Tiedosta, sen luonteesta ja koulutuksesta

Mielestäni on varsin tyhmää kutsua jotain rajattua tietoa sisältävää oppikirjaa ”perusoppikirjaksi”. Yleensäkään tietoa ja tiedettä ei tulisi lähestyä tuon nimikkeen kertovalla tavalla. Koko koulu- ja yliopistojärjestelmä tulisi muuttaa totaalisesti sen suhteen, miten tieto ja tiede käsitetään. Jo perusteiden oppimisessa tulisi mennä pitkälle ja käsittää kausaliteetit ja jatkuvuus. Mielestäni myöskin on väärin sanoa, että jossakin kirjassa on ”erikoistunutta” tietoa. Kaikessa, jo pienissä filosofisen alkeiden opiskelussa tulisi käsittää se, että kun ihminen saa käsiinsä tietyt teoreettiset ja käsitteelliset välineet, voi hän johtaa pienistä alkeellisista muruista kokonaisia tiedon ja tieteen käsitteitä koskevia jatkumoita. Sanotaan esimerkiksi matemaatikko Ramanujanista, että hän pystyi käyttämällä alkeellisia matematiikan ”perus”-oppikirjoja ekstrapoloimaan käsittämättömiä matemaattisia uudistuksia, jotka mietityttivät niin sanottuja ”erikoistuneita” matematiikan professoreita vuosikymmenten ajan. On siis koko ajan oltava tietoisia ja käsiteltävä sitä, miten yksinkertaista tieto ja tieteellinen tieto lopultakin on. On selvää, että koko tiede ja filosofia perustuu varsin yksinkertaisiin perusteisiin, jotka voidaan käsittää ottamalla tieto kokonaisuutena ja elementaarisillakin tasoilla toteutuvana informaationa, joka ei vaadi sitä, että pitäisi erikoistua kaikenlaisten lisensiaatin-, tohtorin- ja postdoktoraatio-tutkimusten myötä, jolloin vasta tällaisella henkilöllä olisi oikeus ja mahdollisuus sanoa jotain perustavaa ja todellista syvemmistä totuuksista. Koko yliopistojärjestelmä perustuu siihen, että tietoa ripotellaan sellaisten ihmisten tielle, jotka ovat auktoriteettiuskoisesti edenneet koko opintopolun läpi. Yliopistojärjestelmä tosi asiassa vähentää ja omii tietoa sen piiriin tulevilta ihmisiltä. Ikään kuin pieni lapsi ei pystyisi sanomaan jotain pitävämpiä totuuksia kuin homeinen vanha emeritusprofessori. Yksi tämän järjestelmän tapa on monopolisoida tietoa, jossa yhteydessä tällainen ”asiantuntija” sanoo tavallisesti, että tämä on niin kamalan vaikeaa ja monimutkaista, ja minä satun hallitsemaan sen täysin. Yliopistossakaan ei tulisi vähätellä minkäänlaista kuulijaa, koska silloin omitaan tietoa ja maataan yltäkylläisesti ja itsetyytyväisesti sen päällä ylitietävyyden itsetäyteiset harhakuvitelmat päässään. Vaikka tämä esimerkki tulee populaarikulttuurista, on sanottava esimerkiksi sellaisen elokuvan kuin Educating Rita tuoneen esiin sellaisen lähestymistavan esimerkiksi kirjallisuuteen, jossa kaikenlaisille ihmisille annetaan mahdollisuus lähestyä sellaista tietoa, jota nämä ”asiantuntijat” pitävät oman lukittuna oman selkänsä takana. On mietittävä erilaisia tiedon hankkimisen tapoja, ja mielestäni voidaan sanoa, ettei tiedon kanavia eli episteemisiä reittejä tulisi koskaan arvostella ja laittaa paremmuusjärjestykseen. Voidaan katsoa, että tietynlainen megamaailmankuva on tärkeä asia siinä, miten kaikki tieteet ja tiedon tavat sidotaan yhteen. Mielestäni filosofia on aivan liian surkeassa asemassa suomalaisen koulu- ja yliopistojärjestelmän sisällä. Voi varmaan sanoa, että muutama prosentti suomalaisista vaikka yliopiston jälkeenkin tunnistaa esimerkiksi Immanuel Kantin tai Ludwig Wittgensteinin nimet. Henkinen rakenne on tärkeä asia ihmisessä ja vain se voi kannustaa sisäisen motivaation ja oikeanlaisen muodon omaavan tiedonhankintatavan kehittymiseen. Koulu- ja jopa yliopistojärjestelmässä vallitsee auktoriteettiusko, mikä ilmenee esimerkiksi sen kautta, kuinka esimerkiksi filosofiassa jotkut auktoriteettiuskovaiset ihmiset omaksuvat tutkimusintressinsä omien opettajiensa hatarista mielenkiinnonkohteista. Ja vaikka kuinka esimerkiksi filosofian oppiaineen piirissä vallitsisi harhakuvitelma filosofikuninkaista ja yli-ihmisistä, vallitsee näidenkin suuremman osan keskuudessa aivan samanlainen joukkoon mukautuminen ja samanvärisissä haalareissä örveltäminen aivan kuin minkä muun oppiaineen opiskelijoiden keskuudessa – haalarin väri on vain erilainen ja toisista poikkeava. Perustavinta on se, ettei vain nimidroppailla ja teoriadroppailla ja lausuta kuriositeetteja aivan kuin ne kantaisivat suurta arvoa tai että niillä ei olisi minkäänlaista merkitystä. Nimenomaan merkityksen tajuaminen on se asia, joka pitäisi ymmärtää. Minkäänlaista näkemystä ja perspektiiviä todellisuuteen ei pitäisi vähätellä, koska tiedon tallentamisessa ja hankkimisessa tulisi käsittää suuri pienissä asioissa ja pieni suurissa asioissa. Tosi asiassa yliopisto kuten kaikki muutkin yhteiskunnan instituutiot keskittyvät tavallisimmin vain rajoittamaan tietoa ja omimaan sen tiettyjen instituutioiden, tahojen ja yksilöiden omaisuudeksi. Tiedon metapuhe on nimenomaan juuri sellaista, jossa erotellaan kuulijoiden ja lukijoiden taitoa omaksua tietoa ja tieteellistä maailmankuvaa. Niels Bohr totesi joskus aikanaan, että tieteen on kehityttävä sillä tavoin, että aiemmin tuntemattomasta muutetaan tieteellisiä käsitteitä ja teorioita. Perustutkimus ja toisten ajatuksilla brassaaminen ei vaadi suurempia lahjoja. On oltava innovatiivinen ja oltava valmis tekemään synteesejä ja yhdistelmiä sellaisista teoreettisista asioista ja aseista, joiden yhteyttä ei ole aikaisemmin samalla tavalla ymmärretty. Uuden löytäminen sellaisesta, mikä on aiemmin käsitetty esimerkiksi ”perusoppikirjojen” tai sitten ”erikoistuneemman” tiedon asioiksi on käsitettävä uudenlaisella tavalla. Mielestäni Paul Feyerabendin tietoteoreettinen anarkismi on hyvin lähellä omaa ajatteluani tässä asiassa. Vaikka en halua välttämättä olla koko ajan liittämässä esimerkkejäni joidenkin edeltävien taatojen ”ajatteluun”. Tiedon saamisen tapoja ei pidä väheksyä, tieto pitää vain käsittää sellaisella tavalla että olisi se vaikka ”asiantuntijoiden” mukaan kuinka perustavaa hyvänsä, olisi kaikesta pienimmistäkin tiedon murusista löytää merkittävyys ja suurten asioiden sisältö. Koko koulutuspolku ja yliopistojärjestelmä on kehitetty sitä varten, että ihmisiä voidaan kontrolloida ja kehottaa olemaan ajattelematta ennakkoluulottomasti pitkälle jo ns. perustavien asioiden tasolla. Tieteellinen realismi on taiteellisen realismin ohella hyvin kuvottava ja itseään täynnä oleva tieteenfilosofian käsittämistapa. Pienemmässäkin kokemuksessa ja havainnossa ja assosiaatiossa voi olla jotain perustavaa, se vaatii vain tietynlaista tapaa tallentaa ja käsittää tietoa. Mielen toiminnan tulee perustua omaan maailmankatsomus- ja käsitejärjestelmään. Ainakin sen on oltava sellaista, ettei se jumiudu ja lukitu toisten ihmisten ajattelun kaltaiseksi, koska silloin se on vain yleisesti hyväksyttyä vääryyttä. On käsittämätöntä minkä takia rikoslakiin ei olla tuotu sellaista piirrettä, että ihmisten ajattelun matkiminenkin olisi tehty lainvastaiseksi. Suurin osa yliopistosta tulevista ei osaa ajatella itsenäisesti ja se liittyy etenkin auktoriteettiuskovaisuuteen, pienimielisyyteen ja epäaitouteen. Se joka yliopistossa toistelee vain toisten teorioita, nimiä, vuosilukuja ja paikkoja ei ole kaukana syyntakeettomasta ihmisestä. On selvää, että yliopistoonkin pitäisi ottaa vähemmän ihmisiä, ja kokeiltava jo varhaisessa vaiheessa sitä, onko näistä yksilöistä omaperäisyyteen ja omaperäisen ajattelun kehittämiseen. Kouluissa tulisi vähentää oppiaineita: esimerkiksi kemia, fysiikka, biologia ja maantieto tulisi yhdistää yhden science-nimisen oppiaineen alle. Kaikkien kielten opetus tulisi yhdistää ainakin sen mukaan, mihin kielikuntaan nämä kielet kuuluvat. Uskonto ja elämänkatsomustieto ja mahdollisesti yhteiskuntaoppi tulisi yhdistää yhden moraalitieteiden nimeä koskevan oppiaineen alaiseksi. Historian opetukseen tulisi lisätä historianfilosofiaa, ja myös matematiikan opetuksessa tulisi käsitellä matematiikan filosofiaa ja logiikkaa käsittelevän filosofian kautta koko Pythagoraalta alkanutta perinnettä. Taideaineet tulisi järjestää yhden oppiaineen sisälle, vaikka niitä voisikin olla opettamassa useampi kuin yksi opettaja. Liikunnassa tulisi tarjota jonkinlaisen voimistelu-tittelin alla ruumiinliikuntaa sellaisille oppilaille, jotka eivät nauti esimerkiksi joukkuepeleistä. Lisäksi tulisi ottaa käyttöön oppiaine arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikki, jossa käsiteltäisiin etenkin yhteiskunnallistunutta tietoa. Filosofiaa ei välttämättä tarvitsisi opettaa oman oppiaineen alaisuudessa, vaan filosofiaa tulisi listätä aiemmin kerrotulla tavalla kaikkiin oppiaineisiin, kuten ne kaikki ovat aiemmin perustuneet filosofian alaan. Tieto käsitetään tässä muodossa sen kautta, että kaikki perustuu perusteisiin, joiden oppimisen myötä on luotettava siihen, että opiskelijat aloittavat itse kehittyä tiedon hankkimisen ja tallentamisen mielessä. Opettajan rooli tulisi tehdä täysin erilaiseksi, ja ainakin osan lukionopettajista tulisi olla freelancereita, jotka opettamisen ohella harrastaisivat tutkimusta ja kaikenlaisiin julkaisuihin kirjoittamista. Lukiot tulisi yksityistää, jossa järjestelmässä kouluun otettaisiin myös keskimääräistä lahjakkaampia ja omaperäisempiä vapaaoppilaita. Lukiolaiset tulisi velvoittaa ottamaan osaa erikoisalaansa liittyvän työn tekemiseen, ja tietyt instituutiot tulisi velvoittaa ottamaan työhön nuoria ihmisiä, jonka myötä he voisivat ansaita rahaa oman koulutuksensa kustantamiseen. Kouluihin tulisi hankkia enemmän tenttiakvaarioita, ja koulusta tulisi tehdä paljon itsenäisempää, jolloin kouluihin vahingossa tulleet höröttävät häiriköt eivät saisi niin suurta valtaa luokkahuoneen dominanssissa. On tietysti selvää, että lukiolaiset tulisi jo nykyistä varhaisemmalla iällä velvoittaa tekemään laajempia itsenäisiä kirjallisia töitä jo lukiossa, mikä ei toteudu vielä nykyisin. Tiedon käsittäminen uudenlaisella tavalla antaisi nuorillekin mahdollisuuden edetä opinnoissaan itsenäisesti. Tämän tiedon käsittämisen tulee olla sellaista, että kaikkialla on jotain katsottavaa, eikä vain opettajan mielisteltävän hahmon ja hänen pulpettinsa takana ja sen takaa tulevissa pikkuauktoriteetin lausumissa, jotka hyväksytään pelkästään sen takia, koska tämä tyyppi sattuu oleman ”pätevyyden” hankkinut ihminen. On selvää, että jo koulussa oppilaiden tulisi opettajien freelancer-maisen luonteen kautta velvoittaa itse oppimaan selvää uniikilla tavalla eri asioista ja antamaan asioihin liittyvää koulutusta myöskin opettajille. Tässä mielessä mieleeni on jäänyt etenkin Paulo Freiren kehittämä dialoginen oppiminen, jota sitäkään ei voi tässä korostaa. Vanhoja taatoja ei tarvitse ihailla, jos he ovat sattuneet pitkien elämiensä aikana tuomaan muutaman käsitteen konventionaaliseen tapaan ymmärtää filosofia. Olen itse huomannut ennen laajempaa filosofiaan perehtymistä, että kuka hyvänsä voi kehittää itsenäisesti tällaisia teorioita, joita jotkut satavuotiaat taatat ovat joskus saaneet aikaisiksi. Tässä on ymmärrettävä se, ettei teorioita ja käsitteitä tule tuijottaa ulkoa käsin, vaan pitää pyrkiä tiedon sisällyksen ymmärtämisellä pyrkiä sellaisiin todellisuuksiin, jotka eniten muistuttavat ihmisen tapaa ajatella asioista ja kysymyksistä. Jokainen voi erikoistumalla lähestyä kokonaisuuden todellisuutta, joka voidaan saavuttaa samanlaisena erilaisten tieteenalojen kautta. On sanottava siinä mielessä, että fakki-idioottisuus eli lokeroajattelu on kovin yksinkertaista ja tämän tiedon käsityksen vastaista. Lokeroon tullaan silloin, kun katsotaan tietoa ulkoakäsin ja edetään oravanpyörässä kaikki vaiheet muiden näyttämällä tavalla, minkä jälkeen auktoriteetit antavat tällaiselle ihmisille oikeuden antaa lausuntoja tietystä tiedon kolkasta käsin, eikä tämä kolkka loppujen lopuksi tuo mitään uutta, eikä se myöskään anna tälle ihmiselle mitään uutta – eli tässa on toteutettu vain hierarkkista tapaa edetä samojen konventionaalisten käytösmallien mukaan ja toteltu kuin spanieli omia esimiehiään ja ”esikuviaan”.Esimerkiksi John Forbes Nash pystyi jo nuorella iällä todistamaan tiettyjä Fermat'n lauseita, joka miellytti häntä enemmän kuin ne ”perusteet”; joita tiedon vanhentuneessa muodossa hänelle yritettiin elementaarisilla tasoilla tunkea. Monesti ”perusteiden” opettajilla on myöskin vanhentunut tapa suhtautua oppilaisiinsa, jossa ei odoteta paljoa, vaan korostetaan tämän helppoutta ja sitä, että kaikkien täytyy tämä osata. Suurempaan itsenäisyyteen nämä opettajat tavallisesti suhtautuvat ylimielisesti ja pilkallisesti ja antavat arvosanoja, että tietyt pääsevät etenemään toisten samanlaisten fakki-idioottien ohjailtavaksi. Muistan esimerkiksi kun Lyseossa kysyin eräältä äidinkielenopettajalta, että voisinko saada hyväksiluettua yhtä äidinkielen kurssia, koska olin jo joitain aikoja kirjoittanut lehtiin: tämä epämiellyttävä nainen alkoi hurskaasti selostamaan: ”meillä on monia lehtiin kirjoittavia”. Ikään kuin minun kirjoittamiseni olisi sen takia vähemmän merkityksellistä, jos joku samasta vuosikurssista olisi todella samaan aikaan kirjoittanut lehtiin. Samanlainen tyhmä toteama on kirjakaupoissa, kun sinne vie kirjoja myytäväksi: että ”meille tulee koko ajan kirjoja”. Tuohan tarkoittaa sitä, että jos kaikille noin sanottaisiin, ei kirjakauppoihin tulisi kirjoja myytäväksi. Loppujen lopuksi nuo kirjakaupat toimivat sen ehdolla, että kirjoja tuodaan. Samalla tavalla mielestäni kenenkään lehtiin kirjoittamista ei tulisi väheksyä sen perusteella, jos jotkut muut (vaikka en tuota usko) tekevät niin myös.