Runo

Nostaako maine tai kunnia ihmistä mihinkään, jos emme itse pyri niitä edistämään, onko teoillamme jotkut annetut arvot, joita edistää miekat toisten kilpiin kalkkuen, antaako kiitos jotain lopullista katoamatonta, joka veressä vaikuttaisi, sellaista, joka jäisi vielä sukupolvien päästä, elämään henkisissä toiminnoissa, ja kun ihmiset vilkaisevat vuosisatojen päästä, valapattojen vaakunaa vanhaa, muistettaisiin suvun vanhojen taattojen, tekeytymät takana taivalten, jota suku vääryydellä aateloitu, muistelisi huononnuttuaan isistä suurista, antaako kuitenkaan isän itseparemmuus korokkeen korkean, jolle ei voisi korota, josta arvo katoaa, kun naamiot napataan naamoilta, ja annetaan minän naamiottoman näkyä, vieläkö kunnianmies voi kantaa itsensä ilman rahvaan, keskiluokan kehittymätöntä scornia, törkyä, epäolennaista pahaa karmaa, joka tulee vastaan myös kuin ominaisuudet hyvät, mutta kun sinä tulet, olen minä aina vastassa, ja vaikka kaatuisit edessä kiviin, nostaisin sut aina ylös, ja muistuttaisin sinua siitä, että noin kauriinomaisen näköinen hauras kauneus, tulee vain isistä arvokkaimmista.