Reflektointia

Ulkomaille lähteminen on aina uusi alku, ja nyt tämä alku merkitsee sitä, etten tule enää pysyvästi Suomeen palaamaan. Olen monesti miettinyt, vaikka pysyn aina suomalaisena, että pysyvä paikkani saattaa olla muualla. Selkäkipu on vielä toistaiseksi vaivannut, vaikka voi olla niin, että lämpimämpään ilmanalaan mentäessä sekin voi alkaa helpottaa. Kissani on ainoa toverini, joka lähtee ulkomaille kanssani. Kuitenkin, jos kohtaisin nykyään riittävän tasokkaan naisen, menisin sen kanssa avioon mahdollisimman pian. Haluan, että ainakin joku minuun liitteessä oleva ihminen jatkaa maan päällä minun nimeni käyttämistä minun jälkeeni. Ei ole ihme, jos mieleeni tulee liitteessä itseeni ns. Twilight-tvsarja, jossa mies on vampyyri – muistutinkn joskus nuoruudessa nuorta Edward Cullenia. Mielestäni eräs nainen, jonka uskon tavanneeni aikaisemman elämäni dramaattisessa tilanteessa, muistaa minut yhä, ja mahdollisesti vielä jonkinlaisella lämmöllä. Hänellä on suloisin puheääni, mitä olen yhdelläkään samalla älyn määrällä varustetulla naisella kuullut. No, ehkä parempi siirtyä yleisempiin aiheisiin. Olen miettinyt sitä, mikä tekee politiikassa jonkinlaisen todellisen substanssin, johon kiinnitetään sen piirissä huomiota. Minulla on ollut yksi kaveri, joka on pikkupoliitikko paikallisella tasolla. Olen huvituksella pistänyt merkille sen, miten hän näkee valtaa joissain tietyissä poliittisissa puheissa, joille jotkut ovat antaneet painoarvoa, aivan kuin poliitikko olisi jonkinlainen taikuri, joka ilmestyy suhteellisesti pienessä merkityksessä paikalle ja taikoo asialle uusia ulottuvuuksia. On selvää, että suurin osa esimerkiksi kansanedustajista, saati sitten kunnallispoliitikoista, mukautuvat eduskunnassa ryhmän paineeseen, joka ei kovin suuresti suosi briljeeraamista ja erottumista. Eli voidaan sanoa, että vaikkapa kansanedustajana erottautuminen vaatii siviilirohkeutta ja poikkeuksellista älykkyyttä. On aivan turhaa kuvitella, että joukkoon mukautuminen ja sen ennakkoluulojen perusteella tehdyt poliittiset puheet kantaisivat itsessään jonkinlaista poikkeuksellista merkitystä tai väriä. Siinä mielessä olen alkanut ajattelemaan, vaikka olin aiemmin suunnitellut äänestäväni presidentinvaaleissa Haavistoa, että Jussi Halla-aho on noista ehdokkaista, joka pystyy analyyttisella tyylillään selkeästi erottumaan muista. Ja poliitikon olennainen piirre on se, että hän tekee päätökset omasta nurkastaan harkitsemalla, eikä sohimalla keskustavasemmistolaisten ehdokkaiden omasta ennakkoluulojen viidakosta. Ja mielestäni poliitikon on tehtävä ideologiaansa ja mielipiteitään koskevat päätöksensä omasta näkökulmastaan, eikä kuvittelemalla kaikille sopivaa näkökulmaa. Presidentin virassa, vaikka se on Suomessa menettänyt entistä enemmän merkitystään, tulee olla johtajuutta ja etenkin arvojohtajuutta. Ainoa asia, joka minua on Halla-ahossa mietityttänyt on se, että jotkut väittävät hänen olevan Venäjämyönteinen, joka ei kuitenkaan ilmeisesti todella vaikuta olevan totta. Halla-aho on kehittynyt poliitikkona ja ideologina, ja häneen on tullut todellisen valtiomiehen piirteitä, vaikka hän aloittikin uransa varsin poterosta, vaikka kuitenkin samanaikaisesti kannatetusta poterosta. Edith Södergran on jonkin verran mietityttänyt itseäni viime aikoina, olen vuosia sitten kääntänytkin hänen lyriikkaansa. Mieleeni ovat jääneet etenkin nämä säkeet. ”siivet kuljettavat hänet maahan, jossa kaikki mitä hän tekee annetaan anteeksi, ylpeiden ja merkityksettömien päivien maa, kaukana poissa kohtalosta”. Minun pitäisi kirjoittaa enemmän, mutta myös kaunokirjallisuutta ja lyriikkaa välissä. En ole koskaan kokenut olevani runoilija, koska teen sitä joskus täysin tilapäisenä välituotteena. Olen kuitenkin koonnut muutama kuukausi sitten viimeaikaisista runoistani muutaman kymmenen tuotteen kokoelman, jonka olen suunnitellut lähettäväni ensin Nuoren Voiman Liiton arvostelupalveluun ja sen jälkeen kustantajalle, jos arvostelijat antavat sille edes kohtuulliset arvostelut. Minun on kuitenkin kirjoitettava siihe vielä paljon uusia runoja, koska olen pannut merkille niiden olevan tasaisempaa laatua, kuin jos niitä verrataan esimerkiksi muutaman vuoden takaisiin runoihini. Olen miettinyt musiikin säveltämistä ja sanojen kirjoittamista, vaikka ensiksi mainittuun minulla ei tällä hetkellä ole täydellisiä kamppeita. Jos en olisi tällainen kampura ruumiillisesti, eli mieleni ja ruumiini eivät ole yhdenmukainen yksikkö, uskon, että minusta olisi tullut mahdollisesti ammattiupseeri, ja on mielenkiintoista että jotkut kehityspsykologit katsoneet samanlaatuisiksi sellaiset kehityssuunnat, että tuleeko pojasta sotilas vai runoilija. Molemmat suunnat vaativat varmaan vain tiettyjen osien vaimennusta, vaikka molemmat puolet voisivat myöhemminkin ilmetä samassa henkilössä. Uno von Schrowe kuoli aika erityisellä tavalla: hän oli hullaantunut jo Suomessa (hän kuoli 1886 Görbersdorfissa Saksan Sleesiassa, nyk. Puola) jonkinlaisesta terveydellisestä hihhuliliikkeestä, jossa sanottiin olevan täysin terveellistä nukkua vaikka keskellä talvea ikkuna auki ja avoimen ikkunan alla. No, hänpä sai keuhkotaudin eikä siitä parantunut ja menehtyi nuorella iällä. Kuitenkin hän sai tehtyä kohtalaisen tuotannon, jos huomioidaan, että hän kirjoitti runonsa suomen kielellä, joka ei ollut lyriikan kieleksi kovin kehittynyt vielä tuossa vaiheessa. Minulla on hänen Viljo Tarkiaisen toimittamana vasta vuonna 1913 ilmestynyt kokoelmansa ”Runoja”: Häntä sanottiin Itä-Hämeen ensimmäiseksi taiderunoilijaksi, ja olen epäillyt, että hän on saattanut kirjoittaa Itä-Hämeen maakuntalaulun Itä-Hämeen laulun. En ole kuitenkaan mistään löytänyt sen sanoja, enkä luonnollisesti tiedä sitäkään kuka sen on sanoittanut. Adolf von Becker on varmaankin suvun tunnetuin jäsen tällä hetkellä, ja aion kirjoittaa hänestä elämänkerran, joka luonnollisesti keskittyy hänen elämänvaiheisiinsa ja von Becker-suvun historiaan hänen elämänsä aikana. Kuvataiteen keskusarkistossa on kohtalainen kirjekokoelma, joka käsittää etenkin hänen kirjeenvaihtoaan Ateneumin tuonaikaisen intendentin Schaumanin kanssa. Kuitenkin varmasti Ranskasta löytää myös hänen papereitaan ja kirjeitään, ellei niitä ole jo aikaisemmin siirretty Suomeen. Adolf von Becker maalasi laajan taidetuotannon, ja jo hänen maalauksiensa arvioinnista ja arvostelusta voi varmasti täyttää pitkän matkaa yhtä elämänkertakirjaa. Aikaisemmin hänestä on kirjoitettu vain hänen tuotantoaan suppeasti esittelevä artikkelikokoelma Pariisin tien viitoittaja – Adolf von Beckerin elämä ja tuotanto. Hänethän on haudattu Nizzan venäläiselle hautuumaalle, kuten eräs tuttu ranskalainen taidehistorioitsija sai pari vuotta sitten selville. Itse etsin hänen hautaansa yli viisitoista vuotta sitten Veveyssä.