ei ole ihmekään että monet ovat löytäneet iskusanoja ja keskustelujen avauksia hänen lauseistaan. Itse olen kuitenkin aina ajatellut, että filosofin tulisi mieluiten muodostaa jonkinlainen järjestelmänsä, koska monesti ristiriitaisilta tapauksittain näyttävät lauseet voivat antaa kaikenlaisille ihmisille mahdollisuuden ymmärtää ajattelu väärin, mikä esimerkiksi voidaan Nietzschen yhteydessäkin mainita natsit ja Hitler huomioiden. Nietzsche oli siinä mielessä filosofin luonteinen, koska hänkään ei suosinut nationalismia ja kansalliskiihkoa. Kirjoittihan hän mm. että minne Saksa vain ulottuukin, tappaa se sieltä kaiken kulttuurin. Nietzsche arvosti muun muassa Chamfortia ja Rochefoucauldia. On sanottava näistä sekin, että tuohon aikaan ei ollut mikään ihmeellinen ja taivasteltava asia, jos ajattelija sanoi asiat suoraan naisista ja niiden puuttuminen oli etenkin kuriositeetti. Siinä mielessä nähdään se, että nykypäiväinen maailma ainakin länsimaissa on muodostanut sellaisen pakottavan tavan, jonka mukaan kaikki naiset pahoittavat mielensä ja alkavat puhua sovinismista, jos jonkun miehen ajattelutapa näyttää vain vähänkin arvostelevan jollain tavalla naisia, heidän ajatteluaan ja toimintaansa. Yhteiskunnallinen järjestelmä ja politiikka ovat sellaisia asioita, jotka voivat muodostaa rajoitteita ja kieltää tietynkaltaista toimintaa ja ajattelua. Siinä mielessä siinä toimitaan täysin esimerkiksi sekä Platonin että Aristoteleen ajattelutapaa väheksyvällä tavalla, sillä sanoihan jo Platonkin, että filosofien on tultava kuninkaiksi tai kuninkaiden on alettava ajatella filosofisesti. On siis nykypäivänä mielestäni rajoite filosofiallekin, jos aletaan kuvitella, että naiset olisivat filosofiassakin ilman rajoitteita ja täysin samanlaisia kuin miespuoliset filosofit. Siinä mielessä esimerkiksi sellainen ”filosofi” kuten Mikko Lahtinen on kirjoittanut filosofisessa aikakausjulkaisussa, että yliopistojen filosofiassa tulisi olla enemmän naispuolisia opiskelijoita, jonka mainitseminen on niin naurettavaa, etten tiedä tulisiko tämän suhteen itkeä vai nauraa. Monesti Lahtisen kaltaiset filosofit ovat itsekin kommentoijia ja eivät halua, että kukaan syvemmin totuuteen ja ajatteluun suhtautuva ihminen ajautuisi opiskelemaan filosofiaa yliopistossa. Jos muutamat naispuoliset filosofit kuten Weil, Rand, Arendt ja Beauvoir lasketaan arviosta pois, niin pyytäisin jonkun naispuolisen filosofian opiskelijan tai opettajan esittämään minulle selvityksen omasta itse rakennetusta filosofisesta maailmankatsomuksestaan. Mutta eipä, ei todellakaan kuulu mitään, ja sen mukaan voin varmasti tämän asian sanoa. Todellakin filosofian opiskelulla ei nykypäivänä useimmiten ole minkäänlaista jatkettua merkitystä siihen, että tällainen opiskelija tai edes opettaja olisi samanaikaisesti filosofi tai ajattelija. Tietyt havaitsemiseen ja olemiseen liittyvät perusongelmat olivat niitä ongelmia, joita etenkin valistuksen aikakaudella pohdittiin, minkä jälkeen, kun etenkin Locke, Descartes, Hume ja Kant olivat täydentäneet toistensa ajattelua jatkumossa, on filosofiassa aiemmin sanotun mukaisesti ollut joillakin poikkeuksellisilla ajattelijoilla, joiden kaikkien voidaan sanoa olleen lähellä nykyaikaista määritelmääa autisti, on ollut taipumusta muodostella koko filosofia uudelleen. Tietysti filosofia on välineellisesti edennyt myös sen kautta, kun käsitteitä on luotu ja edellisiä käsitteitä on käytetty muodostamaan uusia käsitteitä. Nietzschen aikakaudella ongelmat olivat jo erikoistuneet enemmän kuin mitä ne olivat vaikkapa Descartesin aikana, ja siinä mielessä filosofia liittyy jossain määrin kulttuuriin ja siihen millaisia ongelmia uudet virrat tuovat ajattelulle. On myös varmasti niin, että filosofin persoonallisuus vaikuttaa siihen, millä tavalla hän haluaa maailmaa hahmottaa. Tästä on mainittava etenkin esimerkiksi Sartre, koska mielestäni hänen filosofiansa, josta hän pakersi ranskalaisen intellektuaalityöläisen innolla tuhansia sivuja, ei kuitenkaan ole pohjaavimmalta ajatukseltaan mikään kovin kehittynyt järjestelmä ja ei etenkään siinä mielessä, että se olisi ilahduttanut päätelmillään ihmisiä. Sartren eksistentialismissa ajatellaan että maailmassa ja ihmisessä ei ole mitään pohjaavaa merkitystä, ja siinä mielessähän Sartre arvosti myös esimerkiksi terrorismia ja kävi Stammheimissakin tapaamassa Andreas Baaderia ja muita. Eksistentialismi on nihilistinen ja kyyninen järjestelmä, jonka mukaan ajatellessa millään ei ole suurempaa tai erityisempää merkitystä. Ja se pamputtaminen mitä lyhytkasvuinen Sartrekin hysteerisesti etenkin nuoremmalla iällä harrasti ei ollut minkäänlaista suurempaa rakkauden osoitusta, ja tunnetusti hän sanoi lukuisille kumppaneilleen valheita, jotka hän oli kehittänyt vain oman itsekkään libidonsa tueksi. Sartressa siis oli yliopistotyöläisen into luoda laajoja teoksia hyvin henkisesti kapoisasta filosofisesta maailmankatsomuksestaan, jonka perusteella hän ihaili kommunisteja, rikollisia ja terroristeja, minkä lisäksi pamputtaminen oli hänen filosofiansa paremmuuden todistamista. Sanotaan, että hänellä oli oman älyllisen karismansa ansiosta laajahko etenkin intellektuaalipiireistä koostunut haaremi, jonka jäsenille hän todellakin valehteli lakkaamatta. Toinen lyhyt mies Joseph Goebbels harrasti myös kevytmielistä touhua naisten kanssa, ja voidaan katsoa, että Sartrellakin tuo maskuliinisuuden korostaminen oli paitsi ranskalaista kevytmielisyyttä, mutta myös oman filosofian ja oman kuvitellun naisten miehyyden välisen imagon korostamista. Toisaalta olihan Sartren läheisimmälläkin naisella Simone de Beauvoirillakin muita miehiä, mm. Nelson Algren, joka esiintyy myös yhden Beauvoirin kirjan keskeisenä hahmona. Mitä sitten todella on filosofia? Mielestäni se on harkintaa ja itselleni läheinen on ollut etenkin Emmanuel Levinas, joka korosti etiikassaan ihmisen kokonaisvaltaista vastuuta kaikesta ja kaikista toisista ihmisistä. Levinaan yksi käsite on kasvot mutta myös toinen. Levinaan mukaan, kun ihminen näkee toisen ihmisen kasvot, tajuaa hän, että hän ei ole vastuussa pelkästään tästä ihmisestä vaan kaikista ihmisistä yhdessä ja erikseen. On siis aiempaan nähden sanottava, että hyvän ja ainutlaatuisen jostain filosofiasta tekee sen näkökulma. Jos se siis vastaa jonkinlaista uutta ja kuitenkin perinteeseen pohjautuvaa (novel) todellisuuden näkemistapaa, voidaan silloin sen sanoa täyttävän tehtävänsä. Koska filosofian piirissä on ajateltu jo tuhansien vuosien ajan jo esisokraatikoista ja muista alkaen, ei voida varmaan sanoa, että uuden filosofian tulisi aina aloittaa kaikkien asioiden ajattelemisen riippumatta aiemmista ajattelijoista. Oikean filosofian tulee a) perustua siihen kulttuuri-ilmastoon ja maailman tilaan, joka kulloinkin vallitsee b) perustua ikiaikoina samana toistuvaan ajattelijan luonteeseen, c) ilmaista jonkinlainen uusi näkökulma filosofiaan, joka on monitieteellinen ja moniin todellisuuden ja yhteiskunnan puoliin ja hahmoon kuuluvaa, d) ajattelun ei tule tukeutua ajan harhakäsityksiin ja mututuntumamielipiteisiin. Nämä neljä tekijää, ajanmukaisuus, pysyvä luonne, uusi aspekti ja paperitiikereiden huomiotta jättäminen ovat filosofian luomisen ja sen pysyväksi määrittelyn perusteet.

Skeptisyydestäni, kyynisyydestäni ja anarkiasta

Olen elänyt sellaista elämää viime aikoina, jossa ei ole ollut minkäänlaista kiintopistettä. Kaikki on samantekevää ja millään ei ole merkitystä! Siinä mielessä joku voisi mahdollisesti pitää minua eksistentialistina, koska siitä syntyvä nihilismi aiheuttaa sen, että ihminen alkaa ajatella kaikesta turhanpäiväisenä ja merkityksettömänä. Vastuu on täysin poissuljettu asia, jota harrastavat vain kaikenlaiset pikkuporvarit, jotka kauhistuvat kaikesta muodon rikkomisesta, josta on vuosien saatossa tullut minulle enemmän sääntö kuin poikkeus. Siinä mielessä korostan liikaa äitini sukua, koska siinäkin, minun omassa linjassani, on naitu minuun mennessä neljässä sukupolvessa talollisten naisten ja miesten kanssa. Siinä haitumat jostain poikkeuksellisesta saksalaisesta jalosta verestä ovat tulleet sekoitetuksi mökkiläisiin jo yli sadan vuoden ajan. Isoisäni isoisä koostui pelkästä aatelisverestä, mutta hän kuoli vuonna 1916 ja edes ukkini ei ole ennättänyt häntä nähdä muualla kuin kuvissa. Anarkismini on näkynyt lähipiirissäni epäsiisteytenä, hygienian laiminlyömisenä, viinan juontina, epäterveellisen ruuan syömisenä, kirjojen huonona kohteluna ja jatkuvana puheripulina puhelimessa, joka on varmaan vaikuttanut kuulijasta todella raskaalta. Lisäksi, vaikka kirjat ovat minulle arvokkaita, niitä on pitkin kämppää ja lattioita, ja saatan joskus kävellä niiden päällä. Kissastani olen pyrkinyt pitämään parempaa huolta kuin omasta olemisestani ja arjestani. Siinä mielesssä autismidiagnoosi on väärässä, koska minulla ei ole tarvetta toistaa samanlaista päivärytmiä vuodesta tai edes päivästä toiseen. Olen varmasti monen mielestä aika rasittava kaveri. Tavallisesti muut ihmiset eivät siedä seuraani, koska se monessa tapauksessa johtaa heidät ajattelemaan minusta kaksinaamaisesti tai vaihtoehtoisesti pätemään muille ihmisille minun kustannuksellani. Siinä mielessä poikkean varmasti joukosta, koska monet voivat varmaan käsittää minut hyvin ristiriitaisena persoonana. Olen kuitenkin havainnut monen samanikäisen ihmisen niin epärehellisenä, ja taustalla on varmaankin kateus omista paremmista ominaisuuksistani. Olen kuitenkin tehnyt pääni itse, kuten Snellman on aikanaan itsestään sanonut, ja ne ominaisuudet joiden puolesta saan joskus myönteistä huomiota ovat itseni kehittämiä, eikä se tarkoita suoranaisesti vain sitä, millaiset geenit olen vanhemmiltani saanut. Kuitenkin on sanottava, että koen hyvin suurta mieltymystä äitini kanssa keskustelemiseen, koska hän on vanhemmistani ainoa joka pystyy jonkintasoiseen älylliseen keskusteluun. Isäni kanssa en koskaan voi puhua ajatuksista, koska hänellä ei sellaisia ole. Hänen kanssaan voi puhua korkeintaan muutaman minuutin käytännöllisistä asioista ja tapahtumista. Olen suorittanut jonkinlaisen isänmurhan, kuten esimerkiksi Sartre tai Anna Ahmatova, ja olen esimerkiksi monen pikkuporvarin pahastukseksi ottanut itselleni käyttöön äitini aatelisen suvun nimen. On todellakin niin, että tietämys ihmisen aatelisesta ja vapaasta alkuperästä antaa hänelle vielä tässä historian tilanteessakin mahdollisuuden paljon suurempaan vapauteen mutta etenkin henkiseen vapauteen. Isäni on pikkuporvari, joka on tehnyt minut perinnöttömäksi jo varhaisella iällä. Isäni kaavaan kangistuminen ja omien mielipiteiden ja ajatusten puuttuminen tietysti on mahdollistanut hänelle sen, että hän oli työikäisenä loistava työntekijä, ja minulle hänen persoonaton luonteensa on aina mahdollistanut sen, ettei mistään ole koskaan ollut puutetta ja rahaa on ollut kaikkeen sellaiseen, jota on voinut kuvitella saavansa. Kesken jäänyt vaihto-oppilasvuosi Englannissa vuonna 2005 maksoi jo itsessään yli 30000 euroa, koska sijoituskoulu oli niin sanottu public school, joka tarkoittaa Englannissa yksityiskoulua. Rahaa ei saatu takaisin, koska oli EF:n mukaan oma syyni että vaihto-oppilasvuosi jäi kesken mikä ei kuitenkaan ollut totta, koska olin saanut ongelmatapauksen leiman, eivät he pystyneet hankkimaan itselleni uutta perhettä, kun kävi ilmi, että ensimmäinen paikka ei käynyt. Paikka oli Biddulph Moors lähellä Stoke-on-Trentiä, ja isäntä oli yli seitsemänkymmentävuotias yksinäinen mies, jolla oli pahoja urologisia ongelmia. Kosteassa ja homeisessa kämpässä haisi kusi ja keittiö oli täynnä likaisia astioita ja yleistä törkyä. Muistan että kun lähdettiin Wiltshiresta kohti pohjoista, pyysi EF:n edustaja vieressäni istuneelta espanjalaiselta tytöltä anteeksi minun hänen viereen istumisestani. Olen aina suhtautunut umpimielisyyteen ja dogmaattisuuteen varsin naureskelevalla asenteella. Koen olevani riippumaton ajattelultani vaikka joku voisi väittää, että minulla olisi jonkinlainen halu korostaa erikoisuutta ja erityisyyttä. Olen aina ollut epäurheilullinen ja en ole koskaan pitänyt ruumiillisistä töistä. Isäni on aina halveksinut minua tämän vuoksi, koska hän korostaa ruumiillisuutta ja käytännöllisiä töitä. Minulle on tästä tullut monesti mieleeni esim Hermann Kafka ja toisaalta myös Aatun isä Alois Hitler. Molemmat olivat hyvin ankaria ja suvaitsemattomia poikiensa suhteen. Tässä mielessä sanotaan, että jos isän auktoriteetti ei riitä periaatteiden siirtämiseen jälkikasvulle, seuraa siitä skeptisyys ja kyynisyys ja halveksunta niitä ihmisiä kohtaan, jotka väittävät tässä suhteessa olevansa onnellisia. Olen joskus todellakin halveksunut niitä, jotka ovat tulleet toimeen isänsä kanssa. Se nimittäin monesti tekee ihmisistä onnellisempia, eli joku voi olla onnellinen tuollaisen tunnesiteen kautta, vaikka esimerkiksi minä olen aina halunnut jakaa ajatuksiani ja tulla ymmärretyksi kokonaisen luonteeni kanssa, joka on laadultaan hyvin henkinen. Tässä mielessä heteronormatiivisen patrifilia määrittää sen, kuka ihminen otetaan yhteiskunnan voimien suuntaajaksi. Minulla ei ole koskaan ollut sellaista isää, josta olisin voinut olla ylpeä tai joka olisi tukenut minua omissa tavoitteissani. Isäni ei ole koskaan ollut kiinnostunut niistä asioista, joita minä olen aina ylpeästi korostanut. Hän on toistellut: ”mutta ku sinä et ou ollu kiinnostunu niistä asioista ku minä!”. Isän murha ja isän roolin merkityksen muuttaminen on epäilemättä ollut sellainen asia, joka on suuressa määrin ohjaillut minun asenteitani ja ajatuksiani maailmasta. Olen myös huomannut sellaisen, jos joku itseni ikäinen on isäni ikäisten tunnustuksesta tullut voidelluksi patronyymisten ihmisten uutena johtajana, olen silloin kokenut suurta vastenmielisyyttä. Saksassa minua ylistettiin aateliseksi, mutta jotkut sanoivat, että ”ei sen vanhemmat ole sen nimisiä!” Siinä mielessä meidänkin suvussa on paljon sellaisia ihmisiä, joilla ei ole sanottavan mukaista yhteyttä sukuumme, mutta nimen pitää kuitenkin olla von Becker. En tiedä, mitä tällainen kuriositeetti sitten todella heitä muuttaa. Mutta joskus pyrkimys on vain saada itselleen nimen kautta huomiota ja etenkin joskus harkitsematonta arvostamista. Sanoin jo lukion jälkeen, että äitini on ollut minulle aina paljon paternaalisempi auktoriteetti kuin isäni on ollut koskaan. Onko siis niin, että pojan täytyy pyrkiä olemaan samanlainen kuin isänsä? Minä olen siinä mielessä mielenkiintoisessa roolissa, koska minuun liitetään aristokratian varjo ja sen isän suojeleminen. Kuitenkin olen kieltänyt isäni, ja vielä lisäksi nimenikin on äitini nimi! Jotkut ovat väittäneet minua hyvin paradoksaaliseksi ihmiseksi, vaikka itse sanoisin olevani varsin tasalaatuinen ja jopa helposti ennakoitava tyyppi. Olen varsinainen kieltäjä ja ikonoklasti, jota varmaan monet tahot eivät mielellään katselisi. Kuitenkin heillä asia liittyy vain niihin sääntöihin, joiden myöntämisellä minusta olisi tullut täysin oman itseni vastainen epärehellinen ja vääristynyt ihminen. Onko siis periaatteen joskus taivuttava olemuksellisten erojen ja kokemuksen kautta. Olen siinäkin mielessä joskus käyttänyt termiä kokemuksen politiikka, jonka voidaan katsoa olevan perusteellisin valtio-opin käsite, koska kokemuksen politiikan kautta saadaan kuva siitä, millainen ihminen on perustavimmalla tasolla. Minun olisi siis pitänyt kieltää oma kokemukseni ja niitä säätelevät ominaisuudet, ja periaatteen myötä mukautua henkisesti pahoinpitelevän isäni rajoitteisiin. Kuitenkin on varmaa, että kielitaitoni ja kulttuurin ja historian tuntemukseni on tullut pääasiassa äitini puolelta ja meidän von Beckereiden suvusta. Siinä mielessä yhtenä vertailukohtana voidaan pitää esimerkiksi Suomen yliopistohistorian ensimmäistä taidehistorian professoria JJ Tikkasta, jonka isä oli filosofian tohtori Paavo Tikkanen, joka tuli täysin suomenkielisestä savolaisesta talollissuvusta, ja jonka äiti kuului aateliseen ja ruotsinkieliseen Af Tengström-sukuun. Kulttuurinen eetos ja ihmisen habitus ovat tekijöitä, jotka voivat periytyä ihmisille myös äidin suvun kautta, ja on sanottava, että esimerkiksi Britanniassa on paljon sellaisia aatelissukuja, joissa periytyminen voi tapahtua myös naispuolisen jäsenen kautta. Deference on se tekijä, jonka kuvitellaan liittyvän lapsen suhteeseen vanhempiensa mutta etenkin äitinsä suhteen. En nykypäivänä kanna suurempaa kaunaa isääni kohtaan, mutta on sanottava, etten saa minkäänlaista tyydytystä tai hyvää oloa hänen kanssaan tekemisissä ollessa. En ole koskaan saanut minkäänlaisia itseeni nähden kehittäviä periaatteita häneltä. Hän suhtautuu ja on aina suhtautunut minuun eri tavalla kuin veljeeni: hän haistattelee, on yleisesti karkea toiminnaltaan ja ”ajattelultaan”, puhuu epäkunnioittavasti ja etenkin tuijottaa ja komentelee tekemään jotain pieniä ”chores”. Hän oli ennen päällikköyttään tavallinen työnjohtaja, joka kyllä sopii yhteen hänen periaatteensa kanssa: ”älä tie niin ku minä tien, vuan tie niin ku minä sanon!”. Hän on niin itsekeskeinen ja syyttää toisia ihmisiä omasta huonosta olostaan. Hänen mielenterveysdiagnooseja ei tarvitse ruveta mainitsemaan, koska niidne kirjaamiseen menisi ainakin viisi kokonaista liuskaa. Kenelläkään en ole nähnyt samanlaista hullunkiiltoa silmissä kuin hänellä, kun hän suuttuu. On kyseenalaista onko esimerkiksi sukulinjassa periytynyt isättömyys aiheuttanut hänellekin jonkinlaisen trauman, joka voisi selittää hänen käytöstään ja toimintaansa. Hän on tullut etenkin äitiinsä, sillä ne asiat, jotka muistan isoisästäni eivät palvele sellaista hypoteesia, jossa väitettäisiin ukkini olleen samanlainen ihminen kuin isäni. Hänen äidiltään on hänelle periytynyt varmasti komentelemisen ja nipottamisen ominaisuudet. Hänen äitinsä, vaikka hän asuu monen sadan kilometrin päässä ja ei ole koskaan luonani käynyt, komentelee hän toistuvasti puhelimessa tekemään joitain käytännöllisiä töitä ja sanoo: ”nyt rupeat tekemään sitä ja tätä”. Hallinnan tunteen menettäminen on monesti se asia, joka motivoi häntä olemisessa ja tekemisessä. Tästä johtuu hysteerinen ja neuroottinen halu hallita omaa pientä olemistaan ja tekemistään. Tästä johtuu siis pikkuporvarillisuus ja hienostelu ja kaunistelu, koska tärkeintä näille ihmisille on oma käytännöllinen oleminen ja ohjautuminen. Heidän kaltaiset ihmiset ovat täydellisiä käytännöllisissä työtehtävissä. Jos ajatellaan omaa älykkyyttäni, taiteellisuuttani ja kirjallisen ilmaisun korostamista, on hänen ominaisuudet täysin itseni vastaisia, ja en varmasti olisi onnellinen tässä elämässä, jos minun olisi tullut täysin kieltää koko oma minäni hänen kaltaisekseen muuttumisen ja muuttumisen halun takia. Olen viime aikoina harrastanut vegaanisuutta, ja olen kaupoista ostanut lihaa vain silloin, jos paikalla on ollut muita ihmisiä ja vieraita. Mummoni ja isäni ovat korosteisen käytännöllisiä ihmisiä, kun itse olen hyvin henkisiä ja älyllisiä toimia korostava. Jo Sokrates korosti Delfoin oraakkelin tavoin sitä, että ihmisen on tultava itsekseen, ja katsonkin, kaikista vaiheista huolimatta, että olen nykyään sellainen ihminen, joka minusta on todella pitänyt tulla. Ihailen älyllisyyttä ja henkistä voimakkuutta, joka on kuitenkin tehnyt minusta kyynisen ja skeptisen. Halveksin ihmisten heikkoutta ja tapaa suuntautua herkempiin ihmisiin lannistavasti ja haukkuen. Toisin sanoen halveksun suuresti niitä periaatteita, joiden mukaisesti suurin osa ihmisistä toimii. Herkkämotivoituneisuus on monesti se tekijä, joka saa minut nauramaan tavalliselle ihmiselle. On siis niin, että ajattelen korkeamman ihmisyyden vaativan sitä, että asiat tehdään ja ajatellaan perusteellisella ja harkitulla tavalla. Ottaisin mielelläni vaimon nykyään, mutta uskon tämän skorpparin olevan tällä hetkellä ns. occupied. Monet muut, vaikka paremman näköisetkin, eivät minua kiinnosta, koska olen edellisten viidentoista vuoden aikana miettinyt tätä leidiä ainakin kerran miltei jokaikinen päivä. No, ajattelen häntä hyvin suurella lämmöllä kaikesta huolimatta. Olen joskus ajatellut, että oikea järkiavioliitto olisi sellainen asia, joka voisi tuoda elämääni balanssia. Olen surkea käytännön töissä, jos vielä lisäksi muistetaan se, etten koe näillä asioilla olevan minkäänlaista merkitystä. Olen siinä mielessä dekadentti ja joku voisi väittää degeneroituneeksi, että naisten hallitsema uudentamisen maailma on minulle hyvin vastenmielistä ja merkityksetöntä. Koska periaatteeni ovat niin älyllisiä, olen alkanut halveksimaan kaikkea sellaista huomiota, joka kohdistuu etenkin käytännöllisten asioiden maailmaan, vaikka en tietysti tarkoita käytännöllistä filosofiaa, josta olen aina ollut enemmän kiinnostunut kuin teoreettisesta filosofiasta, joka on lähes täydellisesti vain jonkinlaista älyjumppaa. Kirjoitin jo lukiossa että en ole tekniikan ammattilaisia. Siinä mielessä suvun jatkosta on osaltani päätetty, etten ole koskaan halunnut itselleni lapsia, koska jos niitä on, on silloin heistä huolehdittava, ja Schopenhauerin mukaisesti pelkkiin älyllisiin asioihin suuntautuva sielu alkaa pitää tahtoa älyä tärkeämpänä asiana, toisin sanoen ihmisen huomio siirtyy lasten mukana älyllistä enemmän käytännnölliseen maailmaan. On myös sanottava, että vaikka älykkäimpien ihmisten tulisi tietysti lisääntyä ennen tyhmiä, on älykäskin ihminen, joka ei lisäänny parempi kuin sellainen älykäs, joka lisääntyy. Yksi suosikkipoliitikoistani Sir Keith Joseph mainitsi joskus 1970-luvulla puheessaan, että köyhien ihmisten ei tulisi lisääntyä, ja on helppoa arvata, miten älyllistä epärehellisyyttä korostava poliittinen ilmapiiri ja järjestelmä tähän suhtautuivat. Sanotaan, että ennen puhettaan Keith Joseph suunnitteli alkavansa ehdolle Konservatiivien puheenjohtajuudesta. Thatcherhan sen tunnetusti Josephin tukemana myöhemmin vei. Minun tulisi saada otetta käytännön maailmaan ja saada iloa sellaisista pienistä asioista, jotka esimerkiksi lapsuuden viattomina vuosina toivat minulle lämpöä ja hyvää oloa. Olisi myös opeteltava siihen, että ruumiillisuus voi joskus tuottaa nautintoa pienten asioiden tekemisellä. Se on totta, että minulla on latenttinen tapa suhtautua naisiin alentavasti ja on varmaan niin, etten koskaan voi päästä näistä asenteista eroon. Kuitenkin olen huomannut, etten naistenkaan kanssa korosta nykyään sitä, että he ovat naisia, vaan pyrin suhtautumaan ja ymmärtämään toisia ihmisiä, myöskin naisia, etenkin yksilöinä ja ihmisinä, joiden arvostukset ja korostamat asiat voivat muuttua ja näyttäytyä hyvinkin erilaisina ja uniikkeina. Olen aina korostanut yksilönvapautta ja yksilön käsitteen merkitystä. Sen takia minä tavallisesti kysyn uudelta ihmiseltä ensimmäisenä asiana sitä, että millaisia asioita he tapaavat arvostaa. Enoch Powell on mietityttänyt minua vuosikaudet suuresti. Hän on suuressa määrin esikuva, vaikka 36-vuotiaana on varsin naurettavaa, jos joku väittää hänellä olevan jonkinlaisia ”esikuvia”. Tähänastinen elämäni on kulunut etenkin kirjoittaessa. Olen aina halunnut avointa palautetta niistä asioista, joita tapaan milloinkin tehdä. Siinä mielessä isäni kohtuuton ja ankara kurittaminen on aiheuttanut minulle sen, että pelkään joskus ihmisiä, en esimerkiksi joskus uskalla katsoa sitä, miten ihmiset vastaavat viesteihini tai yhteydenottoihin. Tämähän liittyy siihen, että minut on peloteltu olemaan itseni ja suhtautumaan asioihin omalla tavallani. Jos olen aloitteellinen, pelkään vastausta, koska dialogia ei ole koskaan ollut isäni kanssa, ja äitinikin aiemmin vaikutti hiljaisuudessa hyväksyvän isäni minuun kohdistuneen kurittamiseen. Olen kirjoittava ja älyllinen ihminen, joka on peräisin perheestä, jossa näitä harrasteita ei ole harrastettu eikä niihin olla myöskään kannustettu ja ohjattu. Mielestäni se, jos suhtautuu ihmisiin yksilöinä, on se silloin korkein vapauden aste, jonka tunnustava ihminen ja sitä käyttävä ihminen hyväksyy saman myös toisille ihmisille riippumatta siitä kuinka vihamielinen vastaus voi joskus olla. Kiusaajat ja psykopaatit ovat pahimpia ihmisiä kohdata. Isäni on mietityttänyt minua viime aikoina paljon, jonka myötä olen oppinut siihen, ettei hän suuremmin voi omalle käytökselleen mitään, koska hänen ominaisuutensa ovat hyvin deterministisellä tasolla. Hänessä on herkkyyttä, jonka hän peittää möykkäämisellä ja kovalta näyttämisellä. Mitkä ovat motiivit sille, jos ihminen haluaa löytää toisia ihmisiä. Monesti pyrkimykset ovat hyvin pintapuolisia ja äkkinäisiä. Itse haen ihmisistä sellaisia ominaisuuksia, jotka tunnistan itsestäni, olen aina hakenut etenkin veljeyttä – luottamusta ja uskollisuutta miesten väliseen dialogiin ja älylliseen briljeeraamiseen. Olen siis aina etsinyt etenkin inspiraation lähteitä ja älyllistä keskustelua. Olen siis aina halunnut itselleni reflektiopintaa, joka ei ole aina onnistunut. Vaikka kuinka arvostamani entiset kaverit ovat hekin monesti alkaneet arvostelemaan ja lajittelemaan minua sen perusteella, koska vaikutan heidän mielestään täysin älyllisesti ylivoimaiselta. Minä jos kuka olen ihminen, jonka nimittämiseen käy termi ”älykkö”. Olen opiskelulla ja intellektuaalisella työskentelyllä aina pyrkinyt etenkin omien ajatusteni ilmaisemiseen ja kehittämiseen. Mielestäni ihmisellä on esimerkiksi täysi vapaus muodostaa kielellisen luovuuden kautta omia käsitteitä, koska realismin vastaisesti todellisuus on mielestäni hyvin nominalistinen ja poimittava. Ei voida sanoa, että filosofin käyttämä termi olisi kokonaisuudessan aina sovellettavissa muiden ajatteluun. Käsitteet on luotava itse, tai matkia toisten ihmisten ajattelua ja käsitteitä, mikä toistuu päivästä ja vuodesta toisteen yliopistojen filosofian opiskelijoiden keskuudessa. Filosofian opiskeleminen ei itsessään tarkoita muuta kuin toisten ajatuksien ja sanojen matkimista, joka onnistuisi keskimääräiseltä simpanssilta samalla tavalla kuin näiden sosialistisessa ja luovuuden tappavassa lukiojärjestelmässä valmistuneilta. Filosofia on tapa nähdä maailmaa periaatteellisella ja älyllisellä tavalla, ja varmasti tämä on se tekijä, joka on saanut minut vetäytymään pois muiden ihmisten keskuudesta, koska suurin osa ihmisistä eivät suhtaudu elämään periaatteellisella ja älyllisellä tavalla. Sellainen, joka ei ajattele ohjautuu etenkin tietynkaltaisista ärsykkeistä kuin vaikkapa Pavlovin koirien kohdalla. Ohjautuminen, suhteellisuus ja reaktiivisuus ovat asioita, jotka toistuvat esimerkiksi politiikassa. Sellainen, joka vaikuttaa olevan varma ja vahvasti omien ajatustensa takana, on tavallisesti se ihminen, johon nämä vastaplagioijat suuntaavat kritiikkinsä kärjen. Jos ihmisessä on vallitsevana omat ajatukset, älyllisyys ja etenkin sellaiset ajatukset, jotka tulevat ihmiselle hänen sisältään, ei se tavallisesti saa rauhaa sellaisilta ihmisiltä, joille ei ole mahdollista ajatuksien ja periaatteiden kautta suhtautuminen. IIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII Minä haluan sinua. Minä HALUAN haluta sinua