Adolf von Beckeristä sukuhistoriikissa ja taidekilpailun taustaa (sivut 91-96)

Adolf von Beckerin taide 

Adolf von Beckerin taide ilmentää Suomen taiteen historiassa varhaisen ranskalaisen taiteen vaikutusta. Tämä antoi myöhemmin edellytyksiä Suomen taiteen kultakauden taiteilijoille. Von Becker oli ensimmäinen suomalainen taiteilija joka opiskeli Pariisissa merkittävien taiteilijoiden kuten juste milieu-taiteilija Thomas Couturen ja realismin isänä tunnetuksi tulleen Gustave Courbet'n alaisuudessa. Adolf von Becker toi Suomeen ensimmäiset vaikutteet ranskalaisesta taiteesta ja lisäksi hän edustaa Düsseldorfin vaikutuksesta erkanemista Suomen taiteessa. Düsseldorfissa opiskeli tuohon aikaan suuri määrä suomalaisia taiteilijoita. Adolf von Becker opiskeli vuonna 1859 viisi kuukautta Thomas Couturen alaisuudessa. Hän oppi siellä uudenlaisen maalaustekniikan, joka poikkesi akateemisesta maalaustavasta. Couturen alaisuudessa pyrittiin kokonaisvaltaiseen kuvalliseen ilmaisuun ja tuoreuteen: ilmaisun spontaanius ja välittömyys oli tärkeätä. (PTV, 11) Couturesta ja von Beckeristä tuli hyvät ystävät ja aina kun Adolf koki tarvetta korostaa osaamistaan, hän viittasi opiskeluunsa Couturen alaisuudessa. Ensimmäisissä originaaliteoksissaan kuten Keskiajan oppinut Adolf ammensi menneisyydestä ja myöhemmin hänelle jokseenkin keskeiseksi aiheeksi tulleita kissakuvia, joita hän kuvasi muiden mallien puutteessa. Vuoden 1863 Pariisin salongissa esitelty Poika ja papukaija edustaa hänen ensimmäisiä laatukuvamaalauksiaan. Couturen jälkeen Adolf opiskeli Courbet'n alaisuudessa. Kerrotaan että hän oli viehättynyt Coubetlta peräisin olevasta sitaatista: ”Ei ole yhtään sen vaikeampaa maalata keisarinna Eugenieta kuin porkkanaa”. Courbet’n tarkoitus oli oppia kuvaamaan kaikkea mitä todellisuus oli ilman genrejakoja. Courbet'n pääperiaatteita olivat luonnon tutkiminen, omaperäisyys, luovuus ja ankara työskentely. Ranskassa korostettiin kokonaissommittelua ennen yksityiskohtia. Harjoiteltiin ulkoilmaluonnoksia ja valöörimaalausta. Myös leveitä siveltimenvetoja korostettiin. Ranskassa oli tärkeää tradition tuntemus kuten myös värin ja viivojen yhteisvaikutus ja kokonaisuuden harmonian rytmi. Adolf kätki nämä ranskalaiset ohjeet visusti sydämeensä. Adolf kartutti taiteentuntemustaan myös matkoilla Belgiaan, Hollantiin, Espanjaan, Itävaltaan, Italiaan, Ruotsiin, Saksaan ja Venäjälle. Adolf jatkoi ranskalaisia taideopintojaan Ecouenissa P. Freren alaisuudessa. Siellä syntyivät hänen ehkä merkittävimmät teoksensa Äidin iloa ja Pikettipeli. 1870-luvun alussa Adolf aloitti perehtymisen ulkoilmamaalaukseen eli plein air-tekniikkaan. Silloin oli tarkoitus maalata mahdollisimman suuri osa teoksesta luonnossa ja jättää viimeistely ateljeehen. Kuvaava työ tuolta ajalta on Asnièresin silta Pariisin piirityksen jälkeen, jossa on monta eroavaa aspektia jossa uusi ilmaisu sekoittuu uuteen aiheeseen: näkymään kaupungissa. Teoksesta voi löytää poliittisen ulottuvuuden ja historiallisen tapahtuman rekisteröinnin. Adolf oli tiukasti mukana Suomen ja Ranskan taiteilijapiireissä. Hän tunsi esimerkiksi pietarilaisen miljonääritaitelija Wilhelm Grommén, jonka luona hän vietti kesän 1882 Albert Edelfeltin kanssa. Grommé oli ostanut aikanaan Napoleonin asuttaman kuninkaanlinnan Maison Lafitten, jossa Adolf sai maalata Lafitten kappelissa, jonka Grommé oli antanut hänelle ateljeetilaksi. 1870-lukua voidaan pitää Adolfin taiteen menestyksekkäimpänä, hän sai silloin paljon erilaisia tunnustuksia. Pietarin keisarillisen taideakatemian näyttelyssä vuonna 1873 hänet palkittiin kultamitalilla ja samana vuonna Wienissä hopeamitalilla. Siellä esillä olivat Tyttö ja nukke sekä Pikettipeli. Hän sai myös pronssimitalin Lontoon kansainvälisessä kilpailussa. Hänen teoksiaan oli näytteillä myös Pariisin maailmannäyttelyissä vuonna 1878 ja 1889 vaikkakin jälkimmäisessä hän toimi enemmän tietynlaisena taidekomissaarina kuin taiteilijana. Adolfin kissamaalaukset ja hänen mieltymyksensä kissoihin malleina on saanut jonkin verran huomiota. Hänen kissoissaan ei kuitenkaan ollut tai niiden tarkoitus ei ollut ilmentää sensuaalista vetovoimaa ja leikkisyyttä, joka voitaisiin nähdä naiseuteen viittaavaksi symbolisuudeksi. Vaikka se merkitsi sitä monille ajan taiteilijoille, se ei merkinnyt sitä Adolfille. Adolfilla oli läheinen suhde oppilaisiinsa, etenkin nuoreen Edelfeltiin, joka suhde kuitenkin kylmeni sitä myöten kun Edelfelt teki kommentteja ”omalaatuisen mieleenjohtuman omistautuneesta von Beckeristä”. tähden maalaustaiteelle Adolf ei arvostanut aikansa tyylisuuntauksista etenkään symbolismia. Hän ihmetteli sitä miten ihmiset saattoivat ostaa: ”kömpelöä symbolistista tusinatavaraa, kauhtuneita mielenkiinnottomia ulkoilmamaalauksia ja näitä sinisiä ja violetteja viimeistelemättömiä luonnoksia joita impressionistit tuottivat”. Adolf kirjoitti vuonna 1891: ”Sillä ainoa kestävä asia taiteessa on omaperäisyys, luonnon tutkimus, luotettavuus ja uuttera työskentely”. Voidaan nähdä Courbet'n oppien tepsineen. Adolf kuvasi myöhemmin Courbet'n ateljeessa vietetyn ajan tehneen ”lähtemättömän vaikutuksen”. Adolf pyrki ahkerasti eurooppalaisille taidemarkkinoille ja tämä suuntautuminen yhdistää hänet ruotsinkielisten liberaalisti ajattelevien käsitykseen kansallisen taiteen edistämisestä. He katsoivat että Suomen taide tuli nostaa kansainväliselle tasolle, kun taas fennomaanit olivat kiinnostuneempia omasta kulttuurista kansallisen itsetunnon nostattajana. Adolf tavoitteli molempia. Adolf ei haikaillut Pariisissa Suomen perään. Hän luki suomalaisia sanomalehtiä ja kuunteli maanmiesten kertomuksia. Kirjeissä hän säälii Suomen kurjaa kohtaloa ja valittaa onnetonta isänmaataan. Vuonna 1871 Adolf teki kansankuvausmatkan Pohjanmaalle taiteilijakollegansa Arvid Liljelundin kanssa. Tulokset esiteltiin Taideyhdistyksen vuosinäyttelyssä. Taideyleisö riemuitsi suomalaisista aiheista. Pohjalainen kosintakohtaus niminen maalaus nimettiin ”Suomen maalaustaiteen helmeksi”. Adolf oli löytänyt kansallisen olemuksensa oman kansansa kautta. Pikettipeli-nimisen varhaisen maalauksensa jälkeen Adolfin kansankuvauksissa korostui psykologisoiva realismi. Hän asetteli näyttämöitä jonne sijoitti eri luonteisia ja ikäisiä harmonisesti toisiaan täydentäviä kuin nukketeatterin naruista vedettäviä esiintyjiä. Adolf osallistui ulkomaalaisiin näyttelyihin Ruotsissa, Tanskassa Venäjällä, Itävallassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa. Esillä olleita kansankuvia olivat ainakin: Sairasvuoteen ääressä, Vastasyntynyt, Kaste maalaispappilassa, Pienokaisen esittely, Ennen metsästystä, Pohjalainen talonpoika, Kalastajaukkoja Perheen toivo. Adolf perusti vuonna 1872 Yksityisen maalauskoulunsa Adolf von Beckers Privat Akademi för teckning och måleri. Koulu toimi yliopiston tiloissa vuoteen 1892, jolloin hän muutti Pariisiin. Adolfin taideakatemia hyväksyi oppilaikseen myös naisia toisin kuin piirustussali, jonka oppilaat olivat miespuolisia ylioppilaita. Oppilaiden joukosta löydetään mm.: A. Edelfelt, G. Berndtson, A. Gallen, M. Wiik, H. Schjerfbeck, H. Westermarck, E. Danielson, A. Thilén ja W. Soldan. Adolf opetti että maalauksen tulisi tapahtua vapaasti ja rennosti, ensivaikutelma tuli säilyttää tuoreena. Eloisat siveltimenvedot ja suuret muodot olivat tärkeitä. Hän kehotti oppilaitaan myös Courbet'n tapaan suosimaan punertavanruskeaa terra di Siena pohjustusta perinteisen kalkinvalkoisen pohjustuksen sijaan. Adolf tunsi jo varhaisessa vaiheessa, ennen muita suomalaisia taidevaikuttajia, Pariisin merkityksen taidemaailman keskuksena ja ohjasi oppilaitaan opiskelemaan Pariisiin. Hän esim. antoi Gallenille suosituskirjeen Pariisiin menoa varten ja auttoi useita nuorempia taiteilijoita käytännön asioissa paikan päällä. Hänellä oli suhteita taiteilijavaikuttajiin joita suhteita hän hyödynsi nuorten oppilaittensa urien edistämiseksi ja otti oppilaitaan mukaan Pariisin taiteilija- ja kirjailijapiireihin. Adolfin ajan moderni taide oli realismi ja siihen hän perehdytti oppilaansa omalla kiinnostuneella ja perusteellisella tavallaan.

”Det finns ingen kungväg till konsten; utan studier, arbete, öppet sinne och känsla för naturen existerar det ingen konst.” Adolf von Becker, 1901

Edelfelt Adolf von Beckeristä

Paris onsdag d 31. Januari 1877 Härom dagen var jag nedrest till Cederström och Becker, för att av den förre få upplysningar om några svenska medeltidssaker. Becker har å konstföreningens vägnar skickat mig pengar att köpa upp gipser och planscher för.

Paris onsdag d. 29 februari 1877 (Stigell) Han har redan börjat teckna i Bonnat atelier om aftarna, där han träffar Runeberg, Becker, Nordström, Forsberg och några danskar.

Tisdag d. 13 mars 1877 I dag fick jag lov att resa till les Ternes för att lämna åt Cederström hans tapisseri, och fick då se hans och Beckers tavlor. …...Beckers, nå ja, jag begriper ej huru man med så mycket studier och så mångårig erfarenhet ej gör bättre.

Paris d. 5 April 1877 Påskafton var jag med Becker, Holmberg, Hertzberg och Berndtson hos Wepler och åt middag, varefter vi i det utmärkt vackra och varma vädret spatserade längs Boulevard exterieur. Nu har det igen blivit litet kallare efter ett förfärligt åskväder i går, men i alla fall 14 grader varmt. På måndag är det nylanningarnes årsfest och Salingre, Holmberg, B:son och jag ämna avsända ett gemensamt telegram. Vi ha tänkt vara tillsammans och kanske inbjuda representanter från Västfinska (Hertzberg), Savokarelska (Becker) och Viborgska avdelningen (Londén).

d. 3 maj 1877 Jag svarade såsom kloka människor rått mig, att jag ej kunde giva något besked förr än om en månad eller så. Jag vet alls ej vad jag skall begära. Mina kamrater ha rått så olika 1500, 1800, 2000 och så vidare. Becker vill ej sälja sin under 5000 och den är ändå bara en reproduktion av en gammal tavla och har icke fått plats på cimaisen.

Paris d. 4 maj 1878 Jag har ej riktigt klart för mig vad jag nu blivit. Stigell och Liljelund äro hedrade med liknande skrivelser, däri de dock kallas till konstnärer av första klassen. Är jag nu förmer eller mindre än de? Är jag akademiker – detsamma som Becker? Begroff, som jag i går träffade kunde ej ge mig något riktigt besked om saken. 1879 (Världsutställningen) Finland hade ingen egen konstavdelning, utan de som deltogo från vårt land: Becker, Lindholm, Liljelund, Runeberg o. a. Utställde.

Paris d. 5 december 1879 På aftonen skulle jag sammanträffa med Cederström och Becker. Vi fingo tag i Wahlberg och Horn och så slutades naturligtvis aftonen oå den sistnämndes älsklingsställe, en engelsk bar, där han får whiskytoddy, och som han givit det poetiska namnet ”hemmets altare”.

Paris den 1:sta maj 1880 Den som alls ej tar sig illa ut är gubben Becker med en liten interiör gjord här i Paris

Paris den 3 juni 1880 Ingen annan utlänning än jag har fått medalj. Becker och Berndtson, som voro med mig bjödos genast på middag. I dag har jag fått en hel uppsjö av kort och lyckönsningar Medaljen som högtidligen utges i augusti (jag låter ta ut den genom någon annan) äger fyrahundra francs, guldvärde – således något att mettre au clou om man kommer i knipa.

Reinhold von Beckeristä sukuhistoriikissa (sivut 83-89)

 

Reinhold von Beckerin vaikutuksesta kulttuurielämäämme 

”Piä Pekkeri pelisi, 

hyvä herra huomiosi, 

saata suomellen sanoia.” 

-Talonpoikainen Wiikkosanomien lukija 

Reinhold oli tullut Turun Akatemiaan 1800-luvun alussa. Reinhold respondentoi A.H. Avellanin laatimaa oikeushistoriaa käsitellyttä väitöskirjaa vuonna 1809 mutta saavutti maisterin arvon puolustamalla matematiikan alaan kuuluvaa väitöskirjaa. Vuonna 1813 tarkasteltiin Reinholdin kaksiosaista Pro venia docendi eli dosentinväitöskirjaa Dissertatio historica de Ludis priscorum scandinomen paleastris. Se käsitteli muinaisten skandinaavien kuten suomalaisten kisoja ja taisteluleikkejä. Sen nojalla hänet samana vuonna nimitettiin historian dosentiksi. Voidaan katsoa että kyseinen väitöskirja ei vielä lopullisesti suunnannut Reinholdin henkisiä harrasteta matematiikasta historiaan, vaan hän olisi halunnut tulla matematiikan apulaiseksi siihen asti, kunnes historian apulaisena työskennellyt Rancken kuoli 1815. Reinholdin tiedetään luennoineen matematiikasta vielä vuonna 1818. On arveltava että Reinhold piti uramahdollisuuksiaan parempina historiassa kuin matematiikassa. Historian luennoinnissa oli tuolloin taipumus antiikkiin, jonka kertaamiseen Reinholdkin näyttää aluksi keskittyneen. Vuonna 1816 hän kuitenkin ilmoitti luento-ohjelmaansa sisältyvän Suomen historian. Tämä on tiettävästi ensimmäinen kerta kun Suomen historia esiintyy itsenäisenä teemana yliopiston luento-ohjelmassa ja näin ollen Reinhold on jo senkin takia historian opetuksen uranuurtaja. Olof Mustelin on tarkemmin analysoinut Reinholdin luentomuistiinpanoja. Hänen mukaansa ne ilmentävät huomattavaa lukeneisuutta ”mutta eivät kykyä synteesiin tai uusien tutkimusongelmien löytämiseen”. Omaperäisenä on pidetty Reinholdin luennoissaan esittämää Suomen historian periodisointia. Historia jakaantuu hänen mukaansa kahdeksaan periodiin, joista ensimmäinen vaihe kattaa ajan esihistoriasta ruotsalaisvalloitukseen, toinen ensimmäisen päättymisestä Kalmarin Unioniin, kolmas Kalmarin Unionista Kustaa Vaasan hallitusajan loppuun, neljäs Juhana Herttuasta Kaarle IX:n kuolemaan, viides käsitti Kustaa II Adolfin ajan, kuudes ajan Kaarle XII kruunajaisiin, ja seitsemäs ja viimeinen ulottui aina Venäjän ajan alkuun. Tässä yhteydessä on mainittava myöhemmin Turun Wiikkosanomissa julkaistu ”Lyhyt kertomus Suomen kansan edesmenneistä ajoista”, joka on tiettävästi ensimmäinen suomenkielinen kokonaisesitys Suomen historiasta. Reinhold osoitti jo varhaisessa vaiheessa kiinnostusta suomenkielisiin kansanrunoihin ja jo dosentinväitöskirjassaan hän esittää perusteellisia sanaselityksiä ja merkintöjä kansanrunoudesta. Hän on kirjoittanut Suomen historian luentomuistiinpanoissaan, että vanhat kansanrunot ovat: ”Paitsi mytologian lähteinä eräissä toisessakin mielessä tärkeä aarre; niissä on oikea ja alkuperäinen suomenkieli parhaiten säilynyt ja niistä saamme lisäksi käsityksen muinaisten ihmisten tavoista, luonteesta ja elintavoista.” Reinhold pitää muistiinpanoissaan lappalaisia Suomen vanhimpina asukkaina, minkä lisäksi olisi Suomea asuttanut myös sittemmin kadonnut suomensukuinen kansa, joka olisi sittemmin hävinnyt. Tuo kansa olisi asuttanut Itämeren etelärannikkoa ja Skandinaviaa. Hän käyttää lähteinään Pythiaa, Straboa ja Tacitusta, kun hän väittää suomalaisia asuneen Saksassakin ja Veikselin itäpuolella. Reinholdin mukaan lappalaisia on myös kutsuttu nimellä ”finnar” ja Suomi olisi sittemmin saanut nimensä Finland lappalaisten mukaan. Todisteeksi lappalaisten asumisesta Etelä-Suomessa hän kertaa lappalaisia paikannimiä. Reinhold toimi useana vuonna historian professori Avellanin virkaatekevänä sijaisena kuten vuosina 1817, 1821, 1822–1823, 1824–27, 1830 ja 1832–34. Avellan kuoli 1832 kesällä ja Reinholdille avautui mahdollisuus päästä vakinaiseksi historian professoriksi. Hakuaika professorin virkaan oli määrätty päättyväksi 15. toukokuuta 1833, johon mennessä Reinhold ei ollut saanut pätevöitymisväitöstään valmiiksi, mikä johtui ehkä siitä, että hän oli epäröinyt professoriksi hakemisessa. Lopulta hän kuitenkin sai väitöksensä valmiiksi ja yliopiston konsistori kelpuutti hänet viranhakijaksi yhdessä Gabriel Reinin kanssa. Reinholdin väitöskirja De Comitatu raseborgensi käsitteli Raaseporin kreivikunnan syntyä ja siihen liittyvää historiaa Kaarle XI:n reduktion yhteydessä tapahtuneeseen lakkauttamiseen saakka. Konsistori asettui lopulta puoltamaan Reinholdia parempana hakijana, hänen ansioikseen mainittiin suurempi virkavuosien määrä, viransijaisuus historian professorina sekä hänen vuonna 1824 laatimansa suomen kielioppi Rein valitti ja parempien suhteidensa avulla konsistorin päätös ohitettiin ja Rein valittiin virkaan - Voi epäillä että Reinin venäjänkielen taitokin oli vaikuttamassa asiaan. Reinhold ei professorinväitöskirjansa jälkeen julkaissut enää yhtään historian alan tutkimusta tai artikkelia. Reinholdia voidaan pitää yhtenä Suomen kansallisen heräämisen merkittävimmistä lipunkantajista. Hän hyväksyi saksalaisen E. M. Arndtin ajatuksen siitä: ”että kansankielen unohtaminen vie alistetun kansan toisen orjaksi”. Hän on sitä mieltä, että ”Olisi surullinen todistus siitä, että kansallishenkemme on kauan sitten sammunut jos Suomen historia ja mytologian tutkimus ei tulisi Suomen nuorison lempiaineeksi ja jos niillä myrskyillä jotka ovat järkyttäneet maanosaamme ja jotka naapureissamme ruotsalaisissa ovat herättäneet uutta intoa muinaistutkimukseen, olisi meihin aivan päinvastainen vaikutus.” Reinhold lähti toukokuussa 1819 matkalle Pohjois- ja Itä-Suomeen kahden toverinsa kanssa. Matkalla hän kävi mm. piirilääkäri Topeliuksen ja rovasti Aejmelaeuksen luona. Tarkoituksena oli koota kansanrunoja. Reinholdin olemassa oleva runokokoelma sisältää noin 50 runoa, se kuinka monta niistä on kerätty vuoden 1819 runonkeruumatkalla, on epävarmaa. Reinholdin ensimmäinen kontribuutio Kalevalan kokoamiseen on vuonna 1820 Turun Wiikkosanomissa julkaistu kansantajuinen artikkeli Väinämöisestä. Väinämöisestä hänelle oli kertynyt runsaasti runomateriaalia. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kansanrunoja yhdisteltiin isommaksi kokonaisuudeksi. Tuota tapaa Lönnrot sittemmin jäljitteli Kalevalaa kootessaan. Hän on selittänyt ensin mitä Väinämöisestä kerrotaan ja sitten tuo todennetaan muinaisista runoista saaduilla otteilla. On selvää, että Reinholdin ansioksi voidaan laskea se, että Elias Lönnrot, Kalevalan kokoaja, suuntautui kansanrunouden tutkimukseen. On todennäköistä että he ovat tutustuneet toisiinsa jo ennen sitä, kun Reinhold opetti Lönnrotia yliopistossa. Lönnrot toimi nimittäin kotiopettajana professori J. Törngrenin luona Laukon kartanossa. Reinholdin vaimo oli sukua Törngrenille ja heidän perheensä vietti monesti aikaa kesällä Laukossa. Reinhold antoi Lönnrotille luvan valmistaa maisterinväitöskirjansa Väinämöisestä ja jätti hänelle käytettäväksi mytologiset muistiinmerkintänsä ja runonsa. Lönnrotin väitöskirjan De Väinämöine priscorum fennorum numine ensimmäinen osa tarkastettiin helmikuussa 1827 Reinholdin ollessa tilaisuuden esimiehenä. On hyvä kirjoittaa jotain Reinholdin lehdestä. Voidaan sanoa, että ajalleen poikkeukselliseksi sen teki se, että lehti oli suomenkielinen ja ns. tavalliselle kansalle suunnattu. Jos ei oteta lukuun viipurilaisen Jaakko Juteinin valistushenkistä arkkiveisujen ja runojen julkaisua on Reinholdin kansanvalistushenkisyys tuolle ajalle poikkeuksellista. Senaatille osoitetussa julkaisulupa anomuksessa Reinhold kirjoittaa että kansankielen viljelyä on hänen mukaansa pidettävä sivistyksen mittapuuna. Myös oikeinkirjoituksen vakiinnuttamiseen asetettiin toiveita. Valmistelu suoritettiin hyvin sillä kun lehti aloitti vuoden 1820 alussa toimintansa, oli tilaajia 2000, kaksi kertaa niin paljon kuin muilla lehdillä yhteensä. Suomalaiskansalliset aiheet olivat lehdessä vahvasti läsnä. Siinä käsiteltiin Suomen historiaa, suomen kieltä ja suomalaista mytologiaa. Uudissanojen keksijänä Reinhold on tunnettu. Hän joutui sepittämään uusia sanoja, koska suomenkieli oli tuohon aikaan niin ilmaisuköyhää. Lehdessä julkaistiin myös ulkomaanuutisia, joista yksi tärkeimmistä aiheista oli käynnissä ollut Kreikan vapaussota, missä kysymyksessä Reinhold otti voimakkaasti kantaa Kreikan puolesta. Edistyksellisiä mielipiteitä Reinhold esitti mm. ”neekeriorjuuskysymyksessä”, jossa hän asettui vastustamaan orjuutta ja kysymyksessä köyhien lasten oikeuksista hän asettui tukemaan ns. Lancaster- kouluja. Innostuneesti hän kirjoittaa myös kaupan ja elinkeinojen vapauttamisesta mutta toisaalta puolustaa silloisen säätyjärjestyksen oikeellisuutta. Vuonna 1822 hän julkaisi lehdessään ensimmäisen osan artikkelista: ” Vilpitön tutkinto kysymyksestä jos maakunnallemme olisi etua suomen kielen lukemisesta yhteisissä kouluissamme”. Voidaan katsoa että hänen lehtensä toimi lähtölaukauksena sen jälkeen vaihe vaiheelta voimistuneelle sanomalehdistölle. Reinhold kirjoitti eräässä vaiheessa: ”Ne Ruotsista suomen kieleen tungetut puukstaavit joit ei umpisuomalainen taia ensinkään oikeen ulospuhua, haittaavat ja hämmentävät häntä sekä kirjoittaissa että lukeissa.” Edistyksellisiä mielipiteitä hän on ilmaissut myös totalitaarisista ideologioista, kun hän vuonna 1820 kirjoitti opin ja uskon takia syttyneiden sotien olevan kaikkein verisimpiä. Reinholdin kieliopista voidaan sanoa, että se oli siihen astisesti laajin ja perusteellisin kielioppi. Sen lauseoppi etenkin oli esikuvana myöhemmille suomen kieltä käsitteleville tutkimuksille. Reinholdin satasivuista lauseoppia on pidetty merkittävänä saavutuksena jo sen takia, ettei sillä ollut edeltäjinä kuin Juteinin lyhyt luonnostelma ja Stråhlmanin lyhyt ja paljon heikompana pidetty esitys. Reinholdin elämän viimeisin työpositio oli senaatissa kielenkääntäjänä. Hänen merkittävin ansionsa siinä oli se, että hän otti käyttöön useita suomenkielisiä uudissanoja, joista eräät olivat kansankielestä uusiin merkityksiin lainattuja mutta suurin osa hänen itsensä sepittämiä. On sanottava sekin, että Rietrikki Polenin mukaan Reinholdista tuli lehtensä johdosta Turun aatelispiireissä niin vihattu hahmo, että hän sai varoa vastaantulijoiden suista peräisin olevia sylkipisaroita. Voidaan sanoa, että Reinholdin elämän johtava teema oli pyrkimys suomen kielen kehittämisen avulla vahvistaa omaa kansallishenkeä ja -identiteettiä. Reinhold oppi suomen kielen tiettävästi lapsena leikkiessään talonpoikien lasten kanssa. Siinä hän oppi kommunikoimaan tavallisen kansan kanssa ja pitämään sitä vertaisenaan.

On mielestäni tärkeää Reinholdin sanomalehtityöskentelyn ja kansanvalistuksen takia liittää tähän ote lehdestä, jossa Reinhold esittää näkemyksiään suomen kielen tuon hetkisestä tilasta vuonna 1820 ilmestyneessä artikkelissa.

Suomen kielestä

Suomalaisilla on, niin kuin muillakin kansoilla, monta puheen laatua. Erilailla puhuu Savolainen ja Karjalainen, erilailla Hämäläinen, ja samaten on muien maan-miestemme kanssa: - harva se pitäjä, joll’ ei ole jotakuta erinäistä puheenpartta. Jokainen uskoo kernaast oman paikkakuntansa puheen olevan muita paremman.: mut se ainoastaan voi paraiten tietää ja sanoa, missä selvin kieli löytyy, ken on tullut tuntemaan joka paikkakunnan puheen laaut, ja on, kenenkään puolta pitämätä, taiten tutkinut ne kaikki. Jo eeltäkäsin on yhtähyvin ymmärrettävä, että meren puolella, kussa usein puhutaan vierasta kieltä, ja kuhun on vanhuuen aikaan vieraasta kansasta tullut asujammia, Suomalainen puhe on enemmin murrettu ja sortunut, kuin keskellä ja Pohjan puolella Suomen maata, joien paikkojen asukkaille ei ole ollut niin paljon tekemistä erikielisten ihmisten kanssa. Se on myös löytty, että näissä viimeks mainituissa paikoissa puhutaan täyellisempätä kieltä ja että siellä asuvien puheissa ja runoissa tavataan sellaisia aika-sanoja, joit’ ei laula kaikki lapset, eikä pojat puolinkana. Sitä vasten on Maamme kieli Haminan tienoilta lähtien pitkin meren rantaa aina Porin kaupungin pohjoispuolelle asti, kehnompata, suinkin sen tähen, että näillä rantamailla katkotaan sanoista viimeiset puukstaavit pois, ikäänkuin Viron kielessä, josta tämä tapa ehkä lienee Suomen rannoille vanhuuen aikaan asujanten kanssa tullut. Suomen kielelle suureks vahingoks kirjotettiin ensimmäiset suomalaiset kirjat tällä kehnommalla Ranta-Suomalaisten kielellä, johon päälle päätteeks tungettiin Ruotista ja Latinasta liikoja puukstavia, jotka sokaisivat meiän selkeän kielemme. Ja vaikka näitä kirjoja sitten, Esivallan käskein, johonkuhun määrään murteista puhistettiin, niin jäi vielä paljon parantamata. Moni on sen jälkeen, näitä kirjoja seuraten, kirjoittanut Suomea samalla tavalla, ja tottunut ei ainoastaan kirjottamaan ja lukemaan toisin, kuin selvät Suomalaiset puhuuvat, mutta myöskin uskomaan että kirjoissa löytyy kaikkiin selvin kieli. Jokainen ymmärtää kuitenkin ettei kielen synty ole kirjoista, mut kirjoin synty kielestä, ja että sentähen kirjat pitää kielen jälkeen korjattaman, ei kieli kirjoin jälkeen. Ne Ruotista Suomen kieleen tungetut puukstavit, joit’ ei Umpi-Suomalainen taia ensinkään oikeen ulospuhua, haittaavat ja hämmentävät häntä, sekä kirjoittaissa että lukeissa: jonka asian esimerkiks tällä kertaa ainoastaan tahon mainita että Suomalaiset usein kirjottavat: ”deitä”, ”dulee”, kuin pitäisi kirjotettaman ”teitä, ”tulee”. Näistä Suomen kieltä sortavista puukstavista olen minä tahtonut puhistaa suomalaisen kirjotuksen. Täysellisempätä tietoa Suomen kielestä saahakseni olen minä, niin paljon kuin varani ja aikani tähän asti ovat myöten antaneet, Suomen maata ristiin rastiin matkustellen, kokenut tieustella joka maan paikan puheen-parren, ja ahkerasti tutkia ne samat, ennen kuin minä aloin kirjottaa tällaista Suomea, kuin näissä Wiikko-Sanomissa löytyy. Vaikka se ehk’ ei ole kaikkien mieleistä, ja vaikka minä kernaasti tahtosin joka maan mieheni mieltä tässä asiassa nouattaa, niin en taia minä kuitenkaan poiketa siitä, minkä mä olen oikeeks ja paraammaksi havainnut . Minä olen myös pyytänyt sanoa joka asian Suomalaisten omilla puheen-parsilla, niin paljon kuin olen taitanut, ettei kirjotukseni – niin kuin usein tapahtuu Herrojen Suomea kirjottaissa – tuntusi Ruotista käätylle. Jos minä tällä ahkeroimisellani tajan vähänkin auttaa Suomenkieltä siitä huonosta tilasta ja ylönkahteesta, johon se on joutunut, niin on rakkahin toivoni täytetty.

Reinholdin tytär Anna Carolina Augusta von Becker on 1900-luvun alussa muistellut kuuluisaa isäänsä:

Reinhold von Becker: Femtio år hafva förflutit sedan Reinhold von Becker den finska litteraturens vördnadsvärde Nestor som August Ahlqvist benämner honom sänktes i grafven. Någon lefnadsteckning har dock icke ännu var synlig öfver denna föträfliga lärde för att nyttja det af den celebre danska språkforskaren Rask hordom gifna epithet uppmanad från flere håll att fylla sagde brist vill jag här lemna några korta biografiska uppgifter öfver min aflidne fader, mig meddelade dels af honom sjelf dels hemtade ur tillgångliga tryckta källor och af hvad mig i öfrigt om honom är bekant. Reinhold von Becker föddes den 26 December 1788 på Paapola hemman i Kangasniemi socken i Savolaks. Föräldrarna voro sergeanten vid kongliga artilleriet och Helsingfors fältbataljon. Anders von Becker och hans maka Sofia Sundström dotter till kapellanen i Eräjärvi kapell af Orivesi socken kyrkoherden Anders Sundström och Margaretha Hoffman. Förutom sonen Reinhold föddes i detta äktenskap sönerna Gustaf, Johan och Gideon. År 1819 företog Reinhold von Becker med begifvande af Universitetets Consistorum med utverkadt tillstånd bref från Univ. Höge kansler en resa i Finland för samlandet af på folkets läppor då ännu qvarlefvande gamla runor, ordspråk, gätor historiska traditioner o. d. Äfvensom för att närmare studera dialekt-olikheterna innom det finska språket. Redan föraf (som ung student) hade han företagit kortare färder och fotvandringar i samma syfte. Han kände allmogens lif och udvanor och viste huru han hade att gå till våga för att vinna böndernas förtroende och besegra deras misstroende och förtagenhet. Reinhold von Beckers föreläsningar i histori voro talrikt besökta af den studerande ungdomen. Han var den första som sammanförde Sveriges, Finlands, Danmarks och Norges historia i ett sammanhang i enhetlig öfversigt. Hans föredrag var klart och sakrikt, logiskt och fångslande och det historiska studiet rönte under hans tid stort uppsving. Han inlade i sina föreläsningar om rikedom på faktiska anföranden om detalskildringar nödvändiga i synnerhet på den tiden då ju den studerande ungdomen hade så föga tillgång på läroböcker och historisk litteratur öfverhufvud. Ännu långt efter det han dragit sig tillbaka funnas många som ihagkomma och med värme omtalade hans skildringar af Carl den störe och den. Reinhold von Becker anförtroddes det finska psalmbokskorrekturet. Han fullgjorde på ett utmärket sätt detta mödsamma grannlaka uppdrag. August Ahqvist förundrade sig långe öfver hvem det kunde hafva varit som som gjort de såväl i språkligt hänseende som här och den hvad innehållit beträffar, behöfliga förtjenstfulla rättelserna i den nya upplagen af finska psalmboken. Och då han omsides erfor att korrekturläsaren varit Reinhold von Becker utövast han: Ja, jag kunde väl tro det. Reinhold von Becker var den som på alla områden vid finskans utbildning ståndigt första steget tyst och obemärkt enligt sin vana. Reinhold var icke utan poetisk begåfning som några smärre af honom författade dikter i Turun Wiikko-Sanomat intyga. Ett par af dem finnas reprodukterade Koskrönas lärobok. Härtill kom hans stora språkliga insigter, hans bildning och samvetsgrannhet hvarmed han utförde allt som han företog sig. Han var den första som vetenskapligt sin poetik framlade reglorna för den finska metriken. Äfven Julius Krohn talar om R. v. B. Finska metrik huru, så korta fattad den var den första i sitt slag och huru det var detta R. v. B. Utkast till finsk metrik som gaf Julius Krohn den första väckelsen att skrifva finsk vers. R. v. B lemnade efter sig inga vänner de hade gått i grafven före honom. Kvar stodo endast hans afundsmän ja till och med fiender. Härtill kom att många af Lönnrots beundrade trodde sig bäst.

Reinhold von Beckerin omistamista maatiloista ja taloista: Lammi: enstaka frälsehemman i Wehmo socken af Björneborgslän Simula: frälsehemman i Kimkallio by i Wehmo socken af Björneborgslän Tarvola: enstaka skatterusthåll i Wehmo socken af Björneborgslän Lillgård frälsehemman i Ravea by i Wehmo socken af Björneborgslän Halfva Jusela skatterusthåll i Nandia by med denundre lydande Wikuri skattehemman i Riesola by af Huittis socken i Björneborgslän En femtedel af Suomasema enstaka rusthåll Mattila kallade i Suomasema by i Orivesi socken och lika andel i Terijoki skattehemman no 4 Kerola skatterusthåll och dermed i sambrak varande halfva Pirttilä frälsehemman i Lannois by af Loppis socken i Tavastehus län

Dessutom i Helsingfors stad: En med trähus bebyggd gård i hörnet af Andrea och Georgsgatorna, invid gamla lutherska kyrkan En med stenhus bebyggd gård i hörnet af Norra Esplanad och Helenagatorna bredvid kejserliga palatset (eli tämä oli nykyisen presidentinlinnan vieressä sijaitseva Lampan talo)

Perustettavan Frans Josef von Beckerin hyväntekeväisyysjärjestön taustaa ja biografisia sekä avaavia tietoja miehen elämästä

Frans Josef von Beckerin eteneminen tiedemiehenä (von Becker-suvun historiikista, sivut 97-99)

Sen jälkeen kun vanhemmat muuttivat Helsinkiin, Frans Josef koulutettiin Axel Laurellin perustamassa ja ylläpitämässä lyseossa, josta hän valmistui vuonna 1839 yleisarvosanalla laudatur. Opiskeluaikanaan Frans Josef harrasti ahkerasti piirtämistä ja maalaamista yliopiston sen aikaisien opettajien Pehr Adolf Kruskopfin ja Frans Fredrik Sedmigradskijn ohjauksessa ja sai opinnoistaan jopa virallisen todistuksen. Filosofian kandidaatiksi hän valmistui vuonna 1844 ja maisteriksi jo samana vuonna. Jo aikaisemmin oli Frans Josef vakuuttunut lääkärinkutsumuksestaan, jossa häntä ohjasi arkkiatri Johan Agapetus Törngren, jonka luona Laukon kartanossa, joka oli entinen Kurkien kotikartano, Vesilahdella hän sisarustensa ja vanhempiensa kanssa usein vieraili kesäisin. Laukon luonnonkauniit maisemat antoivat nuorille hyvät mahdollisuudet luonnontutkimukseen. Metsästys ja kalastus olivat yleisiä harrasteita. 18 päivänä elokuuta Agapetuksen päivänä ystävykset ja sukulaiset kokoontuivat yhteen juhlinnan merkeissä. Vieraiden joukossa olivat monesti Immanuel Ilmoni ja Elias Lönnrot joka oli toiminut aiemmin Törngrenin lasten kotiopettajana. Frans Josef valmistui lääketieteen tohtoriksi vuonna 1852 tutkielmalla, jonka nimi oli ”Anatomisk beskrifning öfver de sex första cerebralnervparen hos sus scrofa” ja kuului tutkimusalueeseen, jota Bonsdorffin esikuvan mukaan tutkittiin ahkerasti. Lääkärinuransa alussa hän otti vastaan jopa lääkärinviran Hämeenlinnassa, mutta odotteli samanaikaisesti uraa yliopistolla. Uusi paikka farmasiassa ja farmakologiassa oli yhä vapaana ja ei ollut tiedossa, että joku olisi tavoitellut sitä. Valmistaakseen itseään virkaa varten lähti Frans Josef vuonna 1851 tiedematkalle Saksaan ja vieraili ensin Göttingenissä, jossa hän työskenteli Fr. Wöhlerin luona ja sitten Leipzigissa Karl Gotthelf Lehmannin luona. Viimeksi mainittu oli fysiologisen kemian oppikirjansa kautta tehnyt itsestään tunnetun nimen ja siksi Frans Josef vietti suuren osan lukuvuodesta 1852-53 hänen opissaan. Kun Yliopiston uudet asetukset tulivat virallisiksi 1.10.1852 ja monet virat tulivat avoimiksi, haki Frans Josef virkoja, mitä varten hän oli heti Suomeen palattuaan kirjoittanut tutkielman ”Om kolhydraternas förändring inom den lefvande djurkroppen”. Tässä työssä hän yritti monien eri tavalla modifioitujen kokeiden, jotka käsittelivät eläinten sokeripitoisuutta eläinorganismissa, todistaa asioita. Hän näytti että sama kyseessä oleva substanssi siirtyy suoraan vereen ja näytti että sen imeytyminen vatsassa on puhdas endosmoottinen prosessi, josta käsin suolen silmukka joka hallitsee sokerin imeytymistä pitää olla sen kokoinen, että se voi vastata sokerin määrää, riippuen erilaisista endosmoottisista vastaavuuksista veren sokerin imeytymisessä ja vedessä. Sokerin lisäyksen jälkeen tapahtuu syövyttävän aineen muodostuminen etenkin coecumissa. Frans Josef tutki sokerin määrän vaihtelua veressä ja havaitsi että veren hajoaminen voi tapahtua jopa pons Varolin takaosan ärsytettynä ollessa. Tämän työnsä hän muutti saksankielelle kirjoituksessa ”Uber des Verhalten des Zuckers beim thierischen Stoffwechsel”. Tämä työ vaikutti niin Frans Josefin tunnettavuuteen, että kun hän vierailullaan Berliinissä vuonna 1857 esitteli itsensä R. Virchowille, tämä kysyi: ”Sind Sie der Zucker Becker?”. Vaikuttuneena sellaisista kirjoista kuin MA. Hoeflen ”Chemie und Mikroskopie am Krankenbette” houkutti nuorta lääkäriä tutkimaan verta, maitoa, virtsaa ja muita eritteitä. Kun hän oli oppinut niistä aiheista kirjoitti hän Suomen lääkäriyhdistyksen kokousta varten tutkielman vuonna 1862, jonka nimi oli ”Kort anvisning till kvantitativ bestämning af de normala, äfvensom af de oftast förekommande abnorma bestånddelarne uti urinen”. Ollessaan professorina farmasiassa ja farmakologiassa toimi Frans Josef ahkerasti Lääkärikollokviossa sairaanhoitoverojen vuotuisissa tarkastuksissa. Vuonna 1863 Frans Josef jätti konsistorille ehdotuksen muutoksesta farmasian alan velvoitteissa ja tehtävissä. Hän ehdotti että farmaseuttien opettaminen pitäisi täysin erottaa ammatin harjoittamisesta ja sallia se farmaseuttiselle viranhaltijalle siihen asti kunnes voitaisiin järjestää että farmasian opiskelijat opettelukauden jälkeen olisivat velvoitettuja ottamaan vastaan ohjausta kemiassa botaniikassa jne. ja ottaisivat ohjausta teknisessä ja farmaseuttisessa kemiassa praktisen farmaseutin puolesta. Lisäksi hän esitti että ammattiin kuuluvat lääketieteelliset oppiaineet kuten lääketieteellinen fysiikka., tulisi yhdistää fysiologian oppituoliin, rakentaa paremmin sopiva laboratorio ja yhdenmukaistaa farmasian ja fysiologisen kemian professorinvirka palkkaominaisuuksiltaan muiden professuurien kanssa. Frans Josef koki jo varhain että hän ei voinut tavoittaa haluamaansa lääkärinvirassaan. Koska hänellä oli kehittynyt ja tasainen käsi, kiinnosti häntä jo uran alkuvaiheessa kirurgia. Kun vielä täyttämätön kirurgian oppituoli JW Pippingin kuoltua tuli avoimeksi talvella 1858 haki Frans Josef sitä ja konsistori asetti hänet ensimmäiselle ehdokassijalle. Seuraavina kahtena kesäkautena hän kävi ulkomailla ja opiskeli kirurgiaa. Hän esitteli ja puolusti 21.9.1859 tutkielmaansa ”Om resektion uti knäleden”, joka tuli hyvin tunnetuksi. Siinä oli havaittavissa selkeitä jälkiä siitä, että tekijällä ei ollut ollut aikaa materiaalin tarkkaan ja kriittiseen lukemiseen. Sinä aikana kun Frans Josef opiskeli vuosina 1852–53 Saksassa, ilmestyi Hermann Ludvig Ferdinand von Helmholtzin mullistava työ silmäpeilistä. Jos tämä onkin tänä päivänä jokaisen silmälääkärin erottamaton instrumentti, Albrecht von Graefe sanoi näin, kun hän esitteli sen käytön praktisessa oftalmologiassa: ”Helmholtz hat uns eine neue Welt erschlossen”. Tämän suuren innostuksen aikana, joka nousi näistä merkittävistä löydöistä silmälääketieteen siihen asti tummalla kentällä, heräsi Frans Josefin rakkaus oftalmologiaan, johon hän sitten antaumuksella sitoutui. Graefe oli Frans Josefille nerouden valo, joka näytti ihmisille silmälääketieteen oikean suunnan ja vakuutti hänet siitä, että hänet oli tarkoitettu silmän sairauksien hoitamiseen. Hyödyntäen tarkasti rikkaita mahdollisuuksia oppimiseen matkoillaan hän oli omistautunut alusta alkaen ottamaan osaa oftalmologian odottamattomaan kehittymiseen. Ei kauaa sen jälkeen kun hän palasi kotiin, aloitti hän itse harrastamaan operatiivista silmälääketiedettä ja vuonna 1857 hän suoritti julkisessa sairaalassa ensimmäisen kaihileikkauksensa W. Pippingin toimiessa hänen assistenttinaan. Uusi vuonna 1857 tehty matka Berliiniin antoi hänelle mahdollisuuden ottaa oppia von Graefen kliinisestä ohjauksesta ja samalla heistä tuli hyvät ystävät. Vuonna 1870 keisarillinen senaatti hyväksyi esityksen jonka mukaan keisarillliseen Aleksanterin yliopistoon perustettiin oftalmologian oppituoli. Ja vuonna 1871 Frans Josef valittiin tuohon virkaan. Oftalmologina Frans Josef tuli tunnetuksi ja kuuluisaksi mieheksi. Hän oli ensimmäinen joka käytti laajalla skaalalla meidän keskuudessamme silmälääketiedettä käyttäen apunaan uuden aikaisia paranneltuja fysikaalisia apukeinoja. Kuinka moni saikaan kiittää häntä oman näkökykynsä pelastamisesta. Opettajana hän oli pilkuntarkka ja selkeä niin kliinisissä demonstraatioissa kuin systemaattisissa luennoissa. Hän jätti jälkeensä oftalmologisia kirjoituksia, joista epäilemättä tärkein on hänen Archiv für Ophtalmologiessa vuonna 1863 päivätty Max Schultzen luona Bonnissa kirjoitettu tutkielma: ”Untersuchungen über den Bau der Linse bei dem Menschen und den Wirbelthieren”. Tämä tutkimus antaa ensimmäisen oikean kuvauksen linssin kehityksen tuntemisessa ja sen anatomisessa muodostusrakenteessa. Varhaisina vuosinaan Frans Josef otti ahkerasti osaa Suomen lääkäriyhdistyksen toimintaan, hän oli sihteeri 1855–57 ja hallituksen jäsen 1867 ja 1874. Suomen tiedeyhdistykseen hän kuului vuodesta 1865 ja oli sen puheenjohtaja 1869 70. Sen vuosipäivänä 1869 hän piti puheen harmaakaihista ja vuonna 1870 valosta, sen lähteistä ja ominaisuuksista. Frans Josef oli nuorelta iältä alkaen luonnon lämmin ystävä. Hänen hyvä silmänsä maalauksessa ja piirtämisessä oli avannut hänen silmänsä luonnon kauneudelle. Hän harrasti jopa muotokuvamaalausta ensimmäisestä ulkomaanmatkastaan asti ja monet matkat ulkomaille kehittivät hänen makuaan ja antoi hänelle mahdollisuuden tulla tutuksi kuuluisimpien tunnettujen maalaajien töiden kanssa. Hänen viimeinen maisemataulu on päivätty elokuussa 1890.

Pikkuporvarit ja miltä jokin näyttää sekä ihmisiä joita en ajattele öisin

On varmaa, etten ajattele erityisemmin ketään, jotka käyvät lukemassa näitä kirjoituksia. Edellisenäkin päivänä käyntejä oli noin tuhat. Olen varmaan joidenkin mielestä itseeni keskittynyt ja kuplassa elävä. Se johtuu siitä, ettei minulla ole tälläkään hetkellä minkäänlaisia velvoitteita minkäänlaisia yksilöitä eikä yhteisöjä kohtaan. Te jotka ajattelette minua, voitte olla aika varmoja siitä, etten ajattele teitä kuin korkeintaan jonkinlaisen uteliaisuuden takia. Jonkinlaisen romanssin kehittyminen on syvästi epätodennäköistä, koska standardini ovat suuret ja laajat ja koska tavalliset naiset ovat niin tyhmiä ja sivistymättömiä ja heillä on taas aivan eri asioita kunnioittavat standardit kuin millaisia arvoja ja asioita minä pidän tärkeänä. Siitä huolimatta olen hetero, minulla ei ole koskaan ollut tarvetta yhtyä miespuolisen ihmisen kanssa. Porvari ajattelee etenkin sitä, miltä jokin tai joku näyttää ja ”vaikuttaa”. Mummoni joka on täysi esimerkki pikkuporvarista on aina korostanut minullekin puhuessaan ”ensivaikutelman” merkitystä, joka on taas itselleni täysin päinvastainen tapa suhtautua ihmisten välisiin relaatioihin. Minun sisimmässäni on niin paljon ainesta ja sisältöä, ettei tavallisella naikkosella riittäisi edes kärsivällisyyttä minuun tutustumiseen, eli toisin sanoen romanssin syttyminen on varsin epätodennäköistä. On sanottava, että sellainen älykäs ihminen, joka on joutunut jopa kotonaankin älykkyytensä takia syrjityksi ja syrjäytetyksi ei todellakaan saa parhaita mahdollisia avuja muodostaa sosiaalisia suhteita missään muuallakaan. Kafkan tavalla minulla on aina ollut suuri kuvotus romanssin raadollisinta ilmausta kohtaan, enkä koe senkään asian kuuluvan kenellekään muulle kuin itselleni, se on oma valinta. Yleensäkin kaikenlainen ruumiillisuus on perustavasti oman luonteeni vastaista, olen kehittynyt sen verran älylliseksi ja henkisiä asioita korostavaksi. Pääongelma näissä sosiaalisissa suhteissa on varmaan se, että kun minä jään monen ihmisen mieleen, eivät pääosa ihmisistä jää tavallisesti omaan mieleeni. Olen kehittynyt sen verran uniikiksi ja omaksunut jonkinlaisen Sartren elämää muistuttavan tavan elää, etten voisi koskaan tulla tavalliseksi keskinkertaisten naisten arvostelemaksi ja vertailemaksi kommoditeetiksi, kauppatavaraksi, joka voidaan milloin hyvänsä unohtaa tai vaihtaa. Minä en toimi minkäänlaisten markkinoiden mukaan, en vertaile itseäni enkä ketään muutakaan. Lääkkeet ovat lopussa ja on varmaan mentävä yksityiselle psykiatrille hakemaan niitä lisää. Psykiatrin on oltava mies, koska olen saanut riittävän verran kokemusta naispuolisista psykiatreista, jotka ovat, kuten kaikki muutkin sukupuolensa edustajat, patologisesti säännöissä ja noudatteissa roikkuvia niuhottajia ja pikkuporvareita. Minun henkiset toimintoni ovat riippuvaisia päivittäin saatavasta lääkkeestä, ja jos en sitä saa, menetän täysin toimintakykyni mutta etenkin työskentelykykyni – ilman säännöllisesti saatavaa lääkettä olen täysi invalidi, joka ei pysty tekemään muuta kuin makaamaan sängyssä. Olen aina arvostanut enemmän vapautta kuin rahaa, mutta olen tullut siihen tulokseen, että rahakin on tarpeen, vaikkei elätettäviä olisi muita oman itsen ja kissan lisäksi. Mietin Wagner-Seuran Pariisiin matkalle lähtemistä, vaikka kokemukset ovat osoittaneet, etten ole tällaisten yhteisöllisten ryhmämatkojen tyypillisimpiä ihmisiä. On kyllä mainittava Sartre ja Majava siinä mielessä, että Sartre oli noin kaksikymmentä senttiä Majavaa lyhyempi, kun nykypäivänä kaikki naiset koulutustaustasta riippumatta korostavat että ehdoton minimi on 180 tai 175 senttiä miehellä. Olen kyllä huomannut senkin, että jotkut haluavat rinnastaa minut Sartreen fyysisen pituuden perusteella, joka on kyllä aikamoista paskaa, koska Sartre oli 153 senttiä pitkä ja minä noin 170 senttiä. Siinäkin mielessä en aio kiistellä asiasta haukkojen kanssa, saavat olla keskenään minun puolestani. Minulle on sanottu moneen kertaan, että olen kaikkien ominaisuuksieni kautta liian huono, ja minun puolestani he saavat olla tätä mieltä. Pääasia on se, etteivät reittimme koskaan kohtaa, olkaa keskenänne. Minulla on parempaakin tekemistä. Olen harmitellut Uno von Schrowen elämänkertaprojektiani, joka on kunnianosoitus Schrowien sammuvalle sukulaissuvulle, että lähdemateriaalia miehestä ei ole helppoa löytää ainakaan virallisten kanavien kautta. Onhan se mahdollista, että jollain toisella Unon sukulaisella, esimerkiksi naislinjaisella sukulaisella voisi mahdollisesti olla esimerkiksi vaikka miehen kirjeitä, mutta mistä sitä tietää, jos ei osaa kysyä suoraan joltain tietyltä. Olen ollut läheisempi vain yhden noin viidestä elävästä Schrowesta kanssa, jonka isoisän veli eli isosetä Uno oli, eikä hänellä ole kertomansa mukaan Unon kirjeitä, vaikka olen kiitollinen siitä hänelle, että hän on kirjoittanut yhden suosituksista elämänkertaa haettavaa apurahaa varten. Minun mielestäni minun on helpointa kirjoittaa öisin, koska se tuottaa jonkinlaisen rauhoittavan tunteen, etenkin kun en todellakaan mieti ketään öisin, samalla kun ihmiset miettivät minua. Olen lukenut muutaman varsin epäkunnioittavan kommentin sosiaalisesta mediasta, minne kirjoittavat ihmiset kuvittelevat, että jos käsittelen omia asioitani varsin avoimella tavalla, niin tämä antaa heille oikeuden kommentoida esimerkiksi omia suhteitani vanhempiini ja muunlaisiin sukulaisiin. Aion kirjoittaa lähiaikoina elokuvakäsikirjoituksen, jossa virikkeiden antajana on toiminut etenkin Sergio Leone, Luis Bunuel ja Woody Allen. Taidemakuni on aina ollut varsin uudenaikainen ja moderni, mikä varmaan osaltaan kertoo psykoottisista piirteistäni, se kuitenkin tarjoaa jonkinlaisen vapauden taiteeseen, missä voidaan hyödyntää kerroksia, toistoa, psykologisesti vaivaavia kuvia ja asioita ja tietysti itseironista ja ironista kerrontaa. Aion lisätä tekeillä olevaan Reinholdista kertovaan näytelmään absurdistisia huumorikohtauksia, jossa ironisoidaanja satirisoidaan luovien ihmisten mielenterveysongelmia ja poikkeavuutta. Myös rajojen rikkominen, avoimuus ja vapaus ovat teemoja tässäkin työssä. Aion hakea ensi vuoden alussa ainakin Taidekorkeakouluun ja Teatterikorkeakouluun opiskelemaan käsikirjoittamista ja dramaturgiaa. Aion hankkia lähiaikoina sekä valokuvakameran ja videokameran, ja alan todennäköisesti käytäntöjen opettelun jälkeen opettelemaan lyhytelokuvien tekemistä. Tietysti Aki Kaurismäen auteur-tyyli on sellainen asia, mitä olisi mukavaa opetella. Olen miettinyt, jos Reinholtti rehellisen saisi johonkin isoon teatteriin, niin voisin ehkä jossain alkunäytännössä esittää itse Reinhold von Beckeriä. Ulkomaisia hankkeita on paljon, kuten valokuvanäyttely jenkeissä ja ihmisten haastattelut etenkin Britanniassa. Lisäksi olen miettinyt New Yorkin elokuvakouluun hakemista, koska NYC kiehtoo minua syvällä tavalla. Siellä jos missä luovat ihmiset saavat omille töilleen näkyvyyttä. Mielestäni rahan arvo tulisi laittaa jonkinlaiseen indeksiin etenkin sen käytön mukaan, joka vähentäisi sen liitettä sen joidenkin mielestä kaiken selittävän määrän käsitteeseen. Eli kun arvioitaisiin se, mikä on eettinen ja hyveellinen tapa sijoittaa rahaa ja esimerkiksi harrastaa sen lahjoittamisella hyväntekeväisyyttä, niin voitaisiin määrän sijaan korostaa enemmän oikeutta ja hyvyyttä, joka vähentäisi rahan määrän käyttöä sen ainoana perusteltavissa olevana määreenä. Tämä yksi ainoa nainen, josta olen vakavassa mielessä ollut kiinnostunut, on sen verran erilaisessa elämäntilanteessa, enkä usko hänellä olevan yhtä vakavia tunteita kuin minulla, että on varmaan parasta nostaa kädet pystyyn ja luovuttaa. Minä en ole koskaan ollut riippuvainen jostain tietystä naisesta pelkän seksin takia, koska olen varmaan aina ollut sen verran älyllinen, enkä ole koskaan menettänyt jonkinasteista kuvotustani kaikenlaista ruumiillisuutta kohtaan. Kuitenkin alkuvuoden New Yorkin matka aloitti minulle jonkinlaisen uuden suuntautumistavan elämään, ja olen tietysti tyytyväinen siihenkin matkaan – New Yorkissa haluan vielä jolloinkin asua ja katsella elämää vähän sieltä käsin. Olen jo ollut Suomessa yhteydessä ihmisiin, joista esimerkiksi yksi on tehnyt ainakin yhden dokumentin Michiganin ylemmän niemimaan suomalaisalueesta. Asia mihin tarvitsen tämän asian yhdeydessä apua, koska pystyn tekemään luovasta ja tutkimuksellisesta työstä suuren osan itse, on näyttelyn käytännön toteutus, tekniset jutut jne. Millaisia näyttelyhuonekaluja/pöytiä jne tarvitaan, miten hoidetaan sähkö- ja kaikki muut tekniset hommat. Mistä saadaan näihin tarvittavat välineet ja työkalut ja kuka tekee tämän käytännön työn ja kuinka paljon koko homma tulee laajuudessaan maksamaan. Se tieto tarvitaan sen takia, että tiedetään se, kuinka paljon apurahoja on haettava. Olen miettinyt, kun kirjoitan vielä lisää Itä-Hämeen historiaan liittyviä lehtijuttuja, niin kun niitä olisi ainakin 30-40, niin ne voisi julkaista yhtenä kokonaisena kirjasena. Olen listannut taas ylös von Beckereihin liittyviä esisukujani, ja tulen mahdollisesti julkaisemaan näistä esisuvuista jonkinlaisen kirjasen. Tärkeä asia on kertoa sukujen alkuperästä, maasta, alueeesta, kielestä ja tiluksista ja kartanoista. Aion myös sukuhistoriikkiin tehtävän laajennusosan lisäksi kirjoittaaa selvityksen von Becker-sukuun ja sukulaissukuihin liittyvistä kartanoista ja kartanoiden keskittymistä. Lisäksi aion kirjoittaa muistelmateoksen Virrantalon Leo ja Salli, joka kertoo äitini edesmenneistä vanhemmista. Kaiken tämän lisäksi on työn alla muitakin näytelmiä, Hiljainen ooppera ja muutamia näytelmä/kabaree-hankkeita, kuten Anglophile!, I have totally become like an Englishman ja Tulen Euroopasta. Elämäni romaani, joka käsittelee laajasti myös sukujeni ja sukulaisteni historiaa ja omaan tähänastiseen elämääni liittyviä teemoja ja muistikuvia kaunokirjallisessa muodossa. Ja näiden lisäksi on ne kymmenkunta valmiina olevaa käsikirjoitusta, joille pitäisi pikaisesti saada kustantaja. Lisäksi viimeistelen Reinhold von Beckerin elämäkerran, etenkin jos saan sitä varten haetun apurahan ensi kuusta alkaen. Täytyy tietysti muistaa myös Reinholdin pojan, sukulaiseni Adolf von Beckerin elämäkerta, jota varten minulla jo on paljon enemmän lähdemateriaalia kuin Uno von Schrowen elämäkertaa varten. Olen lukenut erään elämäkerran Hannah Arendtista, joka on jäänyt länsimaisen filosofian historiaan etenkin kehittämänsä käsitteen ”pahan banaalisuus” kautta. Mielestäni hän ei kuitenkaan pystynyt muotoilemaan selkeää filosofista maailmankatsomusta tai järjestelmää, joka on tietysti ollut yleistäkin naispuolisten kirjoittajien keskuudessa. Naiset kirjoittavat vaikutelmista ja reaktioista, ja mummoni korostama ensivaikutelma on monella suuressa roolissa. Ajattelu ja oikean filosofian tekeminen vaatii etenkin yksinoloa, ja tunnetusti naiset ovat etenkin nykyajassa yksin ollessaankin tekemisissä kaikkien muiden kanssa. Naisessa on tärkeintä etenkin luonne ja persoona, mutta kuten naiset ovat riippuvaisempia ulkonäöstään ja sen vertailusta, on monesti niin, ettei rumalla naisella ole luonnetta ja persoonaa, koska toistaen he ovat todellakin enemmän riippuvaisia ulkonäöstään ja sen saamasta huomiosta. Sen takia luonteen ja persoonan takia asiaan kuuluu naisten oman luonteen takia se, että naisen tulisi olla ainakin jollain tavalla sievä, koska rumilla naisilla on lähes poikkeuksetta alemmuudentuntoa ja huonoa itseluottamusta. Esimerkiksi minä, vaikka näytin viisitoista vuotta sitten maailman kauneimmalta mieheltä, ei lihominen ja yleinen ruumiillinen rappeutuminen ei ole millään tavalla vaikuttanut omaan itsetuntooni, ehkä sen takia, etten koskaan ole ollut kiinnostunut ulkonäöstä, enkä edes tuolloin havainnut millään tavalla sitä, jos jotkut kiinnittivät tuolloiseen ulkonäköni minkäänlaista huomiota, en hyvässä enkä pahassa. Ja kaiken huippuna tämä jonne, joka omasta mielestään kirjoittaa ”kirjoja”. Hän ajattelee minua öisin, mutta minä en aina muista edes tämän jolpin nimeä. Hän jos kuka on etenkin pikkuporvarillinen ihminen, joka ajattelee kaikessa mutta etenkin ”kirjoissaan” vain sitä, mitä establiteetti ja tärkeät kontaktit hänestä ajattelevat. Hyvän kirjailijan täytyy uskoa Hemingwayn sanoin siihen, että hänen omat kirjansa ovat parhaimpia kirjoitettuja kirjoja, ja niin on, vaikkeivat ne sellaisia olisikaan. Myöskään mistään omana aikanaan vallitsevista suuntauksista ei tule ottaa oppia. Kirjailijan on oltava etenkin vallankumouksellinen, vaikka ei sosialismin mielessä, vaan siinä miten ikonoklastisesti kaiken kumoamisella on löydetävä oma autenttinen ja syvällinen rooli. Esimerkiksi minä en lue tavallisesti suomeksi käännettyä kaunokirjallisuutta tai lyriikkaa, koska minun mielestäni on paljon helpompaa ja mukavampaaa lukea kirjoja muilla kielillä, joissa kehittymiseen on koko ajan suunnattava. En suoranaisesti näe minkäänlaista funktiota toiselle kielelle käännetylle kaunokirjallisuudelle, koska on selvää ettei autenttinen sanoma ja ilmaisun muoto voi tuossa muutoksessa säilyä. Läheisimpien esisukujeni kautta minussa on von Beckerien kautta etenkin brittiläistä alkuperää, baltiansaksalaista alkuperää, kantasaksalaista alkuperää, pitkään Suomessa olleiden sukujen alkuperää, suomenruotsalaista alkuperää, riikinruotsalaista alkuperää, ja jonkin verran ranskalaista, venäläistä ja alankomaalaistta alkuperää. Tämä arvio on tehty isoisäni isoisän kuudesta esipolvesta. Kun mennään kauemmaksi löytyy erimaalaisia sukuja myös paljon enemmän ja laajemmin. Eniten esi-isien joukossa on ollut sotilaita, mutta myös virkamiehiä, pappeja, porvareita ja teollisuuspatruunoita, kuten Robert Petre Ruotsissa. Olen saanut varmistuksen sille, että englantilainen aatelinen Baron Petre-suku on sukuyhteydessä omiin skotlantilaisiin Petren suvun jäseniin, jota olen luullut jo vuosikausia sitten. Jotkut ovat sittemmin väittäneet, ettei yhteyttä ole, mutta nyt olen varmistunut asiasta kristallinkirkkaasti. Onhan tietysti minulla työn alla myös väitösrkirja, jota pitää kehitellä aivan lähiaikoina. Voin tehdä sen esimerkiksi Englannissa tai Yhdysvalloissa, koska hallitsen englannin kielen nykyään aivan yhtä hyvin kuin oman äidinkieleni. Tilasin joku aika sitten Höblan ja sen lukemisella toivon ruotsin kielen taitoni vakiintuvan koko ajan korkealle tasolle. Brittiläisiä esisukuja minulla on mm. Scott, Andersson, Leslie, Belfrage, Petre. Mercer, Balram, Murray, Sinclair, Stewart. Aion kirjoittaa lähiaikoina myös lehtiartikkeleita ja olenkin jostain syystä keskittynyt historiallisiin artikkeleihin ja varsinaisen filosofian käsitteleminen on jäänyt vähäisempään rooliin viime aikoina. Olen aloittanut personal trainerin ohjauksessa salitreenin. Ihan mukava typsykkä kyseinen treineri näköjään on. Minulta luonnistuu monen projektin tekeminen samanaikaisesti. Minulle on luontainen tapa miettiä samanaikaisesti monia asioita, kun kuitenkin aloitan jonkin projektin tekemisen, on minun luontaisen ja rautaisen keskittymiskykyni ansiosta mahdollista saada aina tiettyä projektia edistettyä hyvinkin laajasti ja perusteellisesti. Pitäisi käydä enemmän kävelemässä ja tulisi lisäksi käydä useammin myös itsenäisesti kuntosalilla. Ei kerta viikossa personal trainerin kanssa oikein riitä minkäänlaiseen perustavampaan kunnon parantamisyritykseen. Olen miettinyt ja meinannut tehdä jonkinlaista suunnitelmaa sen suhteen, miten Kaavin Virrantaloa saisi jonkinlaiseen kehittyneesen muotoon. Olen miettinyt mm. panimotoimintaa, ja minulla on jo mielessä kahden eri olutmerkin nimet, ainakin siinä tapauksessa, jos äitini ei koe näitä nimiä loukkaavaksi, nimittäin: ”Virrantalon Leo” ja ”Virrantalon Salli”. Lisäksi siellä olisi mahdollista ravintola-/kahvilatoiminnan lisäksi järjestää mm. yöpymistä, kirjakauppaa ja tilan pelloilla esimerkiksi tilaisuuksia kuten musiikkifestivaaleja. Lisäksi eläimiä voisi taas ottaa laajemmin mukaan ja pitää yllä eläinten turvakotia, josta voisi saada tuloja esimerkiksi jonkinlaisen eläinpuiston järjestyksen avulla. Kuitenkin tilan entinen päärakennus voisi olla varsin nostalginen ja mukava paikka kirjoittaa ja edistää kaikenlaisia projekteja. Tietysti auton hankkiminen ja ajokortin hommaaminen olisivat varmasti välttämättömiä toimia. Ridderfelt-sukuinen esivanhempani kuoli kaksintaistelussa, vaikka olen aika varma siitä, että taustalla oli kepulipeliä. Ridderfelt on von Schrowien, von Essenien, von der Pahlenien ja Tandefeltien jälkeen viidenneksi läheisin esisukuni von Beckereitten linjan kautta. Oli kuitenkin mukavaa huomata, että myös Salli-mummollani on aatelisia ja korkeasäätyisiä esivanhempia, joita sukuja on esimeriksi von Sperling, Boisman ja Weman. Tämä yhteys liittyy siihen, kun yksi Järveläinen (mummoni isän suku) meni avioon alemman tason säätyläisen kanssa, joka kuului Lisander-sukuun. Tuon yhteyden kautta muodostuu kaikki muut yhteydet kuin tavalliset talonpoikaissuvut, joista suurimmalta osin mummo on koostunut. Eemeli Järveläinen oli kuitenkin kunnallismies, kiivas luonteeltaan ja mm. paikallisen suojeluskuntapiirin pitkäaikainen johtaja. Hän piti etenkin hevosista ja kasvatti niitä koko elämänsä ajan, ja monesti hänet voidaankin kuvissa nähdä saapashousut jalassa. Käsittääkseni hänen poikansa ja pojanpoika ovat jatkaneet hevosten kasvattamista. Minua on alkanut kiinnostamaan psykiatrian ja neurotieteen kautta myös lääketiede, mutta kuten äitinikin minulle on äskettäin sanonut, että se on pitkä tie, vaikka älynlahjat minulla riittäisivät mainiosti erikoislääkärin ammattiin. Voihan psykiatriaakin lukea ilman, että tarvitsisi opettaa itseään käytännön työhön. Voi olla varmaan niin, että psykiatrian ja neurotieteen tieteellinen tutkiminen sopii paremmin kuin käytännön lääkärintyöt. Olen varsin pettynyt, etten aiemmin mennyt tekemään mitä suunnittelin, nimittäin että olisin raskauttanut erästä otollisia geenejä kantanutta naista. Jälkeläinen olisi nyt jo miltei aikamies tai -nainen. Olen siis kirjoittanut viime aikoina etenkin kunnallisesta historiasta ja etenkin liittyen sellaisiin paikkakuntiin ja alueisiin, joihin minulla on oma sukuyhteys. Olisi mielenkiintoista tietää, onko tämä tuntemani ranskalainen taidehistorioitsija päässyt etenemään oman näyttelyhankkeensa kanssa. Hänhän suunnitteli jo vuosia sitten näyttelyä Adolf von Beckeristä Maison Laffitteen Pariisin pohjoispuolelle. Koin jonkinlaisen henkisen mullistuksen jokunen päivä sitten. Tulin siihen tulokseen, ettei ihmisiä voida alistaa oman kielen ja todellisuuden sisälle, koska kaikki järjestelmät ovat loppujen lopuksi vain malleja, ja vain hyvin eksakti ja kova tiede on sellaista, jota voidaan redusoida niin suuressa määrin kuin on mahdollista. Tästä tulin siihen ajatukseen, että maailmassa ei kannata olla liian itsetietoinen ja olla tekemässä ihmisistä arvioita vain oman minänsä kautta. On oltava suvaitsevainen ja kuunneltava samalla ihmisiä, vaikka nämä poikkeavat omasta minästä. Huomasin, että oloni ulkona kaupungillakin tuntui paljon luontevammaltta ja rennommalta. Itsetietoisuus voi aiheuttaaa pelkotiloja, ennakkoluuloista suhtautumista ja myös suoranaisia harhaluuloja, jotka voivat järkeilyn alaisena menä hyvinkin liian pitkälle. Luin mielenkiintoista juttua von Engelhardt (enkelin voimat)-sukuisesta esivanhemmastani ja oman sukunsa ja dynastiansa kantaisästä Carl Bernhard von Engelhardtista (1159-1230), joka osallistui kolmannelle ristiretkelle ja Akkon piirityksessä hän pelasti Ranskan kuninkaan Philip II Augustuksen hengen, mistä johtuen, hänen voimiaan kuvaamaan hänelle annettiin nimi Engelhardt, joka todellakin oli tarkoitettu kuvaamaan enkelimiäisiä voimia. Sittemmin suku on levinnyt ja tullut kuuluisaksi baltiansaksalaiseksi aatelissuvuksi.

Amerikansuomalaisia ja heidän historiaansa sekä nykyisyyttänsä kuvaava näyttely New Yorkin Brooklynin osaan Sunset Parkiin, joka oli aiemmin suomalaissiirtolaisten Finntown

Olen jonkin aikaa suunnitellut valokuvanäyttelyä amerikansuomalaisten historiasta ja nykypäivästä. Motiivi tähän liittyy etenkin isäni sukuun Yhdysvalloissa. Näyttelyssä on tarkoitus kunnioittaa entisiä ja nykyisiä amerikansuomalaisia, keskittyen etenkin New York Cityyn ja Michiganin ylempään niemimaahan. Asiaa varten haetaan apurahoja, joilla voidaan kustantaa näyttelyn asettaminen, paikan löytäminen ja tarpeellinen materiaalin hankkimista varten tehtävä matka Michiganin Hancockiin, missä sijaitsee amerikansuomalaisten historiaa tallentava Finnish American Historical Archive. Arkiston materiaali ei ole digitalisoitua, joten kuvien valitseminen näyttelyä varten tulee suorittaa paikan päällä Hancockissa. Uskoisin yhden matkan riittävän siihen, että kokoon saadaan noin 200-300 soveltuvaa ja hienoa valokuvaa. Nämä on sitten tarkoitus lainata kyseisestä arkistosta. Nykypäivän amerikansuomalaisia on tarkoitus haastatella ja kuvata ainakin New York Cityssä ja Michiganin ylemmän niemimaan suomalaisalueilla. Tätä tarkoitusta varten tarvitaan kontakteja, jotka voivat yhteyksiensä kautta edistää jään murtamista yksityiskansalaisten kanssa. New Yorkissa on pyrkimys keskittyä etenkin Brooklynin Sunset Parkin eli entisen Finntownin jäljellä oleviin amerikansuomalaisiin. Äänittämistä ja valokuvien ottamista tulee harjoitella perustavammin ja mahdollisesti hankittava kunnollinen kamera ja tallennelaite. Näyttelyn suojelijaksi on tarkoitus saada yksi merkittävässä roolissa oleva Suomen kansalainen, mahdollisesti kaksikin. Valokuvien arviointi ja valitseminen tapahtuu Hancockissa etenkin niiden vertauskuvallisen sanoman ja esteettisen laadun kautta. Uskon pystyväni itse valitsemaan näyttelyyn otettavat valokuvat. Näyttelyn jälkeen valokuvat palautetaan Hancockiin ko. Suomalaisten arkistoon. Näyttelyä varten siis tarvitaan a) apurahaa, b) yhteyden luomista amerikansuomalaisiin, näissä piireissä aktiivisesti toimivien amerikansuomalaisten kautta, c) tietämyksen lisäämistä aiheesta etenkin kaikenlaisen kirjallisuuden ja amerikansuomalaisista kertovien videoiden, dokumenttien ja äänitysten kautta, d) Matkaa amerikansuomalaisten jäljille ainakin New York Cityssä ja Michiganissa, e) amerikansuomalaisten mahdollisimman autenttista kuvaamista mainituissa paikoissa, f) näyttelypaikan varaamista Sunset Parkista g) suojelijoiden hankkimista näyttelylle h) tietoisuuden levittämistä näyttelystä etenkin Suomessa ja Yhdysvalloissa, i) Merkittävien kutsuvieraiden kutsumista näyttelyyn. On tarkoitus tallentaa myös tavattujen amerikansuomalaisten ääntä, silloin kun olen esittänyt heille kysymyksiä aiheesta. Nämä tallenteet voitaisiin siis liittää näiden ihmisten kuviin sitä kautta, että näyttelyssä kävijät voisivat esimerkiksi kuulokkeiden kautta kuulla kyseisten ihmisten ääntä ja saada niin autenttisempi käsitys aiheesta. Nykypäivän amerikansuomalaisia on tarkoitus kuvata heidän tavallisimmassa arjessa. Lisäksi näyttelyssä pitäisi olla mahdollisuus kuunnella ja katsella aikaisemmista amerikansuomalaisista kertovia radio- ja videotallenteita. Kuten olen kirjoittanut, olennaisen tärkeää näyttelylle, joka apurahojen saannista riippuen saadaan aikaiseksi viimeistään ensi keväänä, on se, että järjestelyt ja toteuttaminen tehdään mahdollisimman nopeasti muista samanaikaisista projekteistani johtuen. Tämä vaatii siis etenkin kuvien valitsemista, yhteyksien saamista Michiganinja New York Cityn suomalaisiin, näiden yhteyksien hyödyntämistä, nykypäivän amerikansuomalaisista saatavaa kokonaiskäsitystä, median tietoisuuden herättämistä, suojelijoiden hankkimista, näyttelykiinteistön hankkimista, yhteyksiä amerikansuomalaisten järjestöihin Yhdysvalloissa sekä käytännön toimia sen eteen, miten näyttely saadaan pystyyn ja millaisia välineitä ja rakenteita sen perustamiseksi tarvitaan.

Uskon apurahojen saannin olevan helppoa ainakin tiettyjen säätiöiden ja rahastojen kautta sekä Suomessa ja Yhdysvalloissa. Valokuvanäyttelyn yksi tarkoitus on Yhdysvaltojen ja Suomen välisten yhteyksien korostaminen, ja kaikkien niiden ihmisten kunnioittaminen, joiden esivanhemmat ovat lähteneet Atlantin taakse paremman elämän toivossa. Yksi juonne näyttelyssä on oman sukuni tarina ja miten Amerikan Yhdysvallat on ollut siinä osallisena. Näyttelyn tarkoitus on siis muistaa ne ihmiset, joita Yhdysvallat ovat jossain vaiheessa koskettaneet.

Apurahoilla rahoitetaan etenkin käyntini Yhdysvalloissa, jona aikana hankin sekä vanhat että uudet kuvat, tapaan kyseisiä ihmisiä tiedon ja näyttelyn nykyaikaisen osuuden rakentamiseksi, otan selvää välineistä, joita näyttelyn käytännön perustaminen vaatii, hankin näyttelytilan Sunset Parkista ja hankin käytännön toteutuksesta vastaavia yhteyshenkilöitä etenkin NYC:stä. Lopulta mukana on myös näyttelyn suojelijat sekä median tietoisuuden herättäminen asiasta. Ihmisiä täytyy tavata paljon. Suomen ja Yhdysvaltojen pitkän välimatkan takia voisi olla kaiken kannalta järkevää tehdä ainakin suurin osa valmisteluista yhden Yhdysvaltoihin suuntautuvan matkan aikana.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri. Kissani nimi on Alma Amerikkaan lähteneen isoisoäitini Alma Vehviläisen mukaan, joka ennen suhteellisesti varhaista kuolemaansa hoiti isoisääni yksinhuoltajana.

Leivonmäen seurakunnan historiaa

Esimerkiksi sellainen herra ja kirkonmies kuin rovasti Vuorimaa on arvellut asutuksen tulleen Leivonmäelle niinkin myöhään kuin vasta 1700-luvulla. Tämä ei todennäköisesti ole totta, koska on havaittu Sysmän historiallisisssa asiakirjoissa merkintöjä keskiajan lopussa Leivonmäellä asuneista talonpojista. On mainittu näistä, että he olivat pääasiassa veronmaksukyvyttömiä, joten voi päätellä alueen olleen varsin köyhää. Eri tavalla kuin esimerkiksi Hartola, Heinola ja Sysmä ovat olleet, Leivonmäki ei ole ollut kartanopitäjä. Väestön suurin osa koostuu pienviljelijöistä.

On arveltu lappalaisten kulkeneen Leivonmäelläkin eräretkillään, minkä yhteyden voi tunnistaa paikannimistä kuten Lapinkylä tai Lapinpaasi. Asutus Leivonmäellä voikin olla vanhempaa perua kuin mitä Rovasti Vuorimaa oli arvellut. Erkki Kaikkonen on kertonut nähneensä Rutalahden ja Taka-Ikolan rajamailla sijaitsevan Kaijanlammen rannoilla vanhan, yhdestä puusta kovertamalla tehdyn ruuhen. Toinen pää oli jo laho, mutta toisesta saattoi vielä nähdä, millainen vene on ollut aikoinaan. Tuntuu käsittämättömältä, kuinka tällainen on voinut joutua vielä nytkin asumattomalla seudulla pienen suolammen rannalle. Tästä voidaan kuitenkin päätellä, että Leivonmäellä on ollut asutusta siihen aikaan kun tuollaisia ruuhia on valmistettu Suomessa.

Varsinaisia tietoja pysyvästä asutuksesta löytyy vasta niin varhaisin kuin 1740-luvulta. Noina aikoina Hartolan kappalainen kävi pitämssä jumalanpalveluksia ja merkitsemässä kirkonkirjoihin merkitsemässä paikallisia asukkaita.

Kun asutus yleistyi, nousi paikkakunnallisten ihmisten tarve saada pieni rukoushuone tai kappeli. Sillä mahdollistettaisiin säännölliset jumalanpalvelukset paikkakunnan asukkaille. Vuonna 1772 saatiin lupa Leivonmäen ensimmäisen kirkon rakentamista varten ja se valmistui vuonna 1775 nykyisen vanhan hautausmaan kohdalle. Leivonmäen vanha kirkko purettiim vuonna 1873, kun uusi kirkko valmistui. Entiset vanhan kirkon hirret on siirretty kirkonkylässä sijainneeseen Kanervan matkustajakotiin.

Pari kertaa vuodessa kävi Hartolan kirkkoherra johtamassa jumalanpalveluksia, kastamassa lapsia ja siunaamassa vainajia. Tämä tapahtui vanhan hautausmaan kohdalla. Joutsa tuli kappeliseurakunta vuonna 1774, mutta sillä ei ollut vielä omaa kirkkoa eikä papin asumtoa. Esitettiin että Joutsan kappalainen kävisi Leivonmäellä pitämässä kirkollisia toimituksia ja myös asuisi siellä niin pitkään kunnen Joutsan oma kirkko valmistui. Sitten ensimmäiseksi kirkkoherraksi nimitettiin O.R, Neovius vuonna 1789, joka oli virassa yhdeksän vuotta, Hän muutti sen jälkeen Joutsaan, koska uudet kirkolliset rakennukset olivat valmistuneet sille.

Hartola oli tullut itsenäiseksi vuonna 1784., johon Leivonmäkikin silloin kuului. Sekä Hartolan että Joutsan kirkkoherrat kävivät suoritamassa kirkollisia toimituksia Leivonmäen seurakunnalle.

Leivonmäkeläiset saivat oman hengen palvelijat esimerkiksi vuonna 1850, jonka nimi oli Paul Urbin. Kaksi vuotta sen jälkeen hän astui toimeen. Leivonmäen seurakunnan kirkonkirjat alkavat tuosta vuodesta. Pitäjässä oli tuohon aikaan vain noin 1100 ihmistä. Kappelivaihe kesti kuitekin vain suhteellisen pienen määrän aikaa. Kappalaisia oli pastori Urbin (1852-1865) ja K.F. Bastman (1865-1875) sekä joukko väliaikaisia kappalaisia. Kappeliseurakunnan aikaan syrjäiselle pienelle paikkakunnalle oli vaikeaa saada pitkäakaisia hengen miehiä.Sen takia nousi tarve pystyttää kirkkoherrakunta. Arthur Oliver Vuorimaa (1882-1905) oli pitäjän ensimmäinen kirkkohera.

Pastori K.F. Bastmanilla on ollur suuri rooli Leivonmäen pitäjälle esimerkiksi kansakoulujen perustamisen kautta, jotka vielä sattuvat olemaan maan vanhimpia. Kirkonkylän kansakoulu perustettiin jo niinkin varhain kuin vuonna 1870. Kuitenkin oli käynyt niin, että kirkonkokouksessa, jossa asiaa käsiteltiin, oli hanketta vastustettu lujasti, ja siinä nousi esiin tärkeäksi pastori Bastmanin rooli. Opetuksen järjestämistä varten Bastman lupautui itsse opettamaan koulussa jumaluusoppia niin usein kuin hänen aikataulunsa antoi sitä varten peritse. Sen jälkeen muut kylät seurasivat kirkonkylän esimerkkiä ja esimerkiksi Havumäelle perustettiin koulu jo vuonna 1898.

Margareeta Högmanin ja Salomon Häkkäsen johtama herännäisyysliike on saanut kunnioitettavan edustajan pitäjässä asuneesta kauppias Matti Gadolinista, joka on mainittu monesti ”papiston uhrautuvaisena tukijana”. Ajassa vallinneita spiritualistisia suuntauksia lienee edistänyt Kustaa Åkerlund, joka oli syntynyt vuonna 1801 ja jota ”rutavaariksi” kutsuttiin. Rutavaari oli tunnettu myös näkyjen näkijänä. Paikkakunnalla on ollut 1900-luvun alussa varsin merkittävä evankeelinen herätysliike. Herätyksen laineisiin on aikanaan lähtenyt kymmeniä pitäjän ihmisiä. Helluntalaisuus valtasi alaa Havumäellä 1920- ja 30 luvuilla ja se aiheutti silloin muutamia kymmeniä kirkosta eroamista.

Pyhäkoulut paikkakunnalle järjesti rovasti Vuorimaa, joka sai ne aikanaan varsin kiitettävälle tasolle. Hän kirjoitti mm. oppikirjat pyhäkoulunopettajille. Kyseinen rovasti esitti rakentamillaan erikoislaitteilla varjokuvia seurakunnan tapahtumissa.

Helmikuun 14. päivä vuonna 1958 kohtasi seurakuntaa paha koettamus. Korjaustöiden alla ollut vuonna 1873 rakennettu kirkko paloi. Sittemmin uuden kirkon rakentaminen aloitettiin pian tämän vastoinkäymisen jälkeen ja se otettiin käyttöön 1960-luvun alussa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Mikkelin pitäjän säätyläisten historiasta

Mikkelin pitäjän tärkeimpänä säätyläisaikana voi pitää 1700- ja 1800-lukuja, jolloin väestöryhmien syntyminen tapahtui eri tavalla kuin nykypäivänä. Ei syntynyt rinnakkaisia ryhmiä ”vaan päällekkäisiä kerrostumia”. Näiden erot olivat tavallisesti suhteellisen selkeät ja vallitseva järjestys pyrittiin yleensä säilyttää veren maku suussa. Sääty-yhteiskunnan aikana ihmisen syntyperä ratkaisi hänen paikkansa yhteiskunnassa. Peritty säätyperä ja säätyasema olivat tärkeitä, kuten myös varallisuus ja ruotsinkielisyys. Nämä määräsivät kaiken kehdosta hautaan: arvostukset, elämäntyylin, ammatin ja lopulta hautapaikankin aseman ja sijainnin. Tätä järjestystä pidettiin Jumalan käskynä, eikä sitä voinut sen takia millään kyseenalaistaa.

Ihmiset eivät tavallisesti käsittäneet säätyjenvälisyyttä normaalin säätyvaltiopäiväjärjestyksen säätyjen aateli-papisto-porvaristo-talonpoika-mallin mukaan, vaan ero tehtiin etenkin säätyläisten ja rahvaan välille. Monesti sen ratkaisi virka./ammattiasema, joka taas määräytyi varsin suoraan syntyperästä. Mikkelin pitäjässä vuosien 1749-1865 välisenä aikana säätyläisten osuus koko väestöstä ei ollut kuin vain vuonna 1749 yli kolmen prosentin. Heidän numeraalinen määränsä taas oli yli kaksisataa ainoastaan vuonna 1810. Säätyläisten osuus yhteiseen kansaan verrattuna pieneni jatkuvasti, mutta ryhmä itsessään kasvoi numeraalisesti 1800-luvun alkuvuosikymmeniin asti.

Säätyläiset voidaan tuon ajan käsitysten perusteella jakaa kolmeen eri ryhmään: ritaristo ja aateli oli vanhin valtiopäiväsääty ja siksi tärkein. Aatelin alapuolella oli oppisääty, jota ainakin osittain vastasi valtiopäivien pappissääty. Kolmanneksi kahden muun rinnalle oli kehittynyt myös ”muiden säätyhenkilöiden ryhmä”, joka ei edustanut mitään tiettyä säätyä säätyvaltiopäivillä. Tämä kolmas säätyluokka koostui possessionaatit eli tilanomistajat, ruukinpatruunat, sotilas- ja siviilialojen aatelittomat maallikkovirkamiehet ym. ei-aateliset säätyläisammattien harjoittajat.

Valtion läänityspolitiikka toi Mikkeliin muutamia tunnettuja sukuja jo 1600-luvulla. Näitä olivat Gyllenhiertat, Hufvudskiöldit ja von der Pahlenit. Suuren Pohjan sodan ja sitä seuranneen isonvihan jälkeen aatelisten määrä pitäjässä väheni. Vuosien 1726-1735 välisenä aikana rippikirjan mukaan Mikkelissä oli vain kolme täysaatelista pariskuntaa. Nämä olivat: kersantti Kasper Henrik von Kraemer ja rouva Anna Margareta Gyllenspång Parantalassa, everstiluutnantti Petter Johan Gyllnecker ja rouva Dorothea Juliana Ramsay Maunukselassa sekä majuri Johan Pihlhielm ja rouva Katarina Helena Ridderborg Moisiossa. Jälkimmäisenä mainittu viihtyi kuitenkin ilmeisesti Mikkeliä paremmin Tukholmassa. Näiden lisäksi 14 perheessä yksi oli aatelinen. Yhteensä 1700-luvun alusta puoleenväliin Mikkelissä oli 17 aatelista ja puoliaatelista perhettä.

Aatelisten osuus pitäjän säätyläisistä oli 1800-luvun alussa noin kaksikymmentä prosenttia, mutta kun mennään lähemmäksi 1900-luvun alkua, oli osuus pienentynyt viiden prosentin tienoille. Samaan aikaan oppisääty tuplaantui kymmenestä prosentista kahteenkymmeneen prosenttiin. Muiksi säätyhenkilöiksi kutsuttu ryhmä ylitti 1800-luvulla jo 70 prosentin osuuden Mikkelin pitäjän kaikista säätyläisistä.

Maan viljeleminen tavallisesti sitoo sitä harjoittavia ihmisiä paikoilleen, virkamieheksi ryhtyminen taas voi viedä sitä harjoittavaa ihmistä paikkakunnalta toiselle. Myös Mikkelissä suuri osa talonpoikaissuvuista säilyi vuosisatoja samalla paikalla, kun taas toisaalta säätyläisten suvut vaihtuivat jossain määrin. Esimerkiksi vuosien 1726-1735 rippikirjaan merkityistä 112 säätyläissuvusta ilmenee vuosien 1785-190 rippikirjassa vain kaksitoista entistä sukua. Uusia sukunimiä jälkimmäiseen oli tullut 107. Lisäksi useat säätyläissuvuista olivat ulkomaalaisperäisiä. Esimerkiksi vanha pajarisuku Baranoffit, joista allekirjoittanut polveutuu, olivat Venäjältä; von der Pahlenit ja uudeksi kirkkoherraksi tullut von der Heide baltiansaksalaisia. Samalla tavalla myöhemmin pitäjässä oleskelleet von Brandenburgit, von Fieandtit, von Nandelstadtit ja Aminoffit olivat joko balttilaista tai inkerinmaalaista alkuperää.

Koska säätyläiset olivat liikkuvaisia, lisäsi tämä myös heidän avioalueitaan. Kaukoliitot olivat tyypillisiä, koska kaveria ei ollut aina helppoa löytää esimerkiksi oman, pienenkin asuinpaikkakuntansa ylimystöstä. Esimerkiksi 1700-luvulla puolisonsa samalta paikkakunnalta Mikkelissä löysi vain 57 prosenttia säätyläisistä. Rahvas avioitui lähellä olevien ihmisten kanssa, ja heillä prosentuaalinen osuus oli lähellä yhdeksääkymmentä.

Mikkelin pitäjän historia kertoo: ”Lisäksi säätyläisten sukulaisuussuhteet kutoutuivat usein sekavaksi vyyhdeksi, josta melko tyypillisenä voidaan mainita Mikkelin pitäjän toisen kappalaisen lähipiiri: Samuel Hertzin vanhin poika Henrik oli naimisissa Katarina Romanan kanssa. Leskeksi jäätyään Katarina avioitui vääpeli Peter Johan Gadden kanssa, jonka isä oli avioliiton kautta sukua mikkeliläisillle Påsa/Pose/Posse- ja Orre-suvuille. Henrik Hertzin poika, siis Samuel Hertzin pojanpoika Samuel Henrik Hertz meni 1786 naimisiin Ulrika Charlotta Lindgrenin, varusmestari Niklas von Kraemerin lesken kanssa, jonka isän, kornetti Otto Johan Lindgrenin vaimona taas oli ollut Katarina Charlotta Gadde. Lisäksi Samuel Henrikin nuorempi veli, majoittaja Johan Emanuel Hertz avioitui 1788 Niklas von Kraemerin tyttären Charlotta von Kraemerin kanssa. Näistä avioliitoista seurasi, etttä Sofia Charlotta von Kraemer oli Samuel Henrik Hertzille samalla sekä tytärpuoli että käly, Johan Emanuel Hertz Samuel Henrikille veli ja vävy ja Ulrika Charlotta Lindgren Johan Emanuel Hertzille paitsi anoppi samalla myös käly. Eikä tämä sekava sukusikermä rajoittunut vielä edes tähän.

Mikkelin kappalaisen Samuel Hertzin veli Reinhold oli Hartolan kappalainen. Tämän tytär Maria Juliana Hertz oli naimisissa vänrikki Gustaf Henrik von Hausenin kanssa. Gustaf Henrikin kolmannesta avioliitosta syntynyt tytär Helena Sofia von Hausen avioitui Mikkelin Vuolingolla 1769 korpraali, myöhemmin majoittaja Petter Johan Lindgrenin kanssa ja toinen tytär Ulrika Eleonora von Hausen sisarensa langon, vääpeli Adolf Fredrik Lindgrenin kanssa. Samuel Henrik Hertzin vaimo Ulrika Charlotta Lindgren taas oli näiden Lindgren-veljesten sisar. Avioliiton kautta Gustaf Henrik von Kraemer ja Samuel Henrik Hertzin vaimo Ulrica olivat sukua myös Mikkelin pitäjän Gyllenspångeille. Lisäksi von Hausenit, Lindgrenit, von Kraemerit ja Hertzit olivat sukua keskenään viipurilaisen Boisman-suvun kautta. ”

Tällaiset sukulaisuuden siteet eivät olleet Mikkelissä sen yleisempiä kuin missään muualla aateliston seuduilla, eli voidaan sanoa, että Savossakin säätyläiset ja aateliset muodostivat ympärilleen sosiaalisen ekskluusion, joka määräsi usein myös soveltuvista puolisoista.

Säätyläisten elämäntapa ei kuitenkaan ole poikennut yhtä suuresti yhteisen kansan tavoista kuin miten on ollut jossain Suomen vauraammilla ja vanhemmilla kartanoalueilla. Mistä säätyläiset erotti yhteisestä kansasta oli etenkin äidinkieli ja tavallisesti he osasivat myös ajan muotikieltä ranskaa. Kuitenkin länsi- ja eteläsuomalaisista säätyryhmänsä jäsenistä poiketen, he useimmiten kuitenkin ainakin ymmärsivät myös suomen kieltä.

Sittemmin Mikkeli on muutamia poikkeuksen lukuunottamatta tyhjentynyt vanhoista säätyläissuvuista, koska koko yhteiskunnan rakenne on muuttunut, ja jäljellä on enää kaunis ja muistorikas menneisyys.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Isojaon toteuttamisesta Luhangassa

Maanjaoksi kutsutaan toimenpidettä, jossa maat jaetaan kahden tai useamman omistajan hallintaan. Ennen aikaan yksittäisten talojen omistajat ottivat haltuunsa erämaita metsässä käynnin tai kaskiviljelyn vuoksi. Tämän varhaisen maanjakotavan nimi on lohkojako. Myöhemmin kylvömäärä määritti sen miten peltoviljelys ja pellot jaettiin. Kun Suomi oli ollut Ruotsin vallan alaisena joitakin aikoja, otettiin käyttöön ilmansuuntajako, jota kutsutaan myös sarkajaoksi. Se on kaikista vanhin lain määräämä maanjakotoimitus Suomessa. Alkuun jakotavat koskivat vain viljelymaita, vesialueet ja metsät jäivät jaon ulkopuolelle. Vainiopakon takia ilmansuuntajako jäi vähemmälle suosiolle 1700-luvulla. Silloin alkoi nousta esiin ajatuksia, jotka tukivat sitä, että viljelykset tulisi sijoittaa yhdeksi kokonaisuudeksi kyseisen talon lähelle. Niin sanottua ryhmäkylää se muutti siten, että taloja tuli siirtää kauemmas viljelymaiden laita-alueille. Samaan aikaan Ruotsi oli menettänyt sodassa vilja-aittanaan tunnetun Liivinmaan. Ruotsi tarvitsi enemmän viljaa, kun väkilukukin oli ryhtynyt jyrkkään nousuun.

Jakob Faggot, joka oli aikanaan Ruotsi-Suomen maanmittauslaitoksen päällikkö, oli tämän uudistuksen näkyvimpiä esitaistelijoita. Hän kirjoitti kirjan Ruotsin maatalouden esteet ja apu, jossa esiteltiin maanjaon uudistusta käyttäen siinä etenkin Englannissa käytettyä mallia. Miltei kaikki säädyt hyväksyivät Faggotin esityksen, vaikka talonpojat kyräilivät jonkin aikaa sitä vastaan. Virallinen asetus isosta jaosta annettiin vuonna 1757. Isojaosta säätäminen aloitettiin siis silloin ja toinen asetus vuonna 1775 ja kuningas antoi selityksensä vuonna 1777. Näiden asetuksien päämäärä oli kumota vanhat sarkajaot ja koota kunkin talon tilukset yhtenäiseksi yksiköksi.

Uudistus alkoi Skånesta, mistä se levisi koko maahan, myös Suomeen. Isojako oli toteutettava jos yksikin kylään kuuluva osakas sitä vaati. Hallituksen intoa uutta maanjakoa kohtaan johtui etenkin puolustuksellisista ja taloudellisista kysymyksistä. Uudistuksen tarkoitus oli siis etenkin ruuantuotannon lisääminen. On kirjoitettu myös käsitteestä divida et impera, jolla tarkoitettiin niitä keinoja, joilla hajallaan olevat talonpojat pyrittiin saamaan hiljaisemmiksi, kun he eivät enää asuneet tiiviissä yhteisössä.

Isojaolla oli suuri merkitys Luhangassakin ja etenkin Luhangan 1700-luvun tapahtumille. Siellä se aloitettiin 1790-luvulla ja jatkettiin vielä kolmisenkymmentä vuotta eteenpäin. Pitäjässä oli kaksi erityisen suurta tila, joista Luhangan säteriratsutila oli perustettu 1600-luvulla ja Klemettilän ratsutila 1700-luvulla. Ensiksi mainittu oli syntynyt rälssimaalle ja siihen kuului yli kymmenen erillistä tilaa. Kornetti Reethin hallinta-aikana kartanon omistukset olivat laajimmillaan, sillä hän hankki 1761 Ryytilän, Hakasen ja Anttilan augmenttitalot. Tommolan tilan hän hankki vuonna 1770.

Reethin kuoltua suuri maaomaisuus siirtyi luutnantti von Becker, kersantti Carl-Gustaf Reethin ja inspehtori Svanströmin omaisuuteen. Luhangan säteri oli kahden manttaalin ja yli kymmenen tuhannen hehtaarin tila ja kun se jaettiin vuonna 1812 oli sillä jo kuusi omistajaa. Säteristä erotettiin mainitut uudet ja suuret tilat: Huuskola, Hakanen, Kesämäki, Joutsenlahti, Lempää, Koivumäki ja Nisula. Klemettilä taas jaettiin kahdeksi osaksi. Klemettilässä oli ollut ennen isoajakoa yli 2000 hehtaaria maata ja se luokiteltiin yhden manttaalin kartanoksi.

Luhangan kylän isonjaon aikaiset muut suuremmat tilat olivat Rekola, Salmela ja Tommola. Tästä voidaan huomata että maarekisteritaloja oli Luhangan kylässä vain viisi tuohon aikaan. Kirkkoherran virkatalo Hakulinniem sai 1812 oman numeronsa rekisteriin, vaikkei sillä ollut manttaalilukua ja maatakin oli vain 207 hehtaaria.

Tammijärven kylällä, Luhangan toisessa kylässä, isojako loppui vasta vuonna 1832. Tammijärven päätalot olivat Möngölä, joka jaettiin neljään eri osaan, toinen Ruotsula, joka jaettiin viiteen eri osaan. Judinsalossa sijaitseva Jutilan tilasta syntyi kolme taloa. Jutila oli osittain maarekisterissä.

Isoonjakoon Luhangassa liittyi merkittävä nimen siirtymistapaus. Luhangan suuresta säteriratsutilasta käytetään kylän päätilan nimikettä Luhanka. Luhangan säteri päätilana on pidetty Koivumäkeä tai ruotsinkielisten tilanherrojen aikaista termiä Björkbacka. Ånäsin kartano esiintyy jo isonjaon aikaan yhtenä Klemettilän tilan alaisista tiloista. Sysmän historiikin kirjoittaja huomioi Ånäsin eli Oneisen Ylisen Hollolan komppanian ratsutilana eli säterinä. Sittemmin on tullut esiin, että suuresta Luhangan säteristä on käytetty myös termiä Ånäs jo varsin varhain.

Merkittävimmät isonjaon pilkkomat kartanot Luhangassa olivat siis pääkartano Luhanka ja toiseksi suurin kartano Klemettilä. Luhangan säterin yli kymmenestä tuhannesta hehtaarista suurimmat muodostetut uudet tilat olivat Hakanen 1872,67 hehtaarilla, Nisula 1566,20 hehtaarilla, Björkbacka 1564,29 hehtaarilla ja Lempää 1000,15 hehtaarilla. Varsinaiseen pääkartanoon maata jäi uudistuksen jälken 2972,89 hehtaaria. Klemettilä erotettiin kahdeksi eri tilaksi, joista uusi Vanhoisen tila sai 776.28 hehtaaria ja Klemettilään jäi maata 2093,42.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri ja eräiden Luhangan säterin hallitsijoiden jälkeläinen

”Hymni Suomelle” – suomalaistaiteilija Pekka Halosen näyttely (4.11.25-22.2.26) Pariisin Petit Palais-museossa

Pekka Halosen taidetta esittelevä retrospektiivinen taidenäyttely Un hymne à la Finlande avattiin viime kuun alussa Pariisin Petit Palais-taidemuseossa, joka perustettiin vuonna 1900 silloista Pariisin maailmannäyttelyä varten, milloin Pariisissa esiteltiin myös Pekka Halosen taidetta, vaikka tietysti suppeammassa taideteosten määrässä. Vierailin Pariisin näyttelyssä ensimmäisen viikon aikana. Hymni Suomelle näyttely jatkuu aina helmikuun toiselle puoliskolle ensi vuoteen saakka. Petit Palais järjesti vuonna 2022 Albert Edelfeltin taidetta esittelevän näyttelyn, jonka jälkeen Petit Palais'n johtaja Annick Lemoine otti uudestaan yhteyttä Suomeen, ja Pekka Halosen taiteen näyttelyn suunnittelu alkoi. Näyttelyssä esitellään sekä julkisten että yksityisten kokoelmien maalauksia. Petit Palais on järjestänyt näyttelyn kronologiseen ja temaattiseen järjestykseen. Näyttely on suunniteltu yhdessä Helsingin Ateneumin taidemuseon ja sen johtajan Anna-Maria von Bonsdorffin kanssa. Näyttelyn kuraattoreina toimii Annick Lemoinen ja Anna-Maria von Bonsdorffin lisäksi Petis Palais'n intendentti Anne-Charlotte Cathelineau.

Pekka Halonen syntyi 23. päivä syyskuuta vuonna 1865 Kuopion pitäjän Lapinlahdella. Halonen syntyi talonpoikaissukuun. Halosen isä Olli oli maanviljelijä ja käsityölainen ja äiti Wilhelmina kansanmuusikko. Perheessä oli taiteellisuutta ja musikaalisuutta, ja Pekka Halosen nuorempi veli oli viulutaiteilija Heikki Halonen. Pekka oli perheen seitsemästä lapsesta kolmanneksi vanhin. Halonen pyrki vuonna 1885 epäonnistuneesti kansakoulunopettajan opintoihin Jyväskylän seminaariin, minkä jälkeen hän muutti syksyllä Helsinkiin. Siellä hän tunsi ainoastaan häntä aiemmin rohkaisseen tunnetun arkkitehdin Josef Stenbäckin, joka oli tullut tunnetuksi etenkin kirkkojen suunnittelusta. Hän ilmestyi Stenbäckin luokse syksyllä ja kertoi haluavansa taiteilijaksi. Vuoden 1886 keväällä hän pääsi Ateneumin Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun Unioninkadulle, josta taiteilijan ura alkoi urkenemaan.

Vuoden 1887 keväällä hän sai kolmen muun kanssaopiskelijan kanssa koulun hopeakynän palkkioksi ahkeruudesta ja etenemisestä opinnoissa. Halonen opiskeli oppilaitoksessaan kaikkiaan vuodesta 1886 vuoteen 1890. Opettajia olivat mm. Fredrik Ahlstedt ja Carl Jahn, jotka korostivat mallista maalaamista antiikin kipsivalosten mukaan. Muita samanaikaisia opiskelijoita olivat muun muassa Ellen Thesleff, Albert Gebhardt ja Väinö Blomstedt. Hänen opintonsa osuivat yhteen uuden Ateneum-rakennuksen avaamisen v. 1887 kanssa. Samanaikaisesti hän elätti itseään koristemaalarin töillä. Hänelle annettiin varsin hyvät arvosanat ja hän sai myös keskikokoisen stipendin. Halonen suunnitteli opintojensa päättymisen jälkeen Pariisiin jatko-opintoihin lähtemistä ja valmistautui sitä varten ranskan opinnoilla. Ateneumia varten Halonen oli joutunut opiskelemaan hänelle uuden ruotsin kielen.

Vuoden 1890 syksyllä Halonen aloitti opintonsa Pariisin Académie Julianissa Magnus Enckellin kanssa. He asuivat taiteilijoiden alueena tunnetulla Montmartrella. Opettajina olivat Benjamin Constant ja Jules Lefebvre. Seuraavana keväänä Halonen palasi Savoon ja sai ensimenestystä teoksellaan Niittomiehet. Seuraavana talvena Halonen jatkoi opintojaan Pariisissa, asui Latinalaiskorttelissa Enckellin kanssa ja palasi taas seuraavana keväänä Suomeen. Laivamatkalla hän tapasi tulevan puolisonsa Maija Mäkisen, joka oli Sortavalan seminaarin lehtorin tytär. Mäkisen vanhemmat eivät aluksi hyväksyneet Halosta vävyksi, koska pitivät tätä taiteellisena haihattelijana, jolla ei ollut realistisia mahdollisuuksia tyttärensä ja mahdollisten yhteisten lasten elättämiseen. Jonkin aikaa tuon jälkeen alkoi Halosen talviaiheisten maalauksien sarja teoksella Kaivopuistossa. Vuoden 1893 keväällä Halonen oleskeli jälleen Lapinlahdella ja sielä syntyi mm. maalaus Tukkinuotiolla. Noihin aikoihin Halonen sai kuulla, että hänelle oli myönnetty aikaan suuren 3000 markan apurahan. Pian tuon jälkeen ystäviä Suomen taidepiireissä saanut Halonen lähti uudestaan Pariisiin, missä hän opiskeli Paul Gauguinin oppilaan aloitettuaan ensin opinnot Académie Colarossissa. Hän asui tuolloin Montparnassella, kahvila-alueella. Hän opiskeli samanaikaisesti teosofiaa Halonen edusti edelleen realistista taidesuuntaa, vaikka sai oppeja myös vaihtoehtoisissa taidesuunnissa kuten symbolismissa.

Noihin aikoihin sisältyi karelianismin alku Suomessa etenkin Akseli Gallen-Kallelan toimien ja töiden kautta, ja Halonenkin koki oman kansansa kutsun Pariisin bistroja ja kahviloita suuremmaksi ja palasi pian Suomeen. Hän ei sen jälkeen toiminut aktiivisesti taiteilijana pidempää aikaa Pariisissa. Suomessa Halonen maalasi alttaritaululuonnoksen Lapinlahden kirkkoon, mitä paikalliset ihmiset eivät pitäneet kunnollisena, ja Halosen suhde omiin savolaisiin juuriinsa otti kovan kolauksen mikä ei myöhemmin muuttunut. Halonen sai tunnustusta taiteilijana muualta, ja Maija Mäkisen vanhemmat myöntyivät vävyehdokkaan kykyihin. Heidät naitettiin 2. päivä tammikuuta 1895 Halosen ollessa 29-vuotias. Noihin aikoihin Halonen maalasi ensimmäiset tärkeämmät talvimaisemansa, mm. Talvipäivän, Huurretta ja poikkeuksellisen Kaksoismuotokuvan. Seuraavana kesänä aviopari vieraili myös Kainuussa, missä he sattuivat tapaamaan myös 17-vuotiaan Eino Leinon, josta tuli Halosen myöhempi elinaikainen ystävä Leinon kuolemaan vuoteen 1926 asti. Syntyi teos Neiet niemien nenissä. Esikoispoika syntyi vuoden 1896 keväällä. Saman vuoden aikana Halonen maalasi paljon myös talvisia maisemia, kuten Talvipäivä Karjalassa ja Iltatunnelmia. Nuori perhe matkusteli paljon Suomessa ja Euroopassa. He kävivät mm. Firenzessä, Sienassa, Roomassa, Napolissa, Pompeijissa, Sorrentossa ja Venetsiassa. He palasivat Pariisin kautta Suomeen. Yksi Halosen suurimmista teoksista Vainolaista vastaan syntyi vuonna 1896. Vuoden 1898 lopulla Halonen löysi ateljeekodilleen paikan Tuusulanjärven Pitkäniemestä, minne hän rakensi suuren päärakennuksen ja tuli Tuusulanjärven taiteilijayhteisön jäseneksi. Vuonna 1900 järjestettiin Pariisin maailmannäyttely, missä esiteltiin Halosen maalaukset Ilveksen hiihtäjä ja Avannolla. Palkinnoksi Haloselle annettiin töistään hopeamitali. 1903 hänellä oli yhteisnäyttely Järnefeltin, Enckellin ja Edelfeltin kanssa Berliinissä, Kölnissä ja Düsseldorfissa. 1904 hän lähti perheineen Italiaan saatuaan Hovingin suuren matka-apurahan. Halonen kuului noihin aikoihin Nuori-Suomi-liikkeessä, jonka tavoitteena oli Suomen itsenäistyminen Tsaarin Venäjästä.

Hymni Suomelle-näyttelyn kuraattori Anne-Charlotte Cathelineau sanoo näyttelyn tuovan rakentavan yhteyden historian ja nykyhetken välille. ”Suomen itsenäisyystaistelu Venäjän vallan alla tuo mieleen nykyisen Ukrainan tilanteen”, hän sanoo.

Halosen viimeisena suurtyönä on pidetty vuonna 1925 valmistunutta suurtyötä Tukinuitto. Samana vuonna Halonen sai taiteen kunniaprofessorin arvon. Pekka ja Maija matkasivat YK:n luovutustilaisuuteen Geneveen ja sieltä Pariisiin. Viimeisiä suurteoksia: Talvinen järvimaisema, Saunanrakennus, Syysmaisema Kuhmoisista, Mänty lumisateessa. Hän kuoli kotonaan Tuusulassa 1. päivä joulukuuta vuonna 1933. Hänellä ja vaimollaan oli kaikkiaan kahdeksan lasta.

Aiemmin tänä vuonna järjestettiin Halosenniemessä Tuusulanjärvellä kesänäyttely Pariisin taivaan alla – taiteilijoiden ranskalaisaiheita, joka esitteli mm. Pekka Halosen pariisilaisajan ja 1800-1900-luvun vaihteen suomalaisten Pariisissa oleskelleiden taiteilijoiden opiskeluaikojen maalauksia .Suomalaistaiteilijat kuten Halonen aloittivat joukolla Pariisiin opiskelemaan lähtemisen 1800-luvun lopulla. Ensimmäinen suomalainen ammattitaiteilija Pariisissa oli ollut Adolf von Becker jo 1850-luvun lopulla. Edellä mainitun oppilaat Albert Edelfelt ja Gunnar Berndtson kasvattivat joukkoa 1870-luvulla. Naturalismin ja realismin hengessä maalanneet Axel Gallén, Emil Wikström ja Pekka Halonen siirtyivät Pariisiin 1880-90-luvuilla. 1890-luvulla useat suomalaiset taiteilijat von Beckeriä lukuunottamatta siirtyivät realistisista opeista kohti symbolismia ja kansallisromantiikkaa. Myös ekspressionismi ja impressionismi alkoivat saada valtaa taidesuuntauksina. Edellä mainitun suuntauksen edustajia Pariisissakin olivat marraskuun ryhmän Eero Nelimarkka ja Marcus Collin. Noilta ajoilta on mm. Arvid Liljelundin aiheeseen liittyvä ja suuresti tunnettu maalaus Lähtö Pariisista, jota säilytetään nykyään Kuopion taidemuseossa.

Halosenniemen näyttely esitteli teoksia Halosen lisäksi mm. Jalmari Ruokokoskelta, Marcus Collinilta, Eero Nelimarkalta, Eero Järnefeltiltä, Elin Danielson-Gambogilta, Axel Gallénilta, Albert Edelfeltiltä ja Dora Wahlroosilta.

Hymni Suomelle esittelee Pekka Halosen erikoista elämäntapaa ja luontosuhdetta oman laajan perheensä ja vielä laajemman taiteilijayhteisönsä ympärillä. Annick Lemoine on kertonut, että ”Pekka Halonen on upea taiteilija, joka osasi kuvata pohjoismaista luontoa, ja erityisesti lunta, paremmin kuin kukaan muu”. Anna-Maria von Bonsdorff jatkaa sanoen ” Tiedämme, että Pekka Halosen luontosuhde kiinnostaa eurooppalaisia museokävijöitä. Myös hänen elämäntapansa Tuusulanjärven taiteilijayhteisön jäsenenä ja kahdeksanlapsisen perheen isänä oli poikkeuksellista. Halonen loi uudenlaista, henkisempää tapaa elää, luoden taidetta perheensä ympäröimänä”.

Viime vuosien aikana Ateneumin taidemuseo on järjestänyt eurooppalaisiin museoihin Halosen näyttelyn lisäksi Akseli Gallen-Kallelan, jo aiemmin mainitun Albert Edelfeltin ja Helene Schjerfbeckin näyttelyitä. Ateneumissa perustettu Klassikot maailmalle-projekti toimittaa suomalaista taidetta maailmalle Jane ja Aatos Erkon säätiön rahoituksella. Pelkästään Edelfeltin näyttely keräsi yhteensä noin 130 000 kävijää. Tässä Halosen näyttelyssä esitellään noin 130 hänen työtään.

Petit Palais'n johtaja sanoo Halosen näyttelystä, että ”museovieras voi kokea täällä rauhoittavan ja meditatiivisen hetken”. ”Näyttelyn kautta yleisö voi tutustua Haloseen että tehdä matkan Suomeen ja sen historiaan”, hän jatkaa. Näyttely tuo esiin Halosen roolia suomalaisen kansallisidentiteetin ja suomalaisen kulttuurin puolustajana. Se tuo myös Pariisin tuomaa roolia ja vaikutusta hänen taiteensa muotoutumiseen. Annick Lemoine myös korostaa Paul Gauguinin roolia Halösen uran ja suurtöiden alkuun laittamisessa. ”Hän kannusti Halosta olemaan oma itsensä ja keskittymään siihen minkä osasi parhaiten eli suomalaisen luonnon kuvaamiseen.” Gauguinin ohessa Haloseen teki vaikutuksen myös Paul Cézannen tuotanto, plein air-maalaustaide, syntetismija muun muassa japanilaiset puupiirrokset.

Hymni Suomelle-näyttelyn viimeinen sali sisältää Halosen lumeen liittyviä teoksia. Anne Charlotte Cathelineau korostaa näitä maalauksia: ”Tämä on näyttelyn kohokohta. Olemme tästä todella ylpeitä”, hän kertoo.

Lumi oli tunnetusti Pekka Haloselle tärkeää. Halonen menikin tunnustamaan olevansa omastakin mielestään ”lumen maalari”.

”Vuosien saatossa Halosen tapa kuvata lunta vaihtui japanilaisesta lähes abstraktiin”, Cathelineau jatkaa. Salin Monet'n sinisillä seinillä on ripustettuna maalausten lisäksi suomenkielisiä lunta kuvaavia sanoja. Esimerkiksi höytylumi tarkoittaa erittäin pehmeää lunta, kun taas pakkaslumen merkitys on puuterilumi. ”Halusimme esitellä eri tapoja, joilla Halonen kuvasi lunta sekä sen, mitä lumi merkitsee suomalaisille”, Cathelineau sanoo.'

Pekka Halonen oli syvästi kiinnostunut taidemusiikista ja mm. suomalaisesta kansanmusiikista, kuten esimerkiksi kanteleensoitosta. Hän oli hyvin läheinen Jean Sibeliuksen kanssa. Myös tästä Halosen vähemmän tunnetusta piirteestä Hymni Suomelle-näyttely kertoo. Näyttelyyn on rekonstruoitu Halosenniemessä oleva Halosen ateljeehuone omine hirsiseinineen. Huoneessa sijaitsee myös tuoksupiste, jossa kävijä voi saada nuuskahduksen suomalaisesta metsästä. Näyttely onkin mielestäni ennen kaikkea ehdottomasti rauhoittava kävelyretki ja aistillinen kokemus.

Cathelineaun aiemmin toteaman mukaan näyttelyn tärkeimpänä kohtana voidaan pitää viimeistä salia, joka on nimetty ”Symphonique en blanc majeur” eli Sinfonia valkoisessa duurissa, joka esittelee Halosen oikeimpia mestariteoksia, jotka ”kuvaavat upeasti talven kirkasta valkoisuutta”. Halonen oli luonnonsuojelija, ja nykyisen ilmaston lämpenemisen ja mustien talvipäivien yhteydessä se on tärkeä asia korostettavaksi.

Tunnetuimpia Halosen maalauksia näyttelyssä, jotka itse tunnistin ovat mm. Omakuva (1890), Kanteleensoittaja (1892), Oijustie (1892), Pyhäpäivä uudistalossa (1894), Ateljeen sisäkuva (1913), Tomaatteja (1913) Tuusulanjärven kevätjäiltä (1927). Näitä täydentävät etenkin lukuiset talvisia näkymiä esittelevät maalaukset, kuten Avannolla. Myös tunnettu maalaus Viulunsoittaja teki itseeni näyttelyssä suuren vaikutuksen.

Annick Lemoine uskoo näyttelyn menestykseen. Tiettävästi keskustelut jo seuraavan suomalaistaiteilijan taiteen esittelystä Pariisissa ovat jo työn alla.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri ja yli kaksikymmenkertainen Pariisin kävijä sekä ex-pariisilainen

Von der Pahlenien rälssistä Kangasniemellä ja lähialueilla

Rälssi oli keskiaikana vallinnut yhteiskuntaryhmä Suomessa ja Ruotsissa. Rälssi tarkoitti etenkin erioikeuksia, eli ensisijaisesti verovapautta, jonka maallinen ylimystö ja katolinen kirkko jakoivat keskenään. Tämän vapauden nauttijoita voidaan kutsua rälssiksi. Uuden ajan alussa maallisesta rälssistä tuli uusi aatelissääty. Suuri osa maallisen rälssin edustajista oli asemiehiä, joista tietty osa nostettiin ritariksi.

Rälssiluokka perustettiin Suomessa Ruotsin vallan aikana 1200- ja 1300-luvuilla. Suomalaiset mahtitalonpojat, joiden tiloja kutsuttiin yleisesti ”moisioiksi” menettivät tilansa ja ne joutuivat katolisen kirkon ja Ruotsin vallan alaisiksi. Rälssiin kuului lähinnä saksalaisia ja ruotsalaisia sukuja. Entiset suomalaiset suurtalonpojat olivat käytännössä kokonaan suljettuja tulemasta tämän uuden yhteiskuntaluokan jäseniksi. Suurimmat ja pitkäaikaisimmat keskiajan suomalaisalkuperäisistä aatelissuvuista olivat Tavast, Kurki ja Särkilahti. Tähän voidaan laskea myös Karpalaisten suku, josta tuli myöhemmin nykyäänkin elävä Carpelanin aatelissuku. Vähemmän merkityksellisiä keskiajan suomalaisia suurmiessukuja olivat Kirves, Inkonen, Hirvo ja Rankonen. Muunmaalaisia Suomessa vallinneita aatelissukuja tuohon aikaan oli Bidz, Blåfield, Boije, Creutz, Dufva, Fincke, Fleming, Garp, Horn, Ille, Jägerhorn, Oja, Poitz ja Stålarm.

”Ikuinen rälssioikeus” perustettiin kuningas Eerik Pommerilaisen aikaan, jonka oli tarkoitus siirtyä lapsille ja heidän jälkeläisilleen. Tähän kuului se, että vapaasukuisen oma vaakuna oli tarkasti määritelty. Eerik Pommerilainen kävi Suomessa vuonna 1407 ja 1435, joissa yhteyksissä hän jakoi yhteensä 28 rälssikirjettä. Näiden henkilöiden joukossa olivat mm. Henrik Olavinpoika, Friis-suvun kantaisä, Magnus Torstensson (Fogelhufvud), Olavi Bonpoika (Boose), Paavali Karpalainen ja Jägerhorn af Storby-suvun kantaisä.

Rälssin tehtävänä oli palvella Ruotsin valtakuntaa aseellisesti. Maallisen rälssin alkukohtana voidaan pitää kuningas Maunu Ladonlukon antamaa Alsnön asetusta vuonna 1279. Siinä myönnettiin verovapaus kaikille sellaisille kansalaisille, jotka suostuivat suorittamaan sotapalvelusta ratsain.

Kustaa Vaasan aikana alkoi ratsupalveluvelvollisuutta suorittava luokka muuttua aateliseksi säädyksi, joka painottui virkamiessäätyyn. Vielä 1500-luvulla rälssin edellytys määriteltiin ratsupalveluksen suorittamiseen. Ratsupalveluksen laajuus määriteltiin sen mukaan kuinka paljon rälssimaa tuotti. Kuningas Juhana III:n aikaan alkoi yleistyä se, että rälssiasema saavutettiin ainoastaan kuninkaan henkilökohtaisella kirjeellä ja ei enää vaatinut välttämättä ratsupalveluksen suorittamista. Rälssistä oli tullut erityinen oikeus ja aatelista perinnöllinen ihmisluokka. Kolmekymmenvuotisen sodan ja Kristiinan ja Kustaa II Aadolfin ajoista lähtien rälssiin tuli se piirre, että siihen sisältyi kaikenlaisten taloudellisten etujen lisäksi oikeus päästä korkeimpiin virkoihin, patronaattioikeudet, forum privilegiatum jne.

Tilat, jotka laskettiin rälssiksi olivat alkuun aatelistolle kuuluneita maatiloja, joille oli annettu vapaus maaveroista. Etenkin kuningatar Kristiina jakeli avokätisesti uusia aatelisarvoja ja näin ollen rälssimaiden suurus kasvoi Ruotsin valtakunnassa etenkin aateliston saaman kruununmaan ja kruununverojen kantamisen oikeuden takia. Kaarle XI lopetti reduktiollaan rälssimaiden laajentamisen. Vuonna 1789 säädettiin yhdistys- ja vakuuskirja, joka sääti sen, ettei rälssimaasta voitu tehdä veronalaista eikä päinvastoin. Tästä eteenpäin vain aatelismiehillä oli oikeus hallita rälssimaata.

Ennen reduktiota tilanne oli tämä. Ruotsin valtakunnan sotien seurauksena oli sen lisäksi, että seurasi raskasta verorasitusta ja sotaväenottoa, niin myös aatelin valta vahvistui. Hallitsijoiden osaksi tuli pääasiassa aatelista alkuperää olevien virkamiesten ja sotapäälliköiden valtiolle tekemät palvelukset asettamalla heille läänitykset tietyistä taloista kannettavista kruununveroista. 1600-luvulla tämä ulotettiin Savoonkin asti, missä oli siihen asti ollut vain todella harvoja aatelille kuuluneita läänitysalueita. Yksi tällainen oli miltei maakunnan rajalla sijainnut Ohensalo. Kangasniemen pitäjäkin joutui näinä aikoina kokonaan läänitetyksi.

Kuningas Kaarle IX läänitti koko Vuolingoksi kutsutun neljänneskunnan veronkanto-oikeuden venäjän kielen tulkkina toimineelle Fredrik Tatzille. Kun Tatz oli kuollut, kuningas Kustaa II Aadolf läänitti Pihkovan edustalla sotaleirissä 5.10.1615 kirjoitetulla kirjeellä Vuolingon veronkannon ”miehuulliselle Magnus von der Pahlenille”. Vuosina 1622-23 von der Pahlen ei kantanut veroja Vuolingolta, mutta hänelle annettiin uusi läänityskirje 5. päivä syyskuuta 1624. Hän kuului baltiansaksalaisiin aatelisiin, joka oli ollut Ruotsin kruunun palveluksessa vuodesta 1610. Vuolingon neljänneskunta kuului niin sanottuun Norrköpingin rälssiin, joka siirtyi perintönä määrätyn rälssimiehen miespuolisille lapsille. Kun Magnus von der Pahlen oli kuollut hänen läänityksensä jaettiin hänen miespuolisten jälkeläistensä majuri Richard ja maaneuvos Gustaf von der Pahlenin kesken. Läänitysalueen Kangasniemen puoleisessa alueessa sijaitsi läänitysajan alkupuolella Suurolan säterikartano (aatelismiehen kotipaikka, jonka ei tarvinnut suorittaa minkäänlaista maaveroa). Myös Mannilan talot kuuluivat tähän, joten säteri koostui kaikkinaan kuudesta eri tilasta. Von der Pahlenien aatelisvouti asui säterin päätalossa, josta tuli myöhemmin sotilasvirkatalo. 1600-luvun puolivälissä Suurola ei enää ollut säterikartano, vaan silloin pelkkä kartano. Säterin nimike siirtyi Mikkelissä sijaitseville Rantakylän ja Liukkolan kartanoille, joista edellinen oli Richard ja jälkimmäinen Gustaf von der Pahlenin läänitysalueen keskus. Näitä kahta lääniäkin nimitettiin monasti Rantakylän ja Liukkolan mukaisesti.

Kangasniemellä von der Pahlenien lääniin kuului yli sata tilaa. Määrässä oli pientä heittelyä, koska ennen maatarkastusta tilojen lukumäärä ei pysynyt läheskään samassa määrässä kuin vasta sen jälkeen. Rantakylän rälssiin, joka kuului silloin Otto Wilhelm von der Pahlenille kuului v. 1680:

3 Halttulan tilaa

2 Heijalan tilaa

15 Hokanniemen tilaa

2 Hyyrylän tilaa

2 Kauppilan tilaa

1 Pöyhölän tila

2 Rauhajärven tilaa

2 Reinikkalan tilaa

3 Salmenkylän tilaa

13 Synsiön tilaa

1 Vuojalahden tila

= eli yhteenä 46 tilaa

Liukkolan rälssiin, joka kuului Gustaf von der Pahlenin rälssiin kuului samana vuonna:

3 Hokanniemen tilaa

1 Ikolan tila

8 Kaihlamäen tilaa

1 Kangasniemen tila

1 Koittilan tila

1 Kuvasmäen tila

1 Kähkölän tila

2 Laitialan tilaa

5 Makkolan tilaa

5 Mannilan tilaa

1 Nousialan tila

2 Oralan tilaa

3 Paappalan tilaa

4 Pylvänälän tilaa

1 Reinikkalan tila

2 Rekolan tilaa

1 Rytkölän tila

2 Salmenkylän tilaa

4 Seppälän tilaa

2 Suurolan tilaa

1 Synsiönrannan tila

2 Tiiholan tilaa

1 Unnukkalan tila

3 Vehmaskylän tilaa

1 Äkrynmäen tila

6 Äkryntaipaleen tilaa

= eli yhteensä 64 tilaa

Kuningatar Kristiina lahjoitti 18. päivä syyskuuta 1650 samaisilla Norrköpingin ehdoilla kaiken muun lisäksi kaksitoista tilaa Kutemajärven kylästä, joka kuului tuolloin Pieksämäen pitäjään, kreivi Pietari Brahelle, joka sai vaihtaa ne tiettyihin Kuopion pitäjässä sijaitssviin tiloihin, jotka oli läänitetty aikaisemmin everstiluutnantti Wilhelm Yxkullille. Tämä transaktio tapahtui, joten Kutemajärven tilat eivät tulleet Pietari Brahelle kuuluneeseen läänitysalueeseen. Yxkull oli baltiansaksalainen kuten Pahlenit, ja samaa alkuperää oli entinen Karjalan ratsuväkeen kuulunut ratsumestari Magnus Nieroth, jolle annettiin yllä mainittuna päivämääränä läänitykseksi Luusniemen seitsemän tilaa, samalla tavalla Norrköpingin päätöksen mukaisesti. Everstiluutnantti eivätkä hänen jälkeläiset asuneet omassa säterikartanossaan, jonka rakennusten merkitys ei yltänyt sen verotuksen aiheen tasolle. Kutemajärvellä oli 1650-luvulla kaksi muuta pientä läänitystä, sillä luutnantti Antti Eerikinpojalle kuului Ruokomäen kylän talojen verojen kanto ja ratsumestari Henrik Suurmanille yhden tilan (n. 12) verot. Ilmeisesti kyseiset miehet kuolivat varsin varhain ja tämän takia nämä pienet rälssimaat palautuivat varsin vauhdikkaasti kruunulle.

Kruunun hallussa oli 1600-luvun puolivälissä vain toistakymmentä tilaa Kutemajärvellä ja sen naapurialueilla.

On luultava, että näiden ”muukalaisten” junkkarien (Kangasniemen historiikissa kerrotaan: ”tällä nimityksellä kunnioitettiin ajan asiakirjoissa sitä henkilöä, jolle tilojen verot oli lahjoitettu) alaisuudessa talonpoikien olot eivät olleet kovin pulskat. Edelleen Kangasniemen historiikissa kerrotaan: ”Eräänlaisen viitteen siitä, ettei heidän asemansa ollut erityisen kadehdittava, saamme kuitenkin Magnus von der Pahlenin talonpoikien 1645 käräjillä tekemästä anomuksesta, että heidän sekä pysyvät että tilapäiset veronsa määrättäisiin kiinteän säännön mukaan, koska he itse eivät tienneet loppua eivätkä alkua veroilleen ja maksuilleen, eritoten ylimääräisille parseleille. Junkkarin edustaja, hänen poikapuolensa, ylimajoitusmestari Gerhard Löwe, lupasi silloin, että kunnes Magnus von der Pahlen itse antaisi uuden selityksen, talonpojat saisivat suorittaa maksunsa entiseen tapaan, nimittäin maksaa paitsi kruunun osuutta ylimääräisistä veroista, veromarkkaa kohti 2 tynnyriä teräviljaa ja 2 leiviskää voita tai 2 ½ tynnyriä tervaa tai rahaa kruunun arviotaksojen mukaan 2 aputyöpäivää veromarkkaa kohti ja kuorman halkoja tilaa kohti, niin myös pitää herraskartanon rakennukset kunnossa.” Tuomiokirja paljastaa, että talonpojat hyväntuulisesti myöntyivät tähän sääntöön, jopa itse pyysivät, että se saisi jatkossakin olla voimassa.

Vielä 1600-luvun alussa oli suuri merkitys sillä, kuinka kaukana rälssitalonpoika asui varsinaisesta säterikartanosta. Kruunu sai suuremman osuuden niiden veroista, jotka asuivat kauempana junkkari-tilanherrasta. Ja lähempänä asuvien sotapalvelusvelvollisuus oli jonkin aikaa miedompi kuin toisten talonpoikien. Näin ollen on vuoden 1643 maakirjassa irrotettu von der Pahlenien rälssimaasta noin kolmasosa puolirälssiksi, sillä kaikki puolirälssin tilat sijaitsivat yli peninkulman päässä Suurolan säterikartanosta. Vuodesta 1644 alkaen tämä vinkero menetti merkityksensä ja rälssimaan haltija sai periä veroja kaikista tiloista niiden sijainnista välittämättä.

Kangasniemen historiikissa kerrotaan: ” Pari kauhutarinaa, jotka aiheensa puolesta sopisivat läänitysaikaan, liittyy Kaihlamäen Reivin (Kreivin) talon nimeen.. Toisen mukaan tilan muinainen haltija ”kreivi”, oli julmuudessaan syössyt renkinsä terva- tai miiluhautaan, toisen mukaan taas itse sellaiseen katkeroituneiden talonpoikien syöksemänä surkeasti menehtynyt. Tarinat, jotka selvästi ovat toistensa muunnoksia ovat nähtävästi Reivi-nimen selityskokeita. On epätietoista, todistavatko ne edes sitä, että von der Pahlenien aika olisi jäänyt kansan mieleen erityisen ankaran sorron kautena.”

Kuningatar Kristiinan aikana huipentui verojen lahjoittaminen aatelisille. Häntä seuranneet hallitsijat yrittivät saada murretuksi tämän järjestelmän, joka oli käynyt haitalliseksi koko valtakunnalle. Vuonna 1682 Kaarle XI sai aikaan säätyjen hyväksymän päätöksen, jonka mukaan kaikki lahjoitetut verot palautettiin kruunulle. Tätä kutsuttiin ns. isoksi reduktioksi ja sen mukaan peruutettiin myös Kangasniemen kolme rälssiä (kolme pienempää oli jo aiemmin palautettu kruunulle haltijoiden kuoleman jne. takia). Kolme reduktiossa palautettua rälssiä olivat Kutemajärven rälssi vuonna 1685, Liukkolan rälssi vuonna 1690 ja Rantakylän rälssi vasta vuonna 1694. Rantakylän rälssin haltija Reinhold Wilhelm von der Pahlen oli saanut kuninkaalta vuonna 1684 oikeuden rälssiinsä vielä kymmeneksi vuodeksi.

Kangasniemen historiikissa mainitaan: ”Noin kahdeksankymmentä vuotta kestänyt läänityskausi päättyi täten, nähtävästi jättämättä kovin syviä jälkiä Kangasniemen oloihin ja unohtuen hämmästyttävän täydellisesti kansan muistista.”

Olli von Becker

Kirjoittaja polveutuu näistä von der Pahleneista