Mielisairauden kokemisesta

Jo 1960-luvulla Ronald Laing aloitti Britanniassa mullistavan työskentelynsä lähinnä skitsofrenia-diagnoosin saaneiden potilaiden parissa. Hänen työnsä oli mullistavaa sille omaisena piirteenä olleen potilaiden kanssa keskustelun kanssa. Hän oli aiempien psykiatrien työstä huomannut, etteivät psykiatrit edes jokaisessa tapauksessa keskustelleet ollenkaan potilaittensa kanssa. Laing antoi potilaiden puhua omista asioistaan itselleen ominaisella tavalla. Tästä seurauksena oli se, että potilaat stabilisoituvat yllättävän nopeasti ja pääsivät lähtemään sairaalasta. Kuitenkin myöhemmin huomattiin muutos, joka varmasti johtui skitsofreniapotilaiden eristäytymisestä ja heidän käyttäytymisensä omalaatuisuuksista, että useimmat heistä palasivat myöhemmin kohtalaisen nopeasti sairaalaan. Tuosta Laing sai käsityksensä siitä, että terapeuttinen vuorovaikutus ja mahdollisesti sitä seuraavat hyvät ja tukevat ihmissuhteet olivat pohjana mielenterveydelle. On sanomattakin selvää, että Laing kannatti avohoitoa ja terapiassa käymistä ennen kuin varsin turhaa ajanvietettä turhanpäiväisen osastolla maleksimisen mukaan. Laingin jälkeen nykymuotoisen psykiatrian ja mielisairaidenhoidon kriitikoita on ilmennyt useampia esimerkkinä vaikka Thomas Szacz, ja on kuitenkin kirjoitettava, että antipsykiatrinen liike on 60-luvulla alkaneen vastakulttuurin myötä saavuttanut joitain tavoitteita mielisairaanhoidon uudistamisessa. Olen itse ollut kaksi kertaa mielisairaalassa vuonna 2010 ja 2013. Sen jälkeen olen tullut täysin hyvin toimeen omien ongelmieni kanssa terapian ja lääkityksen avulla. On selvää, kuten Laing on todennut, että jossain vaiheessa skitsofreenikot olivat lääkäreille kuin vähempiarvoisia ihmisiä, ja ei ole kauaa siitä, kun mielisairaita Suomessakin vietiin kaukaisiin saariin pois ihmisten näkyvistä. En ole seurannut Suomessa tehtyä mielenterveyspolitiikkaa, koska olen näiden laitoskokemusten jälkeen yrittänyt pitää huomioni muualla. Voidaan kuitenkin sanoa, että Britanniassa toista vuosikymmentä oppositiossa oleva Labour otti jo vuosia sitten opposition tavallisesti muodostamaan varjohallitukseen mielenterveyspolitiikasta vastaavan varjoministerin, jonka laiseen uudistukseen ei ainakaan Suomessa ole vielä päästy. Ja vaikka ei enää ollakaan samassa tilanteessa kuin viisikymmentä vuotta sitten, niin on tavallista, että tänäkin päivänä psykiatrian suljetulla osastolla oleva potilas saa tavata lääkäriä korkeintaan yhden kerran viikossa, jos sitäkään. Myös mielisairaanhoitajien työ on varsinaista syyllistämistä. Olen esimerkiksi huomannut, että jos potilaan itsetuntoa ja omanarvontuntoa ei ole täysin murrettu, niin hoitajat kyllä pyrkivät sen tekemään. Itselläni on ollut pyrkimys pienestä lapsesta alkaen liittämään tiettyjä käyttäytymisen ja olemisen piirteitä laajempiin kulttuurisiin viitekehyksiin ja yhteyksiin. Muisttan eräänkin maalaisjunttihoitajan, jolla ilme muuttui, kun sanoin jonkin asian vertauksessa siiheen, miten 1800-luvulla saksalaisissa yliopistoissa on toimittu. Mielisairaan kokemus suljetulla osastolla on monesti se, että ihminen pyritään kuvaamaan epämoraalisena. Jos on mieleltään sairas, on monen työntekijän mielestä samalla myös paha ihminen! Olli von Becker YTM ja oikeustieteen opiskelija